VII.
Kun kauppaneuvos Polin tuli valtuusmiesten kokoukseen, toivotti hänelle moni onnea sen oivallisen kirjoituksen johdosta, joka äsken oli ollut lehdessä julaistuna ja joka kaikkien kiittäjäin mielestä oli oikeaan aikaan lausuttu sana. Merkillistä vaan että kauppaneuvos ennätti kaikkia asioita miettiä ja harrastaa, ja että hänellä oli niin selvät ajatukset sellaisessakin asiassa kuin kansan opetuksen järjestämisessä, josta useimmat muut kaupungin isät eivät vähintäkään huolineet. Kauppaneuvos kuunteli noita ihmetteleviä lauseita myhäillen ja käsiä puristellen.
Kun kauppaneuvos itse ensin luki kirjoituksensa sanomalehdessä, ällistyi hän suuresti, milt'ei loukkaantuikin siitä rohkeudesta, jolla maisteri oli hänen kirjoitustaan pidellyt. Mutta sitte hän huomasi kuinka tyhmää oli siitä suuttua ja päätti olla ikäänkuin ei olisi mitään muutoksia huomannut, ja vihdoin, kun kirjoitusta hänelle paljon kiiteltiin, uskoi hän todellakin itse kirjoittaneensa joka sanan.
Maisteri Tiiraa ei näinä aikoina paljon näkynyt; hän istui kotona ja luki. Hän oli hankkinut huoneensa täyteen kirjoja ja ajatteli lakkaamatta tohtoriväitöksen kirjoittamista. Sanomalehtensä hoidosta hän ei enään pitänyt varsin suurta lukua, vaan painatti siihen kirjoituksia mistä niitä vain tuli. Sitä käytti hyväksensä etenkin se raittiuden harrastaja, joka jo ennenkin oli hänelle kirjoituksia lähettänyt. Nyt oli joka numerossa kirjoitus juoppoutta vastaan ja muoto niissä ei aina ollut erittäin kohtelias eikä muutoinkaan varovainen.
Eräänä päivänä tuli kauppaneuvos Polin maisterin luokse. Maisteri säpsähti; hän luuli kauppaneuvoksen taas tarjoavan jotakin kirjoitusta kansan opetuksesta taikka muusta sellaisesta asiasta. Kauppaneuvos katseli ensin uteliaasti huonetta. Kirjoituspöydällä oli muiden kapineiden joukossa kaksi valokuvaa seisovain puitteiden sisällä. Toisessa oli vanhan naisen kuva, arvattavasti maisterin äidin, toisessa — Julian!
— Minä sain sen neidiltä itseltänsä sinä päivänä, jona hän läksi
Helsinkiin, selitti maisteri huomatessaan kauppaneuvoksen hämmästyksen.
Kauppaneuvos ei vastannut mitään, vaan istui maisterin tarjoamaan keinutuoliin. Hän sytytti ensin maisterin tarjoaman papirossin, mutta laski sen kesken-eräisenä pois ja otti omasta lakkaristaan sikaarin, josta puhuessaan napsautti erityisellä pienellä koneella pään poikki ja ennen kuin sytytti, pyöritteli hetken leikattua päätä huuliensa välissä. Puhuttuansa ensin niitä näitä, joutui hän vihdoin siihen asiaan, jota varten oli tullutkin.
— Minun mielestäni, sanoi hän, vetäen pitkän sinertävän savun sikaaristaan, te ette ole oikein tasapuolinen kirjoitusten suhteen, joita lehteenne otatte. Muutamia kirjoituksia te korjaatte ja sorvaatte siksi kuin ne saavat halutun muodon — ja se on aivan oikein, lisäsi hän kiiruusti, huomatessaan maisterin kasvoilla levottomuutta. Mutta teidän pitäisi tehdä samoin kaikille kirjoituksille. Minun mielestäni ette kylliksi pidä silmällä niitä kirjoituksia, joita raittius-asiasta lehteenne lähetetään. Katsokaas viime numerossa on esimerkiksi kirjoitus, jossa sanotaan kaikkia viinapolttimoiden omistajoita murhapolttajoiksi.
— Todellakin! huudahti maisteri ja otti lehden käteensä. Hän ei ollut lukenut kirjoitusta lävitse ja oli antanut muiden lukea korrehtuuria. Niin siinä tosiaankin sanottiin ihan selvästi.
— Siinä sen näette, jatkoi kauppaneuvos, ja kuitenkin on se ammatti yhtä luvallinen ja kunniallinen kuin muutkin elinkeinot, vai kuinka?
Kun maisteri ei mitään vastannut, vaan katseli yhä sanomalehteen, otti kauppaneuvos lakkaristaan paperin ja sanoi siinä antavansa pienen vastauksen tuolle kirjoitukselle.
Maisteri sanoi velvollisuutensa olevan panna se ensi lehteen ja lupasi ett'ei vastedes hänen lehdessänsä sellaisia loukkaavia lauseita kirjoiteta.
— Täytyy pitää ukkoa hyvällä tuulella, mutisi hän itseksensä sulkeissaan ovea kauppaneuvoksen jälkeen.
Jo samana iltana tuotiin taas yksi raittiutta koskeva kirjoitus, mutta maisteri heitti sen lukematta pöytälaatikkoonsa ja sinne seurasi sitä monet ajat jälestä päin kaikki kirjoitukset, jotka raittiutta sisälsivät. Pihléniltä sai maisteri tietää että kaupungin vieressä oleva viinapolttimo oli suurimmaksi osaksi kauppaneuvoksen oma, vaikka se muutoin kulki osake-yhtiön nimellä.
Kun seuraavan numeron "Kauppia" piti ilmaantua, tapahtui jotakin, jota siihen saakka ei ollut vielä sattunut. Tultiin ilmoittamaan että paino-asiamies on kieltänyt lehden ulosjakamisen ja että koko painos on valmis. Paino-asiamiehenä ei ollut kukaan muu kuin kolleega Grönqvist, joka kokosi itselleen kaikki mahdolliset pienet virat. Maisteri riensi hänen luoksensa hyvin äkäisenä.
— Mitä hiton skandaalia sinä aiot tehdä?
Se ei ollut paino-asiamies, joka näin puhetta aloitti, vaan "Kaupin" päätoimittaja.
Grönqvist näytti että erääsen hovi-uutiseen oli tullut huutomerkki hyvin kummalliselle paikalle; se teki lauseen ivalliseksi, suorastaan loukkaavaksikin. Hänen oli mahdoton päästää lehteä sellaisessa tilassa maailmaan.
— Ja tuollaisen pienen pilkun takia, jonka kärpäinenkin voi paperille tehdä, pitäisi minun hävittää kokonainen valmis painos — oletkos hullu?
— Sellaisia kärpäisiä, jotka tekevät samanlaisen merkin samaan paikkaan tuhannessa eri lehdessä, ei ole maailmassa muita kuin yksi, nimittäin sinä itse, veli pyhä! nauroi Grönqvist. Minä en sille mitään voi, sillä minä saatan menettää virkani, jos päästän tuon menemään.
— Vai niin, sanoi maisteri hiukan lauhtuneena, sinä pelkäät virkasi menettämistä. Minä sanon sinulle yhden asian: joll'et sinä hyväksy lehteä sellaisenaan, niin minä lakkautan sen heti — sitä ei hauskuudeksensa toimita, tiedä se. Kuinkas silloin sinun käy? Sinua ei tarvita ja paino-asiamiehen virka täällä lakkautetaan. Nyt on mahdollista että koko asiata ei huomata, taikka pääset pienellä muistutuksella. Mutta sen minä sanon, että jos sinä minun lehdestäni teet makulatuuria, niin teen minä makulatuuria sinusta itsestäsi!
Maisteri oli taas kiivastuksissaan; hän löi lakin päähänsä ja teiskaili laattialla käsivarsiansa heilutellen. Grönqvist-paralla ei ollut muuta keinoa kuin suostua — hän kirjoitti nimensä ja lehti jaettiin.
Mutta eipä viipynyt kauan ennenkuin maisteri itse olisi tehnyt koko painoksesta makulatuuria, jos se vielä olisi käynyt päinsä. Kotia tultuansa heittäytyi hän loikomaan ja otti käteensä lehden, jonka vastikään oli taistelemalla turmiosta pelastanut. Hän luki sen järjestänsä lävitse, päästäen pieniä huudahduksia taikka salaisen kirouksen jokaiselle painovirheelle minkä tapasi. Se oli hänen tavallinen nautintonsa, sen jälkeen kuin hän sanomalehden toimittajaksi rupesi, painovirheitten etsiminen. Ne tosin häntä aina harmittivat, mutta samalla hän myöskin tunsi jonkinlaista iloa löytäessään painovirheen; tuntui aivan kuin olisi saanut varkaan kiinni "in flagranti", taikka löytänyt harvinaisen kasvin metsästä. Tämä himo meni hänessä niin pitkälle, että usein kirjojakin lukeissa sisällys unohtui halusta löytää painovirheitä, ja jos sitte joku sellainen sattui vastaan tulemaan, niin hänen silmänsä loistivat ilosta — vahingonilosta.
Mutta nyt hän yht'äkkiä kavahti pystyyn ja tarttui tukkaansa.
Kauppaneuvos Polinin kirjoituksessa hän luki seuraavan lauseen:
"Sellaiset sanat tuntuvat katkerilta kaikista, jotka, niinkuin tämän kirjoittaja, ovat monta löyhää ruokkineet ja monta alastonta pettäneet."
— Voi minua! vaikeroi maisteri. "Monta löyhää ruokkineet ja monta alastonta pettäneet", kun pitäisi olla: köyhää ruokkineet ja alastonta peittäneet!
Painovirhe on virheistä kiusallisin, sillä tuhannet saavat sen nähdä ennen kuin ennättää sitä oikaistakaan, eikä sitä voi millään salata, niinkuin muita virheitä, ei millään muulla kuin äänettömyydellä — ei ole tietääkseenkään. Se ei kuitenkaan aina käy laatuun; niinpä ei tässäkään tapauksessa.
Maisteri kirjoitti sen vuoksi kauppaneuvokselle kohteliaan kirjeen, jossa pyysi anteeksi painovirheitä ja lupasi oikaista ne seuraavassa numerossa. Se ilmestyi vasta viikon päästä, siis oli yleisöllä kyllä aikaa ilkkua ja nauraa.
Korrehtuurin lukijalle, köyhälle koulupojalle, antoi maisteri ankarat nuhteet noista virheistä ja luki itse korrehtuurin oikaisuun. Mutta kova onni näytti tuota pientä lausetta seuraavan, sillä kun ensi numerossa luettiin oikaisu, niin sanottiin siinä että puheena oleva lause on näin luettava: "Sellaiset sanat tuntuvat katkerilta kaikista, jotka, niinkuin tämän kirjoittaja, ovat monta köyhää ruokkineet ja monta alastonta keittäneet."
Kuinka tämä uusi painovirhe oli syntynyt, sitä ei milloinkaan saatu selville. Maisteri katsoikin nyt parhaaksi jättää asia sillensä, ja niin varmaan ajatteli myöskin kauppaneuvos Polin, koska ei siitä sanaakaan hiiskunut. Mutta maisterin mieltä se kauan karvasteli ja teki hänet äreäksi. Siihen vaikuttivat vielä muutkin syyt. Hän sai Jusleniukselta kirjeen, jossa oli "Kauppia" varten Kirje Helsingistä sekä näin kuuluva yksityinen kirje maisterille:
"Veliseni!
Täällä minä istun ja luen niin että pää höyryää, mutta tulenko valmiiksi jo täksi kevääksi, se on vielä "i gudarnes knä", niinkuin ruotsalainen sanoo.
Täällä on Kauppilan tyttöjäkin pääkaupungissa. Tuonaan kun kävelin pitkin Aleksanderin katua tuli vastaani Julia Polin niin ihanana kuin — pane itse tähän joku kaunis vertaussana. Luistimet kalisten reksuivat hänen käsivarressaan ja hän sanoi menevänsä radalle, jossa nyt oli "samsis". Aivan oikein, kävelihän kaduilla kaiken päivää mies, joka sitä ilmoitti sekä etu- että takapuolellansa, sanoin minä. Julialta pääsi pieni naurun tirskaus ja minä läksin häntä seuraamaan muka jonkinlaisena Romeona. Mutta kun tulimme luistinradalle, jossa sähkölamput juuri alkoivat levittää huikaisevaa valoansa ja josta jo etäälle kuului surina ja pörinä niinkuin suuresta ampiaispesästä, niin minun Romeuuteni loppui pian ja toiset teräs-anturoilla potkivaiset, hyppiväiset, kiitäväiset, huojuvaiset Romeot veivät minun kaunottareni. Juliallalaa — Julia! Hetken perästä näin hänen kiitävän luutnantti von Stormin käsivarressa pitkin sohjoksi luisteltua jään pintaa. Hän näytti niin onnelliselta kuin minkä pulskan pojan rinnalla hyvänsä. No se onkin yleinen luonnon laki että rikkaudet painuvat sinne missä niitä enimmin tarvitaan. Siis myöskin rikkaat tytöt joutuvat upseereille. Eikös se ole selvää, 'rookas pillit?'
Täällä ruvetaan jo tulevain valtiopäiväin vuoksi puuhaamaan. Puolueitten johtajat valmistelevat ehdokaslistojaan. Porvarissääty se antaa nytkin enimmän päänvaivaa. Ei sen vuoksi että olisi ehdokkaista puutetta, vaan sen vuoksi että niitä on liiaksi paljon. Joka toinen helsinkiläinen tahtoo päästä tuohon huvitukseen, ja jokainen keltanokkainen jurisutriusqve, jokainen senaatin kanslisti, jokainen sanomalehden-toimittaja luulee syntyneensä edusmiehen valtakirja varpaan välissä, taikka toivoo saavansa sen jostakin kaupungin nimellä ja arvolla varustetusta kylästä. Kirjeitä ja tarjouksia ruvetaan jo lähettämään kaikkialle, markkinat ovat alkaneet. Älkää kiirehtikä tekään Kauppilassa, voitte saada täältä edusmiehen aivan polkuhinnasta. Jollei teidän raha-asianne olisi niin kukoistavassa tilassa, ehdoittelisin että myisitte edustus-oikeutenne enimmän tarjoavalle. Rahoja voisitte käyttää uuden ruiskun ostamiseksi kaupunkiin.
Oletkos nähnyt Alma neitiä? Onko hänen poskensa yhtä punaiset ja silmänsä suloiset, ja ainako hän ihailee sinua yhtä vilpittömästi? Voi paksusti, toivoo
Tuus
P. Juslenius.
P.S. Nyt minä tiedän kuka se harmaanuttuinen Antikristus siellä kestikievarissa oli. Sehän oli Moses Strohman itse! Olisihan meidän pitänyt tuntea hänet jo ex ungue."
Maisteri luki kirjeen, joka tavallisissa oloissa olisi antanut hänelle paljon miettimisen aihetta, mutta nyt silti ei painunut hänen mieleensä muuta kuin juttu Juliasta. Sanomaton kaiho ja luulevaisuus syttyi hänen sydämessään ja hän tunsi itsensä onnettomaksi, hyljätyksi olennoksi.