Kotka-Wappu: Kertomus Tyrolin vuoristosta

by Wilhelmine von Hillern

X.

Viimeinkin.

Tästä päivästä oli vaikea tulla toimeen Wapun kanssa. Yöt kuljeskeli hän ympäri ulkona, päivällä taas hänen äkkinäisyytensä oli rajaton, hän työskenteli lakkaamatta aamusta iltaan ja vaati että kaikki muutkin tekisivät samoin, eivätkä siihen kaikki pystyneet. Gellner-Bincenz sai nyt välistä tulla häntä tervehtimään, hän aina tiesi mitä likiseuduilla tapahtui — ja Wappu oli yht'äkkiä tullut hyvin uuteliaaksi. Niin pian kuin Bincenz tämän huomasi, otti hän varsinaiseksi toimeksensa aina hankkia Wapulle uutisia. Niin Wappu vähitellen tottui taas näkemään häntä joka päivä. Ja Bincenz huomasi pian että Wappu halukkaammin kuuli uutisia Sölden'istä ja Zwiefelstein'istä kuin muualta, ja viekas kun oli arvasi hän pian mikä syynä siihen. Hän toi kaikenlaisia uutisia Joosepin ja Asran kanssakäymisestä, joka saattoi Wappua sisälliseen raivoon. Mutta Bincenz ei ollut mitään huomaavinansa ja oli viisas kyllä olla puhumatta rakkaudestansa — jotta Wappu tuli siitä asiasta levolliseksi. Vaan Jooseppi oli Bincenz'in mustasukkaisuuden esineenä. Tämä Hagenbach oli hänen elämänsä kirous. Ei ollut mitään kunniaa, jot'ei hän edeltäpäin ollut anastanut, ei mitään urhotyötä, jota hän ei olisi ehtinyt toimittaa ennen Bincenz'ia, ei mitään kilpailua ampumisessa tai keilien heittämisessä, jossa hän ei olisi voittanut — ja nyt ryösti hän päälliseksi häneltä Wapun sydämen, joka ehkä olisi viimein taipunut hänen alituiseen kosimiseensa, jos ei Jooseppia olisi ollut! Miksi Herra Jumala toisia niin rikastuttaa ja jättää toiset niin köyhiksi? nurrisi Bincenz ja riutui sisällisesti samoin kuin Wappukin. Jos molemmat olisivat yhdistäneet huolensa ja tuskansa, niin sillä olisi voitu Oetz-laakson hävittää.

Eräänä iltana, heinänteon aikana, oli Wappu auttamassa suurten vaunujen täyttämisessä. Kuorma oli valmis ja nyt oli vaan laskettava sen päälle tuo suuri poikkipuu, mutta heiniä oli niin korkealle, ett'eivät rengit saaneet sitä sinne. Kun se oli puoleksi nostettu, antoivat sen pudota jälleen ja nauroivat ja tekivät kuria, silloin Wapun kärsivällisyys loppui. — Pois te kelvottomat! — käski hän, nousi vaunuille ja sysäsi rengit toisen sinne, toisen tänne. Sitten kiinnitti hän nuoran ja nosti puun ylös, tarttui siihen molemmilla Ympyriäisillä käsivarsillaan ja asetti sen paikoilleen.

Kummastuksen huuto pääsi jokaisen huulilta. Tytöt nauroivat miehille, jotka eivät saaneet aikaan yhtä paljon kuin tyttö, ja miehet raapivat korvantaustaa, arvellen ett'ei ylimystalon emännän laita ollut oikea, vaan että piru itse oli pelissä.

Wappu seisoi vaunuilla ja katseli laskevaa aurinkoa punaisessa iltaruskossa. Hänen katsantonsa oli ylpeä. Tässä silmänräpäyksessä oli hänestä taas selvää ett'ei ollut hänellä vertaistansa, ja voimansa tunteessa olisi hän tahtonut taistella koko maailman kanssa.

Silloin tuli Bincenz ja huusi hänelle:

— Wappu, sinä näytät Potiphar'in ruhtinattarelle elefantin selässä. Jos Jooseppi olisi sinua semmoisena nähnyt, ei hän varmaankaan olisi voinut olla niin kylmäkiskoinen!

Wappu kävi tuli-punaiseksi tästä pistossanasta ja hyppäsi alas vaunuilta.

— Pyydän sua säästämään tuommoisia leikkilauseita, sanoi hän tultuansa alas.

— Ei, ei, sanoi Bincenz: en tarkoittanut pahaa — vaan sinä olit niin ihana kun siinä seisoit — ja nuo sanat lensivät suustani, vaan ei se enää tapahdu.

He astuivat äänettöminä toinen toisensa rinnalla.

— Mitä maailmasta kuuluu, kysyi Wappu viimein tapansa mukaan.

— Ei paljoa! — sanoi Bincenz, — kerrotaanpa vaan että Hagenbacher
Pietarin ja Paavalin päivänä Sölden'issä menee tanssiin palvelus-piian
Asran kanssa. Minä olen kuullut sen siltä, joka Imst'istä oli tuonut
Asralle Joosepin maksamat kengät ja silkkiliinan!

Wappu puri hampaansa yhteen eikä sanaakaan sanonut, mutta Bincenz kyllä huomasi mitä hän tunsi.

— Tiedätkö mitä? — sanoi Bincenz — meilläkin on huvit Pietarin-Paavalin päivänä, ja jos ylimystalon emäntä tahtoisi olla muassa, tulisi siitä juhla, josta likellä ja kaukana puhuttaisiin — tule kerran minun kanssani tanssiin!

Wappu heitti päätänsä taaksepäin ja sanoi katkerasti:

— Niin, minulla onkin vasta halu tanssimaan, minulla!

— Tule! — sanoi Bincenz, — tee se kuitenkin, vaikkapa ainoastaan ihmisten tähden!

— Niistä minä en paljon huoli — nauroi Wappu ylenkatseella.

— Mutta malta, ihmiset puhuvat — hän vaikeni.

Wappu seisahtui ja katseli terävästi Bincenz'iin.

— Mitä he puhuvat?

Bincenz pelästyi Wapun katseesta.

— Minä tarkoitin vaan että he sanovat sinulla olevan salaisen surun. Emäntäpiika kertoo että sinä olet ulkona öisin ja kuljeskelet sinne tänne kuin rauhatoin henki. Ja sitten ihmiset arvelevat että sinä, jolla on kaikki, mitä sydän haluttaa ja kosijoita niin monta kuin santaa meressä — kun sinä et kuitenkaan ole tyytyväinen, niin syy siihen on joku sydämen-suru — jonka lisäksi tulee tuo juttu Kristuksen-ruumiin juhlasta.

— No hyvä! Jatka! sanoi Wappu kolkosti.

— Sen jutun johdosta ihmiset ovat keksineet että Jooseppi on ainoa nuorukainen koko Oetz-laaksossa, jota sinä tahtoisit — vaan ett'ei hän tahdo tarttua koukkuun!

Salamantapaisesti iski hän silmäyksen Wappuun näitä sanoja lausuessa. Ne olivatkin sattuneet. Hänen täytyi seisahtua kallistamaan päätänsä puuta vasten, niin hirveästi hänen ohimoissaan kolkutti.

— Jos se on totta, — jos sitä sanotaan minusta, — änkytti hän, vaan hän ei lopettanut lausettansa, hänen ajatuksensa kävivät epäselviksi.

Vincenz antoi hänelle hengittämisen aikaa; hän tiesi kyllä miltä se tuntui, sillä hän tunsi hänen ylpeytensä. Hetken perästä sanoi hän:

— Näetkös, sentähden arvelen että tekisit hyvin jos tulisit tanssiin minun kanssani. Se olisi parhain keino sulkea ihmisten suut.

Wappu ojensi itseänsä.

— Minä en mene tanssiin kenenkään kanssa, jolle en tahtoisi mennä vaimoksi — tiedä se!

— Minä tiedän vaan että sinun sijassasi minä ennemmin menisin Gellner-Vincenz'ille kuin tulisin vanhaksi piiaksi Hagenbacher'in tähden — ärsytti Bincenz vielä.

Wappu katseli häntä taas inhoituksella.

— Ett'et väsy, vaikka tiedät tuon kaiken hyödyttömäksi!

— Wappu, minä kysyn sinulta viimeisen kerran etkö voisi tottua siihen ajatukseen, että ottaisit minut mieheksesi?

— En koskaan — en koskaan — ennemmin kuolema — sanoi Wappu.

Bincenz'in keltaisiin kasvoihin ilmautui valkoisia pilkkuja, hän oli melkein kotkan näköinen, kun hän sivultapäin Wappua katseli kuin turvatointa saalista:

— Se on ikävää, Wappu, vaan minun täytyy siis sanoa sulle jotakin, jonka mieluummin olisin jättänyt sanomatta. Nyt sinä pakoitat minua siihen! Minä olen antanut sinulle yhden vuoden aikaa, nyt se pitää tapahtuman!

Hän otti esille kirjoituksen taskustansa. — On pian vuosi siitä kun isäsi kuoli, ja jos et vuoden kuluessa ota minua, niin olet menettänyt ylimystalon.

Wappu katseli häntä suurin silmin.

Hän näytti paperin. — Se on isäsi testamentti, jossa hän määrää että jos et sinä vuoden kuluessa hänen kuolemansa jälkeen ota minua mieheksesi, niin ylimystalo, maat ja kaikki on minun, ja sinä saat ainoastaan laillisen perintösi. Silloin on loppu ylpeän ylimystalon emännän käsissä! Vielä ei kukaan tiedä tästä. Sinä voit vielä miettiä asiaa — ja minä arvelen että sinä kuitenkin mieluummin suostut siihen, kuin että minä menen oikeuden edessä testamenttia vahvistamaan!

Wappu mittasi Bincenz'iä ainoalla kylmällä katseella kiireestä kantapäähän ja sanoi sitten aivan tyynesti:

— Oi sinä kurja raukka — siis luulit Kotka-Wapun menevän tuohon verkkoon? Se on juuri teidän tapaan, isäni ja sun, vaan ei kumpikaan minua tuntenut. Mitä minä huolin omaisuudesta ja rahoista — mitä minä tahdon, sitä en voi niillä ostaa ja sentähden en myös niistä huoli. Maanantaina panen kapineeni kokoon ja lähden taas täältä, sillä sinun vieraasi minä en tahdo olla — ei tuntiakaan. — Vaikka minun on ylimystaloa sääli, jossa olen maailmaan tullut — niin en kuitenkaan ole ollut onnellisempi ylimystalon emäntänä, kuin milloin paimensin karjaa, ja vieraaksi tunsin itseni täällä, niinkuin sielläkin. Sentähden on parasta että lähden matkalle niin pian kuin mahdollista.

Hän kääntyi tyynesti kartanoon päin. Silloin joutui Bincenz äärettömään tuskaan. Hän lankesi polvillensa Wapun etehen ja syleili hänen jalkojansa.

— Tätä minä en tahtonut — sinä et saa lähteä pois, älä tee sitä Jumalan tähden, mitä minä ylimystalosta huolin — minä tarkoitin vaan — oi Jumalani — tahtoohan kaikkia koettaa! — Hän piti toisella kädellään Wapusta kiinni ja toisella vei hän paperin hampaittensa väliin ja repi sen rikki: — Kas siinä, siinä; sinulla on se paperipala — minä en huoli ylimystalosta jos sinä et ole siellä — tuolla — tuolla — ja tuuli vei paperipalaset ympäri. — Minä en tahdo mitään, en niin mitään — vaan älä lähde pois täältä!

Wappu katseli häntä hämmästyneenä. — Se on ikävä, Bincenz — vaan minä en kuitenkaan voi sinua auttaa, yhtä vähän kuin kukaan voi auttaa minua! Ota sinä ylimystalo, isäni on määrännyt sen sinulle, ja sen pituinen se, vaikka olet hävittänyt paperin — minä en tahdo lahjoja sinulta! — Tämä ilettääkin jo minua — mitä minä odottaisin? Ihmiset eivät kelpaa minulle enkä minä ihmisille. Minä otan Hanselini ja lähden taas vuorille — siellä olen kotona. Vaan jos saan pyytää jotakin sinulta, niin se on se, että siksi kun minä olen poissa olet kertomatta, ett'ei ylimystalo enää ole minun — sillä tiedä — minä en kärsi tulla naurun alaiseksi! Se — se saattaa minut raivoon! Ajattele heidän ilkkumistaan ja pilkkaansa jos saisivat kuulla että ylpeän Strommingerin Wapun täytyy lähteä talostaan ja tiluksiltaan kuin köyhä palkkapiika — sitä minä en voisi kärsiä ja elää. Anna minun lähteä täältä ylimystalon emäntänä!

— Wappu! — huusi Bincenz, — jos sen todellakin teet, niin minä lähden kanssasi! Sinä et voi estää minua saattamasta sinua minne menet — maantiet ovat vapaat — kuka hyvänsä saa käydä niillä!

Wappu katseli häntä kauhistuneena, seisoen vavisten hänen edessänsä, ja hänestä tuntui, kuin paha henki olisi tarttunut hänen kantapäihinsä:

— Mitä tästä tulee, sanoi hän neuvotonna itsekseen.

Samassa tuli sanansaattaja Sölden'istä suoraan Wapun luo ravintolasta, suuri kukkasvihko hatussa ja juhlapuvussa, kuin hää-kutsuja.

— Hän tulee kutsumaan sinua Joosepin ja Asran häihin — nauroi Bincenz kamalasti.

Wappu kompastui johonkin, hän haparoi Bincenzia, ja tämä tarttui nopeasti Wappuun ja kannatti häntä.

Vaan sanansaattaja tuli heiluttaen hattuansa Wapun luo:

— Jumalan rauhaa, ylimystalon emäntä! Jooseppi Hagenbacher lähettää ystävällisesti kutsumaan sinua tanssiin Pietarin ja Paavalin päivänä. Jos sinulla ei ole mitään sitä vastaan, niin hän päivällis-aikana tulee noutamaan sinua "Hirvelle"! Minun pitäisi saada vastaus!

Jos taivas olisi auennut Wapulle — ja helvetti Bincenz'ille — niin olisi tuntunut juuri kuin nyt!

Siis koko juttu Asrasta ei ollut totta, Jooseppi tuli Wapun luo — hän tuli viiden vuoden tuskan ja surun jälkeen — viimeinkin, viimeinkin! Sana oli sanottu — tuuli vei sen riemulla eteenpäin, kaiku kertoi sen, valkoiset jäätiöt hymyilivät sille ilta-auringon hohteessa: — Karhu-Jooseppi ja Kotka-Wappu tanssiin! — Ihmiset niitulla näyttivät riemuitsevan, heinävaunut tanssivan eteenpäin, kotka katolla heilutti ilosta siipiänsä — että vihdoinkin ne, jotka kuuluivat yhteen, joutuivat yhteen!

Iloa kaikille: jättiläisten suku herätetään taas eloon tässä pariskunnassa.

Jalosti hymyten kuin ruhtinatar myrttikruunu päässä kumarsi Wappu ja sanoi melkein ujosti sanansaattajalle, että hän odotti Jooseppia.

Ja Bincenz kallisti päätänsä puuta vasten siinä vieressä, vaaleana, mykkänä entisyyden haamuna.

Wappu katsahti säälien häneen; nyt hän ei enää ollut peloittava —
Wappu oli haavoittamatoin, ei kukaan voinut hänelle enää tehdä mitään!
Hän riensi kotia ja ihmiset katselivat häntä kummastellen, niin
autuaalle hän näytti.

Vaan hän ei kärsinyt olla huoneissa; hän otti rahoja mukaansa ja jakeli siitä, mitä tiesi olevan omansa, sillä ylimystalon oli hän päättänyt jättää Bincenz'ille, — hän oli kuitenkin niin rikas että voi hankkia Joosepille ja kaikille ympärillänsä hauskan elämän, sillä hänen laillinen osansa Stromminger'in perinnöstä oli suuri jo sekin. Nyt hänen täytyi tehdä kaikille hyvää — hän ei voinut yksinään kantaa tätä ennen tuntematonta, rajatonta onnea.

Nuo kaksi päivää ennen Pietarin-Paavalin juhlaa olivat ikäänkuin satu koko kylälle.

Kuka olisi tuntenut tuota synkkää, kovaa Kotka-Wappua tässä onnen kirkastamassa neidossa, joka kulki ympäri kuin näkymättömäin siipien kannattamana. Tämän ainoan auringonsäteen tämä kukkanen vaan oli tarvinnut tointuaksensa rakeista ja pakkasesta. Tässä poljetussa sydämessä asui ääretöin voima — voima rakastaa ja vihata, iloita ja vastustaa. Kaikki hänen ympärillänsä hengittivät vapaammin, oli niinkuin lumous olisi ollut poistettu, kuin synkkyyden henki olisi Wapusta luopunut, sillä se oli painanut kaikkia kuin ukkosen pilvi.

— Missä on niin onnellinen ihminen kuin minä, kaikkein täytyy iloita! — sanoi hän, ja kaikki tiesivät että Wappu oli noin muuttunut sentähden, että Jooseppi oli kutsunut häntä tanssiin — joka oli sama kuin kosiminen. Miksi hän kieltäisi sitä, jota kumminkin tiedettäisiin muutamain päiväin kuluttua! Miksi hän kieltäisi rakastavansa Jooseppia sydämellisesti, ansaitsihan hän sitä ylitse kaikkien, ja Jooseppi myös rakasti Wappua, muuten hän ei olisi tullut häntä pyytämään tanssiin. Wappu oli onnellinen kun sai näyttää millä mielellä oli. Kun kohtasi lapsen, otti hän sen käsivarrelleen ja kertoi, että Karhu-Jooseppi Pietarin-Paavalin päivänä tulisi tänne, hän, joka oli voittanut suuren karhun ja pelastanut "Lampaan" isännän pienen Liisan pahan sonnin vallasta; silloin heidän oikein piti avata silmänsä ja katsoa kuinka kaunis, kuinka suuri hän oli — semmoista ihmistä he eivät koskaan ennen olleet nähneet eikä semmoista maailmassa toista ollutkaan kuin Jooseppi!

Ja lapset kuuntelivat ällistyneinä ja leikkivät sitten päiväkausia karhua ja Karhu-Jooseppia. Wappu uhkasi leikillisesti Hanselia ja sanoi: — Muista että menettelet siivosti kun Jooseppi tulee, muuten paha perii! — Ja Klettermaier, ja etevämmät palvelijat saivat uusia juhlavaatteita, he tiesivät kyllä miksi, ja Wappu salli heidän antaa tietonsa ilmi eikä suuttunut siitä.

Sitten istui hän taas hiljaa huoneessansa ja ajatteli tuntikausia kuinka se oli tapahtunut, että Jooseppi näin äkkiä oli mieltänsä muuttanut; mutta kuinka hyvänsä hän aatteli, ei hän voinut käsittää tätä suurta, sanomatointa onnea, joka niin täydellisenä, rikastuttavana oli tullut hänen osaksensa, eikä hän enää katsellut vihalla, vaan kiitollisuudella pyhiänsä; hän kiitti heitä onnestansa. Kun hän katseli korttia, joita oli naulannut vuoteensa yli, nauroi hän ja sanoi: — No mitä nyt tiedätte? Eikö totta, ette mitään tietäneet!

Ja kuin sidotut henget, joita ei mikään lumoussana vapahda, katsoivat tulevaisuuden salaisuudet häneen noista mykistä merkistä. Jos Luckard olisi elänyt, hän kyllä olisi nähnyt mitä kortit vastasivat Wapulle — vaan nyt ne olivat mykät kuin merkki-kirjoitus, jonka selitys on hukkunut. Kuinka Luckard olisi iloinnut jos nyt olisi elänyt! Wappu olisi tahtonut nukkua Pietarin-Paavalin päivään saakka, ett'ei aika olisi niin pitkä. Vaan sitä ei ollut toivomistakaan, hän ei voinut päivällä eikä yöllä ummistaa silmiänsä levottomuudesta, hänen täytyi aina laskea: — Vielä niin ja niin monta tuntia — vielä niin ja niin monta!

Vihdoin oli päivä tullut. Syötyänsä meni Wappu ylös huoneesensa pukeumaan, pesi ja kampasi itseänsä loppumatta. Hän oli taas nainen — tyttö! Taas seisoi hän peilin edessä ja katsoi oliko hän kaunis, mielyttäisikö Jooseppia. Ja taas oli hän tuottanut itselleen entistä komeammat hopeakoristukset sekä hius-neuloja filigrammi-työtä [hienoa hopea-työtä]; rasiat seisoivat pöydällä ja niistä otti hän vyön, joka oli riippuvilla koristuksilla varustettu, ja tuo hieno hopea oli yhtä valkoinen, kuin hänen hohtavan valkoiset liinaiset paitahihansa, ja vyö helisi kuin hopeiset hää-kellot. Ruusunpunaisista ikkuna-kartineista oli valaistus huoneessa punertava, jotta tuon komean naisen kasvot ujosti, suloisesti rusoittuivat. Kun oli puettu, otti hän kirstusta raskaan hopeoitun merivaahto-piipun, jonka kaltaista ei mikään talonpoika täällä omistanut. Se oli oikein komea piippu, vaan hän punnitsi ja koetti sitä kauvan kädessään, olisiko tarpeeksi hyvä Joosepille. Ja vielä otti hän jotakin kirstusta, hitaasti, ujosti, ja katseli oveen päin oliko oikein lukittu: se oli pieni ympyriäinen rasia, jonka sisällä oli — sormus! Hän vavahti sitä ulosottaessaan, ja kyyneleitä kimalsi hänen silmissänsä äärettömästä ilosta ja kiitollisuudesta. Hän pani kädet ristiin ja kätki sormuksen niihin ja notkisti polvensa, pitkän ajan kuluttua rukoillen tämän sormuksen eteen, joka ijäksi häneen sitoisi rakastetun miehen. Eikä hän enää kuullut silkkihameen ylpeää kohisemista eikä hopeakorujen helisemistä; hän rukoili hartaasti, innollisesti — hän lähestyi Jumalan sydäntä kiitollisen lapsen hellyydellä, jonka hartahin toivo on täytetty.

— Emäntä ei tänä päivänä tulekaan puetuksi, sanoivat palvelijat siellä ulkona, kun ei Wappu koskaan tullut.

Talonpojat menivät jo "Hirvelle". Jokainen, jolla oli jalat ja sunnuntainuttu, lähti liikkeelle, sillä koko kylä odotti uuteliaisuudella tuota suurta tapausta, jolloin ylimystalon emäntä menisi tanssiin Hagenbacher'in kanssa. Tiellä vilisi ihmisiä, ja "Hirven" isäntä ei ollut säästänyt vaivaa eikä rahoja ja oli tuottanut Imst'istä soittajiakin.

Talouden-hoitaja seisoi ylisten ikkunassa, katsellen sitä tietä, jota myöten Jooseppi tulisi.

Wappu seisoi valmiiksi puettuna kamarissaan, hänen sydämensä tykytti kuin vasaralla olisi kolkuttanut, poskensa hohtivat ja kätensä olivat jääkylmät; hän painoi valkoista nenäliinaa, jonka kädessään piti, sydäntä vasten: se oli äitinsä morsiusliina.

Taskuun oli hän kätkenyt piipun ja Joosepin sormuksen. Näin odotti hän liikkumatoinna, ja tämä odottaminen oli varmaankin vaikein tehtävä, minkä eläissänsä oli saanut osakseen.

— He tulevat — he tulevat! — huusi talouden-hoitaja alas; — Jooseppi ja koko joukko muita poikia, Zwiefelstein'istä ja Sölden'istä — ja "Lampaan" isäntä Zwiefelstein'istä — siinä on koko pitkä rivi!

Kaikki talossa riensivät esille, Wapun huoneesen kuului jo tulevien askeleita. Silloin Wappu astui ulos ja häntä nähdessään kaikki huudahtivat ihastunein: ah!

Samassa tuli saattojoukko pihaan, Jooseppi ensimäiseksi.

Wappu meni hänelle vastaan ujosti ja kuitenkin morsiamen jaloudella, joka on ylpeä sulhasestaan — ylpeä olla semmoisen miehen valitsema.

— Jooseppi — oletko täällä?! — sanoi hän ja hänen äänensä kuului niin lempeälle ja suloiselle, kuin ei milloinkaan ennen.

Ja Jooseppi katseli häntä oudosti, melkein arasti ja loi silmänsä maahan. — Wappu säpsähti — oliko se tarkoituksella vai sattumaltako? Jooseppi oli pannut sulan hatussaan ylösalasin, niinkuin nuoret miehet tekevät kun etsivät riitaa, vaan tänä päivänä se varmaankin oli satunnaista!

Kaikki seisoivat ympärillä ja katselivat häntä — hänen mieltänsä ahdisti eikä hän voinut enää sanoa mitään — Jooseppikin oli ääneti. Wappu katseli häntä liikutettuna sumuisin silmin, vaan Jooseppi vältti niitä: — hän oli arvattavasti hämillänsä niinkuin Wappukin!

— Tule! — sanoi hän viimeinkin, antaen hänelle kättä. Wappu laski kätensä Joosepin kätehen ja he kävivät äänetöinnä "Hirvelle" päin. Vieraat ja kaikki palvelijat seurasivat.

Usein tapahtuu, että päivä näyttää pimeälle sille, joka juuri on aurinkoon katsellut, niin Wapullekin tapahtui että keskellä onnea hänen sielussaan oli pimeä. — Hän ei ymmärtänyt miten oli, hän oli niinkuin houreissa eikä käsittänyt itseänsä. Kaikki oli niin peräti toisellaista kuin hän oli ajatellut.

Kun he tulivat "Hirvelle", vastaanotti heitä kaikuva "ländler", ja Wappu kuuli kuinka takana olevat sanoivat, ett'eivät koskaan olleet kauniimpaa pariskuntaa nähneet.

Hän huomasi vasta nyt kuinka monta vierasta oli tullut Joosepin kanssa ja että kaikki hyljätyt kosijat olivat niitten joukossa. Vielä kerran Wappu itsekseen teki vertauksia heidän ja Joosepin välillä, eikä epäilemistäkään ett'ei kukaan niistä ollut verrattava Jooseppiin kauneudessa tai pulskuudessa. Hän oli ruhtinas talonpoikien parissa, aivan toisellaista ihmissukua kuin ne, jotka seisoivat hänen vieressänsä. Ja hän katseli hiljaisella ihastuksella tuota korkeata vartaloa leveästä rinnasta alas hienoihin valkoisiin polviin ja jalkoihin asti. Pitihän jokaisen, joka tällaisena häntä näki, ymmärtää että Wappu tahtoi omakseen häntä eikä ketään toista.

Kun Wappu katsoi ylös, näki hän kaksi pistävää mustaa silmää, jotka tikarein tapaisina olivat Jooseppiin luodut, ne oli Bincenz'in, joka seisoi joukossa, — ja lähellä häntä näki Wappu toisetkin surumieliset kasvot, — Benedikt Klotz'in, joka miettivästi katseli häntä. Kun Wappu kulki hänen ohitse, otti Benedikt Wapun käsivarresta kiinni ja kuiskasi:

— Ole varoillasi Wappu, — heillä on vehkeitä sinun suhteesi — en tiedä miten on, mutta minä aavistan pahaa.

Wappu nosti vähän olkapäitään. Kuka hänelle pahaa tekisi kun Jooseppi oli hänen kanssansa!

Valmistettiin tanssiin, Wapun ja Joosepin vuoro oli ensimäinen, kaikki tahtoivat nähdä heidän tanssivan toinen toisensa kanssa. Ei mitään paria vielä oltu niin kateudella katseltu, kuin näitä ihania olentoja.

Mutta nyt Jooseppi laski Wapun irti ja astui melkein juhlallisesti hänen eteensä:

— Wappu, — sanoi hän ääneen, ja soitanto lakkasi "Lampaan" isännän viittauksesta, joka seisoi heidän takanansa: — Minä toivon että sinä ennenkuin tanssi alkaa annat minulle sen suudelman, jota kaikki kosijat ovat turhaan anoneet?

Wappu punastui ja sanoi hiljaa:

— Mutta ei kuitenkaan täällä, Jooseppi, kaikkein ihmisten nähden!

— Juuri täällä kaikkein ihmisten nähden — kertoi Jooseppi.

Hetken aikaa Wappu taisteli toivonsa ja ujoutensa kanssa. Suudella miestä kaikkein ihmisten edessä oli hänen naiselliselle, ylpeälle mielelleen vaikea toimitus. Vaan siinä hän seisoi hänen edessänsä, tuo armas lemmitty mies, se hetki — josta hän ilolla olisi antanut vuosia elämästänsä, niin koko elämänsä — oli siinä — ja pitäisikö hänen kieltää tätä pyyntöä muutamain katsojain tähden, jotka eivät suinkaan voineet hänelle mitään tehdä jos hän sulhastansa suutelisi. Hän käänsi kauniit kasvonsa Jooseppia kohti, jonka silmät hetken katselivat noita ruusu-huulia, jotka hänen huuliansa lähestyivät, vaan sitten lykkäsi hän Wappua hiljaa luotansa ja sanoi:

— Ei, ei niin! Ei rehellinen metsämies koskaan petoa ammu muuten kuin juoksusta tai lennosta! Minä tahdon taistelussa voittaa tuon suudelman, lahjaksi en sitä tahdo! Ja jos minä olisin tyttö kuin sinä, niin minä en antaisi sitä niin helposti! Varjele itseäsi, Wappu, äläkä tee sitä helpommaksi minulle kuin noille toisille, muuten kunnia ei ole suuri minulle!

Leimuava häpeän puna peitti Wapun kasvot. Hän olisi tahtonut vaipua maan alle! Oliko hän sitten peräti unohtanut mitä kunniansa vaati, koska kosijansa täytyi muistuttaa häntä siitä, hänen silmiensä edessä pimeni, oli niinkuin veri-aaltoja olisi syössyt yhteen hänen päänsä yli. Ja nostaen päätänsä ojensi hän itseänsä ja mittasi Jooseppia leimuavalla silmäyksellä.

— Oikein, — huusi hän, sinä saat taistella. — Sinunkin pitää tietää kuka Kotka-Wappu on. Katso nyt itseäsi josko saat suudelman vai ei!

Hän oli tukehtua. Hän heitti pois kaulaliinansa ja seisoi siinä hopealla tikatussa sametti-liivissään ja valkoisissa paitahihoissa, ja Jooseppi katseli hämmästyneenä tuota kaunista paljastettua kaulaa:

— Ihana sinä olet — yhtä ihana, kuin pahakin, —- mutisi hän ja karkasi hänen kimppuunsa niinkuin metsästäjä otuksen päälle, jolle tahtoo antaa hirvenkaari-lyönnin, ja laski väkevän käsivartensa Wapun kaulaan.

Vaan hän ei tuntenut Kotka-Wappua. Voimakkaan tempauksen jälkeen oli Wappu vapaa ja ilkkuva nauru kaikui niiltä, joille oli yhtä huonosti käynyt, ja se saattoi Joosepin raivoon. Nyt tarttui hän rautakourillaan tytön vyötäiseen, vaan Wappu antoi hänelle lyönnin sydäntä vasten, niin että hän päästi huudon ja peräytyi. Uusi nauru! Tällä kolauksella, jonka vaikutuksen hän tunsi, oli Wappu aina pelastanut itsensä päällekarkaajilta, sillä sitä he eivät kestäneet. Mutta Jooseppi ei huolinut tuskasta ja syöksi vimmastuneena tyttöä vastaan, tarttui hänen käsivarsiinsa molemmin käsin ja koetti lähestyä hänen suutansa tällä tavalla, vaan samassa kääntyi Wappu sivulle päin, ja nyt syttyi kiivas kilpailu sinne ja tänne, edes ja takaisin. Kuoleman hiljaisuus vallitsi, jota vaan silloin tällöin katkaisi Joosepin päästämä kirous. Wappu kääntelihe, vääntelihe kuin käärme Joosepin kourissa, ett'ei hän koskaan saanut koskea Wapun suuta. Tämä ei enää näyttänyt rakkauden kiistalle, vaan taistelulle elämän ja kuoleman vaiheella. Kolme kertaa oli Jooseppi heittänyt Wapun maahan, kolme kertaa oli hän jälleen noussut; hän nosti Wapun syliinsä, vaan tämä käänteli aina itseänsä niin, ett'ei Jooseppi koskaan huulia saavuttanut. Nuo hienot hihat riippuivat repaleina, hopeakoristukset olivat menneet palasiksi. Yht'äkkiä riisti Wappu itsensä irti ja pakeni ovelle päin, Jooseppi saavutti hänet ja syleili häntä kuin myrsky. Se oli vihasta palava syleily. Hänen kuuma hengähdyksensä ympäröi Wappua. Wappu makasi Joosepin rinnalla, hän tunsi Joosepin sydämen omaa sydäntänsä vastaan tykyttävän; silloin voima jätti hänet, hän laskeusi polvilleen Joosepin eteen, ja sanoi tuskasta, häpeästä ja rakkaudesta menehtyen:

— Tässä olen!

— Ah! — syvä huokaus tunkeusi Joosepin rinnasta. — Te olette kaikki sen nähneet? — kysyi hän ääneen — kumartui alas ja painoi suutelon Wapun kuumille, vapiseville huulille.

Hurraa-huuto kuului jokaisen huulilta. Sitten nosti Jooseppi Wapun ylös, ja hän vaipui melkein tunnotoinna Joosepin rinnalle.

— Pysy siinä! — sanoi hän ankarasti ja astui askeleen taaksepäin — enempää ei tarvita, tuohon yhteen suudelmaan minä tyydyn. Sinä olet nyt nähnyt että minä voitan sinut — ja enempää en tahdo!

Wappu tuijotti Jooseppiin niinkuin ei olisi kuullut oikein — hän kävi kuolon kalpeaksi.

— Jooseppi, — änkytti hän, — miksi sitten tulit?

— Luulitko että tulin sinua kosimaan? — sanoi hän; ei kauan aikaa sitten juhlakulun aikana sanoit sinä kaikkein kuullen, että Asra oli mun kultani, kun oli niin helppo häntä voittaa — ja että Karhu-Joosepilla ei ollut uskallusta puuttua Kotka-Wappuun. Voitko todellakin uskoa, että mies, jolle kunnia on kallis, kärsisi semmoista vääryyttä kunniallista tyttöä vastaan? Minä olen ainoastaan tahtonut näyttää sinulle, että yhtä hyvin uskallan puuttua sinuun kuin karhuun tai johonkin muuhun petoon, ja suudelman, jonka sinulta voitin, vien minä Asralle sovinnoksi siitä vääryydestä, jota hän on saanut kärsiä sinulta! Muista tätä toinen kerta kun ylpeys pyytää sinua riivata! Toivon että nyt olet viimeisen kerran solvaissut köyhiä kunniallisia tyttöjä — nyt olet kerran itse saanut tuntea miltä tuntuu tulla julkisesti pilkatuksi!

Kaikuva nauru seurasi Joosepin puhetta. Vaan hän ei hyväksynyt tätä riemua:

— Te olette nähneet että olen pitänyt sanani, ja nyt minä menen Zwiefelstein'iin Asraa rauhoittamaan, sillä se hyvä ihminen itki kun aioin tehdä tämän kepposen ylimystalon emännälle! Jumalan rauhaa kaikille!

Hän meni ja kaikki häntä seurasivat; tämä leikki oli ollut niin oivallinen! Karhu-Jooseppi, sepä vasta oli aika poika! Hän oli näyttänyt ylimystalon emännälle kuka oli hänen mestarinsa!

— Se teki hänelle hyvää, tuolle ylpeälle ylimystalon emännälle!

— Pitäköön hyvänänsä!

— Jooseppi, tämä oli kelvollisin työsi!

— Kun tämä tulee tunnetuksi, ei kukaan enää häntä tahdo.

Näin hyljätyt kosijat ilkkuivat Joosepin ympärillä ja seurasivat häntä nauraen ja jutellen.

Tanssi-paikka oli tyhjä — ainoastaan kaksi oli jäänyt Wapun luo: Bincenz ja Benedikt. Wappu seisoi vielä samassa paikassa eikä liikahtanut. Oli kuin hän ei olisi ollut hengissä.

Bincenz katseli häntä käsivarret ristissä. Benedikt tuli hänen luoksensa ja tarttui hiljaa hänen käsivarteensa:

— Wappu — älä ota sitä niin sydämeesi — me olemme vielä jälellä ja me tahdomme hankkia sinulle hyvitystä. Wappu! puhu toki — mitä meidän pitää tehdä — me olemme kaikkiin taipuvaiset, sano vaan mitä tahdot!

Silloin Wappu liikahti ja hänen suuret silmänsä loistivat kamalasti kuolonkalpeista kasvoista. Hän avasi ja sulki huuliansa pari kertaa, sanat pyrkivät suusta, mutta henkeä näytti häneltä puuttuvan. Viimein tuli niinkuin sisimmästä sisuksesta kiljuntana sanat:

— Kuolleena minä tahdon hänet!

Benedikt hämmästyi:

— Wappu — Jumala sinua varjelkoon.

Bincenz lähestyi säkenöitsevin silmin. — Wappu onko se todellakin tahtosi?

— Verinen tahtoni! — Hän kohotti kättänsä ikäänkuin valantekoon, käsi oli jäykkä ja kynnet siniset kuin kuolleen.

— Joka laskee hänet kuolleena Asran jalkojen juurelle — se on oleva mieheni niin totta kuin olen Walburga Stromminger!