V.
Uusi vuosi oli tullut ja sanomalehden säännöllinen ilmaantuminen alkanut. Tilaajoita oli karttunut niin paljon että lehden tulevaisuus, s.o. ensimäinen vuosi, oli turvattu. Toimittaja saattoi laskea että kun kirjapaino, paperi, y.m. kulungit ovat suoritetut, hänelle jääpi kaikkien vaivain palkkioksi noin 300—400 markkaa. Paljon huonomminkin olisi saattanut käydä, ajatteli maisteri Tiira. Hän tuumaili vaan mihinkä tuota voittoa olisi käytettävä ja päätti vihdoin ostaa niillä rahoilla ensi talveksi uudet turkit.
Tanssiaisten jälkeen olivat maisterin mielestä melkein kokonaan unohtuneet vieraan jutut kestikievarissa, hän oli nyt saanut muuta ajattelemista. Hän oli tuosta muutoksesta melkein iloissaan, eikä äkkinäinen mieltymys molempiin tyttöihin tanssiaisissa myöskään hänen rauhaansa sanottavasti häirinnyt. Hän oli nyt levollinen siinä vakuutuksessa, että hän on yleisesti suosittu henkilö niissä piireissä, joiden suosiosta hän lukua piti, ja luulipa hän myös havaitsevansa että etenkin naima-ikäisten tyttärien äidit häntä lempein silmin katselivat. Pienessä kaupungissa ei ollutkaan monta nuorta miestä, joiden asema olisi perheelle edes sitä turvallisuutta tarjonnut kuin maisterin, joka valtion koulun opettajana piti kruunun suuresta kaakusta kiinni.
Sanomalehden toimittaminen ei maisterille erittäin suurta vaivaa tuottanut, sillä apua alkoi tulvata ulkoa päin monelta haaralta. Eräänä päivänä astui hänen luoksensa mies, joka veti lakkaristaan paksun kääryn paperia ja kumarsi nöyrästi.
— Te olette, herra toimittaja, luvannut lehdessänne edistää raittius-asiata. Minulla olisi tässä siitä pieni kirjoitus, jonka pyytäisin lehteenne.
Maisteri sanoi mielihyvällä ottavansa sen lehteen, mutta mies alkoi selittää raittius-asian suurta hyötyä kiihkeällä innolla ikäänkuin olisi tahtonut ruveta maisteria käännyttämään. Hän kertoi aikovansa perustaa kaupunkiin raittiusseuran ja tämä kirjoitus oli kehoitus sitä varten. Maisterilla oli kiiru lähteä kouluun, mutta mies yhä vaan selitti. Hänen täytyi vihdoin jokseenkin epäkohteliaalla tavalla kesken puhetta ojentaa kätensä jäähyväisiksi ja kehoittaa miestä vastedeskin muistamaan lehteä kirjoituksilla. Mies poistui silloin monilla kumarruksilla.
Kun maisteri palasi koulusta, yhtyi häneen kadulla ylioppilas Juslenius, joka seurasi häntä kotia. Pöydälle oli sillä aikaa tuotu paksu kirje, jonka kuoreen oli painettu kauppaneuvos Polinin nimi.
— Ompas sinulla arvokkaita aputoimittajoita! huudahti ylioppilas katsellen kirjettä.
Maisteri hymyili, sillä hän arvasi että siinä nyt oli se kirjoitus, jonka hän tanssiaisissa oli luvannut lehteensä ottaa. Hän avasi kirjoituksen ja alkoi lukea sillä aikaa kuin ylioppilas katseli pöydällä olevaa raittiuskirjoitusta. Hetken luettuansa maisteri nousi ylös ja huusi, tukkaansa tarttuen:
— Herrajesta, mitä hullutusta tämä on? Eihän tässä ole päätä eikä perää!
Juslenius otti paperin ja luki sitä hetkisen.
— Löydätkö siinä ainoatakaan järjellistä lausetta? kysyi maisteri.
— En vielä tähän saakka; mutta lopussa kiitos seisoo! Luettuansa kirjoituksen loppuun heitti ylioppilas paperin pöydälle ja sanoi lyhyesti:
— Paperikoriin!
— Ei veliseni, kuinkas se kävisi laatuun? Mutta mikä panikaan kauppaneuvos Polinin kirjoittamaan kansan opetuksen järjestämisestä, josta hänellä on noin sekavat ajatukset? Miks'ei hän kirjoittanut "Voin viennistä Englantiin", taikka "Rautatien rakentamisesta Kauppilaan", taikka jostakin muusta, jota hän saattaa ymmärtää?
— Etkö sinä tiedä, ettei mikään ole niin hauskaa kuin puhua asioista, joita ei ymmärrä? Jos minä, näet sä, ymmärrän jonkun asian perin pohjin, niin on se minusta niin selvää ettei siitä kannata puhua; mutta annas kun otan asian, jota en ymmärrä, niin voin puhua siitä mitä hyvänsä, aivan niinkuin se, joka on tuntemattomissa maissa matkustanut, voi sieltä kertoa mitä tahtoo. Jos sitte tulee joku toinen ja sanoo: "sinä valehtelet, asia onkin niin tai näin", voi hän huoleti vastata: sinä valehtelet itse! Ja se, joka tahtoo uskoa molempia, tekee viisaimmin, jos uskoo että molemmat valehtelevat.
— Sinä puhut niinkuin kirjasta, nauroi maisteri, mutta se ei laisinkaan auta tässä pulassa. Minä en tahtoisi millään muotoa hyljätä kauppaneuvoksen kirjoitusta, mutta jos sen tällaisena painatan, "niin hevosetkin nauraa".
— Siinä tapauksessa on paras että painatat sen ja loppuun lisäät toimituksen puolesta: Risum teneatis amici!
— Säästä sukkeluuksiasi toiseen kertaan, vaikeroi maisteri.
— Siis on yleinen mielipide se, että kirjoitus toistaiseksi pannaan pöydälle ja ryhdytään päiväjärjestykseen, puhui ylioppilas juhlallisella äänellä ja, muuttaen äkkiä äänensä tuttavalliseksi, jatkoi:
— Minä menen tänä iltana Alma Hegelin ompeluseuraan.
— Soo! En luullut sinun osaavan neuloa.
— Erehdyt, veikkoseni, minua on pyydetty pitämään siellä esitelmää, ja koska minulla vielä on tallella se kansantajuinen esitelmä "Sydämestä", jonka pari vuotta takaperin Helsingissä pidin, niin luen sen nyt heille. Etkö sinäkin tahtoisi kerran pitää tytöille esitelmää?
— Ei minua ole pyydettykään.
— Syy on siinä että tyttöparat eivät uskalla lähestyä sellaista potentaattia kuin sinä olet, seitsemäs tai kahdeksas suurvalta, näet. Tytöillä on erinomainen respekti sinua kohtaan. Siitä saakka kuin lehdessä oli kirjoituksesi ompeluseurasta, olet sinä heidän sankarinsa, heidän ideaalinsa, heidän torttunsa ja rusinansa.
— Ole vaiti!
— Kas niin, saanko sanoa että sinäkin olet luvannut pitää esitelmän ompeluseurassa?
— Sano, jos tahdot.
Vähän aikaa sen jälkeen kuin Juslenius oli lähtenyt pois, toi posti useita kirjeitä "Kaupin" toimitukselle. Ne olivat kirjeitä tuntemattomilta tuttavilta lähiseuduilla. Yhdessä niistä oli runomittainen tervehdys uudelle sanomalehdelle. Se alkoi näin:
"Terve Kauppi kaupungista,
Terve valpas valvojamme,
Terve uutisten urija!
Terve teille, terve meille,
Terve sulo Suomellemme,
Terve tervehyttäjälle!
Posti toi sen poikalapsen,
Pienokaisen pussissansa,
Laukussansa lehtilauman.
Akat tuota kääntelivät,
Kääntelivät, vääntelivät:
Mitähän tuostakin tulevi,
Mikä kasvavi kananen?"
Sellaista jatkui sitte pari arkkia lävitse. Maisteri huokasi.
— Hyvä ystävä epäilemättä; mutta runo täyttäisi koko lehteni eikä huvita ketään. Jos olisin kuningas, lähettäisin hänelle rahan rintaan, taikka kultaisen nuuskarasian. Nyt ei auta muu kuin — paperikoriin. Viimeisen sanan lausui hän matkien Jusleniusta. Toinen kirje oli näin kuuluva:
"Kaapin pää Toimi Tuksell!! kun hirviän dulen puhaltais valkia hävitti kaikki huonekset patron lingmanilta Joka sano että vasikat Jotka olivat karsinas että heitin piti ettiä avainta Jos ne palaisi, niin duli Jahtifouri Ja sano että yksi väskan hengi on yks väskan hengi Joka maksa korkeentans neljä tai 5 markka helsingin toril Jos ne palais kun sais vaan pykningin pelastuksi Ja sano että patron on hullu niinkuin sanotan höperö sen säikähryksen tähren, niin voi kauhiaa kun rupesi kiromaan Ja vannomaan Ja sanoi sinä ulosgulunut lurjus Ja sinut pitäs panna yhteen paikkaan Jota minä en ilkiä kirjottaa. Ja tohtarkin tuotin Ja toi kans paljon laastaria Ja buunöljyä että Jos olis palohaavoja niinkuin buuöljy on hyvää mutta ei auttanut täytyi panna rattaille Ja huusi niinkuin syötävä minulta leikataan pää Ja voi sinä birun pakana Joka oli tohtori Ja monta muuta kauhiata sanaa Joista karvat nousevat pystyn kuuluu nyt kuollen lapviikin sairashuonees se on raskas sanoma sillä sitä moni kiittää hyväntekijäksi Ja antoi paljon rahaa kansagoululle Ja opetti biikansa Ja renginsä kirjottaman. bytäisin kirjotusvirhet oikaseman. Jos niitä on."
Maisteri sytytti papirossin ja luki kirjeen toiseen kertaan.
— Tässä on joku hirveä uutinen kerrottuna, mutta mikä se on? Huomisessa lehdessä on vielä tilaa vereksimmille uutisille ja voihan jättää jonkun joutavan jutun pois.
Samassa toi kirjapainon poika kosteita korrehtuuriliuskoja. Maisteri käski hänen odottamaan, otti paperia ja kirjoitti:
"Hirveä onnettomuus. Viime viikolla paloi K:n pitäjässä, kovan tuulen raivotessa, patrona Klingmanin kaikki huoneet. Navettaan, joka oli lukossa, paloi useita vasikoita. Tämä onnettomuus vaikutti omistajaan niin kovasti että hän menetti järkensä ja vietiin Lapviikin sairashuoneesen, jossa hän jo kuuluu kuolleen. Kirjeenvaihtajamme kertoo että vainaja harrasti suuresti kansan sivistystä ja antoi runsaasti apua pitäjän kansakoululle."
— He, tuoss'on!
Poika lennätti uutisen kirjapainoon.
Seuraavana päivänä meni maisteri Pihlénin puotiin tupakoita ostamaan. Pihlén huomasi hänet konttoristaan pyöreän kurkistusruudun lävitse ja tuli puotiin.
— Mistä kummasta sinä olet tuon uutisen saanut? kysyi Pihlén ja osoitti sormellansa lehden viime numerossa uutista "Hirveä onnettomuus".
— Eikös se ole sitten oikea?
— On se sen verran oikea että K:n pitäjässä paloi huoneet, mutta ei patrona Klingmanilta, vaan Flinkmanilta, eikä se tapahtunut viime viikolla, vaan toista vuotta takaperin ja ilmoitus patronan kuolemasta on jo pari viikkoa takaperin ollut pääkaupungin lehdissä.
Maisteri ei voinut vastata mitään, vaan kirosi itseksensä omaa tyhmyyttään ja tuli peräti huonolle tuulelle. Hän aikoi jo lähteä pois kun kuomasi että puodin toisella puolella oli neiti Torn kauppaa tekemässä. Tämä kokosi kiireesti kaikki myttynsä ja riensi ulos samalla kertaa kuin maisterikin.
— Mitähän tuokin minun jälessäni juoksee? ajatteli maisteri ja nosti hattuansa hyvin kylmästi. Mutta ikään kuin kiusalla rupesi neiti Torn käymään hänen rinnallansa ja aloitti puhetta.
— Maisteri Tiira, otattehan te lehteenne pieniä kertomuksia?
— Kas niin, sitä vielä puuttui! ajatteli maisteri itsekseen ja vastasi:
Kyllä! mutta sellaisella äänellä kuin olisi tahtonut sanoa: menkää
Kyöpeliin kertomuksinenne!
Neiti Torn kertoi että hänellä jo kauan oli ollut pieni novelli valmiina, mutta hän ei uskaltanut tarjota sitä julaistavaksi. Nyt oli hän sitä kantanut lakkarissaan monta päivää toivossa tavata maisteria ja pyysi saada nyt antaa sen, kun vaan se voisi tapahtua niin ettei kukaan huomaisi. Myöskin pyysi neiti Torn ettei hänen nimeänsä millään ehdolla kenellekään ilmaistaisi.
— Se tuskin tulee tarpeelliseksi, sanoi maisteri melkein hävyttömällä epäkohteliaisuudella.
Kun kadulla kulki alituisesti ihmisiä, ehdoitteli neiti Torn että hän pudottaa myttynsä huomaamatta kadulle, josta maisteri sen sitten ottaa.
— Kaikkien hupsujen kanssa tässä on tekemistä, mutisi maisteri äkeissään ja hänen päähänsä pälkähti jo sekin ajatus että pitäisi jättää koko mytty kadulle muitten löydettäväksi, niin kyllä neiti Tornilta kirjoitushalu loppuisi. Mutta sitte häpesi hän omaa ilkeyttään, otti mytyn ylös ja meni kotia. Hänen mielestään kaikki ihmiset katsoivat häneen ilkkuen, ikäänkuin olisivat tahtoneet sanoa: Kas tuo mies se vasta löysi tuoreen uutisen lehteensä!
Kotia tultua heitti maisteri mytyn pöydälle, se vierähti maahan ja aukeni. Muutoin se kenties olisi jäänyt pitkiksi ajoiksi avaamatta, mutta nyt otti maisteri sen uudestaan käteensä ja alkoi selailla.
Kun hän oli muutamia lehtiä lukenut, pääsi häneltä huudahdus:
— Tämähän on oivallista!
Luettuansa vihon yhtä mittaa loppuun, otti maisteri paperia ja kirjoitti neiti Tornille tällaisen kirjeen:
"Arvoisa neiti!
Teidän pieni novellinne on kultahelmi. Minä olen sen lukenut suurella ihastuksella alusta loppuun. Se on ihan todellisesta elämästä leikattu kappale. Kieli on rikasta ja sujuvaa, esitystapa teeskentelemätön ja viehättävä. Suokaa minun toivottaa teille onnea ja odottaa useita samanlaisia kertomuksia teidän kynästänne."
Kun neiti Torn sai tämän kirjeen oli hänen luonansa pari pientä tyttöä yksityistä opetusta saamassa. Luettuansa kirjeen punastui hän niin ankarasti että tytötkin sen huomasivat. Hän meni silloin toiseen huoneesen, veti siellä piirongista laatikon auki ja otti joukon kellastuneita papereita esille. Ne olivat vanhoja rakkauden kirjeitä.
— Hän on oikeassa, huokasi neiti Torn, se on todellisesta elämästä leikattu kappale — minun omasta elämästäni.
Kyynel vierähti hänen silmästään maisterin kirjeen päälle; hän pisti sen noiden kellastuneitten paperien joukkoon ja lukitsi laatikon.
— Teidän silmässänne on kyynel, huomautti toinen tytöistä kun neiti
Torn palasi heidän luoksensa.
Neiti Torn ei vastannut mitään, vaan pyyhkäsi silmäänsä ja suuteli tyttöä.