KOLMAS NÄYTÖS.
Kansakoulun sali. Seinillä karttoja, sivuseinällä kathederi ja sen edessä harmoni. Perällä ovia. Huone on kaunistettu viheriöillä kiehkuroilla; peräseinällä näkyy koristusten keskellä sanat "Valoa kansalle!"
I. Kohtaus.
Kanttorin Äiti pyyhkii tomuja; Kanttori tulee sisään.
ÄITI. Joko päättyivät kirkonmenot?
KANTTORI. Ei vielä juuri; viimeisiä rukouksia jäi provasti lukemaan. Pyysin suntiota laulamaan lähtövirttä, sillä tahdoin kiiruhtaa tänne katsomaan onko kaikki valmiina. Käskin soittamaan kelloja kun lähtevät kirkosta, sillä ai'on ottaa provastia ja muita vieraita laululla vastaan kun tulevat tänne, tiedättehän tuolla laululla, johon olen itse sepittänyt sanat ja itse säveltänyt nuotinkin.
ÄITI. Oletko varma siitä, että lapset sen hyvin osaavat?
(Kuuluu kellon soittoa.)
KANTTORI. Olen. Mutta kuuluuhan jo kellojen soitto.
ÄITI. Ei kirkosta; tuo ääni tulee viinapolttimon rakennukselta, jonka perustusta par'aikaa lasketaan. Työväkeä soitetaan ruo'alle.
KANTTORI kävelee edestakaisin ja puhuu puolittain itsekseen, puolittain äidilleen. Kuinka paljon olen puuhaillut tämän koulun tähden! Tuskin olen öillä unta saanut, pääni tuntuukin raskaalta ja kuumalta. En tiedä miksi, mutta viime aikoina on erinomainen rauhattomuus minua vaivannut; on niinkuin joku taakka painaisi päälläni.
ÄITI. Tiedätkö mitä sinusta kerrotaan? Sanotaan että juuri sinä viettelit kuntakokousta viinapolttimoon suostumaan.
KANTTORI. No, ja te, äiti?
ÄITI. Minä en sitä usko, ja onneksi olinkin omin silmin näkemässä, että sinä et ollut kokouksessa kun siitä päätettiin — muutoin saattaisi sellainen epäluulo hirveästi painaa vanhaa sydäntäni.
KANTTORI, huokaa. Jumalan kiitos! (Ääneen.) Unhoittakaamme nuo asiat tänään, sillä nyt on ilon päivä, koska nyt toteutuu ajatus, jota kauan olemme valmistelleet. Nyt saatte, äiti, kuulla poikaannekin kiitettävän, sillä provasti varmaan pitää täällä puheen, jossa kaikkein kuullen lausutaan kiitoksen sanoja niille, jotka koulun tähden ovat vaivaa nähneet, siis minullekin. Ja sitte kirjoitetaan sanomalehtiin: "Kanttorimme, herra Niilo Riutan toimesta", taikka "Uutteran kanttorimme hartaalla toimella on meillekin saatu kansakoulu, joka juhlallisesti avattiin silloin ja silloin", taikka jotakin muuta sellaista.
ÄITI. Sinä olet kunnian-himoinen, ja se ei ole hyvä sinun säätyisellesi, sillä kunnian-himo on niinkuin käypä olut: se saattaa katkaista vanteet ja rikkoa tynnyrin, jossa se on alkanut kuohua.
KANTTORI. Olkaa huoleti, äiti! Minun kunnian-himoni ei nouse liian korkealle. Tiedättekö mikä sen päämäärä on? Hanna. Kaikki ajatukseni ja toimeni tarkoittavat hänen miellyttämistään, sillä minä rakastan häntä, äiti kulta, minä rakastan häntä niinkuin — niinkuin teitä. Mitäs sanotte, jos pyytäisin häntä vaimokseni, olkoonpa vaikka vasta vuoden päästä?
ÄITI. Luultavasti tulisit liian myöhään, vaikka kosisit nyt heti, sillä yleinen puhe käy että assessori kosii Hannaa. Heidät nähdään alinomaa yhdessä; milloin Hanna ei ole assessorin talossa, on assessori rouva Turholmin luona.
KANTTORI, naurahtaen. Minä tiedän mitenkä sen asian laita on. Näettekös, rouva Turholm ja neiti Sommar koettavat kääntää assessori Grasman'ia suomenmieliseksi — siitä heidän vilkas kanssakäymisensä ja siitä tuo huhu. Muutoin jos assessorilla olisikin kosiotuumia, niin ei ne suinkaan tarkoita Hannaa, joka on köyhä tyttö, vaan rouva Turholmia, joka on rikas leski.
ÄITI. Niin, niin, mutta Hanna on tätinsä lähin perillinen; vaikka en minä tahdo sekaantua niihin asioihin, tee niinkuin tahdot. Olenhan aina sanonut, että saat ottaa kenen-hyvänsä, jota vaan rakastat: minä uskon että huonoa ihmistä et voisi rakastaa.
KANTTORI. Totta on että Hannan ja minun välille on viime aikoina ilmaantunut jotakin selittämätöntä. Viimeksi tapasin hänet kuntakokouksen päivänä, ja aina kun sittemmin olen käynyt häntä tapaamassa, on hän ollut kotoa poissa taikka sanottanut itseänsä sairaaksi. Kirkossa olen hänet pari kertaa nähnyt, mutta hän ei ole nostanut silmiänsä minun puoleeni, Kun viimeksi erosimme luulin huomanneeni moittivaa kylmyyttä hänen silmissään, mutta kenties erehdyin. Levottomina öinä olen usein nähnyt hänet unissani; toisinaan katsoo hän minuun moittivaisesti sanaakaan virkkamatta; toisinaan kuulen hänen hengenvaarassa huutavan minua avuksi, mutta minä en pääse liikahtamaan, jalkani ovat kuin sidotut. Mutta unethan aina merkitsevät sen vastakohtaa, mitä niissä näkee — eikö niin, äiti?
ÄITI. Unilla on merkityksensä, vaikka niitä nuoret ei tahdo uskoa.
KANTTORI. Mahdollista että Hannallekin on juorutta noita ilkeitä juttuja, ja kun hän ei tunne perussyitä, niin saattaa hän olla minulle suuttunut. Mutta tänään hänet välttämättömästi tapaan ja silloin on kaikki selvitettävä.
(Kellojen soitto kuuluu.)
ÄITI. Nyt tulevat kirkosta. (Kanttori rientää ulos.) Nuo äänet tuntuvat niin tutuilta, ne ikäänkuin kutsuvat väsynyttä matkalaista luoksensa rauhan majoille.
(Ulkoa kuuluu seuraava:)
Lasten laulu.
Oi riemuitkaamme,
Nyt ilon päivä koittaa,
Kun aseet saamme,
Mi pimeyden voittaa!
Niin Suomi nousee, kasvaa korkealle
Ja kiitoksensa kantaa Jumalalle!
Ei sortaa meitä
Voi kiukku vihollisten,
Kun tiedon teitä
Me käymme käsitysten!
Niin Suomi nousee, kasvaa korkealle
Ja kiitoksensa kantaa Jumalalle!
Oi äiti kulta,
Sun lastes lemmen suoja,
Sä maamme, sulta
Ei kättään kiellä Luoja,
Sä Suomi nouset, kasvat korkealle,
Jos kiitoksesi kannat Jumalalle!
II. Kohtaus.
Viimeistä värssyä laulettaessa tulee sisään ensin Provasti, sitten Assessori, Hanna ja rouva Turholm, heidän jälessään Kanttori, ja lapset, jotka asettuvat, puoliympyrään, ja vihdoin muu seurakunta, miehiä ja vaimoja huoneen täydeltä. Provasti seisahtuu harmonin eteen ja kääntyy kansan puoleen.
PROVASTI. Rakkaat lapsukaiset! Hyvät ystävät, veljet ja sisaret! Tällainen on se iloinen, valoisa ja kaunis huone, jossa tästälähin nousevaan sukupolveen kylvetään tiedon siemeniä, jossa nuorisoon lasketaan siveyden perustus ja opetetaan jumalanpelkoa, mikä kaiken viisauden alku ja lähde on. Lapsukaiset, katsokaat tätä huonetta, katsokaat vanhempienne joukkoa, joka teitä ympäröi ja jonka silmät ovat teihin käännetyt. Mitä odottavat he teiltä? He odottavat teiltä ahkeruutta, tottelevaisuutta ja siivoa käytöstä; he odottavat teistä vanhuutensa turvaa, tulevaisuutensa toivoa, he odottavat teissä maansa kunniaa. Nähkäät niitä kyyneleitä, joita he teitä katsellessaan vuodattavat, — ne ovat kaipauksen kyyneleitä kun ajattelevat, ettei heillä ole koskaan ollut sitä tilaisuutta opin ja sivistyksen saantiin, mikä teillä nyt tarjona on; mutta ne ovat myöskin ilon ja toivon kyyneleitä, jotka te, lapsukaiseni, vielä voitte muuttaa kirkkauden helmiksi valaisemaan heidän vanhuutensa ilottomia päiviä.
Ja te vanhemmat ja muut kansalaiset, te kaikki, joille se tuomio on annettu, että joka pahentaa yhden näistä pienemmistä, parempi olisi että myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa ja hän upotettaisiin meren syvyyteen, tekin iloitkaat että silmänne ovat nähneet tämän päivän, joka on lohduttavana esimerkkinä siitä, että vielä voi jotakin hyvää syntyä tällä ajalla, joka muutoin on pahuutta täynnänsä.
(Hannalle.) Teille, hyvä neiti, toivon voimaa ja intoa opetus-työssä, joka ei suinkaan ole helppo. Teidän matkanne ei ole ruusuilla peitetty, sillä raaka on teillä vielä maa raivattava, tie kolea kuljettava, mutta sillä voimalla, joka lähtee rakkaudesta tehtäväänsä, joka vastuksista vahvistuu ja joka luottaa yksin Häneen, sydänten tutkijaan, sillä voimalla on teille kaikki onnistuva. Ja teidän palkintonne on oleva kaunis, sillä se siemen, jota kylvätte, on hedelmäksi kypsyneenä tuhansien onni ja isänmaa on teitä kiitollisessa muistossa säilyttävä.
(Kääntyen assessorin puoleen.) Äsken olimme Herran temppelissä kiittämässä Häntä, jolle ensimäinen kiitos aina ja joka paikassa tulee. Nyt olisi minun kiittäminen sitä miestä, joka lähinnä Häntä tuolla ylhäällä on tämän koulun syntymiseen enimmän vaikuttanut. Mutta mistä löydän siihen sopivat sanat? Kuinka voisin, herra assessori, ajatukseni ilmi tuoda, selittääkseni mitä sydämessäni liikkuu, eikä ainoastaan minun, vaan kaikkien kansalaisten? Hyvät ystävät, huomatkaat mitä rakkaus saa toimeen, totinen isänmaan ja oman kansan rakkaus. Tällä lahjalla on herra assessori laskenut itsellensä muistopatsaan, joka on pysyväisempi kuin mikään vaskeen valettu merkki, ja se on puhuva tulevaisille sukupolvillekin siitä miehestä, joka kansansa sivistämiseksi ja onneen saattamiseksi näin suuren uhrauksen on tehnyt. Omasta puolestani ja seurakuntalaisteni nimessä saan sydämestäni kiittää teitä herra assessori, ja teidän luvallanne nimitämme tätä koulua "Assessori Grasmanin kouluksi", jotta teidän nimenne, ei siitä koskaan katoaisi.
(Monet rientävät puristamaan assessorin kättä.)
ASSESSORI. Hyvä, hyvä — kiitollisuutenne minua liikuttaa. Minä en ole mikään suuri puhuja ja varsinkin suomenkieli sujuu minulta kankeasti, mutta sallikaa minun kuitenkin sanoa sananen näille lapsukaisille. Te olette kuulleet herra provastin kauniit kehoitukset ja toivotukset; minäkin tahdon antaa teille yhden neuvon: oppikaa ennen kaikkia nöyryyttä ja oppikaa ymmärtämään että Jumala on jokaiselle määrännyt toimensa täällä maan päällä, on asettanut toiset korkeammalle, toiset matalammalle, ja tietäkää että se tekee synnin, joka pyrkii korkeammalle kuin siipensä kannattavat. Se on minun neuvoni teille, lapsikullat!
KALSO. Eläköön assessori Grasman!
KAIKKI. Eläköön! Eläköön! Eläköön!
ASSESSORI. Jos suvaitsette, herra provasti, niin käymme katsomaan muitakin huoneita tässä rakennuksessa.
(Katsahtaa Hannaan, joka nyökkää ystävällisesti. Assessori tarjoo käsivartensa rouva Turholmille ja lähtee menemään, provasti edellä. Väki hälvenee. Hanna istuu harmonin eteen ja selailee nuottikirjaa.)
KINNAS, mennessään Kanttorin ohitse. Olettehan tekin, kanttori, nähnyt paljon vaivaa tämän koulun tähden?
KANTTORI, tarttuu kiivaasti Kintaan käteen. Niin, eikö totta? Olenhan minäkin vaivaa nähnyt, olenhan minäkin puuhannut, onhan minullakin hiukan ansiota tämän koulun aikaan saamisessa. Vai kuinka?
KINNAS. No ompa niinkin, ei sovi kieltää: koulun johtokunnan esimies.
Olisittehan tekin kiitos-sanan ansainnut.
(Poistuu.)
III. Kohtaus.
Kanttori. Hanna aikoo lähteä toisten jälestä.
KANTTORI, astuen hänen eteensä. Niin, yhden kiitos-sanan, tai edes kiitollisen silmäyksen — vaan ei mitään! Voi Hanna, mitä sanot sinä: enkö ole edes kiitollista silmäystä ansainnut? Minä tyydyn, jos saan sen edes sinulta.
HANNA. Kiitollisuutta voisi sitten vaatia sekin, joka leipää pyytävälle ojentaa kiven, joka janoovalle tarjoo myrkkyjuomaa.
KANTTORI. Hanna, Hanna! Mistä tulevat nuot sanat? Sinä tiedät kuitenkin kuinka olen tätä koulua harrastanut.
HANNA. Minä tiedän myöskin minkä vuoksi olet sitä harrastanut,
KANTTORI. Kansani vuoksi, jonka lapsi olen, ja sinun tähtesi, jota —
HANNA. Kansan? Sano rahan! — Minun? Sano viinan!
KANTTORI. Oh! — minä aavistan! Sinäkin olet siis asiasta kuullut ja sen vuoksi olet minua viime aikoina välttänyt? Mahdollista on että kaikkien mielestä kenties en ole tehnyt oikein, mutta sinulta odotan hyväksymistä, sillä kaikki — kaikki olen tehnyt rakkaudesta sinuun, Hanna.
HANNA. Vaikene jumalaton! Sinä loukkaat minua kun sanot rakkaudesta minuun tehneesi sellaista, johon ei yksikään kunniallinen mies olisi suostunut. Minä halveksin sinua.
KANTTORI. Mutta ajattelehan ettei meillä olisi nyt tätä koulua eikä sinulla virkaa; ajattelehan että olen saanut viisisataa markkaa suomalaisille kouluille —
HANNA. Suomalaisille kouluille! Voi meitä! Ja sen vuoksi olet sinä valmis valuttamaan kuollettavaa myrkkyä tuhansiin kansalaisiin!
KANTTORI. Sinä et tahdo kuulla selityksiäni.
HANNA. En — mene! Sanoinhan että sinua halveksin.
KANTTORI. Sinä ajat siis minut luotasi niinkuin vieraan koiran, — minut, joka rakastan sinua enemmän kuin silmäini valoa, — minut, jolla ei ole ollut korkeampaa toivoa kuin saattaa sinut onnelliseksi ja mahdollisesti kerran, kun toimeesi väsyisit, tarjota sinulle rauhaisaa kotia.
HANNA. Minä kiellän sinua puhumasta rakkaudestasi, jota inhoon ja jota kuuntelemalla rikkoisin sekä itseäni että erästä toista vastaan.
KANTTORI. Toista? En ymmärrä; mutta sinussahan onkin paljon mitä en ymmärrä. Vaan miksi sinua kiusaisin kauemmin — sinä minua inhoot, niin olet itse sanonut. Minä menen. (Kävelee ovea kohden, mutta kääntyy äkkiä takaisin.) Hanna, sallitko suudella kättäsi ennenkuin eroamme?
HANNA. Ei, ei! Sitä koristaa jo toisen miehen sormus.
KANTTORI. Toisen miehen?
HANNA. Niin, miehen, joka ymmärtää velvollisuutensa toisella tavalla, miehen, jolle olemme tästä koulusta enemmän velkaa kuin kellekään muulle. Hänen sormuksensa näet tuossa.
(Ojentaa vasemman kätensä.)
KANTTORI, tarttuu Hannan käteen kiinni. Hanna, sinä tahdot järjen minulta viedä! Tämä ei ole mahdollista, tämä on valhetta, tämä on petoksen sormus — sen minä riistän pois oman Hannani sormesta!
(Tahtoo ryöstää sormusta.)
HANNA. Avuksi, avuksi! Hän on hullu!
IV. Kohtaus.
Assessori tulee sisään toisesta ovesta, Kanttorin Äiti toisesta. Entiset.
ASSESSORI. Mitä tämä on?
HANNA, juoksee assessorin syliin. Voi sulhoni, suojele morsiantasi!
KANTTORI. Hänkö siis todellakin! Ha! ha! ha'
ÄITI, astuu kanttorin luokse. Olethan oudon näköinen; mikä sinua vaivaa?
KANTTORI. Teidän kirouksenne, äiti.
ÄITI. Olet varmaan sairas — johan hourailet.
KANTTORI. Niin, sairas olen, kovasti sairas. Valmistakaa minulle vuode, äiti; — tänään saatte itkeä!
ÄITI. Varjelkoon Jumala, lapsi parka, mitäs puhut!
(Astuvat yhdessä ulos.)
ASSESSORI. Mitä tämä merkitsee? Sinä aivan vapiset.
HANNA. Ei mitään — äkkinäinen säikähdys — kyllä kerron kun saan tyyntyä. Istukaamme.
(Istuvat vierettäin.)
ASSESSORI. Istukaamme ja puhukaamme tulevaisuudesta, joka meitä kohtaan hymyilee, se varmaan rauhoittaa mieltäsi.
HANNA, hajamielisesti. Niin, niin, se rauhoittaa, puhukaamme tulevaisuudesta!
ASSESSORI. Olen ajatellut ettei meidän pidä odottaa häitämme kokonaista vuotta. Sinä vaan rasittaisit itseäsi täällä koulutyössä liiaksi ja ruusut katoaisi poskiltasi, nuo ruusut, jotka minua hurmaavat. (Suutelee Hannaa poskelle.) — Mutta sinä olet niin vaiti. Katsos, me julistamme opettajattaren viran täällä heti haettavaksi ja niin pian kuin joku uusi tulee tarjolle — ja ainahan niitä on saatavissa — niin sitten vietämme häitä ja sinä muutat tuonne kartanooni, jossa saat kuningattarena vallita. Eikö niin?
HANNA. Niin, Gabriel. Mutta älkäämme pitäkö sillä semmoista kiirettä — vasta ensi kesänä.
ASSESSORI. Kesällä tietysti, juhannuksen aikaan, jolloin luonto on kauniimmallaan, kukkaiset levittävät tuoksuansa ja ihmisrinta paisuu virkeydestä, elämän halusta ja lemmestä — silloin Hanna!
V. Kohtaus.
Entiset. Muutamia pieniä tyttöjä tulee sisään kantaen
kukkavihkoa, jonka vievät Hannalle.
ENSIMÄINEN TYTTÖ. Tulimme tuomaan opettajalle ensimäiset ruusut uudessa asunnossa ja pyytäisimme ettei ne koskaan lakastuisi.
TOINEN TYTTÖ. Eihän äiti niin sanonut! Pyytäisimme — pyytäisimme, ettei teidän rakkautenne meitä kohtaan lakastuisi yhtä pian kuin nämät ruusut.
HANNA. Voi teitä! (Suutelee molempia.) Te olette ruusunkukkaisia, joita aina rakastan enemmän kuin mitään maailmassa! Kiitoksia, kiitoksia, rakkaat lapset, te saatte sydämeni sulamaan.
(Peittää nenäliinalla silmänsä.)
ASSESSORI. Kas niin, nyt olette saaneet opettajanne itkemään; saattakaa hänet taas iloiseksi jollakin tavalla, esimerkiksi laululla.
HANNA. Niin laulakaa; voittehan laulaa samaa mitä äsken ulkona kun tänne tulimme. No mitä katselette?
ENSIMÄINEN TYTTÖ. Missäs on kanttori?
HANNA. Kanttori? Mitä te hänellä?
ENSIMÄINEN TYTTÖ. Kukas tahtia lyö?
HANNA. Oh, kyllä te osaatte laulaa ilman tahdinlyöjääkin. Mehän tässä vaan teitä kuuntelemme, assessori ja minä.
TYTÖT laulavat.
Oi riemuitkaamme,
Nyt ilon päivä koittaa,
Kun aseet saamme,
Mi pimeyden voittaa!
Niin Suomi nousee, kasvaa korkealle
Ja kiitoksensa kantaa Jumalalle!
(Ulkoa kuuluu laukaus ja sitten hälinää. Lapset vetäyvät pois.)
ASSESSORI. Tyhmä ja raaka kansa, se ei voi koskaan osoittaa iloansa muutoin kuin suurella pauhulla! Nyt siellä varmaan rupeavat ampumaan riemulaukauksia; mutta siitä tehdään pian loppu.
(Lähtee menemään.)
HANNA. Anna heidän ampua, Gabriel, jos se heitä huvittaa; ei se minua ollenkaan peloita.
ASSESSORI. Ei, ei, sellainen vaarallinen leikki ei käy laatuun.
(Menee.)
VI. Kohtaus.
Hanna. Rouva Turholm tulee sisään sivuovesta. Myöhemmin eräs Tyttö.
ROUVA. Mikä melu ulkoa kuuluu?
HANNA. Luullakseni tahtovat ampua ilolaukauksia. Gabriel meni vast'ikään kieltämään.
ROUVA, laskee kätensä Hannan olkapäälle. No, sinä mahdat olla onnellinen nyt!
HANNA hajamielisesti. Kuinka niin?
ROUVA. Sepä kysymys! Eikö meillä nyt ole kansakoulu, jossa sinä olet opettajana? Etkö itse ole kihloissa miehen kanssa, jota kunnioitat?
HANNA. Riittääkö siihen paljas kunnioitus, täti?
ROUVA. Minä ymmärrän mitä tarkoitat. Ei — paljas kunnioitus ei onneen riitä, siinä tarvitaan rakkautta myöskin; mutta rakkaus on ainoastaan siellä mahdollinen missä kunnioitus asuu. Rakkaus ilman kunnioitusta on — — en tahdo sanoa sen oikeata nimeä.
HANNA. Sitä olen näinä aikoina itselleni tuhannesti sanonut, ja kuitenkin —
ERÄS TYTTÖ juoksee sisään kirje kädessä ja antaa sen Hannalle. Tässä on kirje neidelle, se oli hänen kädessään! Voi! Voi!
(Kiiruhtaa ulos käsiään väännellen.)
HANNA. Mitä tämä merkitsee? Kirje minulle — ja mistä? Tuoja on jo poissa! (Avaa kirjeen.) Lyijykynällä kirjoitettu. Kanttorilta!
ROUVA. Mitä hän vielä sinusta tahtoo? Olipa onni että pelastuit moisesta miehestä.
HANNA, huoaten. Niin, onni todellakin, täti. Mutta katsokaamme mitä hänellä on sanomista.
(Lukee.)
"Minun täytyy tällä hetkellä sanoa sinulle vielä viimeiset sanat. En tahdo ruveta syyttäjäksesi, vielä vähemmän tuomariksesi, sillä hän on olemassa, joka oikeudesta huolen pitää; mutta minun täytyy tunnustaa, etten koskaan olisi odottanut näkeväni sinua sen miehen sylissä, jossa äsken lepäsit. Mutta raha voi kaikki; kun on rikas tarjolla, niin köyhä ajetaan ulos, karkoitetaan yön pimeyteen, elämän kolkkoon erämaahan".
ROUVA. Siinä vielä yksi loukkaus! Hän luulee että kaikki ihmiset ovat rahan orjia yhtä suuressa määrässä kuin hän.
HANNA. Täti, muista että hän on köyhä mies ja rakasti minua.
ROUVA. Sitä parempi sinulle että pelastuit sekä henkisestä että ruumiillisesta kurjuudesta. Siitä saat kiittää minuakin.
HANNA. Kuinka täti?
ROUVA. Minun ansioni se on, että assessorin silmät ovat sinun puoleesi kääntyneet.
HANNA. Suo anteeksi, täti, jos nyt teen kysymyksen, jota monasti ennen olen aikonut tehdä, mutta minä pyydän ettet siitä pahastu: Oliko tuo uhrausta sinun puoleltasi?
ROUVA. Että toimitin sinut kihloihin assessorin kansaa?
HANNA. Niin.
ROUVA. Mitä kummia ajattelet? Jatkahan kirjeen lukemista.
HANNA, katsoo terävästi rouva Turholmiin ja jatkaa sitten lukemista. "En toki voi jättää sinua selittämättä asioita, en siinä toivossa että voisin sinun ankaruutesi edessä itseäni puhdistaa, vaan odottaen että sinä, kun tiedät asian oikean laidan, et minua halveksi yhtä syvästi kuin nyt, kuultuasi kaikki yksin vihamiehiltäni, en tiedä keltä. Näin on asian oikea laita: sillä miehellä, jota vast'ikään sulhaiseksesi sanoit, assessori Grasmanilla, on kolmas-osa viinapolttimosta ja sen läheisyydessä talo, jonka vaurastuminen ilman viinapolttimoa ei hänen mielestään ole mahdollinen. Sen vuoksi hän lupasi lahjoittaa meille kansakoulun ja antaa minulle suomalaisia oppilaitoksia varten viisisataa markkaa, jos minä puhuttelen pitäjäläisiä ja saan heidät taivutetuiksi polttimoa vastaanottamaan. Minä ajattelin sinua, Hanna, minä ajattelin kuntamme lapsia, ajattelin maatamme ja kansaamme, ja minussa nousi äkkiä se kunnian-himo, että voisin niiden hyväksi jotakin suurta tehdä. Niin suostuin ehdoitukseen. Se oli rikokseni, Hanna, mutta älä tuomitse minua liian ankarasti. Jää hyvästi! Jumala olkoon minulle armollinen!
Niilo."
(Hetken vaiettua.) Hän valehtelee, Gabriel ei voi olla sellainen konna! Gabriel olisi paljaasta oman voiton pyynnöstä, viinatehtaan isäntänä hänet tällä koululla ostanut? Nämät seinätkö olisivat viinalla rakennetut? Ei, ei, se ei ole mahdollista! Täti, se ei ole mahdollista!
ROUVA. En ymmärrä kaikkea, mitä hän kirjeessä puhuu; mutta se mitä hän assessorista sanoo on mahdotonta! Sittenhän ei maailmassa rehellistä ihmistä löytäisikään!
HANNA. Mistä saisin varmuutta, mistä neuvoa, sillä nyt on sydämeni kahtia jaettu!
ROUVA. Minä vaadin häneltä itseltänsä selityksiä.
HANNA. Assessoriltako?
ROUVA. Ei, vaan kanttorilta. Meidän täytyy tehdä suora asiasta ja kerrassaan! Olemmekin olleet vaiti liian kauan.
(Menee kiivaasti sivuovesta.)
HANNA yksin. Tällaista mielen harhailua, epävarmuutta ja epäilystä ei voi kauan kestää. Melkein toivoisin merkkiä taivaasta, joka ilmoittaisi missä on oikeus.
VII. Kohtaus.
Hanna. Assessori tulee sisään.
ASSESSORI. Hän on kuollut.
HANNA. Kuka?
ASSESSORI. Kanttori.
HANNA, itsekseen. Voi mitä olenkaan tehnyt! Kirje olisi siis tosi?
Kuollessaan ei kukaan valehtele —
ASSESSORI. Hyvin omituista! — Hän nähtiin äsken tuolla ahkeraan kirjoittavan jotakin. Sitten astui hän ulos kirje kädessä. Pihalla valmistelivat nuoret miehet pistoolejansa ilolaukausten ampumista varten. Hän oli ottanut pistoolin käteensä ja kysynyt oliko siinä luoti sisässä; kun sai kieltävän vastauksen, pyysi hän luotia, painoi sen piippuun, vakuuttaen että se "vaikuttaa paremmin", ja ennenkuin kukaan kerkesi estämään, käänsi hän aseen omaan rintaansa ja laukasi. Hän makaa nyt tuolla hengettömänä ja vanha äiti vieressä tainnoksissa. Huonot raha-asiat luultavasti — muuta en minä voi ymmärtää. Hän käyttikin aina noihin kansallisiin tarkoituksiin paljon enemmän kuin varansa sietivät. — Mutta tapaus on sinua säikähdyttänyt, olethan aivan kuin kivettynyt.
HANNA. Minä tiedän hänen kuolemansa oikean syyn.
ASSESSORI, lähestyen. Kuinka sitä voisit tietää, armaani?
HANNA. Pois! Sinä olet hänen murhaajansa!
ASSESSORI. Kuinka? Kumpiko meistä nyt hourailee? Minäkö hänen murhaajansa?
HANNA. Olet ryöstänyt häneltä kaiken kunnian, kaiken rakkauden, kaiken toivon — arvaan ettei elämä hänelle sitten enään maittanut.
ASSESSORI. En sittekään ymmärrä. Milloinka olisin kaikki nuo ryöstöt tehnyt?
HANNA. Ryöstäessäsi häneltä minut.
ASSESSORI. Totta tosiaan tuo on kummallista kuulla oman morsiamen suusta! Mutta usko minua, ei minulla ollut vähintäkään tietoa siitä, että sinä olit kanttorin elämän ehto. Ja jos niin on, niin olethan sinä itse hänen kuolemaansa syypää, sillä enhän sinua toki ole ryöstänyt, vaan sinä itse olet vapaaehtoisesti minulle tullut, — niin ainakin olen tähän saakka luullut.
HANNA, käsiään väännellen. Niin, niin, siinä olet oikeassa, minä myöskin olen syypää! (Purskahtaa itkuun.) Mutta miksi kuvasit häntä minulle kehnoksi raukaksi, viheliäiseksi rahan orjaksi, joka kullan himosta myy pyhimmät tunteensakin?
ASSESSORI. Minä en ole mitään kuvannut. Olen kertonut mitä tiesin, lisäämättä mitään omasta puolestani.
HANNA. Siis kaikki syy on yksin minun?
ASSESSORI. Kas niin, rauhoitu! Onnettomuus on sinua liikuttanut ja saattanut ajattelemaan olemattomia asioita. Anna ajan mennä, kyllä ne pian unhoittuvat.
HANNA, kiihtyneenä. Unhoittuvat! Ja jos unhoittaisinkin hänet, joka nyt on syynsä sovittanut, niin kuinka voisin unhoittaa sinut, joka olisit silmäini edessä alituisena todistuksena kavaluudesta, tekopyhyydestä, valheellisesta isänmaan-rakkaudesta!
ASSESSORI. Siihen sitä aina tullaan! Jollen tietäisi missä seurassa olet kasvanut ja kasvatettu, voisin sanoistasi suuttua; mutta nyt pyydän vaan saada kuulla syyn noihin odottamattomiin loukkauksiin.
HANNA. Tahdon sanoa sen tyynesti: Miksi et ilmaissut minulle olevasi viinatehtaan omistaja? Miksi teeskentelit itseäsi kansan sivistäjäksi, kun olet sen myrkyttäjä? Miksi kuvasit epäiltäviksi sen miehen pyrintöjä, joka kansan sivistystä täydellä todella harrasti, ja saatoit hänetkin rikokselliseksi?
ASSESSORI. Sinä olet mieletön — minä en vastaa tuollaisiin kysymyksiin.
HANNA. Siksi että et voi.
ASSESSORI. Mitä ai'ot tehdä?
HANNA, vetää sormuksen sormestaan ja antaa assessorille. Erota sinusta.
Se olkoon rangaistus sekä sinulle — että minulle.
ASSESSORI. Tuon itsemurhaajan tähden tahdot sinä tehdä itsesi ja minut onnettomaksi!
HANNA. Meidän onnemme ei voi hänen haudallansa kukoistaa.
ASSESSORI. Minä rukoilen sinua, ota aikaa ajatellaksesi ja tyyntyäksesi.
HANNA. Minun ajatusaikani kestää ijankaikkisesti. Sen rangaistuksen olemme molemmat hyvin ansainneet.
ASSESSORI, Rangaistuksen?
HANNA. Niin, se on meidän keskinäinen rangaistuksemme, josta maailma ei mitään tiedä. Mitä tulevaisuus muuta sekä sinulle että minulle tuopi, se on korkeamman rankaisijan kädessä.
ASSESSORI. Sinä raivoat, sinä olet sairas — nuo äskeiset syytöksesi eivät ole tosia!
VIII. Kohtaus.
Edelliset. Rouva Turholm on avonaisella ovella kuunnellut viimeisiä lauseita. Joukko lapsia tulee hänen jälessään huoneesen.
ROUVA ovelta. Ne ovat tosia! (Astuu esiin.) Koko maailma ne tuntee, mutta meiltä on niitä salattu, sillä meitä on luultu teidän liittolaisiksenne. Tuolla ulkona nyt moni sadattelee sekä kanttori-vainajata että teitä, herra assessori, ja meitäkin, Hanna. Se on hirveätä!
ASSESSORI, hetken vaiettua. Mies ei sellaisista vastuksista murru.
Mutta mitä ai'otte te tehdä?
HANNA. Ai'on julistaa sodan teitä ja teidän viinaanne vastaan.
ASSESSORI. Tyttö raukka, se on turha sota!
HANNA. Tahdon uhrata henkeni ja varani sen kansan sivistämiseksi, jota te koetatte turmioon saattaa.
ASSESSORI, osoittaen kirjoitusta seinällä. Siis "valoa kansalle"?
HANNA. Niin. — Niin kauan kuin pisarakin verta suonissani liikkuu: Valoa kansalle! (Rientää lasten keskelle.) Ja katsokaa, tässä on valon sotajoukko, joka teidän voimanne kukistaa ja voittaa. Me voitamme, lapset, eikö niin?
LAPSET. Me voitamme!
HANNA. Kuuletteko? (Ojentaen kätensä assessoria kohden, joka sormin sulkee korviansa ja rientää ulos.) Niin Suomi nousee, kasvaa korkealle ja kiitoksensa kantaa Jumalalle!
(Esirippu laskeutuu.)
Kolmannen näytöksen loppu.