II.
Maisteri oli tuskin ennättänyt kotia kun jo suurin osa kaupungin asukkaita tiesi mitä Pihlénin puutarhassa oli päätetty. Neiti Alma oli pois mennessään tavannut kadulla muutamia tuttaviaan ja kertonut heille tuon suuren uutisen ja sitten oli kauppaneuvos Polinin akkuna auki hänen ohikulkeissaan ja neiti Polin vaati häntä astumaan sisään. Siellä oli viisi kaupungin rouvaa kahvilla ja muutamat tytöt nakertelivat karamelleja ja etsivät manteleista "vielliebchen'eitä". Näille kaikille täytyi Alman myöskin kertoa tuo asia ja sillä tavalla levisi tieto siitä kulovalkean tavalla yhä laajempiin piireihin.
Niin kauan kuin Alma oli huoneessa puhuttiin asiasta Polinin luona hyvin sävyisästi, mutta heti kun hän oli poistunut alkoi ankarampi arvostelu.
Tohtorin rouva, laihanpuoleinen kalpea nainen, jonka suurista harmaan-sinisistä silmistä loisti sula hyväntahtoisuus, arveli että hänellä ei ollut mitään sitä vastaan että kaupunkiin sanomalehti perustetaan, mutta toimittajaksi ei kelpaa maisteri Tiira, joka, olkoonpa muutoin kuinka kunnon mies hyvänsä, on ollut niin vähän aikaa kaupungissa, ettei hän tunne oloja siellä kyllin hyvin, voidaksensa pitää viranomaisia silmällä ja kurittaa siinä missä tarvitaan.
— Aikooko hän sitte ruveta virkamiehiä silmällä pitämään? kysyi pormestarin rouva selvällä kauhistuksella ja nykäsi alemmaksi hameensa miehustaa, joka pakkasi kohoamaan paikoiltansa.
— Mitä valtaa hänellä olisi pistää nokkaansa muiden ihmisten asioihin, köyhä maisteri! sanoi kaupungin kassöörin rouva painellen hiusneulojansa syvemmälle.
— Jaa, jos hän rupee hävyttömäksi, niin minä sanon Fredrikille että hän toimittaa sellaisen rauhanhäiritsijän kaupungista pois. Niin paljon valtaa on kai pormestarilla kaupungissa.
Se oli luonnollisesti pormestarin rouva, joka näin päättävästi puhui.
Palvelusneitsyt, joka paraillaan korjasi pois kahvikuppeja, ymmärsi sen verran rouvain ruotsinkielistä puhetta, että hän kyökkiin tultuansa tiesi kertoa pormestarin uhanneen ajaa maisteri Tiiran kaupungista pois sen vuoksi, että maisten on ruvennut hävyttömäksi.
Kaupungin paras silittäjä, joka nyt oli kauppaneuvoksen paitoja kiilloittamassa, hämmästyi niin suuresti, että oli vähällä pudottaa kuuman raudan maahan. Mutta sitte hän kostutti huulillaan sormiensa kärkiä, kosketti vihaisesti kihahtavaan raudan pohjaan ja alkoi kaksinkertaisella innolla lykätä kauppaneuvoksen paitoja sileiksi. Hän näytti naiselta, joka on asian oivaltanut ja aikoo pitää varansa.
Mutta salissa tuumaili kauppaneuvoksen rouva että kun tuo aiottu sanomalehti kuitenkin on suomenkielinen, niin se pyytää lukijoiksensa ainoastaan alhaisempaa kansaa ja kaupungin säätyläisille sitä ei ole olemassakaan. Jos heidän piikansa tai renkinsä tahtovat sitä tilata, niin olkoon se heille sallittu, mutta salin pöydällä ei hän aijo sellaista lehteä suvaita.
Tällä kertaa kuitenkin kauppaneuvoksen rouva kohtasi vastarintaa sellaiselta puolelta, josta hän sitä vähimmin odotti. Hänen oma tyttärensä, näet, veti pitkän karamellin suustaan ja sanoi äänellä, joka ei sietänyt vastaväitteitä:
— Minä kumminkin tilaan sen lehden itselleni.
— No Julia, huudahtivat kaikki vieraat, mitä sinä siitä lukisit?
Neiti Torn, joka oli opettajattarena kaupungin tyttökoulussa ja tunnettu ivallisuudestaan, sanoi nauraen: — Julia kai katselisi siitä naima-ilmoituksia!
— Minä luulen, vastasi Julia kuivasti, että joillekuille muille naima-ilmoitukset saattaisivat olla tarpeellisempia kuin minulle.
— Minä tarkoitin ilmoituksia kihlatuista ja vihityistä, sanoi neiti
Torn, hienosti punastuen Julian vastauksesta.
— Älkää siitä enään puhuko, rauhoitteli kauppaneuvoksen rouva. Julialla on aina oikkunsa ja varsinkin on hänellä aina halu olla vastaista mieltä kuin äitinsä.
Sillä ajalla kuin tieto sanomalehden perustamisesta levisi kaupungissa, käveli maisteri Tiira kamarinsa permannolla ja uneksi suuria asioita. Hän mietti jo mitä kaikkia artikkeleita sopisi kirjoittaa ja pisti niiden nimet muistikirjaansa. Myöskin ajatteli hän pitäisikö ruveta jotakuta hyvää novellia suomentamaan, mutta sitten arveli hän että alkuperäinen kertomus luonnollisesti olisi sopivampi, koska se, samalla kuin antaisi lehdelle arvoa, myöskin hyödyttäisi kotimaista kirjallisuutta. Hän istui keinutuoliin ja alkoi miettiä jonkinlaista novellin suunnitelmaa. Siinä täytyy välttämättömästi olla rakkautta, sanoi hän itsekseen, muutoin eivät naislukijat siitä pidä. Kun hän siinä istui ajatuksiinsa vaipuneena ilmaantui hänen silmäinsä eteen soma kukkavihkonen hiljaa kohoilevalla tytön rinnalla, ja hänen huulensa vetäytyivät hymyyn muistellessaan Alma neidin punastusta.
Seuraavana aamuna oli kaupungin torille tavan mukaan kokoontunut useita kuormia maitoa ja piimää, pari kuormaa rukiita ja perunoita, ja eräillä rattailla oli kopallinen paistetuita nauriita, joita koulupojat halukkaasti ostelivat ja, syötyänsä kylläkseen, nakkelivat lopuilla toisiansa silmille. Siinä kun sitte piimä pulppusi tynnyrin hanasta erään paksun matamin plakki-astiaan, sanoi matami piimän myyjälle:
— Tämä meidän kaupunki se paisuu niinkuin hyvä taikina; uskottekos että ensi vuonna täällä ruvetaan trykkäämään omaa tiitinkiä?
— Noo vai? Mikä se tiitinki on? kysyi maalainen yhä vaan katsellen piimän juoksua.
— Sellainen oikea sanomalehti, jossa saa lukea kaiken maailman asiat.
— Noo vai? Tappi kiinni.
Matamia hiukan harmitti kun hänen uutisensa ei maalaiseen sen suurempaa vaikutusta tehnyt.
— Tottahan te tilaatte meidän lehteä, sanoi hän sellaisella painolla sanalle "meidän" kuin olisi hän itse tuon tulevan lehden sekä omistaja että toimittaja.
— Eipä häntä tiedä; raha on tätä nykyä hyvin kireällä, ja sitte tuolta ryssän puodista on toisinaan saatu sanomia lehtitupakan ympärille käärittynä, mutta ei niistä meidän lapset, vaikka muutoin solkenaan lukevat, saa sanaakaan kokoon; sanovat sen olevan latinaa. Lieneevätkö sitte kaikki samanlaisia?
Matami ei viitsinyt vastata, vaan sieppasi astiansa ja läksi pois.
— Unohditte maksaa! huusi maalainen.
Matami palasi ja heitti rahat miehen kouraan.
Maisteri Tiira oli aamulla pukemassa päällensä lähteäksensä kouluun kun silittäjä-vaimo tuli hengästyneenä sisään.
— Ennätin kuitenkin ajoissa, mutta kyllä teinkin työtä kaiken yötä; nyt ovat maisterin paidat valmiit.
— Ei niillä olisi mitään kiirutta ollut.
— No eikös maisteri lähde pois kaupungista?
— En; mihinkä minä menisin?
— Eikös pormestari ole mitään puhunut?
— Mitä hittoja pormestarilla on minulle sanottavaa?
— Eikös tuota… eikös maisteria sitten olekaan käsketty kaupungista pois?
Maisteri pani juuri kaulustansa kiinni, mutta nyt heltisivät hänen sormensa napista. Hän astui vihaisesti vaimon luokse ja sanoi, osoittaen sormellansa häntä otsaan:
— Minä huomaan ettei teillä ole kaikki ruuvit paikoillaan tuossa!
Vaimo peräytyi pari askelta, nii'asi syvään ja pujahti ovesta ulos.
Maisteri tuli oikein pahalle päälle. Hän kiroili itseksensä mitä pormestarilla oli hänen kanssaan tekemistä, kiroili kaulusta, joka oli niin kankea ja kiiltävä kuin olisi posliinista valettu, ja kiroili nappia, joka pujotteli läven luona niinkuin itsepäinen härkä veräjän edessä eikä tahtonut millään ehdolla mennä sisälle.
— Hupakko! mutisi hän itsekseen. Löylynlyömä! Varmaankin vanha piika.
Ensi kerralla kysyn sitä asiaa tarkemmin.
Kouluun tultuansa maisteri ilokseen huomasi että pojat, jotka vallattomuudellansa jo monasti olivat panneet hänen kärsivällisyytensä kovaan koetukseen, olivat nyt erinomaisesti tarkkaavaisia. Pojat olivat tähän saakka, niinkuin aina uuden opettajan tullessa, koetelleet mitä miehiä hän on ja kuinka pitkälle hänen kanssaan uskaltaa vallattomuudessa mennä. Opettajan arvo oppilasten silmissä on niinkuin hento kasvi, jota kymmenet pahanilkiset kädet koettavat nyhtää juurineen irti. Onneton opettaja, jos se vaan kerrankin onnistuu: kasvia ei saa milloinkaan uudestaan juurtumaan. Mutta jos sitä alussa ei saada revityksi, niin pian kasvaa se myöskin niin vahvaksi puuksi, ettei sitä pahimmillakaan rynnäköillä voi enään kumoon saada.
Eipä tiedä kuinka maisteri Tiiralle olisi käynyt, jollei huhu olisi levinnyt että hänestä tulee sanomalehden toimittaja. Hänen arvonsa oppilasten silmissä nousi suurilla askelilla, sillä nuoriso on aina sen puolella, joka jotakin uutta yrittää ja sen kautta osoittaa jonkinlaista rohkeutta. Poikain mielestä maisteri näytti nyt ulkonaisestikin paljoa suuremmalta ja muhkeammalta kuin ennen ja kaikki mitä hän puhui tuntui niin erinomaisen viisaalta.
— Hän on sentään viisaimpia miehiä, tuo maisteri Tiira, sanoivat pojat toisillensa ja väittelyissä aikaihmisten kanssa oli sen jälkeen aina loppupäätöksenä, josta ei mitään vetoomista katsottu luvalliseksi: Niin on maisten Tiira sanonut, ja tottahan hän sen tietää!
Pojat rupesivat keskenään toimittamaan käsin kirjoitettua sanomalehteä nimeltä "Toivon tähti", joka sisälsi vaivaisrunoja, lunttakäännöksiä ja jokseenkin uskaliaita sanasukkeluuksia.
Kun maisteri Tiira illalla meni kestikievariin, kaupungin parhaasen ravintolaan, juomaan pienen tuutingin ja samalla katselemaan viime postin sanomalehtiä, tapasi hän siellä kauppaneuvos Polinin, joka hyvin ystävällisesti tarjosi hänelle kättä.
— Te aiotte perustaa sanomalehden, kuulen ma, ja Pihlén laittaa kirjapainon. Miks'ette kääntynyt minun puoleeni? Minä olisin myöskin mielelläni sellaiseen yritykseen ruvennut.
— En todellakaan saattanut sitä arvata, vastasi maisteri kummastuneena. Pihlénin kanssa tutustuin täällä ensiksi ja kerran tuli tämäkin asia puheeksi. —
— Paljonko Pihlén maksaa teille toimituksesta?
— Ei mitään. Minä aion toimittaa lehteä omalla uhallani ja kustannuksellani.
— Kuulkaapas, maisteri Tiira, sanoi kauppaneuvos ja otti maisterin takin napista kiinni, minä takaan teille tuhannen markan tulot lehdestä, jos rupeatte minun kanssani puuhaan ja jätätte Pihlénin. Minä lupaan hankkia hyvän kirjapainon.
— Herra kauppaneuvos, tarjoomuksenne on minusta suuri-arvoinen, mutta se tulee liian myöhään, enkä minä voi mistään hinnasta sanaani syödä.