XI.
Mokomaa skandaalia kuin se, mikä huviretkellä tapahtui, ei oltu Kauppilassa ennen kuultu ja siitä puhuttiin seuraavina päivinä yksinomaisesti kaikkialla missä kaksi ihmistä toisensa tapasi. Sitä puhuttiin jo niinkin, että tuo opettaja-mamseli oli lyönyt luutnanttia korvalle niin että kimahti, ja että se tapahtui palkinnoksi siitä että luutnantti oli — ja sitte supistiin jotakin korvaan.
Se vaan on varmaa että luutnantti ja hänen morsiamensa olivat lähteneet huviretkeltä hyvin aikaiseen pois ja että Julia oli itkenyt.
Alma Hegeliä ahdistettiin kysymyksillä siitä mitä neiti Torn oli matkalla puhunut, mutta hän ei kertonut mitään, sanoi vaan lyhyesti että luutnantissa oli syy. Toiset tahtoivat välttämättömästi tietää, saattoiko mistään merkeistä huomata että maisteri Tiira ja neiti Torn olivat kihloissa, niinkuin huhu kertoi.
— En minä tiedä, vastasi Alma. Mutta onhan se mahdollista, lisäsi hän aina, muistellen heidän salaperäisyyttään novelli-asiassa.
Juttu ei päättynyt paljaasen juoruamiseen. Kaupungin tyttökoulu oli yksityisten oma; sitä kannattivat kaupungin herrassäätyiset ja valtio-apua saatiin myöskin. Koulun etevimpiä kannattajoita ja koulun johtokunnan esimies oli kauppaneuvos Polin. Hän syytti johtokunnan edessä neiti Tornia sopimattomasta käytöksestä julkisessa tilaisuudessa, käytöksestä, joka ei suinkaan voinut olla hyväksi esimerkiksi huvissa läsnä olleille koulun oppilaillekaan; ja nyt kulki kaupungilla tästä opettajattaresta sellaisia juttuja, että oli koulun arvolle aivan mahdotonta antaa neiti Tornin enään jatkaa opettajatointansa. Hän vaati sen vuoksi mainitun neidin eroittamista.
Kun joku johtokunnan jäsen arveli että neiti Tornia olisi kuulusteltava ja asiata tutkittava, vastasi kauppaneuvos äreästi, että joko hänen täytyy erota taikka neiti Tornin. Silloin luonnollisesti ei mikään auttanut, vaan tutkinnotta, tuomiotta ilmoitettiin neiti Tornille, ett'ei häntä koulussa enään tarvita.
Moni kaupungissa arveli että tuo oli aivan niinkuin ollakin pitää, ja kauppaneuvos sai kotona rouvaltansa lämpimän suukkosen.
Seuraavassa "Kaupin" numerossa oli asiasta ankara kirjoitus, jossa johtokunnan käytöstä suorin sanoin selitettiin kunnottomaksi ja sanottiin, että ihmiset, jotka sillä talla saattavat menetellä turvatonta naista vastaan, ovat kaikkea kunniantuntoa ja rehellisyyttä vailla.
Mahtipontisilla sanoilla on aina syvä vaikutus heikkoihin sieluihin. Moni, joka vielä äsken oli pitänyt neiti Tornin rangaistusta oikeutettuna, luettuansa tämän kirjoituksen ei enään uskaltanut lausua julki ajatustansa, vaan sanoi päätänsä puistaen, että asialla on aina kaksi puolta, ja tyytyi tuohon mielestään erinomaisen syvälliseen mietteesen.
Lehden toimittajalle tuotti tuo kirjoitus pahempia seurauksia. Jo kerran ennen, kun lehdessä oli maalaisille kerrottu mitä petoksia kaupungin kauppapuodeissa harjoitetaan kun voita ja viljaa ostettaissa punnitaan, oli maisten saanut Pihléniltä kirjeen, jossa hän ilmoitti, ettei hän salli kirjapainossansa sellaisia valheita painettavan ja uhkasi, jollei kirjoitustapaa muuteta, lakkauttaa koko lehden painamisen.
Maisteri silloin torjui tuollaista isännöitsemistä, turvautui kontrahtiinsa ja ilmoitti aikovansa aina vapaasti kirjoittaa mitä tahtoo, huolimatta siitä loukkaako se jonkun mieltä tai ei.
Nyt, neiti Tornin asiassa olleen kirjoituksen jälkeen tuli Pihléniltä säännöllinen irtisanomus, joka ensi vuoden alusta lakkautti kontrahdin sanomalehden painattamisesta Pihlénin kirjapainossa. Pihlén oli, näet, myöskin koulun johtokunnan jäsen.
Parin päivän päästä tuli maisterille tyttökoulun johtokunnan puolesta haasto raastuvan-oikeuteen vastaamaan kunnianloukkauksesta.
Tuo haasto maisteria ei niin suuresti huolettanut kuin tieto siitä, että uusi kirjapaino oli hankittava, jos tahtoi lehden ulosantamista tulevana vuonna jatkaa. Tosin ei pieneen kirjapainoon paljon tarvittu, mutta vaikka maisteri olisi varansa kuinka moneen kertaan laskenut, ei niissä kuitenkaan ollut liikenemään sellaiseen yritykseen. Hän oli vasta lukunsa päättänyt nuori mies, joka ei vielä ollut ennättänyt mitään kerätä. Hänen täytyi siis turvautua muihin. Kaupungin rahamiesten puoleen ei hänen ollut kääntymistäkään, sillä hän oli joutunut kokonaan heidän epäsuosioonsa. Ne varakkaammat käsityöläiset ja muut, joilta olisi voinut kannatusta toivoa, vetäytyivät heti pois kun vaan tuli rahasta puhe. Useimmat pelkäsivät että maisterin koko yritys menee hukkaan jo senkin kautta että Pihlén, Polin ja muut hänen vastustajansa aivan varmaan panevat uuden lehden toimeen, ja sen he voivat asettaa niin halpahintaiseksi, että kaikki ne, jotka eivät muusta huoli kuin että vähällä maksulla saavat paljon paperia, tilaavat sitä.
Maaseuduilla vielä vähemmin ymmärrettiin kaupunkilaisten riitoja ja minkä vuoksi uutta kirjapainoa tarvittiin.
Moni vasta nyt ensi kerran kuuli että sellainenkin laitos on sanomalehden ilmaantumiselle tarpeellinen. Sellaisten mielestä sanomalehdet kasvavat, niinkuin muutkin lehdet, puissa, taikka saadaan niitä toimeen jollakin muulla tavalla, jota he eivät voineet oikein selittää.
Maisteria peloitti velan ottaminen, sillä hänellä oli vielä velkoja luku-ajaltakin; ja tässä oli velan teko vielä sitä laatua, että siitä saattoi suureen vahinkoon joutua. Hän päätti vihdoin kuitenkin, kun muut keinot eivät auttaneet, ruveta velkaa hakemaan.
Sillä aikaa tuli kunnianloukkaus-juttu esille raastuvan-oikeudessa. Maisteri Tiira ajoi itse asiaansa. Kuuntelijoita ei ollut alussa paljon. Joku kurkisti ovelta ja vetäytyi pois, mutta tuli uudestaan ja uskalsi vihdoin astua sisään. Sillä tavalla karttui väkeä niin paljon että ovensuun puoli huonetta oli täynnä. Juuri kuin juttu alkoi hiipi kuulijain taakse nainen, jonka kasvot olivat niin taajalla hunnulla peitetyt että oudon oli vaikea niitä eroittaa.
Maisteri Tiira aloitti puolustus-puheensa sillä että sanoi kirjoittaneensa nuo ankarat sanat koulun johtokunnasta sen vuoksi että hänen mielestään neiti Tornin rangaistus ei ollut missään suhteessa hänen rikokseensa, jos hänen käytöstänsä ollenkaan voi rikokseksi sanoa. Sillä mitä oli tämä nuori nainen tehnyt? Maisteri kertoi juurta jaksain mikä syy neiti Tornilla oli vihaan luutnantti von Stormia vastaan. Vasta sitten kuin hän oli kertomuksensa lopettanut sanoi oikeuden puheenjohtaja, pormestari, ettei se asiaan kuulu, mutta siihen saakka sekä oikeus että yleisö sitä erinomaisella hartaudella kuuntelivat.
Kun puheenjohtaja oli muistutuksensa tehnyt kiiruhti hunnutettu nainen huoneesta pois. Moni yleisöstä kääntyi katsomaan hänen jälkeensä ja jotkut luulivat käynnistä tuntevansa että se oli Julia Polin.
Oikeudessa vaati kantajain asian-ajaja vastaajan tuomitsemista kuritushuoneesen, mutta kun tuomio lankesi määräsi se maisterin maksamaan sakkoa 800 markkaa, koska hän oli tahtonut alentaa koulun johtokunnan jäsenten arvoa ja luottamusta kansalaisten silmissä.
— Kyllä hänet oikeastaan olisi pitänyt laittaa kuritushuoneesen, sanoi pormestari hymyillen raatimiehille kun oikeushuoneesta lähdettiin. Kyllä hän on niin paljon pahennusta tässä kaupungissa toimeen saanut.
Raatimiehet myönsivät, ett'ei se liikaa olisi ollut.
Kun kauppaneuvoksen rouva illalla pistäytyi tyttärensä huoneesen, oli Julia kirjoittamassa, kauniit kasvot tavattoman vakaisina. Suukin, joka melkein aina hymyili niin että valkoiset hampaat näkyivät, oli nyt lujasti suljettu.
— Sinä kirjoitat kirjettä, sanoi rouva.
— Niin teen.
— Olofilleko?
Luutnantti von Storm oli lähtenyt kaupungista pian huviretken jälkeen ja häät oli päätetty viettää seuraavana kesänä. Sulhainen tahtoi niitä jo joulun aikana vietettäväksi, mutta Julian myötäjäisiä ei voitu siksi valmiiksi saada.
— Niin Olofille, vastasi Julia hetken perästä.
— Se on oikein… Mutta mikä sinua vaivaa, tyttö? Sinä näytät niin kummalliselta — oletko kipeä?
— En, äiti.
Mutta kun Julia koetti katsoa äitiä silmiin puhkesi hän kyyneleihin ja heittäytyi äitinsä syliin. Rouva Polin hämmästyi tuosta suuresti sillä sellainen hellyyden osoitus Julian puolelta ei ollut tavallista, ja kun hän ei saanut tyttäreltänsä sen enempää selitystä, otti hän pöydältä kirjeen, jota Julia paraikaa sulhaisellensa kirjoitti, ja alkoi lukea.
— Mitä tämä on? huudahti hän äkkiä. Oletko mieletön! Minkä vuoksi sinä et voisi luutnantti von Stormin kanssa onnelliseksi tulla? Onkos kummempaa kuultu!
— Äiti, minä en voi…
Rouva luki eteenpäin.
— Vai niin, vai sen vuoksi sinä hyljäät luutnantin, että hän on ennen ollut rakastunut tuohon… vanhaan piikaan? Mistä sinä luulet löytäväsi miehen, joka ei milloinkaan ennen olisi rakastunut? Minä luulin sinut jo sen ikäiseksi, että tiedät kaikkien unelmain ensilemmestä olevan — unelmia vaan.
— Oi äiti, siitä vähät! Olenhan minäkin ennen rakastanut, eikä sitä voi kellekään viaksi lukea; olisihan se ihminen kummitus ihmishaamussa, joka olisi minun ikääni päässyt kertaakaan rakkauden tulta sydämessään tuntematta. Mutta minun rakkauteni Olofiin on loppunut, on kerrassaan pois pyyhitty, minä en tunne sitä enään.
— Joutavia! Sinä et ole terve, sinä tarvitset lepoa. Tätä kirjettä ei lähetetä, lisäsi rouva ja repi paperin rikki. Sinä voit kirjoittaa viikon päästä, jos tahdot.
Rouva suuteli tytärtään ja läksi huoneesta pois. Julia jäi ankaran mielenliikutuksen valtaan. Hän näki aina silmissänsä maisteri Tiiran, kuinka hän seisoi oikeuden edessä ja puolusti yksinäistä naista, jota oli sorrettu, jonka sydän oli särjetty. Kaarlo Tiira näytti hänestä erinomaiselta sankarilta ja hän muisteli salaisella sulouden tunteella sitä suudelmaa, jonka maisteri oli kerran hänen kädellensä painanut. Hän muisti olleensa silloin todellakin hiukan rakastunut tuohon mieheen, joka silloin epäilemättä häntäkin rakasti. Mutta sitten olivat he tulleet kauaksi eroitetuiksi, rakastetun kuva oli pääkaupungin iloissa haihtunut ja tuo toinen oli saanut yhä enemmän valtaa hänen ylitsensä.
Niin, tuo toinen! Hän näytti nyt niin kurjalta kaikessa komeudessaan.
Mutta silloin hän oli viehättävä.
Äiti tuli pääkaupunkiin ja suosi yhdistystä ja tyttärensä vapaasukuisen luutnantin välillä; äidin toimesta he kihlattiinkin. Mitähän maisteri Tiira hänestä ajatteli? Pitikö häntä pettäjänä ja sydämettömänä, vai eikö muistellut enään ollenkaan? Olipa hänelle kerrottu että maisteri oli jo kihloissa eikä siis häntä odotellut. Se saattoikin kyllä olla totta, sillä minkä vuoksi hän muutoin olisi niin innokkaasti neiti Tornia puolustanut?
Julia pehmeällä vuoteellaankin vielä kadehti virasta eroitettua opettajatar raukkaa.
Mutta kauppaneuvoksen rouva oli kuitenkin arvannut oikein. Kun Julia sai aikaa tyyntyäksensä, unohti hän koko aikomuksensa ja viikon päästä ei enään ollut puhettakaan kihlauksen purkamisesta. Sulhaiselta tuli Helsingistä hauskoja kirjeitä, jotka todistivat kuinka oiva mies hän sentään oli, jospa sitte nuorena olikin ollut rakkaudessa "onneton".