TOINEN NÄYTÖS.
Pihamaa kuntahuoneen luona, josta portaat näkyvät vasemmalla. Ohitse kulkee maantie. Aitaan on sidottu rattaitten eteen valjastettuja hevosia. Renkipoikia käy toisinaan hevosia katsomassa; muutamilla rattailla makaa koira. Etäämpänä perällä näkyy kirkko ja sen ympärillä taloja ja vainioita.
I. Kohtaus.
Assessori ja Kalso tulevat ulos kuntahuoneesta. Kohta heidän jälessään tulevat sieltä myöskin Tuoppala, Lahti, Kinnas ynnä muita talonisäntiä.
ASSESSORI. Itsepäiset tomppelit, joita ei saa mihinkään kääntymään! En ymmärrä missä kanttori viivyttelee. Olisiko hän katunut kauppaansa? Onneksi saimme kokouksen keskeytetyksi neljännestunniksi; jollei hän sitä ennen ole tullut, on vaivani taaskin turha. Lähden häntä vastaan tielle.
(Menee.)
TUOPPALA, tullen ulos. Ei mar' sitä ruttoa ja hävitystä niin vähällä omaan tupaan päästetä. Kyllä sitä saadaan viinaa, vaikka on kymmenenkin peninkulman päästä haettava. Mitä täällä sitten syötäisiin, jos viljat viinaksi poltettaisiin?
LAHTI. Tuoppala puhuu oikein!
KINNAS. Kummallista se on vähän tuon viinakullan laita: ei se itsessään mitään pahaa ole. Katsokaas, jos panen viinapullon pöytään, niin ei se vielä mitään pahaa vaikuta: se on siinä vaan niinkuin mikä muu hyvänsä mustakylkinen olento. Mutta kun siihen katsoo, niin ikään on kuin nousisi sen kaulasta viekoittelija ylös ja sanoisi: "Maistapas … maistapas!… Tilkkanen vaan tätä herttaista nestettä!… Maistapas, jos olet mies!" Ja jos sitten yltyy maistamaan, niin tuo paholainen ikäänkuin tarttuu kieleen kiinni ja pakoittaa juomaan niin kauan että ihminen on, jos niin voisi sanoa, ikäänkuin sika. Ja kun ihminen on sikana, niin ei se tiedä tästä maailmasta, eikä osaa eroittaa iltaa huomenesta.
LAHTI. Kinnas puhuu oikein!
KALSO. Mutta sanoihan assessori antavansa meille koulun, jos suostumme hänen pyyntöönsä — olisihan se jotain sekin sivistyksen edistämiseksi.
TUOPPALA. Opetettaisiinko siellä koulussa sitte juomaan tai viinaa valmistamaan, — koska sen pitäisi olla niin läheisessä yhteydessä viinarännin kanssa?
KINNAS. Olkaamme ilman koulua vaikka kymmenen vuotta, kun vaan olemme yhtä kauan ilman viinaa. Jos sivistys on senkaltaisissa tehtaissa, niin perustettakoon sitte konjakki-tehdas, sillä näettehän ettei kukaan sivistynyt juo itseänsä humalaan viinasta, vaan konjakista; raaka talonpoika viinasta juopuu, herrat hienommasta tavarasta.
LAHTI. Kinnas puhuu oikein!
KALSO. Mutta nähkääs, viina on myöskin lääkettä, vatsan kivussa erittäin terveellistä ja kylmettymistä vastaan paras keino.
KINNAS. Niin, niin, kyllä susi syitä saa ja vatsan kipuja se, joka viinaa haluaa.
TUOPPALA. Jos minä olisin keisari ja esivalta, niin en jättäisi maahan useampaa kuin yhden viina-tehtaan, ja sieltäkään ei annettaisi muutoin kuin apteekarin käskystä.
LAHTI. Tuoppala puhuu oikein!
KINNAS. Sellaisia apteekareja on meillä liiaksikin, esimerkiksi Virjälän saunamies, jolta ei ropit ja lääkkeet, nimittäin viina, lopu koskaan. Siellä luullakseni Kalsokin käy kun on vatsa kipeä, hm!
KALSO, osoittaen Kintaan harmaata kulkkupartaa. Näkyypä minnekä
Kintaankin hopeat ovat valuneet.
TUOPPALA. Noukkaileminen ei tässä asiaa paranna. Tuolla tulee kanttori, kysykäämme hänen mieltänsä, sillä hänellä on tavallisesti pää oikealla kohdalla ja ajatukset selvät kuin vesi hietapohja lähteessä.
KAIKKI. Niin, kysykäämme kanttorilta!
II. Kohtaus.
Assessori ja Kanttori tulevat maantieltä.
KANTTORI, tervehtäen. Ompas täällä isäntiä! Terve Tuoppala ja Seppälä ja Kinnas ja Lahti ja Kalso ja Saapaslampi — terve!
TUOPPALA. Mikäs on oikeastaan kanttorin ajatus asiasta?
KINNAS. Hän tarkoittaa viinarännin asiaa.
KANTTORI. Kyllä arvaan. Minä olen siitä, hyvät pitäjänmiehet, ennenkin puhunut teille, mutta sittemmin on tullut väliin seikkoja, jotka ovat minua pakoittaneet ajatustani muuttamaan. Olen aina sanonut teille että viinapolttimoa ei pitäisi kuntaan ottaa, koska siitä saattaa paljon turmelusta levitä, ja jollei asiassa muita näkökantoja olisi, niin neuvoisin vieläkin samaa. Tuollaisesta laitoksesta, kuin viinapolttimo, on kyllä paikkakunnalle kaikenlaista aineellista hyötyä, se tuottaa työn-ansiota, koroittaa viljan hintoja, helpoittaa karjan elättämistä ja niin edespäin; mutta niille seikoille en suurta arvoa anna, sillä laitoksesta on haittojakin, jotka täydellisesti hävittävät kaiken sen tuottaman hyödyn. Tässä on kuitenkin toinen paljon tärkeämpi, kalliimpi asia kysymyksessä. Kenties tiedätte jo, että meille on tarjottu kansakoulu palkinnoksi suostumuksestamme, ja se on mielestäni tilaisuus, jota ei pitäisi laimiin lyödä.
LAHTI. Kanttori puhuu —
KALSO, keskeyttäen. Oikein!
LAHTI. Ei, sanon minä; kanttori puhuu väärin!
KINNAS. Olehan vaiti ja odota.
KANTTORI. Minä en puhu väärin kuu puhun tulevaisuudestamme, lastemme puolesta, jotka, niin kauan kuin meillä ei ole koulua, ovat elävänä muistutuksena siitä, että emme ole velvollisuuttamme täyttäneet. Ja mekö olisimme ainoat jotka käyttävät viinaa sivistyksen kohoittamiseksi? Kuinka tekee valtio ja hallitus? Eikö se anna polttaa niin ja niin monta miljoonaa kannua viinaa vuodessa, josta se saa niin ja niin monta miljoonaa markkaa tuloja? Niillä rahoilla autetaan kulkuneuvoja, rakennetaan rautateitä, joita pidetään sivistyksen välikappaleina, niitä rahoja jaetaan myös kunnille, huomatkaa! koulutarkoituksia varten. Eikö esivalta ole siten osoittanut millä tavalla viinateollisuutta on yhteiseksi hyödyksi käytettävä? Tahtoisimmeko me olla viisaampia kuin itse hallitus? Emmeköhän silloin todenteolla olisi tyhmempiä?
LAHTI. Minä en osaa mitään sanoa, mutta viinaa minä pelkään niinkuin syntiä, niinkuin kuolemaa, niinkuin perkelettä. En tiedä miksi, mutta kauhistus valtaa sydämeni kun ajattelen että tänne asetetaan viinatehdas.
KANTTORI. Suurempi kauhistus valtaa minut kun ajattelen että vielä saisimme vuosikausia odottaa kansakoulun avausta täällä juuri tähän aikaan, jolloin kaikkialla Suomessa kouluja perustetaan. Olisiko mielestänne kaunista, jos eräänä päivänä huomattaisiin että meidän kunta on koko avarassa Suomessamme ainoa, jossa ei ole kansakoulua? — Vielä toinenkin seikka: moni pelkää viinapolttimoa sen vuoksi että tuo tulijuoma on silloin liian lähellä saatavissa. Mutta saahan sitä nytkin ken vaan tahtoo, ja voi! kuinka moni sitä tahtoo! Mutta jos koulu saa vaikuttaa, levittää opin-valoa ja sivistystä nousevaan sukupolveen, niin olen varma siitä, että se päivä on kerran koittava, jolloin jokainen Suomen kansalainen Lahden isännän tavalla kammoo viinaa niinkuin perkelettä, ja silloin viinatehtaat itsestänsä häviävät; mutta ne ovat omaa hautaansa kaivaessa tuottaneet ääretöntä hyötyä maalle ja niistä voi silloin sanoa, että "makeus on lähtenyt väkevyydestä".
TUOPPALA. No niin se asia on, joka sen vaan osaa oikein harkita.
KINNAS. Makkaralla on, näet, kaksi päätä. Niin se on — sanoinhan minä.
KALSO. Mitä sinä sanoit —
ASSESSORI, keskeyttäen. Suokaa anteeksi, mutta eiköhän jo ole aika mennä jatkamaan kokousta ja tekemään päätöstä?
KALSO. Assessori on oikeassa, menkäämme! Päätöstä ei olekaan vaikea tehdä, sillä asia on selvä kuin päivä.
MONET. Selvä kuin päivä!
(Menevät takaisin kuntahuoneesen; Lahti päätänsä pudistellen.)
ASSESSORI, taputtaa kanttoria olkapäälle. Te suorititte tehtävänne oivallisesti; olen melkein varma voitosta, sillä syrjästä tarkastelin kuinka syvän vaikutuksen puheenne teki.
(Menee toisten jälestä.)
III. Kohtaus.
Kanttori ajatuksiinsa vaipuneena. Kanttorin Äiti tulee maantieltä.
ÄITI koskettaa kanttoria olkapäähän. Miksi olet noin ajatuksissasi? Onko totta että täällä nyt ratkaistaan viinapolttimon asia? Tulin sitä vartavasten kuulemaan.
KANTTORI. On.
ÄITI. Ja sekö sinua huolettaa?
KANTTORI. Niin, äiti, se todellakin painaa mieltäni.
ÄITI. Muistelet kai isääsi — olithan hänen kuollessaan jo kylliksi vanha. Mutta luuletko että polttimon rakentamiseen suostutaan?
KANTTORI. Siitä olen melkein varma.
ÄITI. Voi onnettomia! Toisin päättäisivät, jos olisivat kokeneet mitä minä olen kokenut, jos olisivat nähneet siivosta miehestä vähitellen kasvavan juopon, nähneet varansa hupenevan niinkuin sulaa lumi lämpöisissä kourissa! Voi ne olivat kovat ajat minulla; luulin hulluksi tulevani — niin paljon sain surra ja itkeä. Ja kun isäsi vihdoin löydettiin kuolleena, viinaan kuolleena, ilman pappia, syntisenä, viinapullo puolillaan vielä lakkarissa, silloin juoksin minä pitkin kujia ja huusin: Ylös vaimot ja tyttäret! Ylös taisteluun hirveintä vihollistamme vastaan, joka ryöstää meiltä isät, puolisot, sulhaset, joka hävittää tavaramme, turmelee koko sukumme, — ylös Suomen naiset! Mutta kukaan ei liikahtanut, ääneni sortui enkä sittemmin enään ole huutanut. Olen vaan koettanut kasvattaa sinuun tahdon lujuutta, joka auttaisi kestämään viettelyksiä vastaan, sillä juuri tahdon lujuuden puute se isäsi hukkaan vei. Kuinka kasvatuksessasi olen onnistunut, sitä en vielä tiedä sanoa — isäsikään ei vielä sinun ijälläsi väkeviä ryypännyt. Toivon kuitenkin ett'et ole hänen luontoansa perinyt.
KANTTORI. Äiti kulta, älkää epäilkö!
ÄITI. Niin poikani, ethän sitä murhetta minulle tekisi?
(Kuntahuoneesta kuuluu kova "jaa"-huuto ja yksi ainoa "ei!")
KANTTORI. Asia on ratkaistu.
ÄITI. Polttimo päätetty?
KANTTORI. Niin luulen.
ÄITI. Pahahenki sokaisee ihmiset! Minä en enään valita, minä kiroon — se oikeus on minulla.
KANTTORI. Voi äiti, menkäämme!
ÄITI. Kirotut olkoot kaikki, jotka sitä päätöstä tekivät, kaksinkertaisesti kirotut ne, jotka asian turmiollisuutta paremmin käsittävät, mutta kuitenkin heikkoja viettelevät!
KANTTORI. Äiti, äiti, tämä on hirveätä! Menkäämme, minä rukoilen!
ÄITI. Saakoot he kokea, mikä kosto siitä on tuleva, itku ja hammasten kiristys. Älköön olko heidän lapsillansa leivän palaa, heidän vaimonsa kerjätkööt ja äitinsä vaipukoot murheesta hautaan!
KANTTORI. Voi äiti, äiti, lähtekäämme! Jumalan nimessä lähtekäämme!
(Vie puoliväkisin äitinsä pois.)
IV. Kohtaus.
Assessori ja Isännät tulevat äännettöminä ulos.
TUOPPALA. Nyt se on päätetty, tulkoon sitte mitä hyvänsä.
KALSO. Ei muut äänestäneet vastaan kuin Lahti. (Lyö Lahtea olkapäälle.)
Miks'et pitänyt paremmin puoliasi!
LAHTI. Sanoinhan ettei kukaan puhunut oikein, ei kanttori eikä Kinnas.
KALSO, nauraen. Sepä oli kummaa ettei tuo oivallinen puhe saanut mieliä kääntymään!
KINNAS. Anna Lahden olla rauhassa. Ei tässä vielä tiedetä kuka viimeksi nauraa.
(Kaikki laittelevat hevosiansa ja lähtevät vähitellen pois.)
V. Kohtaus.
Rouva Turholm ja Hanna ilmaantuvat maantielle. Assessori, sittemmin Lahti.
ASSESSORI, rientäen naisia vastaan. Tervetuloa! Saavuttepa aivan oikeaan aikaan; kokous päättyi vast'ikään.
(Tuo naiset näyttämön etupuolelle.)
ROUVA. Mitä päätettiin kokouksessa?
ASSESSORI. Kaikenlaisia kunnan asioita: vaivaisista, maantien-teosta ynnä muusta.
ROUVA. Eikö tullut esille myöskin viinapolttimon asia?
ASSESSORI. Aivan oikein — se tuli myöskin päätetyksi.
ROUVA. Eihän vaan liene suostuttu?
ASSESSORI. Niin, siihen suostuttiin.
ROUVA. Onko mahdollista? Mutta mikä saattoi siinä määrässä muuttaa miesten mielet?
ASSESSORI. No — vaikuttimia on monenlaisia, mutta ettehän toki halunne, hyvä rouva, kuulla kertomuksia ikävistä väittelyistä tuollaisessa kokouksessa? (Hannalle.) Eihän se teitäkään huvittaisi, neiti Sommar?
HANNA. Päinvastoin olisin hyvin halukas kuulemaan kuka täällä viinapolttimoa niin hartaasti puollustaa, että saa kunnan vakavat ukot mielensä muuttamaan. Siis kertokaa.
ASSESSORI. Koska minua pakoitatte puhumaan, niin tahdon mieltänne noudattaa. Hm, alkaen arvokkaimmasta, niin puollusti sitä kanttori ja sitten —
HANNA. Kuinka sanoitte? Kanttori — se ei voi olla mahdollista!
ASSESSORI. Suokaa anteeksi, jos kenties sanoin jotakin, joka teitä ei miellytä; mutta itsehän tahdoitte näistä asioista puhumaan.
HANNA. Oi, ei suinkaan, puhukaa vaan! — Kanttori siis puollusti?
ASSESSORI. Niin, ja jollette usko minun sanaani, niin voimme kysyä kelta hyvänsä läsnä olleelta, esimerkiksi Lahden isännältä, joka on vielä tuolla.
ROUVA. Ei mitenkään, herra assessori; Hanna ei tietysti sitä tarkoittanut.
ASSESSORI, huutaa Lahdelle. Isäntä, tehkää hyvin ja tulkaa tänne lähemmäksi. Sanokaa, eikö kanttori puollustanut polttimon rakentamista?
LAHTI. Totuutta ei voi kieltää: kanttori ei puhunut oikein, hän puollusti viinatehdasta, siis juoppoutta, ja häntä seurasivat muut, niinkuin lampaat paimenta. (Syvällä mielenliikutuksella.) En tiedä — mutta mustaksi käy mieli kun näkee miesten, ja kunnon miesten, muuttuvan niinkuin kanttorinkin; ja vedet nousevat silmiin kun ajattelee sitä surkeutta, mikä näiltäkin tienoilta lähtevä on, mutta niin on maailma!
(Kääntyy pois.)
HANNA, rouva Turholmille. Tämähän on kamalaa — kanttori!
ROUVA. Kuka olisi voinut uskoa!
HANNA, juoksee poistuvan Lahden luokse ja tarttuu hänen käteensä.
Uskokaa minua, kanttori saa vielä ankarasti katua tekoansa.
LAHTI. Minä en soisi hänelle mitään pahaa, sillä erehtyyhän ihminen; ja kanttorilla on niin ihana ääni kirkossa, että se käy luihin ja ytimiin.
(Lähtee pois.)
HANNA, palaten toisten luo. Mutta syyt — mitkä kumman syyt ovat voineet häntä siihen saattaa?
ASSESSORI. Te näytte, arvoisa neiti, tavattoman suuressa määrässä pitävän lukua kanttori Riutan toimista.
ROUVA. Asia on, näettehän, se, että molemmat ovat kasvaneet samoilla tienoilla, tuntevat toisensa lapsuudesta saakka ja ovat aina yhdessä haaveilleet kansan sivistyksestä.
ASSESSORI. Ahaa! minä ymmärrän.
HANNA. Mutta syyt, syyt — ne minä tahtoisin tietää.
ASSESSORI. Niitäkin ehkä tietäisin joitakuita, mutta pelkään että neiti
Sommar taas kiivastuu lapsuuden toverinsa puolesta.
HANNA. Kertokaa, herra assessori; minä olisin teille kiitollinen, jos päästätte minut kaikenlaisista epäluuloista.
ASSESSORI. Sitä en takaa että kaikenlaisista epäluuloista pääsette; mutta voinhan yksinkertaisesti selittää mitä tiedän. Eräs syy, jonka vuoksi kanttori polttimoa puollusti, oli —
(Tekee sormillaan ikäänkuin lukisi seteleitä.)
HANNA. Kuinka? Minä en ymmärrä —
ASSESSORI. Noh, yksinkertainen talonpoika sanoisi sitä lahjomiseksi; sanokaamme me esimerkiksi "gratifikationiksi".
HANNA. Kuuletko täti? Rahan edestä!
ROUVA. Kuulen kyllä, lapsi rukka; se on käsittämätöntä.
ASSESSORI. Tekin pidätte siis viinapolttimoa tarpeettomana?
ROUVA. Vastako nyt sen huomaatte? En ainoastaan pidä sitä tarpeettomana, vaan vahingollisena, turmiollisena. Vuosikausia olemme täällä työskennelleet saadaksemme salakapakat hävitetyiksi, ja siinä olimme jo jokseenkin onnistuneet, mutta nyt tulee kokonainen tehdas.
HANNA. Se on nyt vähäpätöinen asia! Mutta mitä syytä on teillä, herra assessori, luulla kanttoria noin halpaan käytökseen vikapääksi?
ASSESSORI. Minä en luule, minä tiedän, minä tunnen summankin.
HANNA. Te tunnette — kenties juuri te itse olette häntä lahjonut?
ASSESSORI. Tavallansa.
HANNA. Tavallansa! Te olette siis itse häntä lahjonut ja kuitenkin siitä julki puhutte, se ei tosiaan ole kauniisti tehty.
ASSESSORI. Te kiivastutte taas, neiti Sommar, vaikka ette vielä kaikkia asianhaaroja tunne. Seikka on, näettehän, sellainen että minä, joka olen lakimies, olen jo kauan ollut Pilbladin asianajajana ja niinpä on joutunut toimekseni tämäkin asia. Kun sitte kunnan ukot täällä alkoivat vastahankaa vetämään, sain Pilbladilta kirjeen, jossa hän käskee minua tarjoamaan rahaa sellaisille henkilöille, jotka voivat jotakin vaikuttaa. Senkin, minulle perinpohjaisesti vastenmielisen toimen olen täyttänyt. Tässä on kirje, jos tahdotte lukea.
(Kaivaa povilakkariansa.)
HANNA. Kyllä uskon ilmankin. Mutta teidän sijassanne en olisi mokomaan toimeen ryhtynyt.
ASSESSORI. Kyllä sitä on helppo sanoa, mutta voitte olla varma siitä, että jollen minä olisi sitä tehnyt, olisi joku toinen sen toimittanut ja varmaankin menestynyt yhtä hyvin kuin minä. Muutoin ei asia ollenkaan tapahtunut sellaisessa niin sanoakseni raa'assa muodossa, kuin te näytte luulevan. Ei siinä ollut puhettakaan lahjomisesta, haasteltiin vaan suomalaisista kouluista ja niiden hyväksi kanttori suostui rahaa ottamaan.
HANNA. En tiedä puhutteko pilkkaa tai totta, mutta hirmuiselta ivalta tuntuvat sananne.
ASSESSORI. Hyvä neiti, mitä syytä olisi minulla tässä pilkkapuheita jaaritella? Asia todellakaan ei ole sitä laatua, sillä jos niin käy että viinapolttimosta jotakin vahinkoa tälle kunnalle seuraa, niin olen minäkin osaksi siihen syypää. Sitä olen ajatellut ja olen päättynyt tehdä mitä voin sen kohdan korjaamiseksi. Kansa on täällä vielä kovasti oppimatonta ja raakaa, kouluja puuttuu — siinä vielä avara vaikutusala jokaisella isänmaan-ystävällä. Sen vuoksi olen päättänyt lahjoittaa tuolla kirkon luona olevat huoneeni pitäjän kansakoululle.
ROUVA. Todellakin! Voi minä kiitän teitä edeltäkäsin sekä omasta että kuntalaisten puolesta.
HANNA. Tietääkö kanttori tästä lahjasta mitään?
ASSESSORI. Hänelle olen siitä jo kertonut, mutta miksi sitä kysytte?
HANNA. Muutoin vaan. (Kääntyy äkkiä rouva Turholmiin ja painaa päänsä hänen olalleen.) Hän puhui siis tästä, ja minä toivoin saavani kiittää häntä tuosta lahjasta; mutta se ei olekaan suurin erehdykseni.
ROUVA. Lapsi parka!
ASSESSORI. Itkeekö neiti Sommar? Mieltäni pahoittaa, jos minä olen siihen syynä.
HANNA, nostaa päänsä ja ojentaa kätensä assessorille. En itke. — Te olette jalo mies, herra assessori! Lahjanne osoittaa, että rinnassanne sykkii kansallinen sydän.
ASSESSORI, katsoen Hannaa silmiin. Te olette kummallinen. — (Päästää käden irti.) Kansallinen! Kuka ei olisi kansallinen? Ette suinkaan te ole niitä, joissa vallitsee se harhaluulo että muut eivät ole kansallisia kuin ne, jotka suurinta ääntä pitävät? Mutta vähät siitä. — Seikka, joka erittäinkin kehoittaa minua koulun kuntoon panemiseen, on se, että meillä nyt on tilaisuus saada teistä, neiti Sommar, hyvä opettaja kouluun, tilaisuus, jota jonkun ajan päästä kenties ei enään olisikaan.
HANNA. Oi minä olen teille hyvin — hyvin kiitollinen, herra assessori.
ASSESSORI. Se minua ilahduttaa, neiti Sommar. — Mutta olenhan toki varsin epäkohtelias kun viivytän teitä tässä, enkä vie kotiani, jossa näistä asioista paremmin sopisi keskustella; vaan sitä olen tehnyt tahallani, sillä olen odotellut kanttoria, jotta saisin hänelle suorittaa nuo — kuinka sanoisin? — nuo koulurahat, mutta häntä ei näykään. Kas tuolla hän tuleekin; jos olisin ennen kaivannut, olisi kenties pikemmin tullut.
VI. Kohtaus.
Entiset. Kanttori tulee maantieltä. Assessori menee kanttoria vastaan, keskustelevat hiljaa ja assessori antaa kanttorille rahaa.
HANNA, rouva Turholmille. Katsopas, täti, kuinka hän hymyilee ja kumartelee orjallisesti!
ROUVA. Se on inhoittavaa!
ASSESSORI. Onhan siinä viisisataa?
KANTTORI. Viisisataa, herra assessori, minä kiitän!
(Puristaa assessorin kättä.)
HANNA. Viisisataa markkaa, kuulitko täti?
ASSESSORI, naisille. Ja nyt lähdemme, rouva Turholm ja neiti Sommar!
Vaununi ovat muutaman askeleen päässä.
KANTTORI rientää kädet ojennettuina Hannaa kohden. Oi, Hanna, kuinka paljon — (Hanna pistää käsivartensa rouva Turholmin kainaloon ja molemmat kääntyvät menemään kanttoriin katsomatta.)
ASSESSORI. Hyvästi, herra kanttori!
KANTTORI nostaa äänettömästi lakkiaan. Mikä kylmä katse! Tuo ei ole onnellinen enne.
(Katsoo menevien jälkeen. Esirippu laskeutuu.)
Toisen näytöksen loppu.