XII.
Kohta sen jälkeen kuin oikeuden tuomio saatiin tietää, tuli neiti Torn maisteri Tiiran luokse.
— Te olette tuomittu, sanoi hän kalpeana.
— Niin, mutta en kadotettu, vastasi maisteri hymyillen.
— Ja minun tähteni kokonaan; millä voin sen teille palkita?
— Älkäämme siitä puhuko, vaan puhukaamme teistä itsestänne, neiti Torn.
Te olette jo jonkun aikaa ollut koulusta eroitettu, mitä aiotte tehdä?
Millä aiotte elää?
— Ah maisteri, sitä tuskin vielä tiedän. Olen tiedustellut monelta puolelta koti-opettajattaren paikkaa, mutta en ole vielä mistään varmaa vastausta saanut. Täällä on minulla myöskin ystäviä, jotka tahtoisivat pitää minut Kauppilassa ja kehoittavat minua avaamaan pienten lasten koulua, mutta minä en tahdo jäädä tänne. Minä en kuitenkaan epäile, kyllä Jumala minusta huolen pitää. Mutta te —
— Josta Jumala ei huolta pidä, tahdotte kai sanoa.
— Oi älkää puhuko sillä lailla! Hän pitää kyllä huolen teistäkin, sillä vastoin hänen tahtoansa ei pieninkään varpunen katolta putoa. Mutta kuinkas teidän käy?
— Onhan minulla virkani.
— Mutta pitihän teidän hankkia oma kirjapaino, ja nyt on sakko maksettava.
— Kirjapaino saa nyt jäädä ja sanomalehti myöskin. Se olisi muutoinkin turhaa yritystä, niinkuin näette.
Maisteri ojensi virallisen lehden, jossa ilmoitettiin että kauppias Pihlén oli saanut luvan perustaa Kauppilaan ensi vuoden alusta uuden sanomalehden.
Oltuansa hetken vaiti sanoi neiti Torn:
— Suututteko te, maisteri, jos teen pienen ehdoituksen?
— Puhukaa!
— Te olette minun tähteni joutunut suuriin kulunkeihin… teille kenties käy vaikeaksi maksaa sakko…
— Joka luultavasti ylä-oikeuksissa melkoisesti vähennetään, keskeytti maisteri.
— Minulla on, jatkoi neiti Torn, ikäänkuin ei olisi maisterin muistutusta ollenkaan kuullut, säästössä noin tuhannen markkaa, jäännökset pienistä palkoistani. Minä en voi tarjota teille mitään korvausta, koska tiedän että te ette sellaista kuitenkaan ottaisi vastaan… mutta lainaksi…
Neiti Torn punastui ja loi silmänsä maahan.
— Jos nimittäin tarvitsette, sanoi hän sitte äkkiä ja katsahti ylös.
Maisteri katseli kummastuneena edessänsä seisovaa tyttöä. Ensi kerran huomasi hän että neiti Torn oli kaunis. Suurien mustien silmien säteileminen, ihon erinomaisen lämmin väri, vartalon solakkuus, yksinkertaisen mustan puvun somuus, kaikki ilmaantui nyt hänelle yht'äkkiä ikäänkuin kaihi olisi silmäin edestä pudonnut. Hän luuli myöskin huomaavansa että se olikin sisällisen elämän ilmaus, joka antoi tälle tytölle suurimman sulouden; hänen silmistään kuvastui koko hänen sielunsa intoisuus ja tyytymättömyys; ne ikäänkuin sanoivat: minä en pyydä muuta kuin kuolla sen edestä, jota rakastan.
Nämät silmät katselivat nyt maisteria ja hän tunsi oudon tunteen heräävän itsessään, tunteen, jonka kaltaista hän ei ennen ollut itsessään huomannut, ei rakkaudessa eikä vihassa. Hän unohti kokonaan vastata neiti Tornin tarjoukseen.
— Te pahastutte siis tarjouksestani? kysyi neiti Torn hiljaa ja vetäytyi askeleen takaperin, sillä maisterin katse alkoi tuntua kummalliselta.
— En suinkaan, vastasi maisteri vihdoin ikäänkuin unesta heräten. Mutta suokaa anteeksi jollen voi tarjoustanne hyväkseni käyttää, sillä nykyisessä tilassanne olisi se minun puoleltani jokseenkin kohtuutonta. Jos minä nyt ottaisin teidän rahanne ja huomenna tiiliskivi putoisi päähäni, niin sinne ne olisivat menneet teidän säästönne. Ei, se ei käy laatuun.
Maisteri ei sallinut siitä sen enempää puhuttavan ja neiti Torn läksi pois.
Mutta siitä pitäin nähtiin maisteri Tiira ja neiti Torn joka päivä yhdessä, eikä sitä kukaan ihmetellyt, sillä olihan kohtalo ikäänkuin ajanut yhteen nämät kaksi yksinäistä ja ainoastaan itseensä turvautuvaa ihmislasta.
Tämä taaja seurustelu pian totutti heitä niin toinen toisiinsa, että tuskin osasivat ajatellakaan eroa mahdolliseksi tai tarpeelliseksi. Toistensa läheisyydessä tuntui olo heistä niin turvalliselta ja eroitettuina ajoi kaipaus heidät pian taas yhteen. Neiti Torn kysyi kaikessa neuvoa maisterilta, ja maisteri puhui kaikki tuumansa hänelle, lukipa hänelle kirjoituksiansakin ja kysyi hänen mielipidettänsä niistä. Toisinaan sellaisissa tapauksissa syntyi kiivas väittely, mutta päätös oli aina se, että neiti Tornin mielipide pääsi voitolle.
Neiti Torn asui vanhan leskirouvan luona, joka oli hänelle hiukan sukua ja joka hyvin mielellään olisi hänet naittanut. Rouva itse kaipasi Tuomas-vainajataan liikuttavalla hellyydellä. "Jos Tuomas eläisi, niin hän tekisi sitä ja sitä", se oli hänen tavallisin lauseensa kaikissa asioissa. Ukkonsa kuolemasta hän laski kaiken aikansakin; siitä oli jo kolmastoista vuosi kulumassa. Mutta vieläkin hän usein puhutteli Tuomasta unissaan.
— Ei, ei sitä tiedä minkä arvoinen mies on ennen kuin sen kadottaa, sanoi hän usein neiti Tornille. Jos sinullakin olisi mies, niin voisitte ostaa tämän talorähjän ja minä pääsisin kaikista puuhista. Mutta nyt sinä jäät tuohon, niinkuin lintu oksalle.
— No hyvä täti, en minä siltä hukassa ole.
— Jaa, jaa jaa! Minä tiedän — minä tiedän. Vanha muija näki mielihyvällä että maisteri Tiira heillä ahkeraan kävi, ja kun hän synkkinä syys-iltoina, jolloin kylmä tuuli vonkui nurkissa ja sydän kaipasi lämmintä, oli saanut nuoret pehmeään sohvaan istumaan ja heittänyt lampun ylitse punertavan paperiverhon, joka rusoitti kasvot ja laajensi silmäterän, hiipi hän itse toiseen huoneesen, pani paksusankaiset silmälasit nenälleen ja alkoi lukea Bunyanin "Taivaasen juoksijata".
Eräänä iltana joulukuun puolivälissä kun maisteri oli istunut sohvaan tuossa tutussa pienessä salongissa, ilmoitti neiti Torn että hän nyt oli saanut koti-opettajattaren paikan ja että hänen piti lähteä sinne jo jouluksi. Paikka oli Pohjanmaalla parin kymmenen peninkulman päässä.
Maisteri säpsähti.
— Meidänhän täytyy siis erota? sanoi hän omituisella äänellä.
— Niin! naurahti neiti Torn ja katsoi häneen suurilla silmillään kysyväisesti. Olihan se luonnollista.
Maisteri oli hetken vaiti, mutta sanoi sitte päätään puistaen:
— Se on mahdotonta!
Tämä lause tuli niin sydämen pohjasta, että neiti Torn kalpeni. Hän arvasi mitä nyt seurasi. Maisteri alkoikin heti selittää minkä vuoksi heidän eroamisensa on mahdotonta. Sen vuoksi että he rakastavat toisiansa, että he eivät voi elää eroitettuina. Hän puhui ikäänkuin heidän molempain nimessä, ikäänkuin neiti Tornilla ei voisi toisenlaisia ajatuksia olla.
Eikä hänellä ollutkaan, se hänen täytyi vihdoin tunnustaa nojatessaan päätänsä maisterin rintaa vastaan. Ei — ei koskaan erota, se oli hänenkin mielipiteensä; ei milloinkaan, vaan yhdessä kärsiä, yhdessä nauttia kaikki.
Sitte he menivät asiata tädille ilmoittamaan, mutta täti oli nukkunut keinutuoliinsa, kirja syliin. Maisteri ei antanut häntä herättää, vaan läksi pois. Mutta silloin neiti Torn ei enään malttanut olla, vaan meni ja suuteli vanhusta otsaan. Nukkuja heräsi ja alkoi katsella kirjaansa ikäänkuin olisi koko ajan lukenut, mutta tyttö painoi kirjan alas ja kuiskasi tädin korvaan:
— Täti, hän on tunnustanut.
— Ja sinä?
— Minä myöskin.
— No Jumala teitä siunatkoon! sanoi vanhus riipaisten silmälasit pois.
Mutta sinullahan on kyyneleet silmissä, tyttö!
— Rakkaus minua peloittaa, täti. Tiedättehän kokemukseni,
— Tulessa kulta vaan puhdistuu. Ei nyt ole itkun aika, nyt ruvetaan häitä ajattelemaan!
Vanha muija käännähteli niin nopsasti kuin olisi uudestaan nuoreksi muuttunut, ja vielä kauan sen jälkeen kuin oli maata pantu ja valkea sammutettu, puhua ropotti hän vuoteeltansa pimeässä, antaen viisaita, kokemukseen perustuvia neuvojansa tytölle, jonka silmiin ei myöskään uni tahtonut tulla. Hän kiitti onneansa ettei täti pimeässä nähnyt hänen punastustansa kun neuvot toisinaan liiaksi yksityisseikkoihin kajosivat; mutta hän ei myöskään raskinut kieltää tätiä sopottamasta, sillä olihan sentään kenties hyvä panna tuollaisia neuvoja korvan taakse tulevaisuuden varaksi.
Juslenius, joka keväällä ei tullutkaan luvuissansa valmiiksi ja sen vuoksi oli jäänyt koko kesäksi Helsingin läheisyyteen lukemaan, oli syksyn kuluessa suorittanut tutkintonsa ja palasi nyt jouluksi kandidaattina kotikaupunkiinsa. Hän tuli maisterin luokse ja huusi heti ovesta sisään päästyänsä:
— No sinähän olet keittänyt itsellesi aika sopan! Sinä tulet kohta kuuluisaksi Suomenmaassa. Sinun käytöksestäsi väitellään pro et contra jo muuallakin kuin Kauppilassa. Mutta hyvää päivää ensin! Wie steht's, vie geht's?
Vaikka sitte jo muutakin puhuttiin, palasi Juslenius uudestaan aloittamaansa asiaan.
Kuinka tuo suurisilmäinen koulumamseli sai sinut ritariksensa noin onnettomilla seurauksilla? Sinua voisi nyt syystä sanoa "surkean ulkomuodon ritariksi".
Kuules, minä annan sinulle yhden neuvon, sanoi maisteri vakaasti, puhu aina kunnioituksella neiti Tornista, sillä hän ei ansaitse vähintäkään pilkkaa.
— Luonnollisesti minä puhun tällä tavalla ainoastaan meidän kesken; vai oletko sinä kenties häneen niin mieltynyt, että et salli leikkipuhetta laisinkaan?
— Entäs jos olisin?
— No ei mitään; mutta Hegel?
— Alma Hegel! Mitä minulla on hänen kanssaan tekemistä?
— En minä tiedä mitään, mutta Alma puhuu ainoastaan sinusta, hänellä tuskin muuta on koskaan esillä.
— Mutta vast'ikäänhän sinä olet kaupunkiin tullut ja kuitenkin tiedät noin paljon.
— Sitä olen, näet, muiltakin kuullut.
— Älä usko koskaan juoruja; neiti Alma puhuu minusta sen vuoksi, että kaikki muutkin tätä nykyä minusta puhuvat. Olenhan minä nyt jokaisen hampaissa, lisäsi maisteri katkeralla hymyllä.
— Siitä olen oikein iloinen… nimittäin ett'et sinä Almasta välitä! huudahti Juslenius ja säikähti sitte itsekin että oli näin ääneen ajatellut.
Hän oli hurjasti rakastunut Almaan, mutta pelkäsi että maisterin ja Alman välillä oli jonkinlainen sopimus olemassa, josta hän tahtoi saada selvän ennen kuin meni ilmaisemaan tunteensa tytölle. Siitä syystä hän ei saattanutkaan iloansa salata kun huomasi ett'ei ainakaan maisterilla ollut mitään hellempiä tunteita Almaa kohtaan.
Hän tahtoi heti kiiruhtaa pois, mutta maisteri pidätti häntä ja sanoi:
— Kerropas nyt jotakin itsestäsi. Mitä aiot tehdä kun olet tutkintosi suorittanut?
Juslenius kävi hiukan hämillensä ja vastasi:
— Minä en ole oikeastaan vielä mitään päättänyt, mutta Pihlén on pyytänyt minua tuon uuden lehden toimittajaksi…
— Ahaa! Meistä tulee siis virkaveljet, toivotan onnea!
— Sinä aiot siis jatkaa lehteäsi?
— En, en, sitä en enään uskalla ajatellakaan kun tiedän kuka kilpailijakseni tulee.
— Kas, kas, kuinka sinä olet tullut myrkylliseksi!
Juslenius alkoi selitellä kuinka hän on lukeissaan velkaantunut ja kuinka hänelle on tarpeellista päästä jotakin ansaitsemaan. Nyt tarjoo Pihlén hänelle kaksisataa markkaa kuukaudessa ja hän on aikonut ottaa viran vastaan.
— Niin, ota sinä vaan, minä kyllä ymmärrän asemasi. Sinulla on kai myöskin hyvin suuret aikeet? Muistatkos vielä Moses Strohmanin puhetta kestikievarissa vuosi takaperin? Ai'otko olla rohkea toimittaja vai tavallinen?
— Tavallinen, tavallinen! Näenhän sinusta kuinka käy kun liian rohkeaksi rupee.
Tällaisia puolittain pistosanoja päästellen erosivat ystävykset. Vaikka maisteri tunnusti itsellensä, että hänelle nyt oli yhden tekevä kuka uuden lehden toimittajaksi tulee, olisi hän siihen virkaan kuitenkin suonut jonkun toisen eikä hyvää ystäväänsä.
Mutta pian hän unohti sekä tämän asian että muut vastoinkäymiset, siliä hänelle alkoi uusi elämä täynnä iloa, täynnä sitä viehätystä, joka on sanoissa "minä rakastan sinua", kun ne lausuu lemmitty nainen. Hänen mielensä keveni, hän alkoi taas katsella maailmaa hauskemmalta kannalta ja hän tunsi jäntereissään voimaa uudestaan taistelemaan vaikka koko maailmaa vastaan, mutta ei enää koko maailman puolesta.
Iloisempi maisteri Tiira ei ollut koskaan kuin saadessaan lehtensä viimeisen numeron valmiiksi. Neiti Torn nojasi hänen olkapäätänsä vastaan ja katseli hänen kirjoittamistaan.
— Kuulepas kultaseni, sanoi maisteri, minun tekee mieleni ilmoittaa kihlauksemme lehden viimeisessä numerossa, ettei kukaan luulisi minun surumielin sitä lopettavan.
— Tee niin, sanoi morsian ja suuteli häntä.
Maisteri otti palan paperia ja kirjoitti:
"Kihloissa. Neiti Helena Torn ja Maisteri Kaarlo Tiira."
Ihmiset lukivat seuraavana aamuna suurella uteliaisuudella "Kaupin" viimeistä numerota, luullen saavansa siinä nähdä erinomaisia selityksiä lehden lakkauttamisesta ja ankaroita haukkumisia kaikille toimittajan vastustajoille. Mutta siinä he suuresti erehtyivät. Lehdessä vallitsi täydellinen joulurauha. Hyvin lyhyesti vaan toimitus ilmoitti että yksityisten asiain vuoksi lehden ulosantamista ei voida jatkaa, lausuttiin kiitokset kaikille, jotka lehdelle olivat apuansa antaneet, ja pyydettiin anteeksi niiltä, joiden oikeutettuja vaatimuksia kenties ei ole voitu täysin tyydyttää. Tahdon puute ei siihen ainakaan ole ollut syynä. Kun kaupunkilaiset lukivat kihlaus-ilmoituksen, sanoi melkein jokainen jo arvanneensa asian, mutta moni ihmetteli mitä hyvää siitä saattaa syntyä että kaksi köyhää yhteen menee.
Alma Hegel istui, tuon ilmoituksen luettuansa, tuntikauden pää käteen nojautuneena ja tuijoitti ulos avaruuteen, mutta kavahti sitten ikäänkuin unesta heränneenä ylös, pyyhkäsi silmille valuneet kähärät otsalta pois, laittoi muutamista huonekukista pienen kukkakimpun ja läksi viemään sitä Helena Tornille.