IV.
Jo lokakuussa oli ollut Pihlén'in vastaus samassa sanomalehdessä, jossa oli Kauppilan kellotapulin laudoituksesta puhuttu. Kun kauppaneuvos Polin sen luki arvasi hän heti kuka Pihlénillä oli ollut apuna.
— Sillä miehellä on terävä kynä, mutisi hän itseksensä, juuri sellainen, jota minä tarvitsisin. Kirjoituksesta päättäen hän ei näy tietävän ketä vastaan hän tässä kirjoittaa. Minun täytyy saada hänet ystäväkseni ja Pihlénin vallasta pois, vaikka hän ensi yrityksellä näyttikin kovin lujamieliseltä.
Kauppaneuvos olisi jo suorastaan tahtonut kutsua maisteri Tiiran päivällisille luoksensa, mutta rouva pani vastaan, arvellen että se näyttäisi jonkinlaiselta tuttavuuden hakemiselta, joka paremmin sopii maisterille itsellensä.
Nyt joulukuussa valmisteltiin joka talossa lähtemään talven ensimmäisiin tanssiaisiin, joita pidettiin kaupungin niinkutsutussa "Seurahuoneessa", eräässä yksityisessä suuressa salissa, joka oli tarkoitusta varten hyyrätty.
Maisteri Tiira oli näinä aikoina käynyt hyvin hajamieliseksi. Hän ajatteli usein vieraan herran puhetta kestikievarissa. Erittäinkin kaikui hänen korvissansa lause: "eikä tämänkään lehden toimittajalla ole sitä rohkeutta".
— Entäs jos näyttäisin että minulla on rohkeutta, ajatteli maisteri joskus; mutta ei, se sotisi omaa vakuutustani vastaan. Tuo outo puhui ikäänkuin kaikki, jotka ajattelevat toisin kuin hän, tekisivät omaa vakuutustaan vastaan. Voihan olla vakuutettu olevaistenkin olojen oikeudesta, tarvitsematta siltä olla edistyksen vastustaja, ja sen vakuutuksen puolustaminen vaatii yhtä suurta, jollei suurempaa rohkeutta kuin kaikkien mullistus-aatteiden kannattaminen. Hajoittamiseen kyllä jokainen kykenee, mutta minä tahdon rakentaa. Ei, ei, sanoi joku ääni hänessä, sinä koetat rikkinäistä rikkinäisellä paikata etkä näe että paikka repee paikan vierestä ja vihdoin et voi repaleita enään yhdistää.
Maisteri koetti turhaan karkoittaa mielestänsä näitä asioita.
Tanssiais-iltana nämät ajatukset häntä taas vaivasivat ja hän aikoi jäädä pois koko ilosta; mutta sitten arveli hän että sanomalehden toimittajan velvollisuus on olla kaikessa mukana ja vastahakoisesti sitoi hän valkoisen liinan kaulaansa, otti hännystakin päällensä ja koetteli valkoisia hansikkaitaan.
Melkein koko yleisö oli jo kokoontunut ja tanssi alkanut kun maisteri Tiira tuli saliin. Naisia istui siellä ympäri seiniä, herrat pysyttelivät totisina ovien pielissä. Joku rohkeampi kavaljeeri uskalsi väli-aikoina mennä puhuttelemaan naisia, joiden joukossa oli paljon vanhojakin. Kauniita kasvoja näki varsin harvassa. Aina kun tanssi alkoi vetäytyivät nuoret tytöt enemmän eturintamaan ja herrojenkin puolella syntyi suurempaa vilkkautta. Useita astui ulos tupakkahuoneesta puhaltaen tullessaan viimeistä savua rinnastaan, mutta tanssiessakin tuntui vielä tupakan haju selvästi, vaikka hännystakin rintapielestä lähtevä patshulin lemu koettikin sitä voittaa.
Maisteri Tiiralla ei ollut vielä naisten joukossa monta tuttavaa, jonka vuoksi hän aluksi pysähtyi katselemaan valssia, jota par'aikaa tanssittiin. Sitte huomasi hän salin toisessa päässä rouva Pihlénin, joka istui siellä kukoistavana ja onnellisena, silmissä jonkinlainen kostea, syvä hohde, joka kaunisti häntä erinomaisesti.
Maisteri meni hänen luoksensa ja pyysi tanssimaan, mutta rouva kieltäytyi.
— Ettekö sitte ollenkaan tanssia rakasta? kysyi maisteri.
— Kyllä, vastasi rouva ja tuli hämilleen, mutta nyt en tahdo tanssia.
Onneksi loppui samassa musiikki ja maisteri, joka muutoin kenties olisi rouvaa kauankin vaivannut, meni sivuhuoneesen, johon tulvaili tanssista päässeitä pareja kermajäätä ja limonaadia nauttimaan. Tyttöjä seisoi ryhmittäin löyhyttelemässä toisillensa viileyttä. Siellä maisteri tapasi Pihlénin, jonka hihaan hän tarttui ja kysyi:
— Onko sinun rouvasi minulle vihoissaan, vai minkä vuoksi hän ei tahdo kanssani tanssia?
— Veliseni, sanoi Pihlén ja taputti maisteria olkapäälle, saat antaa hänelle anteeksi, sillä tanssiminen ei ole hänelle nyt terveellistä.
— Ah! huudahti maisteri, jolle alkoi valo koittaa ja hän oikein häpesi tyhmyyttänsä.
Samalla tunsi hän jonkun taputtavan hänen toisellekin olkapäällensä ja kun hän kääntyi seisoi siinä kauppaneuvos Polin, joka erinomaisen ystävällisesti hymyillen kysyi oliko maisteri jo esitelty hänen rouvallensa ja tyttärellensä. Saatuansa kieltävän vastauksen hän veti maisteria kädestä pöydän luokse, jonka vieressä istui rouva ja neiti Polin.
Julia oli hurmaavan kaunis. Kooltansa pitkä ja solakka, hän kantoi päätänsä hyvin ylpeällä tavalla ja antoi mustain säihkyväin silmäinsä täydellisellä voiton varmuudella siirtyä miehestä mieheen. Mustanruskeisin hiuksiin oli kiedottu helminauha ja korvan juureen oli pistetty tuoksuava ruusu. Uusi puku sopi niinkuin valettu somalle ruumiille. Se jätti puolivälistä paljaiksi käsivarret, joita koristi paksut kultaiset rannerenkaat. Pääntie oli leikattu avaraksi, ei juuri liikaa, mutta niin paljon että sai täydellisen käsityksen kaulan pyöreydestä ja hiviän loistavasta valkoisuudesta. Julia oli sanalla sanoen nainen täydessä kukoistuksessa ja tiesi myöskin minkä vaikutuksen hän kaikkiin miehiin teki.
Eipä ollut ihme että maisteri, joka istuutui Julian viereen, ei voinut kääntää silmiänsä tästä ihastuttavasta olennosta, varsinkin kun Julia selvästi osoitti että maisterin läsnä-olo ei ollut hänelle vastenmielinen. Vanhemmat jättivätkin heidät melkein kokonaan kahden kesken. Julia hymyili ja näytteli kauniita hampaitaan, antaen maisterille silmäyksiä, jotka panivat hänen verensä kuohumaan. Neiti kertoi lukeneensa "Kaupin" näytenumeron ja sanoi sen olevan varsin hyvän; samaa mieltä oli ollut pappakin. Kauppaneuvoksen taloon tilataan sitä kaksi kappaletta, toisen tilaa pappa ja toisen hän, Julia, itselleen.
Maisteri ei voinut muuta kuin kumartaa vastaukseksi niin suurelle suosiolle. Salista kuului franseesin kehoitussäveleet ja maisteri vei neiti Julian tanssimaan. Vastassa oli heillä ylioppilas Juslenius, jonka jo tunnemme, sekä Alma Hegel.
Silloin kuin maisteri Tiira tahtoi rouva Pihléniä tanssiin istui Alma aivan sisarensa läheisyydessä, mutta maisteri joutui siinä niin hämilleen, ettei huomannut häntä ollenkaan ja Alma jo ajatteli että kenties ei huomaa koko iltana, varsinkin nyt kun näkyy joutuneen Julian pariin. Mitä ihmettä heillä lieneekin niin paljon puhumista? Olihan Almakin niin soma, että hän kyllä ansaitsi hiukan huomiota. Lyhyeksi leikattu tukka oli käherretty niin että se jonkinlaisena glooriana ympäröi suloisia kasvoja, antaen niille melkein poikamaisen ja samalla lapsellisen ulkomuodon. Koko muu puku teki saman vaikutuksen. Sininen suora hame osoitti selvästi kuinka vähän hänen vartalonsa oli kehittynyt ja leveä, melkein olkapäille laskeutuva pitsikaulus muistutti paljon koulutyttöä, mutta käsivarret näyttivät jo pyöreiltä ja rinnan poikki röyhelletty harsokoriste teki hänet korkeapovisemmaksi kuin hän muutoin vielä olikaan. Outo ei oikein tietänyt pitikö häntä aika-ihmisenä tai lapsena.
Kun maisteri franseesissa ensi kerran tanssi Almaa vastaan, tytön viehättävät liikkeet eivät voineet olla herättämättä hänen huomiotaan ja samalla luuli hän lukevansa Alman silmissä moitetta siitä ettei ollut häntä ennen tervehtinyt. Huolimatta tanssikumppalinsa loistavasta kauneudesta katseli maisteri aluksi niin paljon vastaisella seinällä istuvaa Almaa, että Julia vihdoin teki siitä ivallisen muistutuksen.
Maisteri kääntyi silloin kokonaan hurmaavan toverinsa puoleen ja alkoi vilkkaan keskustelun, jota kesti tanssin loppuun saakka. He puhuivat elämästä Helsingissä, josta kummallakin oli muistoja, vaikka eivät siellä olleetkaan tuttuja; kumpikin tunsi ihmisiä, joista tiesivät yhtä ja toista kertoa, joko hyvää taikka pahaa, jälkimäistä kuitenkin enemmän. Julia oli ollut Sveitsissä pensioonissa ja osasi jokseenkin hyvin jutella kaikenlaista vieraista maista. Sanalla sanoen aika kului heiltä erinomaisen hupaisesti. Tanssin lämmin nosti heleämmän punan poskille, silmät säihkyi ja suonet sykki ja kun maisteri galoppaadissa likisti tuota muhkeata vartalota rintaansa vastaan, tunsi lämpimän käsivarren olkapäällänsä ja hienon tuokseen ympärillänsä, unhoitti hän kaikki muut ja näki vaan kaksi kirkasta silmää sekä hymyilevän suun, jotka olivat häntä niin lähellä. Hän tuskin muisti irroittaa käsivartensa kun joko hänen itsensä tai Julian tuli lähteä vastatanssiin.
Kun tanssi loppui huomasi maisteri salaisella kauhistuksella olevansa aivan lumottu. Saatuansa palasen kermajäätä Julialle, jonka hän vei istumaan rouva Polinin luokse, kiiruhti hän tupakkahuoneesen vilvoittamaan itseänsä. Paristakymmenestä papirossista kohosi siellä tupakan savu kattoon, jossa se muodosti paksun, yhä alemmaksi vaipuvan kerroksen. Huoneessa tapasi maisteri Jusleniuksen ja molemmat ottivat lasin sherryä.
— No sinähän näyt päässeen kuningattaren täydelliseen suosioon, sanoi ylioppilas. Niin äkkinäiseen tuttavuuteen hän ei ole ketään nuorta miestä tähän saakka päästänyt ja nyt kaikki kadehtivat sinun onneasi. Mutta älä nuolaise ennen kuin tipahtaa!
— Ole huoleti, veli pyhä! vastasi maisteri, jonka itserakkautta kuitenkin kutkutti tieto siitä että kaupungin kaunein tyttö oli hänelle erityistä suosiota osoittanut.
— Sinun pitäisi toki muistaa hiukan neiti Almaakin.
— Olen aikonutkin pyytää häntä toiseen franseesiin.
— Ai, ai, sehän on vaarallinen franseesi! Mutta paras on että teet pyyntösi hyvissä ajoissa, muutoin saatat tulla liian myöhään.
Maisteri menikin heti ja esitti pyyntönsä Almalle eikä sitte tanssinut enään ollenkaan ennen kuin toista franseesia aloitettiin. Syyksi hän sanoi kuumuutta.
Kun hän sitte vei Almaa franseesiin tuntui aivan kuin hän olisi vieraista tullut kotiansa. Vaikka hän verrattain harvoin oli tätä nuorta tyttöä puhutellut, pitivät he kuitenkin toisiansa jo vanhoina tuttuina. Puheen ainetta ei kummankaan tarvinnut väkisin etsiä ja kaivaa esiin kaikenlaista tarpeetonta kalua muistojen romu-aitasta; keskustelun aine esiintyi itsestään ja itsestään se kehittyi. He olivat molemmat mielipiteiltään suomalaisia, heillä oli samoja harrastuksia, samoja yleisiä toiveita, samoja murheita ja he ymmärsivät toisiansa täydellisesti. Sen lisäksi oli heidän välillänsä vielä jotakin, joka aina tekee keskustelun hauskaksi ja vilkkaaksi: he ihmettelivät toinen toisiansa. Maisteri ihmetteli kuinka tuo lapsi saattoi niin järkevästi ajatella ja puhua, hän ihmetteli tytön reippaita ja pelottomia mielipiteitä sekä sitä viehättävää iloisuutta, jolla hän ajatuksensa esiin toi. Alma puolestaan ihmetteli maisterin syvää oppia, sujuvata puhetta ja jaloja, korkeita ajatuksia. Kaikki mitä maisteri puhui oli hänen mielestään erinomaista, ja moni ajatus, jolle hän itse turhaan oli oikeata muotoa etsinyt, pukeutui maisterin sanoissa toivottuun asuunsa. Tyttö parka usein punastui kun maisteri lausui aivan hänen ajatuksiansa, ikäänkuin olisi voinut ne hänen silmistänsä lukea.
Vaikka maisteri oli vielä aivan huumauksissa Julian lumoavan kauneuden vaikutuksesta, tunsi hän selittämättömän voiman vetävän itseänsä tuohon nuoreen tyttöön, joka häntä sinisillä silmillään niin hartaasti katseli. Hänen mieleensä johtui siinä kaikenlaisia kummallisia ajatuksia. Mitähän, ajatteli hän itsekseen, jos ihmisellä olisi tuollainen pikku vaimo, noin ymmärtäväinen ja noin iloinen? Mitähän jos sanoisin häntä äkkiä sinuksi? Mitähän jos kumartuisin hiljaa ja painaisin suudelman noille punaisille huulille, jotka tuossa viehättävästi hymyilevät?
Mutta olenpa minä oikein kevytmielinen, ajatteli hän jälleen, leimahdan ilmituleen missä vaan kauniin tytön tapaan. Hyi minua!
Rouva Pihlén tuli ja kysyi Almalta, lähteekö hän franseesin loputtua pois. Ei, sitä Alma ei tahtonut, sillä hänellä oli nyt erinomaisen hauskaa. Maisteri Tiira lupasi saattaa hänet kotia. Rouva sanoi että häntä nukuttaa ja lupasi lähteä pois.
Maisteri katsoi hänen jälkeensä ja luuli nyt vasta huomaavansa erinomaista avaruutta rouvan puvussa.
— Voi mikä tyhmeliini minä kuitenkin olin! mutisi hän sitte itseksensä.
Alma kertoi maisterille ompeluseurasta, jonka hän oli kaupungin tyttöjä varten perustanut ja jossa puhuttiin paljasta suomea; mutta sinne tuli ainoastaan käsityöläisten ja työväen tyttäriä, kaikki kauppiasten ja virkamiesten tyttäret pysyivät sieltä poissa, he muka olivat hienompia.
Maisteri lupasi kirjoittaa siitä artikkelin lehteensä ja antaa noille hienoille muutamia hienoja sätkäyksiä.
Kun maisteri tanssin loputtua siirtyi tupakkahuoneesen, veti kauppaneuvos Polin hänet sohvalle istumaan ja tilasi konjakkia sekä limonaadia. Kauppaneuvos alkoi hyvin vilkkaasti puhua sanomalehdestä ja selitti hyvin laveasti kansan opetuksen järjestämistä, mutta maisteri, vaikka olikin häntä hyvin tarkasti kuuntelevinaan, ei tietänyt asiasta mitään, hänen ajatuksensa liikkuivat aivan toisaalla. Hän heräsi unelmistaan vasta sitte kun kauppaneuvos puristi hänen kättänsä ja kysyi:
— Te otatte siis kirjoituksen vastaan?
— Suurella kiitollisuudella, herra kauppaneuvos, vastasi maisteri ja ajatteli sitte itsekseen: Mitähän minä nyt lupasin?
Lupauksensa mukaan saattoi maisteri kotia Almaa, joka käveli hänen vieressään niinkuin mikä vaatekääry liinoihin ja turkkeihin kiedottuna. Maisteri olisi tarjonnut käsivartensa, mutta Alman kädetkin olivat turkin sisällä.