I.
Kauppilan katuja pitkin käveli nuori mies kädet päällystakin lakkareissa. Hän oli saanut opettajan viran kaupungin reaalikoulussa ja oli vasta pari viikkoa takaperin saapunut kaupunkiin. Hänellä ei vielä ollut paljon tuttavia, jonka vuoksi hän viitsikin nostaa lakkiansa vastatessaan kadulla kulkevain oppilaittensa tervehdyksiin; mutta niitä ei niin monta ollutkaan, että olisi lakin nostaminen rasittavaksi käynyt.
Vastatullut opettaja aikoi juuri kääntyä kotiansa kun kadun kulmauksesta sukelsi esiin kiireesti astuva mies, joka antoi koukkukeppinsä pyöriä ympäri niin että ilma vinkui. Opettaja pysähtyi odottamaan tulijata, joka oli hänen harvoja tuttaviansa.
— No minne matka?
— Ah, maisteri, huusi tulija ja iski keppinsä syvälle kadun pehmeään hiekkaan, minua on haukuttu sanomalehdissä!
— Haukuttu… mistä syystä?
— Kuulkaas nyt! Keppiherra pisti kätensä maisterin kainaloon ja, vetäen häntä mukanaan sekä keppiänsä vinhasti heilutellen, kertoi ottaneensa viime talvena kaupungin kellotapulin laudoittaakseen, mutta nyt, kun työ jo oli valmis, oli joku herjaaja sepittänyt häväistys-kirjoituksen pääkaupungin lehteen, jossa sanotaan että hän, Enok Pihlén, kaupungin melkein varakkain kauppias, oli siinä nylkenyt seurakuntaa ja vienyt köyhiltä työmiehiltä leivän suusta, taikka ainakin jotain sinne päin.
Kertomuksen aikana olivat he tulleet Pihlénin talon luokse ja astuivat pihaan, jonka perällä alkoi kaunis puisto. Siellä tuuheissa pihlajoissa kiilsi kullankarvaisia terttuja ja parin kolmen omenapuun oksat painuivat maahan runsaan hedelmätaakan alla. Maanpinnalle oli somasti järjestetty kukkalavoja, joissa ylpeät georginit vielä täydessä loistossaan kukoistivat ja niiden juurella reseeda levitti hienoa hajuansa, johon levkoijain tuikeampi tuoksu yhtyi. Ruusupensaista olivat kukkaiset jo kuihtuneet ja niiden sijalla näkyi vaan punertavia pumpuloita.
Humalaköynnöksistä muodostetussa majassa oli kahvikalut pöydällä, jonka vieressä lyhyt, pyöreäposkinen rouvan-tylleröinen neuloskeli lapsen vaatteita ja hiekoitetulla käytävällä leikki kaksi pientä tyttöä, äitinsä ilmikuvia.
Kun herrat tulivat lehtimajaan läksi rouva pois toimittamaan lisää kahvia, mutta toinen lapsista juoksi isänsä syliin ja, näyttäen jotakin eläimen kuvaa, kysyi:
— Pappa, onko tämä pätti vai kitta?
— Kuules nyt, Siiri, saat tämän sokeripalan, jos sanot pässi vai kissa.
Koetapas!
Lapsi katsoi vieraan herran silmiin, ponnisti sitte pari kertaa voimiansa sanoaksensa pässi ja kissa, mutta aina tuli vaan pätti ja kitta, sai sokeripalan ja juoksi pois, poukahdellen joka toisella askeleella korkeammalle.
— En ymmärrä kuinka heidän kielensä saisi ässään taipumaan, puhui Pihlén itseksensä katsellen lapsen poistumista, mutta kääntyi sitte äkkiä maisterin puoleen ja veti sanomalehden pöydältä.
— Katsokaas, maisteri Tiira, tuossa se on! Hän osoitti; sormellansa erästä paikkaa.
Maisteri otti lehden ja luki siitä "Kirjeen Kauppilasta", jossa muun muassa puhuttiin tapulin laudoittamisesta ja sanottiin että "urakkamies kuuluu työstä saaneen hyvät voitot, joka ei olekaan ihme kun huutokaupasta oli hyvin vähän tietoa levitetty, niin että kilpailijoita ei ollenkaan ilmaantunut ja urakkamies maksoi työväelle niin huonot päiväpalkat, että sillä oli mahdoton rehellisesti elää".
— Minä kysyn: eikö se ole hävytöntä? huudahti Pihlén kun maisteri oli lukemisen lopettanut. Oliko minun asiani antaa huutokaupasta tietoa ja hankkia kilpailijoita? Ja mitä minuun työväen palkat tulee? Enhän itse teettänyt koko työtä, sen annoin urakalle toiselle ja jos hän sai työväkeä polkuhinnasta, niin se on hänen asiansa eikä minun. Vai häh?
Maisteri nyökkäsi vastaukseksi. Samassa tuotiin kahvia ja kun se oli juotu löi kauppias maisteria polvelle ja sanoi:
— Teidän pitää kirjoittaa siihen vastaus!
— Minun?
— Niin, nähkääs, minä en ole tottunut sellaisiin sanomalehti-kirjoituksiin. Niissä isketään kiinni joka ainoaan sanaan ja niitä sitte jauhetaan ja jauhetaan, niin että lopulta ei tiedä onko sitä tupakkimyllyssä tai ryynitampissa. Toiseksi vielä on suomenkielen kirjoittaminen sellaista helkkarin venkuraa ettei sitä osaa moni mies Suomessa. Kyllähän sitä puhuu jokainen — puhuuhan sitä talonpoikakin, mutta annas kun ottaa kynän käteensä, niin ruotsia siitä vaan valuu; näette, sen minkä konttoristina oppii, sen patruunana taitaa.
Pihlén pani kätensä ristiin rinnoilleen ja piirteli saappaansa kärjellä koukeroita hiekkaan.
— Hohhoi! huokasi hän sitte hiukan vaiti oltuansa; surkeata sentään ettei omassa kaupungissa ilmesty sanomalehteä, jossa voisi itseänsä puolustaa.
— Sitä minäkin olen ihmetellyt, tarttui maisteri puheesen. Nyt on Suomessa jo pienemmissäkin kaupungeissa oma äänenkannattajansa, jossa kaupungin asioista keskustellaan, mutta täällä näytään vielä nukuttavan viattomuuden unta.
— Se on totta; mutta kenenkä se on vika? Täällä ei ole kynään kykeneviä miehiä.
— Oh, älkää sitä sanoko! Missäpä kaupungin kynämiehet olisivat voineet esiintyä? Vika on kokonaan kaupungin rahamiesten, jotka eivät hanki kirjapainoa tänne, vaikka se on yritys, josta voi saada rahoilleen hyvät korot.
Kauppias ällistyi; siltä kannalta hän ei ollut koskaan asiata ajatellut.
— Luuletteko todellakin että kirjapaino kannattaisi?
Maisteri oli siitä ihan vakuutettu. Hän selitti parhaan taitonsa mukaan sellaisen yrityksen etuja. Hän tunnusti, että siitä saakka kuin hän kaupunkiin muutti olivat hänen ajatuksensa liikkuneet sanomalehden perustamisessa. Opettajan palkka ei ollut runsas ja lisätulot olisivat siis tervetulleet. Sitä paitsi maisteri Tiiraa, niinkuin useita nuoria miehiä, viehätti suuresti sellainen toimi. Hän kuvaili itsellensä jaloimmaksi tehtäväksi maailmassa olla yleisen mielipiteen johtajana, paljastaa epäkohtia ja puolustaa sorrettuja, sanalla sanoen olla kansan vapaaehtoisena johtajana ja isänä. Ei hänen päähänsäkään pälkähtänyt, ettei kukaan palvele oikullisempaa herraa kuin sanomalehden toimittaja ja että se, joka luulee johtavansa, tavallisesti itse kulkee täysissä valjaissa. Mutta jokaisella toimella on viehätyksensä, joka vaikuttaa että aina ilmaantuu niitä, jotka ovat valmiit itsensä siihen uhraamaan, niin kiittämätön, vaivaloinen ja vaarallinen kuin toimi onkin. Mitä on soturin toimi oikeastaan muuta kuin oppia sukkelasti tappamaan toisia ihmisiä ja — tulemaan itse tapetuksi? Sitä ei siis luulisi erittäin viehättäväksi. Mutta kuinka se innostaa nuoria mieliä! Samoin on sanomalehden toimituskin. Niinkuin muutamat hyönteiset ovat määrätyt kuolemaan sen kukkaisen sisällä, jonka ne hedelmälliseksi saattavat, niinpä vetää salainen vietti monta teräväpäistä nuorukaista sanomalehti-toimiin, joissa peräti harvoille kunnian kukko laulaa. Mutta valitettavasti myöskin moni tyhmeliini luulee olevansa luotu sanomalehden toimittajaksi ja ryhtyy työhön siinä vakuutuksessa, että kelle Herra viran antaa, sille hän myöskin antaa taidon sitä toimittaa. Sellaista sopii pitää kansallisena vahinkona, jollei muun, niin turhaan tahritun paperin ja musteen vuoksi.
Tuon selittämättömän viehätyksen tunsi maisteri Tiirakin itseensä vaikuttavan kun hän Pihlénille selitti ajatuksiansa niin suurella innolla, että kasvot hohtivat ja silmät säteilivät. Innostus tarttui vihdoin hänen toveriinsakin, joka vähitellen alkoi kuvailla itseänsä kaupungin mahtavimmaksi mieheksi kirjapainon omistajana ja sanomalehden ulosantajana. Jopa kutsuttiin punssia pöydälle, veljenmaljat juotiin ja kättä lyötiin siitä, että Pihlén hankkii ennen vuoden loppua pienen kirjapainon ja maisteri Tiira alkaa toimittaa kerran viikossa ilmestyvää sanomalehteä. Tulkoot sitte vielä haukkumaan tapulin laudoittamisesta!
Oli juuri näin pitkälle päästy kun puistoon tuli nuori neiti, rouva Pihlénin sisar, niinkuin punaisista poskista ja muusta ulkonäöstä saattoi heti päättää, vaikka hän vartaloltaan olikin paljon hoikempi kuin rouva. Hän oli puettuna jonkinlaiseen kansallispukuun: punaraitainen hame, mustat liivit, joista valkoisen mekon hihat ja rintamus pisti esiin. Tervehdittyänsä herroja tuollaisella epäonnistuneella niiauksella, joka on omituinen tytöille, jotka vast'ikään ovat saaneet pitkät hameet eivätkä vielä ole oppineet armollista pään-nyökkäystä antamaan, poimi tyttö muutamia kukkia, sitoi ne yhteen ja, istuutuen maisterin vastapäätä, asetteli niitä povellensa liivin ja mekon väliin.
Maisteri katseli ajatuksiinsa vaipuneena noita kukkia niin värähtämättä, että tyttö, joka ei tietänyt olivatko hänen silmänsä kiintyneet kukkiin tai hänen pukuunsa, punastui hirveästi ja kääntyeli rauhattomana tuolilla. Maisterikin huomasi sen vihdoin ja punastui nyt vuorostaan.
Keskeytynyttä puhetta sanomalehden perustamisesta jatkettiin vielä ja neiti Alma kuunteli sitä suurella uteliaisuudella ja ihastuksella. Hänestä tuntui kuin olisi maisteri Tiira jalo sankari, joka valmistaikse taisteluun Jumalan, kuninkaan ja lemmittynsä puolesta. Kuka olisi tuo lemmitty — —?
Neiti Alma katseli maisteriin niin viattomalla ihastuksella, että maisterilta rupesivat sanat kesken puhetta takertumaan.
Mutta nyt oli Alma neidillä niin suuri uutinen tiedossa, että hänen oli mahdoton kauan pysyä aloillaan. Hän heitti sen vuoksi hyvästi ja kiiruhti pois.
Kun Pihlén huomasi, että maisteri katsoi tytön jälkeen niin kauan kuin hametta hiukankin näkyi, sanoi hän hymyillen:
— Hän on olevinaan hirveä fennomaani, tuo Alma, ja on muutamain toisten tyttöjen kanssa perustanut ompeluseuran, jossa ei puhuta muuta kuin suomea.
— Sepä lieneekin ainoa henkisen elämän merkki koko kaupungissa, sanoi maisteri, ja lisäsi sitte, puristaen jäähyväisiksi kauppiaan kättä: mutta ensi vuonna alkaa toinen elämä!
He läksivät majasta; Pihlénin pienet lapset juoksivat heitä vastaan. Isä ojensi kummallekin etusormensa, johon lapset tarttuivat molemmin käsin kiinni ja juosta tepsuttivat rinnalla isän astuessa verkalleen.
— Te onkin kitta eikä mikään pätti, sanoi toinen, ja toinen, vanhempi, huusi:
— Täti Alma sanoi ettei mamman turnyyri ole kaunis!
— Soo, soo! Ei semmoisista puhuta…