VIII.
Pihlénissä oli ristiäiset ja maisteri Tiira oli kutsuttu kummiksi. Hänen vastassansa tyttökummina seisoi Alma joka ei uskaltanut nostaa paljon silmiänsä maasta, mutta kuitenkin huomasi, ett'ei maisteri hänestä ollenkaan lukua pitänyt. Ja kuitenkin oli hän viehättävin tyttö mitä ajatella saattaa, pienet hymykuoppaset poskipäissä ja lyhyt tukka kiharoina pään ympärillä. Hän oli pukeutunut tilaisuuteen erityisellä huolella, vaikka hän ei tahtonut sitä itsellensä myöntää, ja nyt pisti hänen hiukan vihaksensa, että maisteri ei ollut häntä näkevinänsä.
Maisteri olikin näinä aikoina tavattoman hajamielinen eikä huolinut mistään. Siihen oli syynä osaksi paljo lukeminen, osaksi Jusleniuksen kirje. Hänen ajatuksensa liikkuivat yhä Helsingissä, jossa hän luuli näkevänsä Julian milloin jonkun upseerin sylissä, milloin nauramassa jonkun muun kavaljeerin kanssa. Hän olisi jo mielellään kirjoittanutkin Julialle, mutta ei tietänyt hänen asuntoansa Helsingissä, eikä rohjennut mennä sitä Polinilta kysymään; muita hän ei tahtonut heidän väliinsä vetää, koska tähän saakka asia oli niin hyvin salassa pysynyt, ettei mitään kulkupuheita ollut syntynyt.
Kun kastetoimituksen loputtua viiniä ja makeisia tarjoeltiin, kiertyi useita tyttöjä, niiden joukossa Alma, maisterin ympärille. Oikeassa kädessään he pitivät viinilasia ja vasen käsivarsi oli laskettu vieruskumppalin vyötäisille. Siten muodostui keskeymätön rengas, jota jokainen mies olisi ihastuksella katsellut, mutta maisteri vaan itseksensä nureksi, ett'eivät jätä häntä rauhaan.
Tytöt kertoivat kaikki melkein yhdellä suulla kuinka he ovat mielistyneet lehdessä tätä nykyä olevaan novelliin ja tahtoivat edeltäpäin tietää "saavatko he toisensa". Maisteri oli juuri sanomaisillansa että heidän piti tätä kysyä neiti Tornilta, mutta tämä, joka istui kauempana ja oli kuunnellut keskustelua, loi häneen niin rukoilevainen ja tuskaa ilmaisevan katseen, että maisterin tuli häntä sääli. Hän kehoitti sen vuoksi tyttöjä hillitsemään uteliasuuttansa ja odottamaan novellin jatkumista.
— Voi voi, siihen menee niin monta viikkoa, sanoivat tytöt ja pyysivät maisteria jos jollakin tavalla muodostamaan kertomusta niin, että se loppuisi heidän mielensä mukaan, eivätkä ottaneet korviinsakaan maisterin vakuuttelemista, ettei kertomuksen muodostaminen ollut hänen vallassaan.
Koko ajan istui neiti Torn aivan kuin neuloilla. Nyt tuli koko tyttöparvi hänen luoksensa. Lasia kilisteltiin, huulia kasteltiin ja eräs tytöistä kuiskasi hiljaa, maisteriin vilaisten:
— Onko hän todella rakastanut ja niin paljon kärsinyt, vai kuinka hän osaa sillä tavalla kirjoittaa?
— Luultavasti, sanoi neiti Torn ja huokasi syvään. Kerrotaanhan että simpukka ainoastaan suurta tuskaa kärsien voi helmiä synnyttää; ehkä kirjailijain laita on sama.
Moni tytöistä katsoi uteliaasti maisteriin ja ajatteli: Jos voisi hänen sydämestään lukea niinkuin kirjasta, mitähän kaikkea silloin saisi tietää?
Poislähteissä lyöttäytyi maisteri neiti Tornin seuraan ja saattoi häntä kotia. Hän kertoi kuinka neidin kirjoittama novelli on saavuttanut suurta suosiota, niinkuin, itse saattoi tänään tyttöjen uteliaisuudesta nähdä. Maisteri sen vuoksi pyysi hyvin hartaasti että neiti Torn joko jatkaisi novellia, joka kohta loppuu, taikka kirjoittaisi uuden, sillä novelli on tuottanut lehdelle paljon uusia tilaajoita.
Neiti Torn vastasi, ettei hän voi novellia jatkaa, sillä se on auttamattomasti lopussa, mutta uutta on hänellä jo alulla, sillä ensimmäisen menestyminen on häntä suuresti kiihoittanut.
Muutaman ajan päästä tuli neiti Tornilta paksu vihko käsikirjoitusta. Maisteri tarttui siihen innokkaasti ja alkoi lukea. Mutta suuri oli hänen hämmästyksensä, sillä, yhtä luonnollinen, todenmukainen ja liikuttava kuin edellinen novelli oli, yhtä teeskennelty, kuiva ja mahdoton oli tämä. Niitä ei olisi voinut luulla saman henkilön kirjoittamiksi.
Ensi kerran kun maisteri tapasi neiti Tornin, sanoi hän suoraan ajatuksensa uudesta novellista. Neiti Tornille herahti kyyneleet silmiin. Hän sanoi itse samaa peljänneensä; mutta eroituksen oli vaikuttanut se, että edellisessä hän oli kertonut mitä itse oli kokenut, jälkimäisessä hän puhui ainoastaan mielikuvituksensa perustuksella, ja se ei mahtanut olla erittäin vilkas.
Maisteri sääli tyttöparkaa, jonka hän arvasi paljon kärsineen, ja kun häntä itseänsäkin näinä aikoina kovat lemmen tuskat vaivasivat, tunsi hän erityistä hellyyttä tuota naista kohtaan, joka seisoi hänen edessänsä ja kyynelten lävitse katsoi niin rukoilevaisesti. Hän tarttui melkein tahtomattansa tytön käteen ja koetti lohduttaa häntä, vaikka ei oikein tietänyt mitä piti sanoa nuorelle naiselle, joka sydämen asioissa kenties oli kokeneempi kuin hän itse.
Hän lupasi kuitenkin korjailla kirjoitusta eikä antanut sitä takasin, vaikka neiti Torn pyysi.
Tämä kohtaus tapahtui vähää ennen Vapunpäivää kaupungin kirkon edustalla. Kadut olivat jo paljaat ja kerjäläistytöt tarjoilivat pieniä vuokkotupsuja ohikulkeville. Seisoessaan tuossa kirkon portaitten läheisyydessä näkivät maisteri ja neiti Torn pormestarin ja kauppaneuvoksen rouvain yhdessä tulevan heitä kohden. Vaikka jo oli jotensakin lämmin, oli rouva Polinilla avara ketunnahkainen urkki kiiltävällä silkkipäällyksellä, pormestarin rouvalla oli ruumiinmukainen palttoo sinertävästä sametista sekä päässä samanvärinen soma kapotti, jossa ainoana koristuksena kiilsi hopeasolki.
Maisteri ja neiti Torn heittivät kiireesti hyvästi ja läksivät kumpikin eri haaralle. Neiti Tornin mennessä rouvain ohitse huomasivat nämät että hänen silmänsä olijat itkuiset ja rouvat iskivät toisillensa silmää.
Seuraavana päivänä kerrottiin kaupungilla että maisteri Tiira ja neiti Torn olivat olleet salaisesti kihloissa, uutta nyt maisteri oli antanut tuolle köyhälle tytölle rukkaset, saatuansa parempia kiikariin. Huhua ei kaupungissa paljon uskottu, ei ainakaan nuorien joukossa, sillä siihen ei huomattu vähintäkään syytä olevan.
Maisterilla ei moneen aikaan ollut mitään yhteyttä kauppaneuvoksen perheen kanssa ja noiden onnettomain painovirheitten jälkeen olikin heidän välillensä ilmaantunut jonkinlaista jäykkyyttä ja kylmyyttä, jonka poistamista maisteri turhaan aprikoitsi. Suuri oli sen vuoksi hänen hämmästyksensä ja ihastuksensa kun eräänä päivänä kauppaneuvos vei hänet kadulta luoksensa ja tarjosi sikaaria ja sherryä.
Kun maisteri ihanteli komeata hopeista koteloa, josta sikaareja tarjottiin, pisti kauppaneuvos sen hänen käteensä, sanoen:
— Olkaa hyvä, te voitte pitää sen muistona minulta.
Maisteri ällistyi suuresti ja kielteli samalla kuin kiitti, ja laski sitte kotelon pöydälle.
Kauppaneuvos aloitti puhetta valtiopäivistä.
— Minä olen huomannut, sanoi hän, että lehdessänne jo on ollut muutamia kirjoituksia, jotka koskevat tulevia valtiopäiviä. Te olette varmaankin ajatellut kuka meidän kaupungistamme lähetettäisiin, sillä teidän sanan saattaa viimeisellä hetkellä paljon vaikuttaa. Ketä olet aikonut ehdottaa?
— Kaikki, joiden kanssa olen asiasta keskustellut, vastasi maisteri, sanovat ett'ei voi olla puhettakaan muista kuin joko teistä, herra kauppaneuvos, taikka kauppias Pihlénistä.
— Ei minusta millään ehdolla, huudahti kauppaneuvos, tehden torjuvan liikkeen kädellänsä. Minä olen aina ennenkin vastustanut valitsemistani ja se onkin aina onnistunut, paitsi yhdellä kertaa, jolloin he minut sinne saivat; mutta toista kertaa en enää mene. Pihlén sitä vastaan on nuori ja innokas mies, hän tuntee kaupungin asiat hyvin ja teillä ei ole aavistustakaan siitä, kuinka hyvät puhelahjat hänellä on. Kun hän toisinaan valtuusmiesten kokouksessa pitää puhetta, niin luulisi, että se on itse Sokrates… tuota noin Demosthenes, joka puhuu.
Maisteri kyllä myönsi Pihlénin suuret ansiot, mutta kohteliaisuuden vuoksi hän kuitenkin sanoi kauppaneuvosta ajatelleensa ja koetti kumota niitä syitä, joilla tämä valitsemistaan vastusteli.
Kauppaneuvos ylisteli Pihléniä ja maisteri kauppaneuvosta, ikäänkuin olisi ollut palkinto voitettavana teeskentelemisen taidossa. Sherry alkoi hiukan kuumentaa poskia ja kovasti siinä jo rähistiin ja naurettiin ja kättä paiskattiin lähteissä ja erottiin erinomaisen hyvinä ystävinä.
Kun maisteri oli jo portailla juoksi kauppaneuvos jälessä ja toi sikaarikotelon, joka oli jäänyt pöydälle. Maisteri ei tahtonut ottaa sitä vastaan, mutta kauppaneuvos pisti sen hänen päällystakkinsa rintalakkariin.
Maisteria suututti, hän ei tiennyt itsekään mistä syystä. Mitä tuommoinen lahjominen merkitsee? Tahdotaanko häntä luusia? Minkälaiseksi mieheksi häntä luullaankaan?
Kadulla muisti maisteri että olisi pitänyt kysyä jotakin Juliasta,
mutta arveli sitte olleen parasta ettei siitä mitään puhunut.
Kauppaneuvos itse oli kertonut että hänen rouvansa oli matkustanut
Helsinkiin.
Kun maisteri tuli kotia oli siellä käynyt Pihlén, joka oli jättänyt pöydälle nimikorttinsa ja siihen kirjoittanut maisterille totihaaston illaksi.
Pihlénissä ei ollut maisterin tullessa ketään muita vieraita; myöhemmin tuli Grönqvist ja eräs konttoristi. Tuskin oli maisteri istunut mukavaan asentoon kun pieni tyttö juoksi piparkakku kädessä huoneesen ja huusi:
— Setä, setä, pikku veli imee!
— Sissi! kuului toisesta huoneesta äidin varoittava ääni. Tule heti pois!
— Johan sinä osaat sanoa ässän, puhui maisteri ja otti tytön syliinsä,
— Jo minä osaan sanoa: pässi ja kissa ja kukko ja kana ja setä ja täti Alma, luetteli lapsi ruumistaan heilutellen ja piparkakkuansa nakerrellen.
Maisteri ja pikku Siiri olivat parhaita ystäviä. Maisteri otti kellonsa ja antoi Siirin kuunnella sen raksutusta; sitte piti hänen näyttää kuinka paljon rahaa oli kukkarossa, jonka tyttö tunsi hänen lakkarissaan olevan, ja sitte piti hänen kertoa pieni satu, jota kuunnellessaan tyttö ilosta potki hänen polviansa tomuisilla kengillään ja tuon tuostakin veti märällä piparkakulla paksun viivan maisterin paidan lumivalkoiseen rintamukseen.
Kun tee oli juotu ja "totikomento" tuotu pöydälle, toimitti Pihlén lapsen pois ja alkoi hänkin puhua valtiopäivistä.
— Kukahan meidänkin kaupungista valtiopäiville lähetetään? kysäsi hän noin sivumennen.
— Eihän voi olla puhettakaan muista kuin kauppaneuvos Polinista ja sinusta. Minä olen aikonut lehdessäni asettaa sinut ehdokkaaksi.
— Mitäs ajattelet, Herran nimessä! Sitä et suinkaan saa tehdä. Sinun täytyy kannattaa Polinia, joka kaupungin etevin mies.
Ja maisterin suureksi ihmeeksi alkoi Pihlén ylistellä kauppaneuvosta melkein samoilla sanoilla kuin Polin muutamia tunteja sitä ennen Pihléniä ylistellyt. Hän selitti että Polinilla on aina tapana teeskennellä itseään noin kainoksi, vaikka hän kyllä sydämessänsä iloitsisi, jos tulisi valituksi.
Maisten ei tiennyt mitä ajatella. Pihlénille täytyi hänen luvata kannattaa Polinin vaalia. Polinille oli hän jo luvannut kannattaa Pihléniä. Mutta hänellä ei ollutkaan aikaa pitempiin tutkailemisiin, sillä eteisestä kuului kolinaa ja Pihlén sanoi:
— Ts! nyt ei enään sanaakaan tästä asiasta.
Sisään tuli Grönqvist ja Pihlénin konttoristi, jotka olivat olleet eräitä laskuja tarkastamassa, ja nyt hirveällä kiireellä valmistivat itsellensä totilasit, saadaksensa kiinni toiset, joiden lasit jo olivat melkein tyhjinä. Kiinni-ottamisessa he onnistuivatkin niin hyvin, että kaikki neljä herraa yht'aikaa pani "toiselle jalalle".
Illallisen syötyä läksivät maisteri ja Grönqvist yhdessä pois. Kiiruisesta lasien tyhjentämisestä olivat Grönqvistin jalat käyneet hiukan epäluotettaviksi, jonka vuoksi maisteri katsoi parhaaksi tarjota hänelle käsivartensa. Yö oli ihana ja valoisa, ja kevään lempeät tuulahdukset hyväilivät kävelijäin kuumia poskia. Grönqvist oli hyvällä päällä, hän ei muistanut suurta perhettänsä eikä ikuista kiiruttansa, vaan käveli jalkojansa viskoen ja hiljaa hyräillen maisterin käsikynkässä.
Siinä käveltäissä kertoi maisteri Grönqvistille kuinka erinomaisia ihmisiä Polin ja Pihlén ovat, jotka kumpikin voisivat olla ehdokkaina kaupungin edusmiehen vaalissa, mutta kuitenkin kaikin mokomin kannattavat toinen toistansa ja ylistelevät kilpailijaansa pilviin saakka.
Grönqvist rähähti suureen nauruun.
– Etkö sinä vielä osaa sitä arvoitusta selittää?
Senhän tietää täällä jokainen saunamuija. Polinilla ja Pihlénillä on yhteensä enemmän ääniä kuin kaikilla muilla kaupungin asukkailla, niin että he yhdessä voivat lähettää kenenkä hyvänsä valtiopäiville. Mutta he tahtoisivatkin lähettää sinne toinen toisensa siitä syystä, että he ovat kaiussa kauppa-asioissa vaarallisimmat kilpailijat; jos nyt toisen heistä täytyisi olla kolme tai neljä kuukautta kotoa poissa, niin toisella olisi vapaat kädet voin ja viljan ostossa ja hän saattaisi sillä ajalla ansaita tuhansia ja toinen joutua yhtä paljon tappiolle. Sen vuoksi he ovat niin erinomaisen vaatimattomia valtiollisissa asioissa ja suovat mielellänsä kunnian ystävälleen.
Maisteri ei voinut estää pientä hämmästyksen huudahdusta, mutta
Grönqvist jatkoi:
— Tavallinen seuraus siitä, ettei kumpikaan tahdo lähteä, on se, että he antavat äänensä jollekin helsinkiläiselle huolimatta siitä minkäkarvainen mies hän on, ja vaikka kaikki muut kaupunkilaiset äänestäisivätkin jotakuta toista ei se merkitse mitään. Sinun velvollisuutesi sanomalehden toimittajana on tehdä tuosta pelistä loppu. Jos sinä nyt asetat toisen heistä ehdokkaaksi, esimerkiksi Pihlénin, joka minun mielestäni on sopivin, niin kaikki äänestävät häntä, myöskin Polin, ja hän tulee valituksi. Samoin käy, jos Polinin asetat ehdokkaaksi. Mutta laita kaikin mokomin se häpeä pois kaupungistamme, että sen edustus-oikeus myydään vähimmän vaativalle helsinkiläiselle!
Grönqvist puhui innolla ja hän käveli jo aivan vakavasti. Maisteri heitti hänet hyvästi ja astui syviin ajatuksiin vaipuneena kotia.