IX.
Kesä oli jo tullut ja kouluissa työ lopetettu; sekä opettajat että oppilaat olivat kiiruhtaneet vapauteensa, hajoten kaikkialle ympäri maata. Maisteri Tiira oli vielä kaupungissa; hän sanoi sanomalehden pidättävän häntä Kauppilassa, mutta oikeastaan hän odotteli Juliata kotia tulevaksi. Juliata ei kuitenkaan kuulunut ja kerrottiin hänen menneen Helsingistä jonnekin kylpemään, Hankoniemeen taikka Naantaliin.
Odottaessansa maisteri hautaantui kokonaan kirjoihinsa ja valmisteli jo tohtoriväitöksensä luonnosta. Hän aikoi pyytää seuraavan vuoden alusta virkavapautta tullaksensa Helsinkiin arkistoissa tutkimuksia tekemään. Väitöksen aineena oli Kauppilan historia, ja hän oli jo perin pohjin tutkinut kaupungin oman arkiston.
Oli jo sekin aika käsissä, jolloin valtiopäivämiehen vaali oli toimitettava, ja päivä sitä varten oli jo määrätty. Maisterilla oli myöskin vaalikehoitus valmiina. Siitä pitäin kuin Grönqvist hänelle paljasti kaupungin vaali-mysteeriat, oli hän tullut hyvin epäluuloiseksi kaikkia vaalipuuhia vastaan ja päätti menetellä aivan itsenäisesti. Hän huomasi harmiksensa että häntä on tahdottu vaan pitää mukavana välikappaleena ties minkälaisten tarkoitusten saavuttamiseksi. Mutta Julian isää hän ei tahtonut mitenkään loukata ja kun hänen oma vakuutuksensa myöskin kallistui Pihlénin puolelle, niin hän päätti ehdoittaa Pihléniä, sanokoon hän itse mitä hyvänsä.
Päivää ennen vaalia istui Pihlénin puistossa rouva Pihlén, neiti Torn ja maisteri Tiira. Pihlénin nuorin perillinen makasi vaunuissa, joita neiti Torn kädellänsä liikutteli edes takaisin. Äkkiä juoksi Alma Hegel heidän luoksensa, silmät ilosta säteilevinä, ja huusi kovalla äänellä:
— Suuri uutinen! Suuri uutinen!
— Mikä se on? kysyivät kaikki yht'aikaa.
— Arvatkaapas, sanoi Alma ja loi epäluuloisen katseen maisteriin, ikäänkuin nähdäksensä minkä vaikutuksen uutinen häneen tekee. Sitte lausui hän hyvin juhlallisesti:
— Julia Polin on kihloissa!
Maisteri kalpeni ja Alman silmistä välähti pieni vahingon ilo. Mutta pian maisteri pakoitti luontonsa ja kysyi niin rauhallisella äänellä kuin mahdollista:
— Kenenkä kanssa?
— Luutnantti von Stormin.
Neiti Torn lykkäsi silloin vaunua niin kiivaasti, että se lensi pitkän matkan päähän ja lapsi heräsi. Kaikki katsoivat vaan vaunua eikä kukaan huomannut kuinka kalpeana neiti Torn silmänräpäyksen ajan istui, kuinka hän sitten äkkiä kavahti pystyyn ja teeskenneltyyn nauruun purskahtaen juoksi vaunujen jälestä.
Alma seurasi silmillänsä maisteria ja nähdessänsä kuinka syvän vaikutuksen sanoma häneen teki, katosi tuo ilkeä riemu tytön silmistä ja hän katui että oli asian sillä tavalla esiin tuonut. Ikäänkuin puolustaaksensa käytöstänsä, veti hän povestansa kirjeen, jonka Julia oli kirjoittanut eräälle ystävällensä ja joka nyt kulki tyttöjen kesken kädestä käteen. Niin se oli joutunut Almallekin, joka nyt luki siitä kihlausta koskevan osan ääneen.
Se oli kirjoitettu Hankoniemestä. Siinä Julia ylisteli sulhaisensa kauneutta ja kuinka pulskalta hän näyttää komeassa univormussaan, ja kuinka erinomaisen kohtelias hän on ja hyvä tanssija.
"Et usko kuinka hauska on olla kihlattuna", kirjoitti hän, "todellisuus voittaa tuhannesti kaikki mielikuvitukset ja unelmat. Joka aamu tulee Olof hakemaan minua kylpyyn ja hän odottelee minua sillä aikaa puistossa, niinkuin minäkin taas odottelen häntä kun hän on kylpyänsä saamassa. Olof ottaa tulikivikylpyjä, jotka kuuluvat olevan erittäin terveellisiä, ja minä kylmiä lakanakylpyjä, joiden jälkeen hierotaan kovasti. Tohtori tahtoi myöskin antaa minulle vatsan huuhtomista, mutta minä en saata tuota ilkeätä letkua niellä. — Kun olemme saaneet kylpymme, kävelemme puistossa tai istumme penkillä ja puhumme tulevaisuudesta, taikka ripustaa Olof keinuverkkonsa puiden väliin, nostaa minut siihen ja lukee sitte ääneen jotakuta hauskaa romaania. Huvituksiin emme paljon ota osaa emmekä kaipaa seuraa; me olemme niin onnelliset kahden kesken."
Koko ajan kuin kirjettä luettiin oli neiti Tornin suu ilkeässä hymyssä, joka suuresti rumensi hänen muutoin säännöllisiä kasvojaan.
Maisteri heitti kohta hyvästi ja läksi pois. Hän käveli kotiansa aivan kuin unissaan. Tiellä tuli vastaan Pihlén, joka kuiskasi:
— Jokos vaalikehoitus on valmiina? Muistahan vaan sopimuksemme?
— Ole huoleti, minä teen mitä velvollisuuteni vaatii, vastasi maisteri kulkuansa keskeyttämättä.
Pihlén katsoi kummastuneena hänen jälkeensä.
Kotia tultuansa maisteri käveli kauan edestakaisin huoneensa permannolla sisällisen tuskan valtaamana. Vihdoin hän itseksensä puhkesi sanoihin:
— Ja minä kun rakastin häntä niin hurjasti!
Hän löi nyrkkiänsä pöytään ja alkoi tuumia kirjoittaisiko kirjeen tuolle kauppaneuvoksen tyttärelle ja selittäisi hänelle minkälainen ihminen hän oikeastaan on. Hän haki jo ajatuksissaan oikein katkeroita ja ivallisia sanoja, joita kirjeessään käyttäisi; mutta sitte hän ajatteli, ettei hänellä ollut oikeutta moittia Juliaa, eihän heidän välillänsä ollut minkäänlaista sopimusta eikä suinkaan voitu sanoa että Julia hänet petti, ja kuitenkin — kuitenkin tunsi hän itsensä petetyksi, hyljätyksi, pilkkana pidetyksi! Hän otti Julian valokuvan pöydältä ja oli jo vähällä viskata se uuniin, mutta hillitsi kuitenkin itsensä ja pisti kuvan pöytälaatikkoon.
Sitte hän luki koneentapaisesti korrehtuuria vaalikehoitukseen, joka oli painettava huomispäivän lehteen. Pari sanaa hän muutti siinä sattuvammaksi, muutoin hän antoi sen olla sillänsä.
Jopa valkeni vihdoin vaalipäivä. Aamulla varhain vedettiin kirjapainossa ensimmäinen arkki sanomalehteä ja lähetettiin paino-asiamiehelle. Nyt ei enää jatkettu lehden painattamista ennen kuin oli lupa jakamiseen saatu, sillä makulatuuria ei tahdottu painaa. Työväki meni välillä kirjapainosta pois, mikä kahvia juomaan, mikä einettä haukkaamaan.
Kirjapainon ollessa tyhjänä astui sinne sen isäntä, kauppias Pihlén, yönutussa ja tohvelit jalassa. Hän meni valmiin latomuksen luokse ja alkoi vaikeasti takaperin lukea ensimmäistä kirjoitusta.
— Peijakkaan kirjatoukka! huudahti hän äkkiä päästyänsä kirjoituksen lopulle, jossa kehoitettiin valitsemaan kauppias Enok Pihléniä, ja nimi oli vielä painettu suurilla kirjaimilla eri riville.
— Olipa hyvä että tulin katsomaan. Mutta kyllä minä opetan sinut sanaasi syömään, mutisi Pihlén itseksensä, ja kun hän vuoden kuluessa oli nähnyt kuinka latojat työtänsä tekevät, kaivoi hän ulos nimensä latomuksesta ja asetti sijaan samoilla kirjaimilla sanat: "Maisteri Kaarlo Tiira." Sitte kiristi hän formua lujempaan ja läksi pois. Ovessa tuli hänelle vastaan juoksupoika, joka toi hyväksytyn lehden paino-asiamieheltä.
Maisteri oli edellisenä yönä myöhään nukkunut; uni ei tahtonut tulla hänen silmiinsä ja hän väänteli itseänsä öiseltä kyljeltä toiselle kuumeentapaisessa ahdistuksessa, niinkuin mies, jonka rakkaimmat tuulentuvat ovat äkkiä ankean luontonsa näyttäneet. Unia ja kummallisia houreita nousi hänen silmäinsä eteen. Kerrankin hän jo kuvitteli itselleen että kaikki oli valhetta, että tuo kirje oli piloilla kirjoitettu, että Julia oli hänelle vielä uskollinen, tuo kaunis Julia säihkyvine silmineen. Mutta sitte tuli hänen eteensä komea upseeri, kullalta hohtavassa puvussa, rinta täynnä tähtiä ja rahoja, miekka laahasi kolisten jälessä ja kannukset helisivät. Maisteri sulki silmänsä ja veti itsensä huppuun päästäksensä tuosta näystä, mutta se ei kadonnut. Vihdoin aamupuolella yötä maisteri nukkui ja makasi sitte kauan.
Herättyänsä ja puettuansa päälleen, löysi hän ovensa takana päivän lehden. Hän otti sen käteensä. Ensimmäinen, mikä hänen silmäänsä pisti, oli hänen oma nimensä, jonka hän luki siinä suurilla kirjaimilla painettuna. Ensin hän ei käsittänyt mitä se merkitsi, mutta sitte huomasi hän missä kirjoituksessa nimi oli.
— Mitä konnamaisuutta tämä on! huusi hän kauhealla äänellä ja purskahti itkuun niin mies kun olikin.
Hän luki kirjoituksen vielä lävitse, siinä ei ollut mitään muuta muutettu. Siinä puhuttiin kuinka kaupunkia viime valtiopäivillä oli edustanut vieras helsinkiläinen, joka ei paikkakunnan oloja ja tarpeita tuntenut. Sitte sanottiin että se oli häpeäksi kaupungille, jossa kyllä oli omia miehiä sellaiseen toimeen kykenemään. Sitte lueteltiin mitä kaikkia ominaisuuksia valtiopäivämieheltä vaaditaan. Ne ominaisuudet ovat kaikki yhdistettyinä miehellä, jota lehti mitä hartaimmin sulki arvoisain valitsijain suosioon, ja se mies oli maisteri Kaarlo Tiira.
— Herra Jumala, huusi maisteri päätänsä pidellen, minkälaiseksi pöllöksi minut on tehty! Minä, joka koulu-opettajana en edes ole vaalikelpoinen, minä ehdottelisin tuollaista tyhmyyttä! Minä, joka en kärsi omaa kiitosta kenenkään suussa, laskisin nyt omassa lehdessäni tuollaista suitsutusta itselleni!
Maisteri sieppasi hattunsa ja kiiruhti juoksujalassa kirjapainoon. Ensimmäisenä hän tapasi kirjapainon johtajan, jonka kimppuun hän karkasi niinkuin kissa.
— Mies! huusi hän, kuinka se on mahdollista, kuinka olette uskaltanut sellaista tehdä? Ja hän ravisteli johtajaa kauluksesta.
Tämä, jolla ei ollut aavistustakaan mistään rikoksesta, luuli maisterin tulleen hulluksi ja koetti päästää itseänsä irti hänen kynsistään. Maisteri hellittikin kohta ja rauhoittui sen verran että molemmin puolin voitiin selityksiä antaa.
Johtaja ei tietänyt mistään. Hän näytti maisterille paino-asiamiehen luona olleen numeron, jossa oli oikea nimi. Muu väki kirjapainossa ei myöskään tietänyt mitään; juoksupoika vaan sanoi tavanneensa patruunan ovessa. Silloin maisteri heti arvasi asian oikean laidan ja läksi hammastaan purren pois.
Kun kaupungin porvaristo iltapäivällä kokoontui vaalia toimittamaan, naurettiin raastuvassa paljon sanomalehden toimittajan ylpeyttä ja itserakkautta, joka aivan ujostelematta kehuu itseänsä kaupungin etevimmäksi mieheksi ja kehoittaa valitsemaan itseänsä, vaikka ei edes kuulu porvarissäätyynkään. Toiset kertoivat nähneensä että Pihlén oli edellisenä iltana käynyt Polinin luona, ja silloin kaikki nyökkäsivät päätänsä ja sanoivat:
— Vaali on siis päätetty, voimme lähteä kotia! Mutta kotia ei sentään kukaan lähtenyt, sillä uteliaisuus pidätti jokaista. Kun vaalitoimitus alkoi, ehdoitteli kauppaneuvos Polin että valittaisiin nimituomari se ja se Helsingistä; hän on oppinut ja taitava mies eikä vaadi muuta kuin sata markkaa kuukaudelta niin kauan kuin valtiopäivät kestävät, mitään erityisiä matka- ja päivärahoja ei tule kysymykseenkään.
Porvarit kuuntelivat ja syleksivät happamesti raastuvan nurkkiin, mutta kun Pihlén nousi ja sanoi täydellisesti kannattavansa kauppaneuvos Polinin ehdoitusta, niin kaikki antoivat äänensä tuolle helsinkiläiselle ehdokkaalle. Vaikea olisikin ollut jollekulle muulle antaa, sillä Polinin ja Pihlénin konttoristit olivat edellisenä päivänä käyneet useimpain porvarein luona noin omituisella hymyllä ilmoittamassa että velat ovat maksettavat kohta, koska nyt sattui tulemaan erityinen rahan tarvis. Vanhasta kokemuksesta tiesivät porvarit että vaalin jälkeisenä päivänä tullaan sanomaan, että velka saa vielä olla toistaiseksi, koska muulla tavalla satuttiin tarvittavat rahat saamaan.
Kauppilalla oli siis taas edusmies valtiopäivillä ja juuri sellainen kuin se ansaitsikin. Mutta puolueet pääkaupungissa iloitsivat ja kiroilivat; toiset iloitsivat siitä että olivat saaneet yhden äänen lisää, toiset kiroilivat että sen olivat menettäneet. Oikeata syytä, miksi niin oli käynyt, ei mikään puolue tiennyt.