III.
Syksy kului kaikenlaisissa valmistuksissa. Varsinkin kirjapainon hankkiminen ei ollut mikään vähäinen asia. Pihlén sai sen vuoksi olla alituisessa kirjeenvaihdossa. Marraskuussa se kuitenkin saatiin sellaiseen kuntoon, että voitiin painaa nimikortteja, joita kaikki kaupungin rengit ja piikatytöt, kisällit ja koulupojat tilasivat, sekä hautajaiskutsumuksia äärettömän leveillä mustilla reunuksilla.
Maisteri valmisteli itseänsä ahkerasti oman arvelunsa mukaan erittäin tärkeään tehtäväänsä. Hän päätti jo edeltä päin ettei hänen osansa lehden toimituksessa rajoitu siihen, että leikkaa muista lehdistä muutamia palaisia uutisiksi ja antaa lehden muutoin hoitaa itseänsä, siten että suopi riidanhaluisille tilaisuutta purkaa sappeansa toinen toisiansa vastaan ja odottaa että ihmiset toisivat ilmoituksia ja niistä maksaisivat. Ei, hänen lehdellänsä pitää olla oma kanta, erityinen karva, jonka kautta se eroo muista ja saavuttaa jonkinlaista vaikutusta. Sitä varten hän tutki viime aikain tapahtumia, etenkin oman maan valtiollista kehitystä, lukipa taloudellisia teorioitakin, jotka kaikki näin hätäisesti ahmattuina yhtyivät hänen päässänsä jonkinlaiseksi sillisallaatiksi, jossa kyllä kaikki ainekset ovat yhteen sulamattomia, mutta joita tarpeen tullessa oli melkein mahdoton toisistansa eroittaa.
Varsin suurta päänvaivaa tuotti maisterille lehden programmin laatiminen ja sitä hän tuumi kaiket päivät; toisinaan se seikka häiritsi hänen yörauhaansakin. Kerran oli hän jo päättänyt panna lehtensä ohjelmaksi samat sanat kuin J.V. Snellman ennen lehdellensä: "Se ei sisällä enempää kuin muutkaan sanomalehdet, siis ei juuri mitään". Mutta sitte tuli hän ajatelleeksi että sitä kenties pidettäisiin turhamaisena jäljittelemisenä eikä maisteri peljännyt mitään enemmän kuin sellaista epäluuloa. Hänen piti itse keksiä jotakin uutta, jota Snellmaninkaan äly ei ole voinut esiin tuoda.
Kauppilassa oli jo melkein unhotettu koko sanomalehti-puuha. Talvi oli jo tullut, lumi peitti maan ja jäät rupesivat jo hevoista kannattamaan. Neiti Torn kävi tyttöjensä kanssa voimistelutunnilla mäkeä laskemassa ja reaalikoulun pojat rakensivat suurta linnoitusta lumesta. Puhuttiinpa jo että kohdakkoin pidettäisiin ensimmäiset tanssiaiset ja neiti Polinin luona kävi neulojatar koettelemassa uutta pukua, jonka etupietimessä oli monessa kerrassa leveitä pitsejä ja taka-osa aaltoili käydessä ylös ja alas ja molemmille sivuille.
Alma neiti oli kenties ainoa kaupungin asukkaista, joka sanomalehteä vielä muisti. Hän kävi melkein joka päivä Pihlénissä sisareltansa ja hänen mieheltänsä tiedustelemassa milloinka näyttönumero ilmaantuu ja mitä se sisältää. Pihlén neuvoi kälyänsä kyselemään maisteri Tiiralta, mutta sitä ei tyttö sanonut millään ehdolla tekevänsä.
Kun joulukuun ensimmäinen päivä valkeni kannettiin kaupungin kaikkiin taloihin vielä kosteita lehtiä. Ihmiset tarttuivat niihin uteliaasti ja lukivat:
KAUPPI.
Viikkolehti yleisiä ja paikkakunnan asioita varten.
Uteliaasti silmäili sitä maisteri Tiirakin loikoen vielä vuoteellansa. Hänellä oli kaiken yötä ollut jonkinlainen kuume, niinkuin ainakin sillä, joka ensi kerran julkisesti esiintyy. Nyt luki hän vielä kerran lävitse lehden pääkirjoitusta. Siinä lupasi lehti olla tosikansallinen ja valppaasti valvoa suomenkielisen väestön etuja. Eduskuntalaitoksemme kehitystä vapaamieliseen suuntaan harrastaa lehti myöskin, aina muistaen että yksityisten säätyjen anomus-oikeus on Suomenmaan perustuslain kalliimpia lahjoja, sillä Suomen kansalla on aina ollut oikeus suoraan lähestyä hallitsijaansa. Uskonnon asioista lehti ei aijo koskaan puhua kevytmielisesti. Raittius-asia on nykyajan merkillisimpiä ja terveellisimpiä liikkeitä, jolle toimitus katsoo velvollisuudeksensa antaa tehokasta apuansa. Vuosisatoja kestänyt naisen sortotila kaipaa pikaista parannusta — —
Kun maisteri oli tähän saakka ennättänyt oman kirjoituksensa ihailemisessa, koputti joku ovelle ja, ennenkuin hän ennätti mitään vastata, astui sisään nuori mies ylioppilaslakki päässä ja sanoi, tehden ivallisen syvän kumarruksen:
— Hyvää huomenta, herra pään- ja vastuksen-alainen toimittaja! Minä tulen toivottamaan onnea, sillä sinun lehtesi tekee furooria kaupungilla. Moni piikatyttö on jo likistänyt sitä rintaansa vastaan lukeissaan sinun pikku kertomustasi "Ensimmäinen suudelma". Minä olen jo nähnyt rusinoita kaadettavan sinun lehdestäsi tehtyyn tötteröön ja arvattavasti on sitä tänä aamuna jo moneen muuhunkin tarpeesen käytetty. Gratulor!
Maisteri Tiira ei tuosta pitkästä tervehdyksestä närkästynyt, sillä hän tunsi tervehtijän luonteen varsin hyvin. Sen vuoksi hän vaan ojensi peitteen alta kätensä ja sanoi:
— Paina puuta, pistä piippuun, ryyppää vettä ja ole iloinen.
— Tackar som bjuder! vastasi ylioppilas, joka iloisella päällä ollessaan mielellään sekoitti puheesensa kaiken maailman kieliä, taikka oikeastaan puhui sitä kauheata sekamelskaa, jota Helsingin esplanaadeilla suomalaisten ylioppilasten keskuudessa kuulee ja joka sekamelska kulkee suomenkielen nimellä ja arvolla.
— Tackar som bjuder! ja sitte heitti ylioppilas lakkinsa pöydälle, istui sohvalle ja otti uuden lehden käteensä.
Sillä välin oli huoneen isäntäkin kämpinyt sängystä ylös ja saanut välttämättömimmät vaatteet yllensä.
— Sanoppa nyt suoraan mitä sinä ajattelet tästä näyttönumerosta, miellyttääkö se sinua? kysyi maisteri Tiira.
— Se miellyttää minua ensimäisestä K:sta viimeiseen vuosilukuun saakka.
Se on presiis niinkuin meidän kaupunkia varten tehty.
— Minä en ymmärrä onko tuo kiittämistä vai laittamista.
— Mitä sinä siitä huolit miellyttääkö se minua tai joitakuita stuffoja, kysy sinä miellyttääkö se naisia. Laita sinä vaan niin, että kaikki naiset pitävät lehdestäsi, niin miehet myöskin pitävät lehteäsi, ja silloin ei sinun tarvitse muuta kuin kelliä. A propos, minä näin Alma Hegelin seisovan Pihlénin portilla sinun lehteäsi lukemassa. Hänellä oli kai "Ensimmäinen suudelma" nautittavana, sillä hän punastui hirveästi ja kääri lehden kokoon kun minä siihen tulin. Eikös hän ole kerrassaan soma tyttö?
— Hän on niin nuori vielä, mutisi maisteri.
— Se ei estäne olemasta kaunis! "Sie hat die schönsten Augen — mein
Liebchen, was willst Du noch mehr?" rallitti ylioppilas.
— Nyt ei ole kysymys Alma neidin silmistä, vaan uudesta lehdestä, etkä sinä ole vieläkään ajatustasi lausunut.
— Suo anteeksi, sen olen jo aikoja sitte tehnyt. Lehti on hyvä, sanon minä, paras lehti mitä kaupungissamme tätä nykyä ilmaantuu.
Maisteri nykäytti kärsimättömästi olkapäitään.
— Mutta jos tahdot kuulla muittenkin ihmisten mielipidettä, jatkoi ylioppilas, niin lähtekäämme liikkeelle. Menkäämme kestikievariin syömään aamiaista, niin saat ainakin kuulla Dulcinean mielipiteen, ja se ei varmaankaan paljon eroa minun mielipiteestäni, sen takaan.
Maisteri olikin lopettanut pukemistoimensa, katsahti vielä mielihyvällä peiliin, kiersi viiksiänsä ja sitte lähdettiin.
Torin poikki mennessä he kuulivat kuinka eräs maidon myyjä huusi toiselle:
— Hoi, Kestilän Leena, mistä hinnasta sinä maitoa myyt?
— Kolmestakymmenestä pennistä kannun.
— Tässä seisoo, ja samalla osoitti hän kädessään olevaa rypistynyttä lehteä, että maito maksaa torilla neljäkymmentä penniä kannu. Se on laillinen hinta, sillä se seisoo präntättynä tässä, eikä meidän tarvitse halvemmalla myydä. Sano muille!
— Kuuleppas, sinä sanomalehden toimittaja, puhui ylioppilas, nyt on sinun omallatunnollasi jo kymmenen penniä joka maitokannusta, mitä kaupungissa tänä päivänä syödään.
- Mistä minä tiedän että lehmät näin joulun edellä niin runsaasti poikivat että maidon hinta saattaa muutamassa päivässä alentua. Jos lehteni valehtelee, niin se on passaaja-matamini, joka valehtelee. Niin puolusteli maisteri itseään.
— Veliseni, pako paremp' on kuin huono lyönti. Minä toivon että ensi numerossa kumminkin selität tuon maidon hinnan painovirheeksi ja että maidon asemesta siinä on luettava "piimä".
Kun herrat olivat tulleet kestikievariin, meni ylioppilas suoraan tiskin takana istuvan neidin luokse, jonka hiukset olivat kammatut niin alas otsalle että silmät hiukan kiiluivat kiharain alta, ja puristi hyvin tuttavasti hänen kättänsä.
— Hyvää huomenta, neiti Dulcinea, kuinkas teidän kalliin terveytenne laita on?
Vastaukseksi neiti vaan nyrpisti pikkuista ärsyttävää alahuultansa.
Siitä huolimatta ylioppilas jatkoi:
— Me tahtoisimme tehdä tuttavuutta yhden bumaagissa paistetun silliraukan ja useitten urhoollisten kaprokkiperunain kanssa; voitteko niitä meille esitellä?
Neiti nousi ylös, hymyillen ivallisesti ja koputti sormellansa ylioppilaan otsaan, mutta tämä vakuutti että nyt ei ollut kysymys kohmelon parantamisesta, vaan muutoin ajatusten selvittämisestä, jota varten peruna ja silli ovat maailmassa yhteen sovitetut.
Samassa huoneessa istui eräs outo herra ruokaansa odottamassa. Hänellä oli harmaat vaatteet yllä ja päässä silmälasit, joiden yli hän loi odottavaisia silmäyksiä sinne päin, missä luuli kyökin olevan. Toisinaan hän silmäili edessään olevaa "Kaupin" näyttönumeroa.
Ylioppilas meni raapaisemaan vieraan pöydällä olevasta tulitikkujalasta valkeata papirossiinsa ja aloitti puhetta tuntemattoman kanssa.
— Suokaa anteeksi, jos kysyn, mitä pidätte lehdestä?
— Oletteko te kenties toimittaja? kysyi vieras.
— En, vastasi ylioppilas, vilaisten maisteriin, joka pään puistamisella osoitti ettei hän halunnut tulla ilmaistuksi. Minä vaan kaupunkilaisena olen utelias kuulemaan vieraan ajatusta.
— No sen saatte kyllä kuulla. Tämä lehti on samanlainen kuin kaikki muut sanomalehdet; ei vähintäkään uusia aatteita, ei vähintäkään häveliäisyyttä; samoja onteloita lauseparsia, paljon tyhjiä lupauksia sellaisten asiain ajamisesta, joita jokainen rehellinen ihminen ilman erityistä lupaustakin ajaa. Ja kaikki tapahtuu tässä sellaisella äänellä kuin se, mitä luvataan, olisi jotakin erinomaista, jotakin, jota ei kukaan muu osaa antaa, jotakin "noch nicht dagewesenes".
— Mutta sanokaapa sitte, mitä uutta sanomalehti meidän maassa voisi luvata.
— Oh, sanomalehdillä voisi olla suuri tehtävä! Niiden pitäisi katkoa hengen kahleita.
— Eiköhän tuo ole ontelo lauseparsi tuokin?
— Ei, ei, huusi vieras kiivaasti, te ette näy ymmärtävän mitä hengen kahlehtiminen onkaan, mutta menkää kirkkoon ja kuunnelkaa millä tavalla papit koettavat jokaista ajatuksen vapautta kahlehtia, kuinka synkkää oppia he saarnaavat, niin synkkää että maailma hukkuisi, jos se toteutuisi; mutta onneksi sitä oppia ei kukaan noudata, ei edes papitkaan. Se on siis valhetta ja valhe on kukistettava, ilmaantukoon se missä muodossa hyvänsä. Entäs valtiollisessa elämässä? Jokainen nulikka, jonka korvantausta tuskin on kuiva, puhuu ja kirjoittaa kansan tahdosta, niinkuin papirossi-puntista, jonka voi milloin hyvänsä lakkaristaan ottaa. Usein tekee mieli kysymään, missä kansa sitä tai tätä on päättänyt ja missä herroille X. Y. Z. on annettu valtakirja tuota päätöstä perille ajaa. Hiisi vieköön, puhukoon jokainen omasta tahdostaan ja omasta puolestaan, mutta antakoon kansan olla rauhassa!
Näin sanoen leikkasi puhuja vihaisesti palan paistista, joka sillä välin oli hänen eteensä asetettu. Ylioppilas siirtyi myöskin omaan pöytäänsä, johon oli tuotu paperissa paistettua silliä ja kuorimattomia perunoita, mutta huoneen yli jatkoi hän keskustelua tuntemattoman kanssa. Siihen yhtyi nyt maisterikin, joka, kuorien kahvelin kärkeen pistettyä perunaa, sanoi:
— Eiköhän teidän mielestänne sanomalehtien velvollisuus ole, yhteisen hyvän valvojina, edistää kansan onnellista elämää ja hyvinvointia?
— Aivan niin, vastasi vieras.
— No luuletteko että kansamme tulisi onnellisemmaksi, jos sen uskonnollinen vakuutus järkähdytettäisiin? Näettehän mitä seurauksia siitä on ollut niinkutsutuissa suurissa sivistysmaissa: kapinoita, murhia, irstasta elämää.
— Luuletteko, jos sallitte mun vastata kysymykseenne toisella kysymyksellä, luuletteko että meidän maata ainaisesti voidaan pitää uskontoa ja yhteiskuntaa järkyttävistä liikkeistä erillään? Niin syrjäinen kuin maamme onkin, tunkeutuvat suuressa maailmassa liikkuvat ajan kysymykset kerran tännekin, aivan samoin kuin tänne on tullut telegraafi ja rautatiet. Meidän kaikkien ja etupäässä sanomalehtien velvollisuus on valmistaa kansaa, ettei sellaiset aatteet tule meille niinkuin varkaat yöllä, ettei ne saata meitä kerran hämille, vaan että jokainen tietää mitenkä niiden kanssa on menetteleminen.
— Sitä on kyllä hyvä noin puhua, mutta millä sen toteutatte? Kuinka sitä kansalle selitätte?
— Sanottakoon kaikille aina suora totuus, ei mustaa valkoiseksi eikä valkoista mustaksi. Saarnattakoon vapautta, ensin ajatusten vapautta, se on hengen vapautta, sitte sanan vapautta, se on kansalaisvapautta. Mutta siihen tarvitaan rohkeutta, sillä jos ken uskaltaisi kansalle sanoa totuuden jokaisessa asiassa, niin kaikki ne, joille kansan sokeus on leipälähteenä: papit ja hallitsevaiset, yllyttäjät ja onnen-onkijat, laiskurit ja tyhjäntoimittajat, kaikki karkaisivat hänen kimppuunsa. Sellaista rohkeutta ei ole tämänkään lehden toimittajalla, sen tunnen kouraani.
Vieras laski kätensä lehden päälle ikäänkuin todellakin kourallansa koettaisi sen toimittajan rohkeutta. Maisterin nousi veri kasvoihin, mutta hän ei sanonut mitään. Ylioppilas hymyili hänelle ivallisesti ja sanoi vieraalle:
— Jospa lehden kanta painavimmissa asioissa vielä onkin epäselvä tai vanhan-aikuinen, ja eihän sitä maaseutulehdeltä voi suuria vaatiakaan, niin myöntänettehän että lehti muutoin on taitavasti kokoon pantu.
— Muusta en minä suuresti huoli, sanoi vieras ottaen lehden uudestaan käteensä. Tuo viivan alapuolella oleva kertomus "Ensimmäinen suudelma" on sitä tavallista mesimarjahilloa, joka miellyttää koulusta äsken päässeitä tyttöjä ja muita piparikakku-ijässä olevia individejä.
— Alma Hegel! kuiskasi ylioppilas, mutta maisteri loi häneen äkäisen silmäyksen.
Herra harmaissa vaatteissa jatkoi:
— Sitten on tuossa juttu maailman vanhimmasta ihmisestä. Juttu on ainakin yhtä vanha kuin ihminen, josta se puhuu; aina se on vanha akka, joka elää jossakin Mexikossa tai Brasiliassa, johon ei ole helppo päästä katsomaan, ja hän ei jouda milloinkaan kuolemaan sen vuoksi että hänen täytyy pari kertaa vuodessa kiertää kaiken maailman sanomalehtien lävitse.
— Teilläpä on hauskoja havaintoja! nauroi ylioppilas.
— Se on aivan totta. Pitäkääpä varalta jotakuta kertomusta esimerkiksi "hännällisistä ihmisistä Afrikassa", taikka "tulenpurkauksista Javan saarella", taikka "Annamin ylimysten pitkistä kynsistä"… ikäänkuin muualla ei olisi pitkäkyntisiä ylimyksiä, lisäsi vieras hymyillen ensi kerran koko puheen ajalla; pitäkääpä varalla näitä ja muita sellaisia juttuja, niin huomaatte että ne jonkun ajan päästä palaavat takaisin. Entäs kaikenlaiset sukkeluudet, kompalauseet ja sanaleikit? Niitä ei synny koko maailmassa, huomatkaa: koko maailmassa, kuin noin parikymmentä uutta vuoden kuluessa. Mutta esim. jokapäiväinen sanomalehti, joka niitä tahtoo lukijoillensa tarjota, tarvitsee niitä vuodessa vähintäänkin tuhannen kappaletta. Mistä luulette niitä niin paljon saatavan? Samat kiertävät uudestaan ja yhä uudestaan moneen kertaan. Minä en sitä sano sen vuoksi että se olisi jotakin pahaa, sillä sanomalehtien lukijakunta uudistuu myöskin vuosittain ja se mikä jollekulle saattaa olla ennen tuttua, on toiselle ihan uutta. Minä tahdon vaan huomauttaa kuinka turhamielisiä ne ovat, jotka luulevat voivansa jotakin uutta esiin tuoda. Minä olen aivan varma siitä, että jokaisen suomalaisen pää olisi turvassa, vaikka täällä olisikin voimassa sellainen laki kuin ranskalaisten kertomuksen mukaan Saksassa vallitsee, joka tuomitsee pään poikki jokaiselta uuden sukkeluuden keksijältä, ja sanotaan ettei sielläkään ole tarvinnut kenenkään kaulaa katkaista.
— Te olette varmaan ollut itse sanomalehden toimittajana, vai kuinka olette noita asioita tullut ajatelleeksi kysyi ylioppilas ihmetellen.
— Aivan oikein, minä olen ollut sanomalehden toimittajana.
Samassa tultiin ilmoittamaan että kyytihevonen jo odottaa. Herra nousi ylös, kumarsi jäähyväisiksi ja läksi.
— Kuka hän oli? kysyi maisteri ravintolan neidiltä.
— En tiedä; mutta nähdäänhän hänen nimensä päiväkirjasta.
Neiti toi päiväkirjan, mutta vieras oli unohtanut kirjoittaa siihen nimensä. Neiti juoksi kirja kädessä pihalle, mutta matkustaja oli jo ennättänyt lähteä.
— Mitä minä nyt tähän kirjoitan? vaikeroitsi neiti epätoivoissaan.
— Kirjoittakaa: Antikristus, sanoi maisteri.
— Taikka Uusi Lutherus, lisäsi ylioppilas.