KAHDEKSAS LUKU.
Tunnustus.
Minun vastaukseni asian-ajajalle sisälsivät aivan sitä kuin minä ajattelin. Ambrosen tekemä kertomus näytti minun silmissäni valheelliselta ja näkyi ainoastaan keksityn kumotakseen kanteen selviä todistuksia. Minä tulin tähän päätökseen hiukan vastahakoisesti ja Naomin vuoksi olin pahoilla mielin. Minä sanoin kaikki, mitä minä voin järkyttääkseni hänen vahvaa luottamustaan, jotta vangit tulevassa tutkinnossa julistettaisiin syyttömiksi.
Päivä, jolloin uusi tutkinto oli pidettävä, tuli.
Naomi ja minä lähdimme taasen yhdessä oikeuteen. Herra Meadowcroft ei voinut tällä kertaa tulla. Hänen tyttärensä sitävastoin tuli saapuville. Hän oli yksinänsä käynyt sinne ja istui tuolille itsekseen.
Silas oli tällä kertaa tyynempi ja enemmän veljensä kaltainen. Uusia todistajia ei ollut haastettu. Me rupesimme riitelemään lääkärin antamasta todistuksesta hiiltyneiden luiden suhteen ja saimme jossain määrin voiton. Toisin sanoen, me pakoitimme lääkärit tunnustamaan, että heidän mielipiteensä olivat aivan vastakkaisia. Kolme lääkäreistä tunnusti, ett'eivät olleet aivan varmat asiasta; kaksi väitti sen lisäksi, että luut olivat eläimen, eivätkä ihmisen luita. Me käytimme tätä hyväksemme ja rupesimme sitten puolustamaan Ambrose Meadowcroft'in antaman kertomuksen nojassa.
Me puolestamme emme tietysti voineet tuoda esiin todistajia. Minä en voi sanoa, tämäkö seikka masensi asian-ajajamme rohkeutta, vai oliko hän samaa mieltä kuin minäkin turvattinsa kertomuksen suhteen. Varma vaan on, että hän puhui koneellisesti, ilman epäilemättä koettaen parastansa, vaan tehden ilman todellista vakuutusta tahi voimiaan ponnistamatta. Naomi loi tuskallisen katseen minuun, kun asian-ajaja istahti. Minä tunsin, kuinka tytön käsi, kun minä otin sen käteeni, kävi yhä kylmemmäksi. Naomi huomasi päällekantaja puolueen liikenteistä ja kasvoista selvään, että puolustus ei voisi mitään; vaan hän odotti rohkeasti, kunnes rauhan-tuomari julisti päätöksensä. Minä olin liian selvään aavistanut, mitä hän piti velvollisuutenansa. Naomin pää painui olkapäälleni, kun hän lausui nuo hirmuiset sanat, joiden johdosta Ambrose ja Silas Meadowcroft syytettäisiin oikeudessa murhasta.
Minä vein hänet ulos oikeuden istuntohuoneesta ulko-ilmaan. Käydessäni aidakkeen ohitse, näin Ambrosen, joka oli kuoleman kalvea, katselevan meidän jälkeen, kun lähdimme pois: rauhan-tuomarin päätös oli aivan kukistanut hänen. Hänen veljensä Silas oli pelkurimaisesta kauhusta vaipunut alas vanginvartijan tuolille; tuo raukka värisi ja vapisi, kuten peljästynyt koira.
Neiti Meadowcroft palasi kanssamme taloon ja oli aivan vaiti koko koti-matkalla. Minä en voinut koko hänen olennossaan huomata mitään, joka osotti vankia säälivän tunteen syntyneen hänen tuimassa ja umpinaisessa luonteessaan. Naomi meni omaan kamariinsa, niin että jäimme muutamaksi minutiksi kahden kesken; ja silloin kummastuksekseni säälimätön ja kova nainen osotti, että hänkin oli Evan tyttäriä, joka voi kuten me muutkin tuntea ja kärsiä, vaikkapa tuimalla tavallaan. Hän astui äkkiä luokseni ja laski kätensä käsivarrelleni.
"Te olette asian-ajaja, eikö niin?" kysäsi hän.
"Kyllä".
"Onko teillä ollut mitään harjoitusta ammatissanne?"
"Kymmenen vuotta olen sitä harjoittanut".
"Luuletteko —"
Hän vaikeni äkkiä; hänen ankarat kasvonsa tulivat suopeammiksi; hän loi silmänsä maahan.
"Sehän on saman tekemä", sanoi hän hurmautuneella äänellä. "Minä olen aivan uuvuksissa tämän onnettomuuden vuoksi, vaikka ehkä en siltä näytä. Älkää huoliko minusta".
Hän kääntyi pois. Minä odotin varmasti vakuutettuna, että kesken jäänyt kysymys myöhemmin tahi varemmin tulisi uudelleen hänen huulilleen. Minulla oli oikein. Hän tuli hiukan vastahakoisesti takasin luokseni, juurikuin jonkun vaikutuksen vallassa oleva nainen, jota vaikutusta hän ei suurimmallakaan ponnistuksella voi vastustaa.
"Luuletteko John Jagon vielä elävän?"
Hän teki tämän kysymyksen niin kiivaasti, melkein epätoivoissaan, juuri kuin sanat vasten hänen tahtoansa syöksähtäisivät hänen suustansa.
"Minä en sitä usko", vastasin minä.
"Muistakaa, mitä John Jago on saanut kärsiä veljeltäni", jatkoi hän. "Eikö teillä asian-ajajana ole mitään tukea sille luulolle, että Jago yht'äkkiä on voinut päättää luopua talosta?"
Minä vastasin yhtä suoraan kuin ennen.
"Ei!"
Hän seisoi silmän-räpäyksen ja katsoi minuun ihan kalman kalpeana epä-toivosta; sitten hän vaiti-ollen nyykäytti harmaata päätänsä ja jätti minun. Minä näin hänen katsahtavan ylöspäin käydessään huoneen läpi ovea kohden ja kuulin hänen hiljaa mumisevan hampaissaan: "Kosto on minun, minä olen kostava, sanoi Herra".
Tämä oli John Jagon sielu-messu, jonka piti se nainen, joka rakasti häntä.
Kun toiste tapasin hänet, oli hän taasen verhoutunut naamioonsa. Neiti Meadowcroft oli taasen sama kuin ennen. Hän voi istua sanomattoman tyynenä lakimiehen keskustellessa hänen veljiensä hirveästä tilasta, jossa mestaus-lava mahdollisesti odotteli heitä.
Kun olin jäänyt yksinäni, rupesin olemaan levotonna Naomin suhteen. Minä nousin rappusia, koputin hiljaa hänen ovelleen ja kyselin ulkopuolelta. Raikas, nuori ääni vastasi minulle surullisesti: "Minä koen kärsiä kaikkia: minä en huoli pahoittaa teitä, kun taasen tapaamme toisemme". Minä menin rappusia alas, nyt vasta oikein tuntien, minkä verran pidin amerikalaisesta tytöstä. Minkätähden hänen vastauksensa oli pusertanut kyyneleitä silmiini? Minä kävin ulos yksinäni saadakseni rauhassa olla omissa mietteissäni. Minkätähden soi hänen äänensä alinomaa korvissani koko matkalla? Minkätähden tunsi käteni vielä hänen kätensä kylmän, heikon puristuksen, kun vein hänet ulos oikeuden istuntohuoneesta.
Minä päätin äkkiä palata takaisin Englantiin.
Kun palasin taloon, oli ilta. Lamppu salissa ei vielä ollut sytytetty. Sillä aikaa kun minä seisoin ja odottelin totuttaakseni silmiäni sisällä olevaan pimeyteen, kuulin minä meidän asian-ajajamme äänen puhuvan hyvin kiivaasti jollekulle.
"Ei se ollut minun syyni", kuului ääni. "Hän tempasi paperin kädestäni, ennenkuin tiesin aavistaakaan".
"Tarvitsetteko paperia vielä?" kysyi neiti Meadowcroft'in ääni.
"En, se on ainoastaan ote. Jos hän sen kautta rauhoittuu, niin pitäköön hän sen kaikin mokomin. Hyvää yötä!"
Näin sanoen lähestyi asian-ajaja, joka tahtoi käydä pois huoneesta, sitä paikkaa, jossa minä seisoin. Minä pidätin häntä suorastaan: minä olin hyvin utelias saadakseni tietää enemmän.
"Kuka tempasi paperin kädestänne?" kysäsin äkkiä.
Asian-ajaja säpsähti. Minä olin hämmästyttänyt häntä. Se vaisto, joka kuuluu hänen ammatin-mukaiseen äänettömyyteensä, pani hänet tuokioksi vaikenemaan, ennenkun hän vastasi minulle.
Nyt vastasi neiti Meadowcroft huoneen toisesta päästä kysymykseeni.
"Naomi Colebrook tempasi paperin hänen kädestään".
"Minkä paperin?"
Ovi aukeni hiljaa takanani. Naomi näkyi kynnyksellä ja hän vastasi itse kysymykseeni.
"Minä sen sanon teille", kuiskasi hän. "Tulkaa tänne sisälle."
Yksi ainoa kynttilä paloi huoneessa. Minä katselin häntä himmeässä valossa. Minun päätökseni kohta palata Englantiin jäi vastaiseksi sikseen.
"Hyvä Jumala!" huudahdin minä, "mikä on nyt tapahtunut?"
Naomi kurotti minulle paperin, jonka hän oli temmannut asian-ajajan kädestä.
Se ote, jota hän oli tarkoittanut, oli ote Silas Meadowcroft'in tekemästä tunnustuksesta, kun hän palasi vankilaan. Silas siinä selittää veljensä Ambrosen olevan syypää John Jagon murhaan.
Minä, käyttääkseni jokapäiväistä lausepartta, tuskin voin uskoa omia silmiäni. Minä luin toistamiseen viimeiset lauseet tässä tunnustuksessa:
"… … Minä kuulin niiden äänet kalkki-uunin tykönä. Ne kiistelivät orpana Naomista. Minä kiiruhdin sinne erottaakseni heitä. Minä tulin liian myöhään. Minä näin Ambrosen raskaalla sauvallaan hirveästi lyövän vainajata päähän. Vainaja kaatui sanaakaan puhumatta. Minä laskin käteni hänen sydämelleen. Hän oli kuollut. Minä tulin hyvin levottomaksi. Ambrose uhkasi tappaa minunkin, jos tästä kertoisin sanaakaan kellenkään kuolevaiselle. Ambrose nosti ylös ruumiin ja heitti sen kalkki-uuniin ja nakkasi sinne myöskin sauvansa. Me lähdimme molemmat metsään. Me istuimme metsän reunaan eräälle kaatuneelle puulle. Ambrose mietiskeli, mitä me sanoisimme, jos saataisiin selville, mitä hän oli tehnyt. Hän antoi minun kertoa sanojaan ulko-läksynä. Me vielä hommasimme tätä, kun orpana Naomi ja herra Lefrank tulivat luoksemme. Ne tuntevat loput. Tämä on valani päälle totinen tunnustus. Omasta vapaasta tahdostani minä teen sen, vilpittömästi katuen, etten ole sitä tehnyt ennen.
Silas Meadowcroft".
Minä laskin paperin luotani ja silmäilin vielä kerran Naomia. Hän puhutteli minua ihmeteltävällä tyyneydellä. Järkähtämätöin rohkeus oli luettava hänen silmissään ja kaikui hänen äänessään.
"Silas on valehdellut pelastaakseen oman henkensä", sanoi hän. "Minä näin pelkurimaisen viekkauden ja pelkurimaisen julmuuden tämän paperin jokaisessa rivissä. Ambrose on syytön ja vielä on aika näyttää hänen syyttömyyttään".
"Te unohdatte", sanoin minä, "ett'emme äsken siinä onnistuneet"
"John Jago on hengissä, vaikka hän pitää itsensä piilossa meiltä ja kaikilta, jotka tuntevat häntä", lausui Naomi.
"Auttakaa minua, rakas herra Lefrank, kuuluttamaan sanomalehdissä".
Minä peräydyin sanomattomasta tuskasta: minä myönnän, että luulin tuon uuden surun, joka äsken oli kohdannut häntä, vaikuttaneen hänen aivoihinsa.
"Te ette usko minua", sanoi Naomi. "Sulkekaa ovi!"
Minä tottelin häntä. Hän istahti ja osotti tuolia vieressänsä.
"Istukaa!" pitkitti hän. "Minä olen nyt tekemäisilläni vääryyden; vaan se ei ole autettavissa. Minä olen rikkova pyhän lupauksen. Te kaiketi muistelette tuota kuutama-iltaa, kun tapasin hänet puutarhan käytävällä".
"John Jagoako?"
"Niin. Kuulkaa. Minä kerron, mitä tapahtui John Jagon ja minun välillä".