ENSIMÄINEN NÄYTÖS.
Rikkaan-puoleisesti sisustettu sali rouva Turholmin kartanossa.
Kukkia akkunoilla. Ovia perällä ja toisella sivulla.
I. Kohtaus.
Hanna istuu sohvalla neuloen, Kanttori nojaa edessä olevaa
pöytää vastaan.
KANTTORI, viitaten sivuoveen. Äänestä päättäen siellä on assessori
Grasman, eikö niin?
HANNA. On. Tiedätkö käykö hän useasti täällä?
KANTTORI. Hänen sanotaan käyvän täällä varsin ahkeraan. Kerrotaanpa että hänellä olisi jonkinlaisia aikeita rouva Turholmin suhteen.
HANNA, naurahtaen. Todellakin? Sitäpä en olisi luullut tädistä, joka jo on siinä ijässä.
KANTTORI. Mikä ikä — viiden-neljättä vuotias pulska ja varakas leski! Sellaiset naiset ovat aivan kuin assessoreja varten. Mutta jättäkäämme heidät ja puhukaamme teistä.
HANNA. "Teistä?"
KANTTORI. Suo anteeksi, en ollut varma uskaltaisinko sinua vielä sinutella, sillä onhan siitä jo varsin kauan kun viimeksi sain kanssasi puhua. Sinä siis menestyit seminaarissa?
HANNA. Varsin hyvin, olenhan vaan vähän laihtunut, vai mitä arvelet?
KANTTORI. Se ei haittaa; mutta olet tullut myös paljon totisemman ja vakaamman näköiseksi.
HANNA. Niin, näetkös, olenhan nyt neljä vuotta vanhempi kuin lähteissäni.
KANTTORI. Muistan vielä varsin hyvin lähtösi ajan. Molemmat olimme innostuneet kansamme kohoittamisen ja sivistämisen aatteesta ja kiihtyneet vastuksista, jotka sitä estivät; päätimme kumpikin uhrata voimamme tuon aatteen palveluksessa, tehdä kansallemme jotakin hyvää, vaikka kuinka vähäistä — ja sinä läksit seminaariin.
HANNA. Niin, ja sinä lupasit sillä ajalla toimittaa tänne kansakoulun.
KANTTORI. Niin lupasin, vaikk'en ole voinut lupaustani kokonaan täyttää. Mutta kun sinä olit lähtenyt, et usko minkälainen tunne minut valtasi: melkein kaduin että olin sinua kehoittanut menemään ja että olin houkutellut rouva Turholmia siihen suostumaan. Tuntui aivan kuin olisin sinut ijäksi kadottanut. Eikä se kummaa ollutkaan, sillä olimmehan melkein kuin puolittain kihloissa.
HANNA, nousten äkkiä kävelylle. Meidänhän piti puhua koulunkäynnistäni.
KANTTORI. Suo anteeksi että lausuin mitä koko maailma siihen aikaan puhui. Mutta nyt kun taas neljän vuoden päästä näen sinut entistä kauniimpana ja suloisempana, en tiedä kuinka salaisin iloani ja tunteitani, jotka sinun palauksesi on virittänyt uuteen tuleen.
HANNA. Oi Niilo, älkäämme puhuko niistä asioista! Etkö ole koskaan huomannut, että kun rakkaudesta ruvetaan puhumaan, katoo avosydäminen ilo ja vaatimaton hilpeys nuorten väliltä ja sijaan tulee jonkinlainen pakollinen kainostelu ja turha ahdistus. Kun takkavalkeaan heittää uusia puita, se ikäänkuin sammuu ja pimenee eikä levitä lämmintä, ei valoa.
KANTTORI, vilkkaasti. Niin, hetkeksi vaan; mutta sitten leimahtaa se korkeaan liekkiin, joka roihuten nousee ylös, paukkaa ja räiskää, ikäänkuin tahtoisi puunkin sydän riemusta haljeta!
HANNA. Aivan oikein, mutta me antakaamme ystävyyden tulen palaa ilman lisäystä niin kauan kuin siinä itsessään on kylliksi kuluttamista. — Sanopas mitä olette täällä oikeastaan toimineet sillä ajalla?
KANTTORI. Olemme saaneet vihdoin päätetyksi että kansakoulu rakennetaan kun vaan saadaan siihen tarvittavat varat kokoon. Sitten olemme koonneet rahoja suomalaisille oppikouluille. Viime kesänä ai'oimme panna toimeen arpajaiset samaa tarkoitusta varten, mutta silloin kiiruhtivat muutamat pitäjän herrat, assessori Grasman etunenässä, pyytämään arpajaisia urkukassan hyväksi. Heille antoi kuvernööri luvan, meille ei.
HANNA. Assessori Grasman on siis niitä, jotka eivät suomalaisia kouluja suosi?
KANTTORI. Sitä hänen käytöksensä ja toimensa selvästi osoittavat.
HANNA. Ja sellaiseen mieheen luulet tätini suostuvan! Hän, joka on suomalaisuudestaan ylpeämpi kuin me molemmat yhteensä.
KANTTORI. Naisten mielipiteet ovat horjuvaisia ja riippuvat kokonaan siitä mies-seurasta, jossa he liikkuvat, ja varsinkin kun on sydämen asiat taikka vaan rikkaus kysymyksessä, ei naisten periaatteet maksa puhumisen vaivaa — ne häälyvät niinkuin viiri tuulessa.
HANNA. Herra kanttori, missä olet sellaisia naisia nähnyt ja kuinka olet niin kauniita ajatuksia meistä saanut? — Minua vähän kummastuttaa…
KANTTORI. Onnekseni en sellaista ole vielä tähän saakka itse tullut kokeneeksi, mutta sellainen on yleinen luulo miesten keskuudessa.
HANNA. Se ei ole heillä ensimäinen eikä viimeinen harhaluulo!
KANTTORI. Mielelläni soisin että se olisi harhaluulo ja, ellei monet esimerkit toisin osoittaisi, tahtoisin sitä uskoakin. Mutta luuletko esimerkiksi, että jos Turholm vainaja ei olisi ollut harras suomenmielinen, hänen rouvansa kuitenkin olisi sellainen kuin tätisi nyt on? Onhan äitisi koti aivan umpiruotsalainen.
HANNA. Aivan varmaan hän olisi kansallismielinen; hänellä on siksi hyvä ymmärrys ja sydän oikealla paikalla.
KANTTORI. Sitä en suinkaan epäile.
HANNA. Niilo, minä toivon että sinä kerran tulet tuntemaan mikä voima on naisen periaatteilla: mikä kannatus, jos ne ovat puolellasi, mikä ankara vastus, jos ne ovat tielläsi.
KANTTORI. Sinä innostut, ethän vaan ymmärtänyt sanojani niin, kuin olisin sinusta epäillyt? Sinuun luotan niinkuin jumalan-sanaan.
HANNA. Nyt puhut tyhmästi, hyvä Niilo. (Pieni tyttö tulee sisään kirja kädessä ja seisahtuu ovensuuhun.) Vai niin, läksysi on jo luettu — minä tulen oitis! (Tyttö poistuu.) Niinkuin näet, olen jo näinä parina päivänä ennättänyt hankkia itselleni oppilaitakin. Opettaminen onkin tullut aivan kuin toiseksi luonnokseni; pelkäänpä vaan että se käy ilmi puhuessani sellaistenkin kanssa, jotka eivät ole oppilaitani — mutta sitä en voi auttaa.
KANTTORI. Sitä en suinkaan ole huomannut, Hanna. Kuinka mielelläni olisin oppilaasi, kun vaan saisin aina kuulla puhettasi!
HANNA, varoittaen sormellaan. Joko taas! Mutta nyt jätän sinut hetkeksi yksin, jollet pahastu; sitten jatkamme.
(Aikoo mennä.)
II. Kohtaus.
Entiset. Rouva Turholm ja assessori Grasman tulevat sivuovesta.
ASSESSORI. Peljästyttekö meitä, hyvä neiti?
HANNA. En suinkaan, herra assessori, mutta minun täytyy rientää oppilaitteni luokse.
(Menee.)
ASSESSORI. Minä ihmettelen että neiti Sommar palaa noin terveenä seminarista. Olen kuullut että siellä oppilaita vaivataan niin paljon, että varsinkin naiset kaikki palaavat sieltä kivulloisina, ja seuraus siitä on se, että kun sitten jonkun vuoden ovat kovassa työssä, kehnoissa huoneissa ja typerän kansan keskuudessa, kuolevat niinkuin kärpäset. On sekin systeemiä!
ROUVA. Hannasta päättäen sellaiset jutut ovatkin paljasta lorua.
ASSESSORI. Olkoonpa vaan; mutta miksi tarvitsee kansan, huomatkaa kansan opettajan lukea kaiken maailman tieteitä, niinkuin ei vähemmänkin oppinut voisi lapsille neuvoa lukemista, kirjoitusta ja hiukan luvunlaskua.
ROUVA. Myöntänettehän kuitenkin että niillä, joiden tulee kansan sivistystä kohoittaa, täytyy olla itsellänsä korkeampi sivistys?
ASSESSORI. Niin, niin, en minä suinkaan tahdo ruveta teidän kanssanne kansan sivistyksestä kiistelemään! — (Huomaa kanttorin.) Onhan täällä kanttorikin — hyvää päivää!
ROUVA. Te teette minulle hyvän työn, herra kanttori, jos pidätte seuraa assessorille sillä aikaa kuin minä pistäyn talouden toimissa. Isännättömässä talossa täytyy, näette, emännän itsensä liikkua joka paikassa.
ASSESSORI. Älkää millään muotoa antako meidän häiritä toimianne.
(Rouva menee.)
III. Kohtaus.
Assessori ja Kanttori.
ASSESSORI. Neiti Sommar on rouva Turholmin sisarentytär, eikö niin?
KANTTORI. Niin on.
ASSESSORI. Ja ainoa perillinen?
KANTTORI. Sitä en ole koskaan tiedustellut, mutta onhan se mahdollista — jollei rouva Turholm vielä mene uudestaan naimisiin.
ASSESSORI. Hän on varsin sievä ihminen.
KANTTORI. Niin todellakin, ikäänsä erinomaisen pulska vielä.
ASSESSORI. Minä tarkoitan neiti Sommaria.
KANTTORI. Ah!
ASSESSORI. Mutta yhdestä toiseen — teillähän kuuluu olevan varsin suuri vaikutus näillä tienoilla, herra kanttori.
KANTTORI. Minun vaikutus-alani on hyvin vähäinen.
ASSESSORI. Sitä mahtavampi on vaikutuksenne tuolla alalla, minä tiedän sen. Olettehan te kaikkien yritysten johtajana täällä, etenkin niinsanottujen "kansallisten".
KANTTORI. Menestyksemme niissä yrityksissä ei mahtane kateutta herättää.
ASSESSORI. Mitäpä nyt kateudesta — mutta tunnustaa täytyy että te olette toimelias mies: hoidatte virkaanne nuhteettomasti, kokoilette rahoja teaatteria ja kouluja varten, lähetätte onnentoivotuksia johtaville miehillenne, annatte lausuntoja sivistyksen perusasioissa, ratkaisette mikä kieli on oleva opetuksen pohjana kouluissa, ynnä muuta, mikä saattaa sydämellisesti huvittaa kaikkia, jotka tietävät, ettei teillä vielä ole kansakouluakaan.
KANTTORI. Te tiedätte varsin hyvin, herra assessori, että kansakoulu on päätetty tänne perustettavaksi ja että ainoastaan varain puute sen toimeen panemista estää.
ASSESSORI. Varain puute! Siinäpä satutitte juuri arimpaan kohtaan. Sen sijaan että tuhlaatte aikaanne ja varojanne kaikenlaisiin puuhiin, joista ei teillä ole vähintäkään hyötyä, tulisi teidän edistää varallisuutta paikkakunnallanne. Maanviljelys, karjanhoito — kas siinä avara vaikutus-ala jokaiselle tosikansalaiselle. Jos niistä pidettäisiin enemmän huolta, niin olisi kyllä varoja kansakoulujenkin rakentamiseen eikä tekisi mieli matkimaan kaikkia hullutuksia mitä Helsingissä tehdään, ja tottelemaan sieltä tulevia komentosanoja.
KANTTORI. Minä ymmärrän kyllä mitä te hullutuksiksi sanotte; mutta suuresti erehdytte, jos luulette täällä Helsingistä tulevia komentosanoja toteltavan. Ja mitä matkimiseen tulee, niin harva jotakin merkitsevä aate lienee helsinkiläinen. Muualla ne syntyvät, vaikka niitä siellä muodostellaan, niinkuin pajassa, jossa on taitavimmat sepät takomassa. Ja sepätkin ovat siellä vieraita, muualta tulleita, taikka mainitkaa minulle joku mainio helsinkiläinen… Meistä, nimittäin kansasta, ovat aatteet lähteneet ja kansasta ovat lähteneet ne miehet, jotka aatteita kehittävät ja puollustavat. Eikö meillä olisi oikeutta heitä kannattaa, heitä rohkaista, heille menestystä toivoa?
ASSESSORI. Minä tiedän tuon: kaikki hyvä tulee niinkutsutuista "syvistä riveistä".
KANTTORI. Eihän se teitä peloittane?
ASSESSORI. Mitä vielä! — Mutta palatkaamme taloudelliselle alalle. Te sanotte että kunnalla ei ole kylliksi varoja oman koulun rakentamiseen, ja kuitenkin ukot vastustavat kaikkea, mikä voisi varallisuutta näillä seuduilla kohoittaa. Niinpä on par'aikaa kysymys eräästä tehdasliikkeestä, jonka harjoittamiseen, omituista kyllä, vaaditaan kunnan lupaa, vaikka ammatti itsessään ei ole mitään luvatonta — ikäänkuin vapaus ei siinä olisi yhtä hyödyllistä kuin muissakin elinkeinoissa. Erästä tehdasliikettä, sanon ma, aloitettaisiin täällä, mutta kuntalaiset eivät siihen suostu.
KANTTORI. Tarkoitatte luultavasti Pilbladin ja kumppanien aikomusta rakentaa tänne viinapolttimo?
ASSESSORI. Aivan oikein, sitä tarkoitan. Asia olisi minullekin varsin tärkeä.
KANTTORI. Teillä sanotaan olevan kolmas osa tuossa ai'otussa polttimossa.
ASSESSORI. No, ei juuri sen vuoksi. Vaan, näettekös, minulla on maatalo, josta ei ole paljon mitään hyötyä kun sen tuotteita ainoastaan pitkän ja vaivaloisen kuljetuksen jälkeen voi saada kaupaksi. Mutta jos täällä olisi polttimo, saisin viljastani kelvollisen hinnan; polttimosta tuodulla rankilla ja ravalla voisi elättää runsaasti karjaa, ja kun karjasta saadaan lantaa ja lanta on maanviljelyksen perustus, niin syntyisi siitä kiertokulku, mikä jokaisella kierroksella kohoittaisi varallisuutta askeleen ylemmäksi. Ja huomatkaa: tuo etu ei olisi yksin minulla, vaan koko paikkakunta sitä nauttisi — yhteistä hyvää minä tarkoitan. Sen vuoksi olisi erittäin hyvä, jos te, jolla on suuri luottamus pitäjäläisten keskuudessa, neuvoisitte heitä paremmin etuansa ymmärtämään.
KANTTORI. Herra assessori, minun isäni kuoli viinaan.
ASSESSORI. Luultavasti sen vuoksi että hän nautti sitä liiaksi; — sillä tavalla saattaa lähdevedelläkin itsensä tappaa.
KANTTORI. Mutta jos isäni olisi lähteesen kuollut, niin ei kukaan voisi minua pakoittaa siitä enään vettä ottamaan.
ASSESSORI. Te ymmärrätte minua väärin. Nyt ei olekaan puhetta pakoittamisesta tai teidän itsenne johtamisesta samalle tielle, jossa isänne sanotte onnettomaksi tulleen. Olkoon se kaukana meistä! Mutta katsokaas, Pilblad voisi ruveta riitelemään tästä asiasta pitäjäläisten kanssa, siitä olisi turhia rettelöitä ja kulunkeja, ja mahdollisesti hän kuitenkin lopuksi voittaisi.
KANTTORI. Mutta läänimme kuvernööri on tunnettu siitä, että hän tämän-tapaisissa asioissa aina on kuntain puolella.
ASSESSORI. Minä tiedän sen; mutta minä tahtoisin mieluummin saada tällaiset asiat sovinnolla ajetuiksi, sillä riidoista ja käräjänkäynnistä ei lähde koskaan mitään hyvää, uskokaa minua. Sen vuoksi olen ajatellut erästä sovituskeinoa. Niinkuin tiedätte, on minulla kirkonkylässä taloni maalla uusi asuntorivi, joka on kansakoulun huoneiksi varsin sopiva. Sen olen aikonut lahjoittaa pitäjälle koulua varten.
KANTTORI. Todellakin, herra assessori? Sepä olisi jalo työ!
ASSESSORI. Pienoinen uhraus vaan isänmaan alttarilla. Mutta asian laita on sellainen, että, niinkuin jo sanoin, maataloni ei tuota paljon mitään ja sen vuoksi noin suuri lahjoitus vielä tätä nykyä kävisi minulle varsin vaikeaksi; minun täytyisi lykätä se epämääräiseen tulevaisuuteen ja hyyrätä huoneet jollekulle, esim. maakauppiaalle, jolle ne soveltuisivat erittäin hyvin. Mutta jos polttimo —
KANTTORI. Te tarkoitatte että tehtäisiin vaihtokauppaa: te antaisitte meille kansakoulun, me teille viinapolttimon. Ei käy laatuun — valitettavasti ei.
ASSESSORI. Minä arvelin että nyt olisi muutoinkin erinomaisen sopiva tilaisuus kun voitaisiin saada neiti Sommar opettajattareksi, hän, joka on oman pitäjän lapsia ja erittäin suloinen ihminen — eikö niin teidänkin mielestänne?
KANTTORI. Se on totta, tilaisuus olisi erinomainen. Mutta vaatikaa minulta mitä hyvänsä muuta, vaan ei sitä että minun pitäisi puolustaman viinaa, jota kammoon pahimpana vihollisenani.
ASSESSORI. Hyvä kanttori, enhän minä teiltä mitään vaadi. Jollei teille kansan sivistyksen etu ole kalliimpi kuin oma personallinen inhonne sitä tai tätä vastaan, niin enhän minä sille mitään voi.
KANTTORI. Herra assessori, te olette julma.
ASSESSORI. Niin, niin — sellaisia te olette, jotka itsiänne "kansallisiksi" nimitätte! Jos teille joskus kättänsä tarjoo yhteiseen työhön, niin te sen hylkäätte ja kuitenkin ihmettelette, ettei maan varakkaat teidän yrityksiänne kannata. Te vaaditte että teille pitäisi olla kohtelias ja kukkaro aina auki, vaikka te vastaatte röyhkeydellä, haukkumisilla, solvauksilla. Onko se mielestänne tasapuolisuutta?
KANTTORI. Tuo, mitä nyt sanoitte, ei ole totta.
ASSESSORI. Sallikaa minun puhua loppuun saakka! — Kuinka usein olen aikonut antaa minäkin roponi suomalaisille kouluille, joiden menestystä sydämestäni harrastan, mutta aina on suomenmielisten ynseys minua siitä estänyt. Olen ajatellut: oppikoot ensin nöyryyttä, sillä se on oikean sivistyksen ensimäinen merkki.
KANTTORI. Se, joka asiata todenteolla harrastaa, ymmärtää myös eroittaa päätarkoituksen henkilöistä, eikä iske kiinni vähäpätöisyyksiin.
ASSESSORI. Se ei suinkaan ole vähäpätöistä kenenkä kanssa jotakin yhteistä työtä tekee! Mitä asian ja henkilön eroittamiseen tulee, niin ei teidän pitäisi siitä paljon puhumaan, teidän, joka sekoitatte itsenne, isänne ja Herra ties keitä kaikenlaisiin asioihin, joilla ei ole mitään yhteyttä.
KANTTORI. Teillä on mahdollisesti syytä niin sanoa; minä en sitä lausunutkaan teitä moittiakseni.
ASSESSORI. Vähät siitä! Mutta vielä nytkin olisin valmis antamaan jonkun summan, esimerkiksi viisisataa markkaa, suomalaisille kouluille ja teidän kauttanne, jos vaan voisin toivoa hiukankin ystävällisempää kohtelua.
KANTTORI, puhuen itseksensä. Viisisataa markkaa! Koko pitäjässä on saatu kokoon ainoastaan sata ja yhdeksänkymmentä, se tekisi yhteensä kuusisataa yhdeksänkymmentä; voisin lisätä siihen omistani kymmenen markkaa. Seitsemänsataa markkaa — mikä summa, mikä summa! (Assessorille.) Mitä te siis oikeastaan tahdotte, herra assessori?
ASSESSORI. Että te kunnankokouksessa, joka alkaa parin tunnin päästä, puhutte Pilbladin yrityksen puolesta, ja jos polttimon rakentamiseen lupa annetaan, niin lahjoitan kunnalle kouluhuoneet ja te saatte viisisataa markkaa.
KANTTORI. Minä kirjoitan ne heti teidän niinellänne keräyslistaani.
ASSESSORI. Ei millään muotoa minun nimeäni! Minä vihaan kaikkea melua, enkä tahdo ylvästellä hyvillä töilläni; kaikki tapahtukoon hiljaa ja sävyisästi. Pankaa oma nimenne.
KANTTORI. Kuinka? Mitä te tarkoitatte?
ASSESSORI. Taikka kirjoittakaa vaan: "Eräs valistuksen ystävä viisisataa markkaa". — Te siis suostutte?
KANTTORI. Sitä en muistanutkaan, suostumukseni tarvitaan ensin. — Voi jos tietäisin! Viina ja koulu — tuntuu aivan kuin olisi taistelu kuoleman ja elämän välillä. Ettekö voisi odottaa että kysyisin neuvoa edes Hannalta?
ASSESSORI. Keneltä?
KANTTORI. Neiti Sommarilta — hänen mielipiteensä olisi minulle varsin tärkeä.
ASSESSORI. Vai niin; no sitten lienee parasta lakata puhumasta koko asiasta. Te näytte olevan niitä miehiä, jotka aina pakenevat jonkun hameen taakse kun on päätös tehtävä. Toivotan onnea! Te luulette varmaan että muualta ei enää viinaa saadakaan, kun vaan täällä ei tehdasta ole.
KANTTORI. Sitä en uskalla toivoa.
ASSESSORI. Mutta ette kuitenkaan tahdo ymmärtää että juoppouden paras vastustaja on sivistys, on oppi, jota koulu tänne levittäisi.
KANTTORI, hetken mietittyä. Siinä olette oikeassa: ainoastaan raa'at. sivistymättömät ihmiset voivat viinan orjiksi joutua, siis — sivistystä, kouluja! Herra assessori, minä suostun — kansani tähden (itsekseen) ja sinun tähtesi, Hanna!
ASSESSORI. Teitte järkevän ja viisaan päätöksen, joka tuottaa teille kunniaa, sillä olettehan — jos asia onnistuu — melkein niinkuin koko koulun perustaja. Lahjoitus-kirja on valmiina ja rahat saatte kunnankokouksen jälkeen.
IV. Kohtaus.
Entiset. Rouva Turholm ja Hanna tulevat peräovesta.
ASSESSORI, kuiskaten Kanttorille. Mitä täällä olemme puhuneet, se jää tietysti meidän välillemme. (Rouvalle.) Erinomaisen kaunis ilma tänään, voimme odottaa hyvää viljavuotta, raskaita jyviä.
ROUVA. Yksi ainoa yö saattaa vielä hävittää kauneimmatkin toiveet.
ASSESSORI. Miksi antautuisimme synkkien aavistusten valtaan, hyvä rouva, kun siihen ei mitään syytä ole.
ROUVA. Aikaista iloa on myöhäinen katua.
ASSESSORI. Sepä sukkelasti sanottu! Mutta aika rientää ja minun täytyy kiiruhtaa pois. Saisinko olla niin rohkea, että pyydän rouvasväkea tänään tulemaan luokseni? Kesäinen ilma oikein vetää ja viettelee meitä ulos.
ROUVA. Kiitoksia, jos suinkin pääsemme, tahdomme tulla.
ASSESSORI. Te myöskin, neiti Sommar, kaikin mokomin! Pääsemisestä ei puhetta.
HANNA. Jos täti lähtee —
ASSESSORI. Minä luultavasti viivyn siksi kunnan-huoneessa, mutta jos ohitse ajaessanne poikkeatte sinne, niin saamme jatkaa matkaa samassa seurassa minun vaunuissani. (Kättelee.) Hyvästi, rouva Turholm! Hyvästi, neiti Sommar! Te voitte tulla, kanttori, minun hevosessani.
KANTTORI. Kiitoksia, minulla on oma hevonen täällä; minä ajan heti jälessä.
ASSESSORI. Älkää vaan myöhästykö! Vielä kerran hyvästi!
ROUVA. Sangen ikävää että teidän täytyy lähteä niin pian, mutta älkää unhoittako!
(Assessori menee.)
V. Kohtaus.
Entiset, paitsi assessori.
KANTTORI. Tiedättekö mitä — assessori olisi helposti käännetty toiseen uskoon!
HANNA. Suomenmieliseksi?
KANTTORI. Niin juuri. Me haastelimme vähän niistä asioista ja hän ei ollut kovinkaan jyrkkä, valittihan vaan suomalaisten ynseyttä ja muuta sellaista, jota varsin hyvin tunnemme. Osoittipa hän todellista suosiotakin suomalaisuutta kohtaan, vaikka siitä on vielä liian aikaista puhua.
HANNA. Todellakin! Eikös hän ole rikas mies?
ROUVA. On kyllä, ja sen vuoksi olisikin erinomainen voitto, jos hän saataisiin meidän puolelle; sitä kannattaisi koettaa,
KANTTORI. Se on minunkin mielipiteeni ja luulen että sellainen kääntämis-työ kävisi rouvasväelle varsin helpoksi.
HANNA. Mutta äskenhän juuri arvelit ettei naisilla ole mitään kykyä sellaisissa asioissa ja että he aina mukaantuvat niiden miesten mukaan, joiden seurassa ovat.
KANTTORI. Se oli vaan yleistä arvelua, mutta tässä tapauksessa luulen, että eräs nainen voisi suuresti vaikuttaa assessoriin, jos vaan viitsisi itseänsä vaivata.
ROUVA. Niin luulen minäkin.
KANTTORI. Erittäin hauskaa, että siinä olette kanssani yksimielinen.
Siis koettakaa!
ROUVA. Ketä tarkoitatte?
KANTTORI. Teitä, hyvä rouva.
ROUVA. Minua? Minä tarkoitan Hannaa.
HANNA. Minua — no mutta täti kulta!
KANTTORI. Sitä parempi, jos voitte tehdä hyökkäyksen yhdessä — varmempi on voitto.
HANNA. Älkää lörpötelkö joutavia! Parempi olisi, jos miettisitte millä keinolla ensi syksyksi saataisiin tänne kansakoulu. Silloin pääsisin minäkin omaan leipään ja te tekisitte minulle hyvän työn, josta olisin ikuisesti kiitollinen.
KANTTORI. Eikö muuta, Hanna? No, ensi syksynä, se on: noin kuukauden päästä, avataan täällä kansakoulu, sen lupaan.
HANNA. Kuinka, olisiko mahdollista? Sinä oikein säikähdytät minua.
KANTTORI. Minä en puhu enempää, vaan luota sanaani.
HANNA. Täti, täti, kuuletko mitä ihmeitä tapahtuu?
ROUVA. Tiedäthän ettei sinulla ole mikään kiire "omaan leipään", niinkuin sanoit. Sinun leipäsi kasvaa minun talossani niin kauan kuin siellä vaan viihdyt.
HANNA. Sen tiedän kyllä, rakas täti; mutta minä en tahtoisi syödä leipääni laiskana ja toimettomana. Ei, työtä ja vaivaa ja sitten elää omasta ansiosta — siinä minun suurin toiveeni.
KANTTORI. Se toiveesi pian toteutuu.
HANNA. Minä luotan sinuun. Mutta pitihän sinun kiiruhtaa assessorin jälestä johonkin, jollen väärin ymmärtänyt.
ROUVA. Älähän toki karkoita kanttoria pois!
KANTTORI. Ei — Hanna on oikeassa, minun täytyy kiiruhtaa kunnan kokoukseen. Olen jo viipynyt liiaksikin, mutta onneksi on minulla hyvä hevonen. — Hyvästi!
ROUVA. Mahdollista on että tapaamme vielä tänään toisiamme.
KANTTORI. Mahdollista kyllä. Hyvästi Hanna!
HANNA. Hyvästi! Kiitoksia lupauksestasi!
(Kanttori menee ja esirippu laskeutuu.)
Ensimäisen näytöksen loppu.