X.
Vaalin jälkeen luettiin "Kaupin" seuraavassa numerossa tällainen pätkä:
"Viime numerossa tahdoimme ehdoittaa valtiopäivämieheksi tästä kaupungista kauppias Enok Pihléniä, mutta kirjapainossa tehdyn hävyttömän petoksen kautta, jota emme tähän saakka ole mahdolliseksi luulleet, tuli hra Pihlénin nimen sijaan painetuksi tämän lehden toimittajan nimi. Me voisimme saattaa tuon petoksen tekijän, jonka kyllä tunnemme, kovaan rangaistukseen, mutta katsomme paremmaksi jättää hänet omantuntonsa rangaistavaksi, jos se hänessä vielä hereillä on."
Maisterissa oli tapahtunut suuri muutos. Heti tuon merkillisen päivän jälkeen heitti hän kaikki kirjat nurkkaan ja kaikki tohtorin tuumat myöskin.
— Minä olen kylliksi oppinut voidakseni puolustaa oikeutta ja vastustaa vääryyttä, sanoi hän itsellensä. Minä olen tähän saakka ollut mammonan palveluksessa, ruvetaampas nyt palvelemaan kansaa, niinkuin alusta aikain olisi pitänyt tehdä.
Hän avasi laatikkonsa ja otti esiin ensin kaikki raittiuskirjoitukset, jotka olivat saaneet siellä kuukausia maata; nyt ne pääsivät taas kunniaan. Hän meni itse niiden kirjoittajan luokse ja pyysi anteeksi kirjoitusten viipymistä; hän kehoitti kirjoittamaan uusia ja neuvoi millä tavalla ne olisivat ankarampaan muotoon puettavat. Erittäinkin hän kehoitti sotaan kaupungin anniskelu-yhtiötä vastaan, jonka kapakoissa vietettiin hurjaa elämää ja joihin moni mies päivätulonsa kantoi.
Toinen ääni tuli nyt muutoinkin lehteen. Joka ainoassa numerossa oli mitä rohkeimpia kirjoituksia kaikkein arkaluontoisimmista asioista. Kaikissa kirjoituksissa alkoi kuulua sävel, jota lehdessä ei ennen huomattu, nimittäin puhe köyhän sorrosta ja viha rikkaita vastaan.
Kun eräs vastaväittäjä, kaupungin pappi, kirjoitti että Jumalan edessä köyhä on yhtä hyvä kuin rikas ja että se, joka maan päällä puutetta kärsii, saa palkintonsa taivaassa, vastasi maisteri lehdessänsä että sellaista lohdutusta on sen helppo antaa, joka suuren vatsansa kanssa istuu hyvin varustetun pöydän ääressä, mutta nälkäisen vatsaa se ei täytä. Hän kehoitti kirjoittajaa, joka epäilemättä taivaan ilot ja niiden arvon tunsi ja joka tiesi että rikkaan on vaikeampi päästä taivaan valtakuntaan kuin kamelin kulkea neulansilmän lävitse, heittämään herkullisen pöytänsä ja odottamaan syömättömänä taivaan iloja. Sitte tietäisi miltä se tuntuu.
Pappi vastasi että Jumala on määrännyt jokaisen työllänsä elämään ja on sallinut maallistakin tavarata koota kun sitä vaan käytetään Hänen valtakuntansa kartuttamiseksi.
Siihen vastasi taas maisteri, ettei hän käsitä kuinka papin syöminen Jumalan valtakuntaa paremmin kartuttaa kuin työmiehen syöminen. Mutta jos Jumala on määrännyt että jokaisen pitää työllänsä elää, niin osoittaa jokapäiväinen kokemus, ettei tuota määräystä noudateta, sillä paljon on sellaisia, jotka elävät mahtavasti, vaikka eivät pane tikkua ristiin, mutta työmies ei työllänsä elä, ei ainakaan silloin kuin hän ei mitään työtä saa.
Luonnollista on että näin kiivaat kirjoitukset olivat kaupungissa alituisena puheen aineena. Koko asujaimisto oli jaettu kahteen puolueesen, joista toinen, ja siihen kuuluivat kaikki kaupungin varakkaammat, ankarasti moittivat maisteria ja pitivät häntä villitsijänä, muutamat mutisivat sosialismista ja joku jo kuiskasi nihilismistäkin; mutta toiset, alhaisempi väki, piti häntä luonnollisena suojelijanaan. Moni kaupungin rikkaista lähetti hänelle varoituskirjeitä ja vaati lakkaamaan sellaisesta kirjoitustavasta; moni laittoi hänelle lehden takaisin ja ilmoitti ettei sellaista roskaa tarvitse enään tuoda. Mutta toiselta puolen kasvoi tilaajain luku kansan kerroksissa suuremmassa määrässä kuin se ylemmissä kerroksissa väheni.
Nyt kun oli ilmestynyt mies, joka rohkeni omalla vastuullansa asettaa kaikki päivän valoon, uskalsi monikin joka tähän saakka oli vaiennut, ilmaista hänelle kaikenlaisia epäkohtia kaupungin oloissa, joista siihen saakka monella ei ollut aavistustakaan. Maisteria oli joskus uhattu painokanteellakin, mutta ei kukaan ollut uhkaustansa toimeen pannut, sillä hänen kirjoituksensa olivat yleensä varovasti laitettuja, ja sitte pelkäsivät asianomaiset että sellainen oikeuden käynti vaan saattaisi useampia vähemmän miellyttäviä asioita ilmi.
Syksy oli jo tullut ja kaupungin nuori väki päätti tehdä vielä huviretken kesän lopettajaisiksi. Retkellä piti paistettaman perunoita ja nauriita ja muutoin huviteltaman leikeillä ja tansseilla. Julia Polin oli sulhaisensa kanssa tullut kotiansa ja tätä komeata paria ihmetteli nyt koko kaupunki. Heidän piti myöskin tulla retkelle ja sen vuoksi kaupungin nuoriso sinne tulvaili, sillä kaikki tahtoivat nähdä sotaherraa, joka oli harvinainen ilmiö Kauppilassa.
Maisteri päätti myöskin mennä sinne, vaikka tiesi että hänen läsnä-olonsa olisi monelle vastenmielinen, taikka kenties juuri sen tähden; hän ajatteli myöskin että hänen poissa-oloaan mahdollisesti väärin käsitettäisiin, luultaisiin ettei hän uskalla itseänsä näyttää, tai jotakin sellaista.
Neiti Torn oli kauan kahden vaiheella; hänen oinastaan ei tehnyt mielensä lähteä, mutta salainen voima, ota hän itsekkään ei voinut käsittää, pakoitti häntä menemään.
Huviretki tehtiin eräälle saarelle, jonne soudettiin kaupungin rannasta pienillä venheillä. Saarella oli tasailen tanner, jossa oli erittäin mukava leikkiä ja kisailla; rannalla keitettiin kahvia ja vähän ylempänä koetettiin maahan kaivetussa kuopassa kuumien kivien avulla paistaa perunoita. Se oli kuitenkin huvitusta, joka enemmän miellytti vielä lastenkirjoissa olevia henkilöitä; vanhemmat tytöt ja pojat kävelivät parittain ja kolmittain kauniissa metsässä, jossa lehtipuut jo alkoivat käydä kirjaviksi ja varsinkin haavat seisoivat kullalta ja purppuralta hohtavina.
Vaalipäivästä saakka maisteri Tiira ei ollut Pihlénissä käynyt eikä juuri paljon muuallakaan, jonka vuoksi hän ei ollut tavannut Alma Hegeliäkään sitten kuin Pihlénin puistossa. Nyt huomasi hän Alman pyrkivän hänen puheillensa ja hän meni tytölle puolitiehen vastaan. He läksivät yhdessä kävelemään.
Alma oli taas tuossa viehättävässä kansallispuvussa, jossa maisteri hänet ensikerran oli nähnyt vuosi takaperin; mutta hän oli nyt paljon muuttunut. Vuosi sillä ijällä tekee naisessa merkillisiä muutoksia. Alma oli erinomaisesti kehittynyt sekä ruumiin solakkuuden että käytöksen varmuuden puolesta ja uteliaalla kummastuksella huomasi maisteri, että hänen rinnallansa nyt oli täysikasvuinen nainen.
Kun he olivat hetken kävelleet äänettöminä, sanoi Alma:
— Te olette suutuksissanne, maisteri Tiira.
— En teille, olkaa siitä vakuutettu.
— Ei, vaan koko maailmalle ja siis tavallansa minullekin.
— Mistä syystä te sellaista luulette?
— Minä huomaan sen kirjoituksistanne… Voi maisteri, lisäsi hän äkkiä rukoilevalla äänellä, miksi te olette niin suuresti kirjoitustapaanne muuttanut? Minä muistelen aina viime kevättä, jolloin lehdessänne oli se erinomaisen liikuttava novelli ja kaikista kirjoituksista henki tyytyväisyys ja iloinen maailman katsanto.
— Ja lehden toimittaja kulki viinapatronain ja nylkyrien kahleissa, jatkoi maisteri matkivalla äänellä.
— Te luulette vaan sitä! Ja jospa niin olisi ollutkin, niin se ei suinkaan olisi teitä pakoittanut kohtelemaan pastoria sillä tavalla kuin teitte.
— Te olette siis hyvin uskonnollinen, neiti Hegel?
— Olen sen verran, ett'en voi sellaista kirjoitustapaa hyväksyä. Tietäkää että se teki minuun oikein kipeätä. Minä olin luullut teitä aivan toisenlaiseksi.
— Ja petyitte surkeasti.
— Niin saattaisi olla, jos uskoisin että siinä teidän todellinen mieli-alanne ilmaantuu; mutta minä luulen että teidän mielenne on muutoin katkera ja siitä syystä katselette kaikkia väärältä kannalta, josta luovutte niin pian kuin katkeruus on unhoittunut.
— Kas, kas, tuota pientä psykoloogia, eipä uskoisi! ajatteli maisteri itseksensä, mutta vastasi ääneen: Kenties.
Sitten alkoi maisteri lyödä leikiksi ja ehdoitti että neiti Hegel, koska hän pitää niin tarkkaa huolta kirjoitustavastakin, rupeisi hänelle toimitussihteeriksi. Alma ei ehdoitusta pannut pahaksensa ja epäselvillä lauseilla kulki puhe samaan suuntaan ja kuka ties mihinkä loppupäätökseen olisi vihdoin vienytkään, jollei huvipaikalta olisi alkanut kuulua outoa hälinää ja kaikki metsässä kävelijät kääntyneet sinne kulkemaan.
Luullen että joku uusi leikki oli alkanut riensivät Alma ja maisteri Tiira nopein askelin takasin. Kun he tulivat avonaiselle kentälle, levisi heidän silmäinsä eteen tällainen näytelmä: keskellä tannerta seisoi neiti Torn, joka piti nenäliinaa silmäinsä edessä ja nyyhki niin että olkapäät värisivät; jonkun matkaa hänestä seisoi luutnantti von Storm aivan tulipunaisena kasvoiltaan ja hänen vieressään Julia, joka peljästyneenä katseli sulhaistaan. Muu yleisö hälisi ympärillä ja toisia keräytyi yhä lisäksi metsästä, mikä tuoden oksan kädessään, mikä kukkia, kaikkien vaatteet havun-neulaisissa ja hämähäkin seitissä.
Mitä oli sitte tapahtunut?
Neiti Torn oli heti saarelle tultuansa etsinyt Juliata ja hänen sulhaistaan. Nämät ilmaantuivatkin tantereelle ja istuivat suuren litteän kiven syrjälle. Silloin asettui neiti Torn jonkun matkan päähän heistä ja alkoi katsella sulhaista niin omituisilla silmillä että Juliakin sen huomasi ja kysyi luutnantilta, oliko hän tuttu neiti Tornin kanssa. Oli hän ennen ollut, mutta ei ollut varma tunteeko neiti häntä enään.
Kun tuo luopumaton katsominen alkoi luutnanttia liiaksi vaivata, nousi hän ylös ja astui hymysuin neiti Tornin luokse. Sitte kumarsi hän tervehtäen kohteliaasti sotilaan tavalla ja tarjosi kättä; mutta silloin neiti Torn käänsi selkänsä ja sanoi jotakin, jota ei kukaan oikein kuullut. Toiset väittivät hänen sanoneen: "Kun et häpeä!" toiset taas: "Hävytön!" ja joku oli kuulevinansa sanan "konna". Kaikki tantereella olijat huomasivat tämän tapauksen. Luutnantti seisoi pari silmänräpäystä käsi ojennettuna ja kaikki vaikenivat, mutta sitte palasi hän tulipunaisena morsiamensa luokse ja joukossa syntyi suuri hälinä.
Silloin juuri tulivat Alma ja maisteri Tiira paikalle. Kun neiti Torn huomasi heidät, juoksi hän äkkiä heidän luoksensa ja sanoi hätäisesti:
— Viekää minut kaupunkiin, minä voin pahoin! Jos hän olisi joitakuita muita pyytänyt, olisivat kenties kieltäytyneet, sillä kaikkien silmissä näkyi ankara paheksiminen hänen äskeisestä käytöksestään. Maisteri ja Alma, jotka asiasta eivät mitään tietäneet, astuivat heti venheesen, maisteri kävi soutamaan ja Alma piti perää, neiti Torn istui keskellä venhettä.
Alma teki neiti Tornille lukemattomia kysymyksiä siitä, mitä oli tapahtunut ja mikä häntä vaivasi. Aluksi neiti Torn ei vastannut mitään, mutta sitte hän kenties ajatteli että hänen käytöksensä sentään kaipaa selitystä, koska sitä muutoin voidaan väärin ymmärtää, sillä yht'äkkiä hän alkoi kertoa, katkonaisesti ja nyyhkytellen surullista historiaansa. Sen pääsisällys parilla sanalla selitettynä oli se, että hän oli ollut muutamia vuosia takaperin Helsingissä salaa kihloissa von Stormin kanssa ja oli sangen onnellinen; mutta yht'äkkiä sulhainen hänet jätti sen vuoksi että oli ruvennut kietomaan verkkoihinsa erästä rikasta tyttöä, josta vehkeestä ei kuitenkaan mitään tullut. Kovaa taistelua oli hän taistellut ennen kuin sulhaisensa päästi ja se tapahtui vasta sitte kun hän huomasi tuon jumaloidun miehen kokonaan kunnottomaksi, jolle rahan saanti morsiamen ha'ussa oli pää-asia.
Kun neiti Torn oli kertonut heidän kihlauksensa purkautumiseen saakka, huudahti Alma:
— Mutta sehän on sanasta sanaan niinkuin maisteri Tiiran novellissa! Tunsitteko te, maisteri, tämän jutun, vai omasta päästännekö osasitte sen samalla tavalla kokoon panna?
Maisteri ei tietänyt mitä vastata ja odotti että neiti Torn vastaisi. Tuskallista äänettömyyttä kesti hetkinen, mutta sitte neiti Tornin vaaleat kasvot punastuivat ja hän sanoi:
— Niin, minä olen sen maisterille kertonut…
Tuo lausuttiin kuitenkin sellaisella äänellä että Alma heti huomasi sen valheeksi. Häntä suututti että noiden molempain välillä oli jotakin, jota tahdottiin häneltä salata ja hän kävi harvapuheiseksi koko loppumatkaksi. Mutta neiti Torn jatkoi kertomustaan.
— Kun minä sitte kuulin että Julia oli joutunut hänen pauloihinsa, surkuttelin Juliaa, sillä hän on hyvä tyttö ja minä pidän hänestä paljon. Jos olisin ennen heidän kihlaustaan saanut asiasta vihiä, olisin kirjoittanut Julialle ja saanut hänet pelastetuksi, mutta nyt se on liian myöhäistä. Sillä miehellä on erinomainen lumousvoima.
Neiti Torn vaikeni hetkeksi muistoihin vaipuneena ja katseli veden tyyntä pintaa, johon kaikki esineet kuvastuivat ja airojen vetämät synnyttivät yhä laajemmalle leviäviä kaaria. Sitte jatkoi hän taas:
— Kuultuani että luutnantti von Storm oli kaupungissa tahdoin välttää häntä, mutta en ymmärrä mikä voima pakoitti minua lähtemään saarelle, jossa kuitenkin arvasin hänet tapaavani. Kun sitte näin hänet Julian sivulla niin onnellisena, niin autuaana kuin olisi hän viattomin ihminen maailmassa — en enään tietänyt mitä tein. En sitä kadu kuitenkaan, mutta Juliata surkuttelen suuresti. Käyköön hänelle paremmin kuin minulle. Minä tunnen ett'ei onnen aurinko enään milloinkaan minulle koita, mutta te ja tuo neljänkolmatta vuotias tyttö puhui aivan kuin olisi ollut vanha äiti — te, joille onnen tie vielä on avoinna, tutkikaa ensin onko teissä todellista rakkautta ennen kuin koko elämäksenne sidotte itsenne.
Maisteri hymyili, mutta Alma venheen perässä punastui hiuksiin saakka ja puri huultansa äkeissään siitä ett'ei voinut kasvojansa mitenkään salata.
Rannalle päästyä tytöt hetken kiistelivät siitä kumpaako maisteri lähtee saattamaan, sillä ei kumpikaan muka tahtonut häntä vaivata. Vihdoin sovittiin niin, että kaikki yhdessä kävelivät Alman kotiin ja sieltä saattaa maisteri neiti Tornia.