XI.
Yö.
Ylimystalon hiljaisessa, uneen vaipuneessa huoneessa kuului koko yön kummallista, yksitoikkoista ääntä. Piiat säpsähtivät unessa eivätkä tietäneet mitä kuulivat, vaan nukkuivat sitten taas. Laudat lattiassa narisivat ja hirret tärisivät hiljaa.
Se oli Wappu, joka lakkaamatta raskailla askeleilla kulki edes ja takaisin, taistellen itsensä, kohtalonsa ja Jumalansa kanssa, sydän kuoleman tuskissa. Repaleina riippuivat vaatteet hänen päällänsä, muserrettuina lattialla olivat pyhä Walburga, Kristus ristillä, pyhimys-kuvat — kaikki muserrettuina pirstaleiksi — turhassa raivossa palasiksi lyötyinä.
Hän oli puoleksi riisunut ja hiukset olivat hajalla paljastetuilla olkapäillä.
Punertavasti liekutti sammuva kynttilä ja liehuvassa valossa vääristyi kummallisesti rikkilyödyn Kristuksen kuvan muoto lattialla ja näytti rupeevan elämään. Wappu seisahtui kävellessään kappaleiden eteen: "Niin irvistele sinä vaan. — Et ole enää pitävä minua narrina! Eikä kenkään teistä, epäjumalankuvat puusta ja paperista, jotka eivät voi ketäkään auttaa! Te ette kuule mitään rukousta ettekä mitään kirousta. Ja ne, joidenka kuvana olette olevinanne, piloittelevat Jumala tiesi missä, ja nauraisivat meille jos voisivat nähdä kuinka notkistamme polviamme puupalasen edessä!" Ja hän potkaisi palaset sänkynsä alle, ett'eivät estäisi häntä kävellessänsä.
Samalla hetkellä kuului ulkoa paukahdus, ikäänkuin pyssyn-laukaus. Wappu seisahtui; hän kuunteli hengittämättä — kasvonsa olivat valkoiset kuin lumi. Horjuen astui hän akkunan luo ja katseli ulos. Varmaankin oli hän erehtynyt. Miksi tämä melu melkein vei häneltä hengen? Hän ei ollut varma siitä että se todellakin oli laukaus. Niinkuin salama iski se ajatus yht'äkkiä hänen päähänsä: "Jos Bincenz tällä hetkellä olisi Jooseppia ampunut!" Olihan se hulluutta, Jooseppi oli hyvässä turvassa kotona — tai ehkä Zwiefelstein'issä Asransa luona!
Ajatellessansa sitä löi hän sanomattomassa tuskassaan päänsä seinää vaataan, ja mielikuvituksen avulla näki hän asioita, joista oli hulluksi tulla! Oi, jos Jooseppi vaan olisi kuollut, kuollut, ett'ei hänen enää tarvitsisi sitä ajatella! Hän heitti ikkunan auki, hengittääksensä raitista ilmaa.
Hansel, joka oli nukkunut aituuksella ikkunan ulkopuolella, heräsi ja lensi unisena sisään huoneesen. — "Oi sinä!" huusi Wappu, avasi sille sylinsä ja painoi lintua sydäntään vastaan — olihan tämä kaikki mitä hänellä oli, ainoa omaisuutensa maailmassa.
Nyt vieläkin laukaus ja tällä kertaa selvemmin Zwiefelstein'in puolelta. Hän laski kotkan irti ja painoi kätensä sydämelle, ikäänkuin luoti olisi häneen sattunut. Miksi tämä pelästys? Tämä vähäpätöinen sattumus kuvaili sielun silmän eteen sitä kauhistavaa tekoa, jota hän eilen oli tahtonut aikaan-saattaa. Ehtimiseen ajatteli hän kuinka olisi, jos tuo laukaus, jonka oli kuullut, olisi Joosepin pään musertanut, ja raivoisa, kamala ilo valloitti hänet. Nyt Jooseppi oli hänen omansa, nyt hän ei voinut ketään toista suudella.
Kuinka lienee ajatellut ja mietiskellyt, niin hänestä tuntui niinkuin tämä olisi todellisesti tapahtunut; hän oli näkevinänsä Joosepin makaavan maassa verissänsä, hän laskeusi polvilleen hänen viereensä, otti Joosepin pään syliinsä ja suuteli noita kalpeita kasvoja — noita kauniita kalpeita kasvoja — kuinka selvästi hän ne näki edessänsä! Vaan silloin tuli hänen äkkiä sääli tuota kuollutta miesparkaa — syvästi, sanomattomasti sääli hän sitä, — hän puhutteli kuollutta jokaisella rakkauden keksimällä nimellä, hän pudisti ja hieroi sitä, — turhaan kaikki, Jooseppi ei enää palannut elämään! Hänen tuskansa kiihtyi äärettömästi. Ei, ei, se ei saanut tapahtua — hän ei saanut kuolla — ennemmin Wappu itse!
Oli niinkuin hänen sydämensä olisi ollut tukehtumaisillaan suonenvedossa, niin ett'ei inhimillistä lämmintä verta enää suonissansa vuotanut, ja nyt tuntui siltä, kuin tuo suonenveto olisi heltynyt ja lämmin veri-virta jälleen sydämeen vuotanut. Hänen täytyi mennä ulos, hänen täytyi nähdä oliko Bincenz kotona — hänen täytyi puhutella Bincenz'ia, vielä ennen päivän nousua — täytyi hänelle sanoa, ett'ei tuo kamala teko saisi tapahtua — hän oli ikäänkuin kuumeessa, kaikki suonet sykkivät — hän oli tahtonut, pyytänyt tuota tekoa — mutta ainoastaan ajatus että se olisi tehty, sammutti hänen vihansa vimman, ja hän antoi anteeksi!
Hän heitti liinan päällensä ja riensi pihan yli, puutarhan kautta Bincenz'in talolle. Mitä Bincenz, mitä ihmiset hänestä ajattelivat? Ah, olihan se kaikki yhdentekevä — mitä hän nyt siitä huoli!
Hän saapui talolle. Bincenz'in kamarissa, joka oli hyvin matalalla, paloi kynttilä — hän hiipi sinne, hän taisi nähdä huoneesen, kartiini oli niin huolimattomasti eteen vedetty — hän tuskin voi hengittää — huone oli tyhjä, kynttilä paloi piipussa. Hän kävi talon ympäri, ovi ei ollut lukossa. Hän avasi sen hiljaa ja astui sisälle, kaikki oli äänetöntä, kuollutta. Rengit ja piiat nukkuivat vielä sikeästi, hän hiipi koko talon läpi, ei kukaan liikkunut — Bincenz oli poissa! Wapun jäsenet jäätyivät. Hän astui Bincenz'in makuuhuoneesen, vuoteella oli maattu, hän oli varmaankin maannut siinä ja pian taas noussut, — sunnuntaivaatteet riippuivat vaate-naulassa, mutta jokapäiväiset vaatteet puuttuivat. Hattua ei myöskään näkynyt. Hän etsi toisessa huoneessa, missä pyssy tavallisesti riippui, naula oli tyhjä.
Wappu seisoi kuin halvautuneena. Hän ei tietänyt mitenkä hän taas tuli huoneesta ulos. Ovella täytyi hänen istahtaa penkille, jalat eivät häntä edemmäksi kannattaneet. Hän koetti lohduttaa itseänsä, Bincenz oli ehkä, levoton kun oli, lähtenyt jollekin yölliselle metsästysretkelle — mitä hän Joosepille tekisi, joka makasi rauhassa ja hyvässä turvassa jossakin — hän vapisi — ja päivällä kun kaikki olivat hereillä, kuka silloin voisi häntä vahingoittaa!
Se oli paha omatunto, joka näin häntä peloitti, ja hän kätki kasvonsa käsihin: "Wappu, Wappu, mitä sinusta on tullut!" Pilkattu, häväisty, solvaistu ihmisten edessä — ja Jumalan edessä rikoksen tekijä! Missä oli niin paljon vettä, että hän voisi itseänsä puhtaaksi pestä? Tuolla alhaalla, tuolla kuohui Ache — siinä, siinä hän ehkä voisi puhdistua — jos hän heittäytyisi tuohon kylmään virtaan — olisi kaikki pois virutettu, — hänen onnettomuutensa — hänen rikoksensa, koko tuo kurja olento, joka ainoastaan oli tuskaan ja taisteluun luotu — kaikki loppu — olemattomuudessa! Ja se olisi vapahtamista — mitä varten hän enää itseänsä säästäisi? Kappaleiksi tämä hyödytön asunto, joka vangitsi sielua rikoksen ja huolen kahleissa. Hän juoksi ylös, vaan ei jaksanut edemmäksi, hän vaipui penkille jälleen. Riippuiko tämä sorrettu, kuoloon asti väsynyt sydän kenties vielä jollakin näkymättömällä langalla elämästä kiinni? Siellä — Jumalan kiitos — askeleita kuului nurmella — siellä tuli Bincenz! Nyt taisi hän puhua hänen kanssansa, nyt kaikki voisi tulla hyväksi.
— Kaikki Pyhät! — huudahti Bincenz, kun Wappu astui häntä vastaan, — siinä sinä olet?' Bincenz katseli häntä kuin aavetta. Wappu näki aamuhämärässä, että hän oli kalpea ja oudon-näköinen; pyssy oli hänellä olkapäällä.
— Bincenz, sanoi hän hiljaa, — oletko ampunut jotakin?
— Olen!
— Mitä sitten? — hän katseli laukkuun, se oli tyhjä.
— Kallisarvoisen otuksen! — kuiskasi hän.
Wappu värisi.
— Missä se on?
— Hän makaa Achessa!
Wappu tarttui hänen käsivarteensa ja tuijotti häneen kuin hullu.
— Kuka?
— Sitä sinä kysyt?
— Jooseppi? — huusi Wappu ja kaatui seinää vasten.
— Se oli vaikean-tapainen työ! — sanoi Bincenz pyyhkien otsaansa, enhän minä itse uskonut, että hän niin pian tulisi tielleni. Hitto tietäköön mikä häntä ajoi ulos keskellä yötä. Minä ai'on lähteä hyvään aikaan, ollakseni Sölden'issä ennenkuin hän nousisi, ja hän juoksee syliini ennenkuin olin monta askelta käynyt. Mutta vielä oli liian aikaista, ensimäinen kuula ei sattunut ja toinen koski ainoastaan vähäisen ohitsemennessä. Luultavasti joutui hän kuitenkin vähän pyörryksiin, sillä hän kaatui portaalle ja rupesi nousemaan käsipuun avulla. Tätä hetkeä minä käytin hyväkseni, juostakseni takaa hänen päällensä ja sysätäkseni hänet käsipuitten yli virtaan!
Wapun rinnasta kuului ikäänkuin kuolevan korina, ja kuin kotka saaliisensa iskee, syöksi hän äkkiä Bincenz'in päälle ja tarttui molemmin käsin hänen kurkkuunsa:
— Sinä valehtelet — se ei ole totta eikä voi olla totta — sano ett'ei se ole totta — taikka tapan sinut.
— Kurjan sieluni autuuden kautta, se on totta! Luuletko että Bincenz kauan tuumaisi kun kysymys oli tehdä jotakin sinun hyväksesi?
— Oi murhaaja, pelkurimainen, kurja salamurhaaja, — nyyhkytti Wappu ja värisi koko ruumiissansa: — Niin kavalasti, niin petollisesti minä en tahtonut sitä tehdyksi! Rehellisessä taistelussa tahdoin että hänen piti kuolla. Kirottu sinä nyt ja ijankaikkisesti — kirottu ja hyljätty tällä ja toisella puolella hautaa!
— Tämä on siis kiitos, — sanoi Bincenz — etkö sinä siis käskenyt minua tätä tekemään?
— Ja vaikka olisinkin käskenyt sinua, olisiko sinun sentähden ollut pakko sitä tehdä? — Ihminen puhuu paljon vihoissansa, jota hän sitten katuu — etkö sinä olisi voinut odottaa kunnes olisin tointunut tuosta kovasta kohtalosta? Jooseppi — Jooseppi! paha olen kyllä ja raju, vaan murhaaja en ole. Oi jos sinä olisit odottanut edes pari tuntia! Vaan pahuutes' sinua ajeli etkä saanut rauhaa ennenkuin se muuttui teoksi!
— Se on oikein, syytä vaan minua kaikesta! nurisi Bincenz, — mutta sinä olet kuitenkin yhtä syyllinen kuin minä!
— Olen kyllä — sanoi Wappu ja olen kärsivä siitä samoin kuin sinäkin, On sanottu verta verestä — kähisi hän, tarttuen Bincenz'in kaulukseen ja veti häntä mukaansa.
— Wappu — päästä minua — mitä tahdot? Herra Jumala, onko tämä minun palkintoni? — Armoa, Wappu, sinä kuristat minut — mihinkä vedät minua?
— Sinne mihinkä molemmat kuulumme, — oli matalalla äänellä lausuttu vastaus, ja pois lähdettiin niinkuin myrsky olisi häntä vienyt mäkeä ylös portaalle asti, jonka alla Ache kuohuu — siinä jossa murha oli tapahtunut. — Sinne alas, — oli ainoa kauhea vastaus, jonka kuiskasi hänen korvaansa, — me molemmat — yhdessä!
— Jesus Maria! — huusi Bincenz: — sinä vannoit että tulisit vaimokseni, jos sen tekisin ja nyt tahdot minua tappaa!
Wappu nauroi taas tuota kamalaa pilkallista naurua.
— Sinä narri, jos minä syöksyn tuonne alas kanssasi, olemmehan silloin ijäksi yhdistetyt. Mitä? Tahdotko vielä varjella kurjaa henkeäsi?
Ja jättiläis-voimalla otti Wappu hänestä kiinni syöstäksensä hänen kanssansa hämärään kuohuvaan syvyyteen.
— Apua! — huusi Bincenz tahtomattansa ja —
— Apua! — kuului heikosti hengen-tapaisesti kuin kaiku syvyydestä!
Wappu seisoi kuin kivettyneenä ja päästi Bincenz'in. Mitä se oli? Oliko se aave?
— Kuulitko jotakin? — kysyi hän Bincenz'iltä.
— Se oli kaiku! — änkytti tämä ja hampaat kalisivat toisiansa vastaan.
— Hiljaa! Vielä kerran!
— Apua! — kuului taas kuin kuiskaus syvyydestä!
— Kaikki hyvät pyhimykset, se on hän — hän elää — hän riippuu jossakin — hän huutaa! Kyllä minä tulen Jooseppi, odota Jooseppi — minä tulen! huusi Wappu torven äänellä alas syvyyteen ja torven äänellä herätti hän nukkuvaisia, juosten kylän läpi ja kolkuttaen kaikkia ovia. — Avuksi! Avuksi — joku on pudonnut alas syvyyteen — apua Jumalan armon kautta — tässä on kysymys elämästä ja kuolemasta!
Ja tämä kauhistuksen huuto ajoi nukkuvia ylös vuoteiltaan, ikkunoita avattiin.
— Mitä se on, mikä on hätä?
— Jooseppi — Hagenbacher on syössyt alas syvyyteen — huusi Wappu — köysiä — hankkikaa köysiä — ehkä se jo on myöhäistä — ehkä on liian myöhäistä kuin me ehdimme sinne! — Ja niinkuin tuulispää lensi hän kotia ennen muita ja sisään vajaan, siellä hän kokoeli kaikki köydet ja nuorat, joita vaan löysi ja sitoi vapisevilla käsillä yhteen eri kappaleet, mutta vaikka olisi solminut kuinka hyvänänsä, ei se kuitenkaan ulettunut sinne missä hän makasi Jumala tiesi missä syvyydessä!
Sill'aikaa tulivat miehet juosten, puoleksi epäluulossa, puoleksi hämmästyksessä tuosta kauheasta tapauksesta, ja toivat nuoria, koukkuja ja lyhtyjä, sillä tänään ei päivä näyttänyt koittavan ja siellä kysyttiin ja huudettiin, ja neuvottomuus oli yleinen, sillä miesmuistiin ei mitään sellaista onnettomuutta ollut tapahtunut, eivätkä tässä avarassa vuorilaaksossa olleet varustetut pelastus-koneilla niinkuin muualla, jossa pyörryttävät vuori-polut ja petolliset syvyydet vuosittain uhriansa vaativat. Miehet saapuivat onnettomalle paikalle ja rohkeimmatkin ällistyivät kun käsipuitten yli katsoivat alas harmaasen, tutkimattomaan syvyyteen, jossa ei ollut muuta nähtävänä, kuin aaltoilevat sumut, jotka liehuivat pauhaavan veden yli. Bincenz oli hävinnyt, — oli autiota ja äännetöintä ylt'ympärillä sekä korkeudessa että syvyydessä. Wappu huusi alaspäin, niin että ilma kajahti — kaikki kuuntelivat henkeään vetämättä — ei mitään vastausta.
— Jooseppi — missä olet? — huusi hän äänellä semmoisella, kuin koko tuskistunut epätoivossa oleva ihmiskunta olisi yhtynyt tähän ainoaan huutoon, — kaikki oli hiljaa.
— Hän ei vastaa — hän on kuollut, — nyyhkytti Wappu ja heittäysi epätoivossa maahan, — nyt on kaikki lopussa!
— Ehkä hän vaan on niin heikko ett'ei hän jaksa huutaa, — lohdutti Klettermaier ja kuiskasi Wapun korvaan: — emäntä, — muistakaa ihmisiä!
Hän nousi ja poisti hämmentyneet hiukset otsaltaan.
— Sitokaa yhteen nuorat, miksi tässä niin neuvottomina seisotte — mitä odotatte?
Miehet katselivat epäillen toisiansa.
— Täytyy koettaa löytää häntä, — sanoi Klettermaier.
Miehet rupesivat päitä pudistaen koettamaan yhteensolmituita köysiä.
— Kuka tahtoisi lähteä alas näillä nuoran pätkillä?
— Kuka? — sanoi Wappu ja hänen tummat silmänsä loistivat hengen-tapaisesti kalpeista kasvoista: — minä sen teen!
— Sinä, Wappu — sinä et ole oikein viisas — tuskin kantanevat nämä nuorat yhtä ihmistä, puhumattakaan kahdesta.
— Ei niiden tarvitsekaan kantaa muuta kuin yhden — sanoi Wappu kolkosti ja rupesi auttamaan, että joutuisi pikemmin.
— Se on mahdotointa, Wappu — täytyyhän sun sitoa sekä itsesi että hänet niihin kiinni, kuinka muuten pääsisit ylös? — arvelivat miehet ja antoivat kätensä vaipua alas; — ei ole muuta neuvoa kuin että lähetetään ympäri kyliä nuoria kokoelemaan.
— Ja sill'aikaa syöksee hän auttamattomasti alas syvyyteen, jos hän menee tainnoksiin, ja sitten on myöhäistä! — huusi Wappu epätoivossaan. — Minä en odota niinkauan — antakaa tänne — selvittäkää nuorat ja antakaa nähdä kuinka pitkät ne ovat! Joutukaa!
Hän selvitti sekautuneita köysiä, mittasi niiden pituutta ja koetti kuinka vahvat ne olivat ja ehdottomasti miehetkin taas tarttuivat niihin, he suorittivat tuota mahtavaa vyhtiä ja valmistukset tulivat käytännöllisemmiksi, järjellisemmiksi. Miehet astuivat esiin muodostamaan riviä.
— Kylläpä se jo voisi ulottua tuonne alas, mutta kohta se ei kannata!
— Jollei, niin annan hänet yksin lähteä ylös. Siinä missä hänellä on tilaa ma'ata on minullakin tilaa seisoa. Niin pian kuin minulla on pohjaa jalkojeni alla, irroitan itseni nuorasta ja sidon hänet siihen kiinni. Sitten vedätte hänet ylös ja minä odotan siellä alhaalla kunnes köysi taasen ehtii sinne.
— Se ei käy päinsä, yksinään ei voi vetää häntä ylös, sillä jos hän on heikko eikä voi hoitaa itseänsä, tulee hän murskaksi lyödyksi jos ei kukaan katso, ett'ei hän loukkaunnu kalliohon.
Wappu seisoi niinkuin ukkonen olisi iskenyt häneen — tuota hän ei ollut ajatellut. Siis hän vasta tapaisi Joosepin Achen kylmässä helmassa! Kohta köysi ei kantanut, sen hän itse ymmärsi.
— Jumalan nimessä, — sanoi hän viimein ja huolimatta kuumeesta, joka häntä väristytti, seisoi hän siinä vakaana, tyynenä eikä luopunut päätöksestään, sitoi köyden ympärilleen ja otti vuorisauvan käteensä. — Päästäkää minua alas, että ainakin saan häntä etsiä! Jos hänet löydän jään hänen luoksensa siksi että olette ehtineet hankkia köysiä ja laskeneet niitä alas meille. Kyllä minä odotan kärsivällisesti, vaikkapa sitten tuntikausia saisin riippua taivaan ja maan välillä.
Nyt vanha Klettermaier syöksi polvilleen hänen eteensä:
— Wappu — Wappu — älä tee sitä, sanovathan kaikki ett'ei köysi varmaan pidä! Jos se on välttämätöntä niin päästä minut menemään. Mitä minun vanha elämäni merkitsee — jos kohta en voikaan auttaa, niin siitä ainakin näkee jos nuorat ovat vahvat ja jos ne katkee niin onhan se vaan minä etkä sinä, joka vaipuu syvyyteen!
— Niin Wappu, kuuntele häntä; — sanoi toinen, — hän on oikeassa, älä tee meillä sitä surua! Odota, malta mieltäsi, siksi että tulee apua kylistä!
Silloin Wappu nosti käsiänsä, niin että kaikki menivät pois tieltä.
— Kun vielä olin lapsi en malttanut mieltäni kun minun piti ottaa kotkan pesästään, — ja nyt minun pitäisi mieltäni malttaa kun minun pitäisi tuoda Jooseppia sieltä? Älkää enää sanoko mitään, minun täytyy — minä tahdon hänen luokseen! Kas niin — ottakaa kiinni — heittäkää hajalle — pitäkää kiinni!
Ja hän oli hypännyt käsipuitten yli ja ne miehet, jotka seisoivat rivissä, saivat pitää kiinni kaikin voimin, niin äkkinäinen oli nytkäys nuoralla.
— Jumala auttakoon meitä! — Klettermaier teki ristin merkkiä ja riensi pois, niinkuin jotakin olisi juolahtanut hänen mieleensä kuullessansa Wapun viimeisiä sanoja.
Kauhistuksella kaikki katsoivat Wapun jälkeen, kuinka hän vähittäin vaipui alas pilvi-mereen, kunnes hävisi siihen kenties ijäksi. Äänetöinnä kuin haudan reunalla seisoivat ihmiset ja katsoivat sinne, mihin hän oli vaipunut alas. Ainoastaan kovasti pinnistetty nuora ilmoitti uljaan matkustajan liikuntoja sumumeressä — ja kaikki katselivat köysiä josko pitäisivät tai katkeisivat. Ja niin pian kuin tarvittiin köyttä lisään, aattelivat kaikki sykkivin sydämin: onko se pitävä?
Otsalla olivat suuret vesihelmet niillä, jotka rivissä seisoivat, ja lakkaamatta koettivat kädet, nuoraa jatkaessa, solmuja, josta ihmishenki riippui. — Näin kului hetki toista raskaampi ikäänkuin aikakin olisi ollut kiinnitetty nuoraan, josta pimeyden voimat pitivät kiinni. — Köysi on yhä vielä pinnistetty, yhä vielä hän siis riippuu eikä vielä ole saanut pohjaa jalkojensa alle.
— Jo on loppumaisillaan, — huusi viimeinen mies rivissä, — köysi ei riitä!
— Jesus Paria meitä auttakoon! — huutavat kaikki, — se ei riitä!
Vielä on nuoraa muutamia kyynäriä eikä vielä ole mitään merkkiä annettu alhaalta, että Wappu on perille päässyt. Miehet kokountuvat yhdeksi joukoksi, niin likelle syvyyttä kuin suinkin voivat, he antavat köyttä niin pitkälle kuin mahdollista. — Jos nuoraa ei riittäisi, jos kaikki olisi turhaa ja heidän täytyisi vetää ylös Wappu-paran jälleen, että vielä kerran saisi matkustaa tuota kalman tietä! — Silloin — silloin köysi yht'äkkiä heltyy, — kauhea hetki! Onko se katkenut tai onko sen kantama löytänyt pohjaa?
Naiset rukoilevat ääneen, lapset itkevät. Miehet rupeevat hitaasti vetämään ylös, mutta ainoastaan muutaman sylen — silloin ottaa vastaan! Siis se ei ole mennyt poikki, se pitää, — Wappu on tavannut pohjaa! Ja nyt — kuulkaa kuoleva ääni syvyydestä, — ja kaikkien suusta kuuluu huolesta vapiseva vastaus. Köysi heltyy taas, he vetävät ylös pari kertaa; tämä nähtävästi kerrotaan, näyttää siltä kuin Wappu kiipeäisi ylös kallioseinää myöten. Täll'aikaa on kumminkin päivä koittanut, mutta sataa hienoa kylmää sadetta ja sumu siellä alhaalla tulee yhä tiheämmäksi. Silloin vedetään köysi yht'äkkiä sivulle oikealle puolelle, miehet hellittävät nuoraa ja vetäyvät vasemmalta puolelta oikealle puolelle. Wappu näyttää nousevan yhä korkeammalle, he saavat yhä vetää ylös nuoraa!
Kiitos Jumalalle, — sanovat muutamat, — hän varmaan ei ole varsin syvälle pudonnut — jos hän makaa noin korkealla hän voi olla elossa!
— Ehkä Wappu vaan etsii häntä! — arvelevat toiset.
Nyt nytkäys taas ja köysi heltyi, sitten ytimeen ja luihin asti tunkeva huuto.
— Se on mennyt poikki! — huutavat ihmiset.
Ei, se kiintyy taas — ehkä se on ilonhuuto — ehkä on hän löytänyt hänet. Naiset ovat polvillansa, itse miehetkin rukoilevat, sillä vaikka olivatkin kaikki vihanneet ylpeää "ylimystalon emäntää" — niin jokainen, jolla on sydän rinnassa, nyt kuitenkin vapisee tuon rohkean tytön tähden, joka kuoleman vaarassa riippuu alhaalla pimeässä syvyydessä. Jos vaan auringonsäde hetkeksi edes loistaisi sumun läpi!
Köysi ei liiku eikä kuulu mitään ääntä ylös tuolta alhaalta. Onko se katkaistu ja tarttunut johonkin esiin-pistävään kalliopiikkiin ja Wappu muserrettuna syvällä Achessa? Miksi ei mitään merkkiä eikä mitään ääntä? Ja tuntia voipi kulua ennenkuin kylistä ehtii apua tänne!
Ei kukaan uskalla puhua sanaakaan — kaikki kuuntelevat hengähtämättä.
Nyt Klettermaier syöksee paikalle, huutaen ja viitaten:
— Katsokaa mitä minä tuon! — ja hän kantaa täydellistä pelastusköyttä olkapäällään. — Kiitos Jumalalle! Kun hän puhui kotkasta, juolahti mieleeni, että Luckard vainaja otti talteen sen köyden, jolla Stromminger lähetti Wapun kotkan pesälle — ja sitten — löysin kun löysinkin sen ylisillä kaikenlaisessa vanhassa romussa.
— Se oli löytö se!
— Klettermaier, sinut lähettää herra Jumala! — huusivat ihmiset.
— Suokoon Jumala, että vielä sitä tarvittaisiin, — sanoi kylän vanhin ja katseli huolistuneena pelastusköyttä, — Wappu ei enää anna mitään elon merkkiä.
— Nuorasta vedetään — huusi ensimäinen rivissä ja samassa kuului huuto niin likeltä, että sitä ymmärrettiin kun oli hiljaa:
— Eikö vieläkään mitään köyttä?
— Kyllä! kyllä! — soi riemulla kaikkien huulilta. Rautakoukku kiinnitetään ankkuriksi nuoran päähän, uusi rivi muodostuu ja köyttä lasketaan sumuiseen syvyyteen. Kylän vanhin käskee, sillä köysien ylösvetämisen täytyy tapahtua tasaisesti, että Wappu voisi olla likellä onnetointa ja olla tukena hänelle. Ei puoleksikaan niin syvälle, kuin Wappu ensin oli lähtenyt, lasketa köyttä tällä kertaa ennenkuin se alhaalta otetaan ja pidetään kiinni.
— Antakaa mennä, — käski kylän vanhin, — Wapulla täytyy olla muutama kyynärä sitoa Joosepin ympäri. — Tarpeeksi! — kuuluu taas käskevä ääni ja niinkuin sotamiehet pysähtyvät miehet ja odottavat mitä seuraaman pitää. Taas muutaman minuutin väli, hänen täytyy sitoa solmun vahvaksi ja varmaksi, ett'ei hengetöin ruumis, näin likellä pelastusta, putoisi alas syvyyteen. — Sido varmasti Wappu, — sanoo Klettermaier itsekseen.
— Niin herra Jesus, kun hän vaan voisi sitoa vahvasti, — kertoi rahvas. Kolmekertainen nytkäys molemmilla köysillä yht'aikaa!
— Vetäkää ylös — käskee kylän vanhin ja kuuluu siltä kuin hänen äänensä vapisisi sitä lausuessaan.
Miehet molemmissa rivissä polkevat jalkansa vahvasti maahan, suonet paisuvat säärillä, käsivarsilla ja otsalla; taaksepäin kallistuneena rupeevat voimakkaat kädet työhön ja raskaan taakan ylösvetäminen alkaa — kamala, edesvastauksen alainen työ — yksi viivytys, ja kaikki on hukassa.
— Hitaasti! — kertoo kylänvanhin — katsokaa toisianne!
Se on juhlallinen hetki. Ei lapsetkaan uskalla liikahtaa. Likellä ja kaukaa ei kuulu muuta kuin raskasta työtä tekeväin miesten hengittämistä.
Nyt — nyt se tulee sumun läpi — selvemmin ja selvemmin, — Wappu tulee ylös, toisella kädellä hän tukee hengetöintä ruumista, joka riippuu pelastusnuorassa, toisella pitää hän vuorisauvaa vakaasti kalliota vastaan, pelastaaksensa itseään ja Jooseppia musertumasta. Näin tasapainoa pitäen nousee hän ilmojen läpi. Ja nyt viimeinkin ovat siinä, likellä reunaa — vielä veto ja heihin voi käsin tarttua.
— Pitäkää kiinni, — käskee kylän vanhin — jokainen on henkeä vetämättä — viimeinen hetki on vaikein, jos vielä tälläkin hetkellä nuora katkeisi!
Vaan ei, ensimäiset rivistä kumartavat, he nostavat heitä voimakkaalla kädellä, takana seisovat pitävät nuoraa kiinni.
— Ylös! kuuluu ensimäisten suusta, heitä nostetaan yli — siinä ovat — vakaalla maalla — ja tuskastuneista sydämistä nousee riemuhuuto. Wappu on mykkänä vaipunut alas Joosepin hengettömälle ruumiille. Hän ei kuule, hän ei näe, kuinka kaikki hänen ympärilleen kokoontuvat ja häntä kiittävät, — hän makaa kasvot Joosepin rintaa vastaan — hänen voimansa on lopussa.