VI.
Ylioppilas Juslenius oli lähtenyt Helsinkiin lukemaan. Raittiuden-harrastajalta oli jo tullut kolme pitkää kirjoitusta, joissa samaa asiata eri kannoilta tarkastettiin.
Ne kaikki odottivat tilaa lehdessä. Odottamassa oli myöskin vielä kauppaneuvos Polinin kirjoitus kansan opetuksen järjestämisestä.
Eräänä päivänä sai maisteri kauppaneuvokselta kirjeen, jossa häntä kutsuttiin päivällisille. Maisteri tuota melkein säikähti. Mitä pitäisi hänen sanoa, jos puhe syntyy tuosta onnettomasta kirjoituksesta ja mahdotontahan on estää puhetta siihen kääntymästä. Jos hän ilmoittaisi itsensä sairaaksi? Se olisi melkein liian typerää.
Kun maisteri saapui päivällisille, ei hän vielä tietänyt mitä vastaisi, jos kauppaneuvos kirjoitustansa kysyisi. Sen vuoksi hän alussa olikin hiukan ahdistetulla mielellä, varsinkin kun hän huomasi että talon rouva puhutteli häntä jokseenkin kylmällä kohteliaisuudella.
Mutta päivällispöydässä hyvät ruo'at ja oivalliset viinit maisterin luonnon pian virkistivät ja hän sai iloisuutensa takaisin. Häntä vastapäätä istui Julia viehättävän yksinkertaisessa mustassa kotipuvussa, ainoastaan rinnan vasemmalle puolelle oli kiinnitetty yksinäinen punertava ruusu, joka oli täydessä sopusoinnussa hänen kasvojensa värin kanssa. Tuon tuostakin kohtasivat heidän katseensa ja maisteri huomasi salaisella ilolla että Julia usein katseli häntä silloinkin kuin hänen silmänsä olivat muualle kääntyneet.
Maisteri, joka itse oli köyhistä vanhemmista syntynyt ja nyt oli vähäpalkkainen koulunopettaja, katseli mielihyvällä rikkaan talon sisustusta, pehmeitä ja avaroita nojatuoleja ja sohvia, paksuja mattoja, kalliita tauluja seinillä, kuvateoksia ja komeisin kansiin sidottuja kirjoja pöydillä ja hyllyillä. Piano oli auki viistossa yhdellä seinällä ja korkeitten fikusten ja palmujen keskeltä katseli Runebergin rintakuva rauhallisena koverretuilla silmäterillään. Kaikki oli niin kestävää, niin lämpöistä, niin hyväilevää.
Maisteri ajatteli itsekseen: tällaisessa kodissa olisi sentään hauska elää! Voisikohan tuota milloinkaan itsellensä hankkia?
— Kun hän sitä ajatellessaan katsahti Juliaan, joka hänelle hymyili, luuli hän kuulevansa äänen, joka kuiskasi: se ei ole laisinkaan mahdotonta, sinun ei tarvitse muuta kuin ojentaa kätesi ja ottaa onnesi!
Päivällisen jälkeen vetäytyivät herrat kauppaneuvoksen kamariin tupakoimaan. Maisteri oli aivan muissa ajatuksissa kun kauppaneuvos hymyillen äkkiä kysyi, eikö hänen kirjoituksellensa jo voida saada tilaa lehdessä.
Maisteri punastui vasten tahtoansa.
— Se on vähän viipynyt, sanoi hän sopertaen ja yskähdellen, sen vuoksi että olen aina aikonut kysyä, saisinko tehdä siinä pieniä muutoksia, jotka saattaisivat asian hiukan selvemmäksi.
— Varsin kernaasti, vastasi kauppaneuvos. Enkö siitä teille kirjoittanutkin? No se taisi unohtua. Tehkää te vain muutoksia niin paljon kuin tahdotte.
Maisteri pyysi kuitenkin saada muutamia suullisia selityksiä asiasta ja herrat istuivat vieretysten sohvalle. Totta puhuen eivät selitykset olleet paljoa valaisevampia kuin itse kirjoitus, mutta maisteri katsoi kuitenkin velvollisuudekseen niitä hartaasti kuunnella.
Kun kahvi oli tuotu sisään tuli huoneesen myöskin Julia äitinsä kanssa. Silloin jätettiin keskustelu kansan opetuksesta, mutta kauppaneuvos löi maisteria polveen ja sanoi:
— Miksi ette ole lukenut tohtoriksi? Onhan teillä hyvä pää.
— Niin, lukekaa itsenne tohtoriksi! sanoi Juliakin, luoden maisteriin kehoittavan silmäyksen.
— Asian laita on sellainen, selitti maisteri, että tohtoriksi lukemiseen ei tarvita niin paljon hyvää päätä kuin hyvää kukkaroa. Minä olen köyhä poika ja minun täytyi päästä ansaitsemaan niin pian kuin mahdollista.
— Jaa, jaa, köyhyys on suuri rasitus, huokasi kauppaneuvoksen rouva ja lisäsi vielä: Tähän aikaan ei enää lukenutta miestä pidetä juuri missään arvossa, jollei hän ole vähintään tohtori.
Maisteri naurahti kuivasti ja kauppaneuvos kiiruhti selittämään, että hänen rouvansa tarkoittaa noin ulkonaista arvoa; ihmisen sisällinen arvo luonnollisesti ei riipu yksinään opista, sillä onhan sitä nähty että korkeasti oppinutkin henkilö voi ihmisenä olla suuri roisto.
Maisteri sanoi sen hyvin ymmärtävänsä.
Kahvin juotua puhuttiin vielä yhtä ja toista päivän tapauksista ja maisteri olisi viipynyt pehmeällä sohvalla ja kauniin Julian vastapäätä vaikka kuinka kauan, mutta ensin katosi rouva ja sitten alkoi kauppaneuvos haukoitella yhä pitempään ja kysyi vihdoin vieraaltaan, eikö hänellä ole tapana hiukan nukahtaa päivällisen päälle.
Maisteri ymmärsi yskän ja heitti hyvästi. Julia saattoi häntä eteiseen saakka ja sulkeissansa ovea kuiskasi vielä ra'osta:
— Lukekaa itsenne tohtoriksi, herra maisteri! Maisteri heitti sormisuukkosen, mutta onneksi Julia ei sitä enään nähnyt.
Maisteri oli nyt erinomaisen hyvällä tuulella, niinkuin oivallisen aterian syönyt ihminen ainakin. Sitä paitsi hän oli selvinnyt tuosta onnettomasta kirjoituksesta paljon helpommin kuin oli odottanutkaan ja sen lisäksi oli hän iloinen niinkuin mies, joka luulee kauniin tytön rakkauden voittaneensa.
Hän astuikin nyt, pää pystyssä ja hattu hiukan toisella korvalla, pitkin katua vihellellen hiljaa itseksensä kun vastaan tuli hänen virkatoverinsa, reaalikoulun opettaja Grönqvist, laiha, säämiskän-karvainen mies, joka jo parikymmentä vuotta oli ollut koulun palveluksessa ja jolla nyt oli vaimo ja seitsemän lasta elätettävänä. Kun Grönqvist sai tietää mistä maisteri tuli, puisti hän tämän kättä ja sanoi:
— Niin, niin, veliseni, pidä sinä vaan kiinni siitä talosta, siellä se asuu kultalintu!
Sitte kuiskasi hän maisterin korvaan ikäänkuin suurena salaisuutena:
— Kyllä sieltä ainakin pari sataa tuhatta lohkee! Ja sitte taas kovemmalla äänellä:
— Älä nai köyhää! Jollet rikasta saa, niin ole ilman; yksi suu syö vähemmän kuin yhdeksän. Muista minua!
Maisteri hymyili ja tahtoi sanoa: no, no, ei sitä vielä naimapuuhissa olla! Mutta Grönqvist oli jo mennyt kauaksi, sillä hän ei joutanut monta sekuntia paikallaan pysymään. Hänen täytyi kaiken päivää kiiruhtaa paikasta toiseen työtä tekemään. Paitsi varsinaisia koulutunteja, joita oli neljättäkymmentä viikossa, hän antoi vielä yksityistä opetusta, piti pienempäin kauppiasten tilikirjoja, hoiti useitten käsityöläisten kirjeenvaihtoa, suomenteli pieniä kirjoja j.n.e. Hänellä ei ollut aikaa siunata, mutta ei sittekään tahtonut suuri lapsilauma pysyä eheissä vaatteissa, rouva kahvissa ja itse tupakassa. Ruokaa luonnollisesti ei saanut puuttua.
Kun maisteri tuli kotia rupesi hän kauppaneuvoksen kirjoitusta korjaamaan. Se tapahtui sillä tavalla, että hän otti puhtaan arkin paperia ja alkoi kirjoittaa. Hän ei edes katsonutkaan kauppaneuvoksen sepustukseen, vaan laati aivan itsenäisen kirjoituksen, jossa luonnollisesti ei ollut ainoatakaan sanaa samalla tavalla kuin korjattavassa kirjoituksessa, eikä sisältökään ollut samaa. Maisteri kirjoitti jokseenkin selvän esityksen kansan opetuksen järjestämisestä Suomessa ja pani loppuun kauppaneuvoksen nimimerkin. Mitään uutta tai erinomaista ei siinä ollut, mutta kaikki mitä kirjoitus sisälsi oli sellaista että sitä saattoi yksinkertainenkin ymmärtää.
Saatuansa kirjoituksen valmiiksi alkoi maisteri miettiä äskeisiä tapauksia. Ensiksikin tunnusti hän itselleen että hän oli Juliaan rakastunut — oikein todellisesti rakastunut. Mutta miksi oli häntä kehoitettu tohtoriksi lukemaan ja mitä varten oli erittäin Julia häntä siihen kehoittanut? Hän asetti ajatuksissansa oman rakkautensa tuon kehoituksen jonkinlaiseen yhteyteen keskenänsä. Jälkimäinen oli vastaus edelliseen. Tehkää itsenne tohtoriksi, niin voitte päästä vävykseni, luuli hän kauppaneuvoksen sanovan. Lukekaa tohtoriksi, niin annan teille ilolla käteni, kuiskasi Julia — hänen ajatuksissaan. Ja miks'ei tohtoriksi? Kannattaapa sellaisen palkinnon edestä puuhata, vieläpä velkaakin tehdä.
Kaiken sen illan ja vielä yölläkin maisten mietti, mistä aineesta hänen sopisi tohtoriväitöksensä kirjoittaa.
Seuraavana iltana oli maisterin määrä pitää esitelmä Alma Hegelin ompeluseurassa. Kun hän tuli kokoushuoneesen otettiin häntä vastaan suurella kunnioituksella ja kaikenlaisilla pienillä kohteliaisuuksilla, joilla ainoastaan naiset osaavat miesten enemmän tai vähemmän itserakasta mieltä suositella. Maisterin tullessa eteiseen kuului salista iloista naurua ja puhetta, mutta sitte hän kuuli huudettavan Hsh! aivan niinkuin koulussa opettajan tullessa luokalle, ja nauru lakkasi. Tuo hiljaisuus hiukan vaivasi maisteria, jota Alma ja pari muuta tyttöä oli tullut vastaan ottamaan. Hän ei uskaltanut paljon katsoa ympärillensä, vaan kuunteli hajamielisenä Alman monia anteeksipyyntöjä siitä että häntä oli vaivattu, mutta kun hänen tiedettiin osaavan erinomaisen hyvin puhua ja kaikki halusivat häntä kuulla, niin oli hyvän tarkoituksen vuoksi rohjettu j.n.e.
Huone ei ollut erittäin iso. Muutamien pyöreitten pöytien ääressä istui nuoria neitosia neulomassa. Peremmällä oli erityinen pieni pöytä, jolla seisoi juomalasiin pistetty kukkakimppu sekä vesikarahvi; pöydän takana oli tuoli. Maisteri vietiin tälle tuolille istumaan. Aluksi hän katseli alaspäin kooten ajatuksiansa, mutta kun hän sitte puhetta aloittaen kohotti silmänsä, huomasi hän tyttöjen joukossa myöskin Julia Polinin. Heidän silmäyksensä kohtasivat, vieno puna nousi maisterin kasvoille ja Julia hymyili niin hurmaavalla tavalla, että maisteri oli vähällä sekaantua esityksessään. Mutta voitettuansa ensi hämmästyksen puhui maisteri kahta kauniimmasti Julian ihanain silmäin edessä.
Useissa pöydissä kuiskaeltiin ja hiljaa nauraa kiherrettiinkin. Alussa se maisteria häiritsi, mutta sitten ei hän sillä enään lukua pitänyt. Varsinkin eräs tyttö saman pöydän ääressä, jonka luona Alma Hegel istui, oli hyvin levoton. Hän kumartui Alman puoleen ja kuiskasi:
— Hänen kaulaliinansa on väärässä. Alma nyökkäsi päällään.
Vähän ajan päästä kumartui tyttö uudestaan.
— Katsopas, eikö hänen silmänsä näytä viheriäisiltä?
Alma puisti päätänsä vihaisesti, mutta tyttö piirsi neulansa kärjellä pöytään maisterin kuvan niin luonnollisena että Almankin huulet vasten tahtoansa vetäytyivät hymyyn.
— Kas kuinka Julia pöyhistelee, kuiskailtiin toisessa pöydässä. Hän on varmaankin tullut tänne maisteri Tiiran tähden.
Suurin osa seurasta kuunteli kuitenkin hartaasti esitelmää, jossa puhuttiin nais-emansipationin kehityksestä, eikä se ollutkaan varsin pitkä. Esitelmän loputtua tarjottiin teetä ja maisteri istuutui Julian viereen. Hänestä oli aivan luonnollista että hän niin teki, mutta moni seuran varsinaisista jäsenistä katsoi karsain silmin kuinka tuo satunnainen tulokas anasti itsellensä sen, jota varten he olivat niin miehissä kokoon tulleet. Mieliala oli sen vuoksi yleensä hiukan raskas, vaikka Julia ja maisteri eivät sitä huomanneet, sillä he eivät tietäneet mikä iloisuus täällä ennen oli vallinnut.
Tavallista aikaisemmin tällä kertaa erottiinkin ja maisteri läksi saattamaan Juliaa kotia. Niin pian kuin he olivat tulleet kahden kesken muuttui heidän keskustelunsa heti tuttavammaksi. Maisteri ilmoitti aikovansa ruveta lukemaan tohtoriksi.
— Todellakin! huudahti Julia. Siinä teette oikein.
— Ilahduttaako se teitä?
— Minä otan aina osaa teidän elämänne vaiheisiin ja kunnioitan suuresti teidän pyrintöjänne.
Maisterista tuntui kummalliselta. Hän kysyi itseltänsä, eikö hän jo voisi olla rohkeampikin saattamatta onneansa vaaraan. Kun sitte Julia kertoi parin päivän päästä matkustavansa Helsinkiin lauluharjoituksiansa jatkamaan ja viipyvänsä siellä kevääsen saakka, tuli maisterille kiire. Hän näki sen ihanan kuvan, joka oli hänen edessänsä, äkkiä väistyvän kaukaiseen etäisyyteen, niinkuin se, joka kaukosilmän kautta maailmaa katseltuaan hämmästyen huomaa kaikkien esineiden pakenevan himmeään etäisyyteen niin pian kuin niihin luonnollisilla silmillä katsahtaa. He olivat jo lähellä Polinin talon porttia kun maisterille selvisi, että jollei hän tätä tilaisuutta käytä hyväksensä, niin kenties kaikki on menetetty. Rohkea rokan syö, kaino ei saa kaaliakaan, ajatteli hän.
Uskaliaalla ajatuksen käänteellä johti maisteri äkkiä puheen heidän keskinäiseen suhteesensa ja tunnusti rakkautensa kauniilla ja palavilla sanoilla, äänen värähdellessä sisällisestä mielenliikutuksesta.
Julia kuunteli häntä vaieten ja ilta oli siksi pimeä, ett'ei maisteri voinut kumppalinsa kasvoista nähdä minkä vaikutuksen hänen sanansa tekivät. Kun maisteri oli lopettanut ja ja henkeänsä pidättäen odotti vastausta, lausui Julia:
— Olen jo puolittain arvannut ajatuksenne ennen kuin ne lausuittekaan ilmi. Uskokaa minua kun sanon, että se, mitä nyt olette kertonut, minua suuresti miellyttää; mutta voittehan arvata tilani ja ymmärtää ett'en voi tällä hetkellä sen suorempaa vastausta antaa.
— Oh, kun lupaatte vaan ett'ette minua unhoita, niin olen jo onnellinen, huudahti maisteri.
— Siitä voitte olla varma. Mutta muistakaa myöskin te lupauksenne ja lukekaa itsenne tohtoriksi, sanoi Julia, joka jo oli pujahtanut portin sisäpuolelle.
Maisteri ei vielä ennättänyt mitään vastata kun Julia portin ra'osta ojensi kätensä ja sanoi:
— Hyvästi maist… hyvästi… Kaarlo!
Nimen lausui hän niin viehättävällä ujoudella että maisteri aivan hurmaantuneena tarttui kätöseen ja painoi tulisen suudelman hansikkaalle, joka sitä peitti.
— Julia! kuiskasi hän sitte, mutta portti oli jo kiinni ja hän kuuli
Julian nopein askelin poistuvan.