SEITSEMÄS LUKU.
Oikeudessa.
Käydessämme niiden tuolien luokse, jotka oikeudessa olivat meitä varten asetetut, kävimme sen korko-paikan ohitse, jossa vangit seisoivat. Silas ei ottanut vaaria meistä laisinkaan. Ambrose viittasi meille ystävällisesti ja laski sitten kätensä aidakkeelle edessänsä. Naomi oli kyllin pitkä voidakseen, käydessään varpailla ulottua hänen käteensä sivumennen. Ottaen Ambrosea käteen kuiskasi Naomi: "Minä tiedän teidän olevan syytöin", ja loi häneen rohkaisevan ystävällisen katseen, seuratessaan minua paikallensa. Ambrose malttoi mielensä. Minä ehkä olin väärässä, vaan pidin tämän huonona merkkinä.
Itse asia osotti suuressa määrin epäluulonalaisten miesten syyllisyyttä, ainaki siinä muodossa, kuin se esitettiin oikeudessa.
Ambrose ja Silas Meadowcroft syytettiin John Jagon murhasta (joko sauvalla tahi jollakin muulla aseella) ja ruumiin tahallisesta hävittämisestä siten, että se oli heitetty kalkki-uuniin. Tämän viimeisen väitteen todistukseksi otettiin puukko esille, jota vainaja tavallisesti kantoi vyöllään ja metalli-napit, jotka kuuluivat hänen takkiinsa. Sanottiin, että nämä häviämättömät aineet ja muutamat suuremmat luut yksinänsä olivat ainoat, joihin palava kalkki ei ollut voinut vaikuttaa. Kun päällekantaja tämän väitteensä todistukseksi oli antanut esille lääkärin todistuksen, joka selitti luiden olevan ihmisen luita ja lavealta kerrottuaan jäännösten löydöstä uunissa, rupesi hän näyttämään, että veljekset olivat murhanneet John Jagon ja heittäneet hänen kalkki-uuniin, jott'ei heidän rikoksensa tulisi ilmi.
Todistaja toisensa perästä todisti, kuinka Ambrose ja Silas olivat vihanneet vainajata. Heidän tavalliset uhkauksensa häntä vastaan, heidän kiivaat riidat hänen kanssansa, jotka olivat herättäneet yleistä huomiota seudussa ja jotka ainaki yhdessä tilaisuudessa olivat päättyneet lyönnillä; tuo ikävä tapaus ikkunani alla ja se seikka että Ambrose juuri samana aamuna, jolloin tuo onneton riita tapahtui, oli saanut juuri sen sauvan takaisin, joka oli löydetty vainajan jäännösten joukossa, — kaikki nämä tosi-asiat ja tapaukset ja koko joukko muita vähäpätöisempiä seikkoja vahvistivat kauhealla tavalla päällekantajan tekemää johtopäätöstä.
Minä silmäilin veljeksiä, aina sen mukaan kuin toteen-näytäntö yhä enemmän osotti heidän syyllisyyttänsä. Ulkonaisesti Ambrose toki vielä malttoi mielensä, mutta Silas'en laita oli ihan toinen. Pelkurimainen kauhu oli kuvattuna hänen kalpeissa kasvoissaan; hänen suurissa, vankoissa käsissään, jotka vavahdellen pitivät kiinni aidakkeesta, jonka vieressä hän seisoi; hänen tuijottavissa silmissään, jotka pelolla olivat kiinnitettyinä kuhunkin esiin astuvaan todistajaan. Yleinen mielipide tuomitsi hänen kohta. Siinä hän seisoi yleisessä mielipiteessä ja tuomittuna syylliseksi.
Ainoa seikka, josta veljesten puolustaja tutkinnossa piti kiinni, oli nuo hiiltyneet luut.
Kun lääketieteelliset todistajat tarkemmin kyseltiin tässä seikassa, myönsivät kyllä, että heidän tutkintonsa oli pintapuolinen ja että oli aivan mahdollista, jotta luut vielä näkyisivät olevan eläimen eikä ihmisen jäännöksiä. Oikeuden puheenjohtaja päätti tästä syystä, että uusi tutkimus oli pidettävä ja että useampia lääkäreitä kutsuttaisiin saapuville.
Tähän päättyivät valmistavat tutkinnot. Vangit kolme päivää vielä pidettäisiin kahleissa.
Silas oli tutkinnon lopussa jo niin alakuloinen ja murheellinen, että täytyi kutsua pari miestä tukemaan häntä, kun hän kävi pois oikeuden istunto-huoneesta. Ambrose kumartui aidakkeen yli puhutellaksensa Naomia, ennenkuin hän seurasi vanginvartijaa ulos huoneesta.
"Odota", kuiskasi hän luottavaisesti, "kunnes saavat kuulla, mitä minulla on sanomista".
Naomi suihkasi hänelle ystävällisesti suuta ja kääntyi minuun, kirkkaat kyyneleet silmissä.
"Minkä tähden eivät kohta kuuntele, mitä hänellä on sanomista?" kysyi Naomi. "Jokainenhan voi nähdä Ambrosen olevan syyttömän. Hirveä synti on, herra, lähettää häntä takaisin vankeuteen. Eikö niin teidänkin mielestänne?"
Jos minä olisin tunnustanut, mitä minä ajattelin, niin olisin sanonut, että Ambrose minun mielestäni ei ole osottanut mitään, paitsi että hän erinomaisessa määrässä voipi malttaa mielensä. Mutta mahdotointa oli tunnustaa tätä pienelle ystävättärelleni. Minä luovutin hänen ajatuksensa pois tuosta kysymyksestä lemmityn syyttömyydestä, ehdotellessani että hankkisimme itsellemme tuota turhaa lupaa saada käydä seuraavana päivänä hänen luonaan vankilassa. Naomi pyyhki kyyneleitänsä ja puristi kiitollisuudella keveästi kättäni.
"Kuinka hyvä olette!" lausui puhelias amerikalainen tyttö. "Kun teidän vuoronne tulee naida, herra, ei suinkaan se nainen kadu, joka rupee vaimoksenne".
Herra Meadowcroft oli yhä vaan sanaakaan hiiskumatta palatessamme taloon, käyden sairastuolin kummallaki puolella. Uskaliaisuus, joka hänessä vielä oli ollut jäljellä, näkyi kadonneen oikeudentutkintojen kestäessä. Hänen tyttärensä taipui Naomin vuoksi armollisesti lausumaan mielipiteitänsä meille viittaamalla pyhään raamattuun. Jos ne jotakin sisälsivät, niin niiden tarkotus oli kaiketi lausua sitä, että hän edeltäpäin oli aavistanut kaikki, mitä oli tapahtunut ja hänen mielestään ainoa surullinen seikka oli se, että John Jago ei ollut valmis kuolemaan.
Minä sain luvan käydä vankilassa seuraavana aamuna.
Me huomasimme Ambrosen vielä varmaan luottavan tutkinnon päättyvän sekä veljen että omaksi edukseen. Hän näkyi melkein olevan yhtä harras kertomaan, kuin Naomi kuulemaan todellisen kertomuksen tapahtumista kalkki-uunin luona. Vankilan virkamiehet, jotka luonnollisesti olivat tällä haavaa saapuvilla, muistuttivat häntä, että kaikki, mitä hän sanoi, saattaisi tulla kirjoitetuksi ja kerrotuksi oikeudessa.
"Kirjoittakaa vaan, hyvät herrat, ja olkaa tervetulleet!" vastasi Ambrose. "Minulla ei ole mitään pelättävää: minä puhun ainoastaan totta".
Näin puhuen kääntyi hän Naomiin ja alkoi kertomuksensa melkein näillä sanoilla:
"Minä voin yhtähyvin keventää omaatuntoani kohta, tyttöseni. Kun herra Lefrank aamulla oli eronnut meistä, kysyin Silas'elta, miten hän oli saanut sauvani käsiinsä. Silas kertoi, miten se oli tapahtunut ja mainitsi myöskin ne sanat, joita oli vaihdettu hänen ja John Jagon välillä herra Lefrank'in ikkunan alla. Minä olin raivossani ja mustasukkainen; ja minä tunnustan suoraan, Naomi, että minä ajattelin mitä pahinta sinusta ja Johnista".
Tässä Naomi keskeytti häntä.
"Senkötähden sinä niin puhuit minulle, kuin teit, tavatessamme toisiamme metsässä?" kysäsi Naomi.
"Niin".
"Ja senkötähden sinä jätit minun ilman lähtö-muiskutta, kun lähdit
Narrabeehen?"
"Niin".
"Pyydä minulta anteeksi tästä, ennenkuin pitkität puhettasi".
"Anna minulle anteeksi!"
"Sano häpeeväsi".
"Minä häpeen", vastasi Ambrose katuvaisesti.
"Nyt voit pitkittää", sanoi Naomi. "Nyt olen tytyväinen".
Ambrose jatkoi:
"Me olimme matkalla toiseen metsä-rinteesen Silas'en kertoessa tätä minulle; ja pahaksi onneksi me seurasimme sitä polkua, joka kulki kalkki-uunin ohitse. Kun me käännyimme kalkki-uunin nurkan ohitse, tapasimme John Jagon, joka oli matkalla Narrabeehen. Minä olin liiaksi vihoissani voidakseni antaa hänen kulkea rauhassa ohitse, se minun on myöntäminen. Minä tiuskasin hänelle. Hänen verensä oli kaiketi myös liikkeessä ja hänkin puolestaan puhui yhtä äkäisesti. Minä tunnustan kyllä, että uhkasin häntä sauvalla; vaan voin vannoa, että en tahtonut tehdä hänelle mitään pahaa. Te tiedätte Silas'en käden haavoittamisen perästä, että John Jago on hyvin kärkäs käyttämään puukkoansa. Hän on lännestä, jossa kaikilla aina on ase valmiina taskussa. Aivan luultava on myös, ett'ei hän minulle aikonut tehdä mitään pahaa; mutta mistäpä minä sen varmaan voin tietää? Kun hän astui minua vastaan ja näytti puukkoaan, nakkasin pois sauvan ja tartuin häneen kiinni. Toisella kädellä tempasin minä puukon häneltä, ja toisella tartuin hänen vanhan takkinsa kaulukseen ja puistelin häntä niin, että luut ruumiissa kolisivat. Suuri vaatekappale jäi käteeni. Minä nakkasin sen vieressä olevaan kalkki-uuniin ja nakkasin sinne puukonkin; ja joll'ei Silas olisi pidättänyt minua, luulen melkein että olisin antanut John Jagon mennä samaa tietä kalkkiin. Nyt hillitsi Silas minua. Silas huusi hänelle: 'Menkää matkoihinne, älkää tulko takaisin, joll'ette tahdo tulla poltetuksi kalkki-uunissa!' Hän seisoi tuokion ja katseli meitä hengähtäessään ja käärien repaleisen takkinsa ympärilleen".
"Sitten hän tuijottaen niin jyrkästi kuin ruumis puhui haudantapaisella äänellä: 'Moni tosi sana sanotaan leikillä, herra Silas', sanoi hän. 'Minä en enää palaa!' hän kääntyi pois ja meni matkoihinsa. Me seisoimme tuijotellen toisiamme kuni mielipuolet. 'Luuletko tosiaan hänen tarkoittaneen, mitä hän sanoi?' kysyin minä. 'En suinkaan!' vastasi Silas. 'Hän on liian rakastunut Naomiin ollakseen palaamatta'. Vaan mikä sinulla on Naomi?"
Minäkin olin huomannut Naomin säpsähtäneen ja vaalenneen kun Ambrose kertoi hänelle, mitä Silas oli sanonut Ambroselle.
"Ei mitään", vastasi Naomi. "Veljelläsi ei ole oikeus tuolla tapaa käyttää nimeäni. Pitkitä! sanoiko Silas vielä jotakin?"
"Hän katsoi uuniin ja kysyi: 'minkätähden nakkasit, Ambrose, pois puukon?' — 'Kuinka ihminen voi tietää, minkätähden hän tekee jotaki, kun hän tekee sen kiihkeässä vihassa?' sanoin minä. — 'Tuo on hyvä puukko', sanoi Silas: 'sinun sijassasi minä olisin sen pitänyt. Minä otin sauvan maasta. Miten voit sanoa, että minä olen sen hävittänyt?' vastasin minä hänelle ja näin puhuttuani kävin minä uunin luo ja rupesin etsimään puukkoa, toivoen helposti saavani sen käsiini lapiolla eli jollaki muulla aseella. 'Anna tänne kätesi', sanoin minä Silas'elle, jotta voin hiukan ojentaa itseni ja minä kyllä vielä löydän sen'. En saanutkaan puukkoa käsiini, vaan olin putoamaisillani palavaan kalkkiin. Höyry kaiketi oli tukehuttaa minut. Kaikki, mitä minä tiedän, on, että minä pyörryin ja päästin sauvan kalkki-uuniin. Minä olisin seurannut sitä varmaan kuolemaan, jollei Silas olisi vetänyt minua takaisin. 'Anna tuo olla', sanoi Silas. 'Joll'en olisi saanut sinua kiinni, olisi John Jagon puukko ollut sinulle kuolemaksi!' Hän talutti minua pois käsivarresta ja me kuljimme yhdessä tiellä metsään, jossa te tapasitte meidät ja istahdimme kaatuneelle puulle. Me puhuimme vielä tuokion John Jagosta ja päätimme odottaa ja katsoa, mitä voisi tapahtua ja sillä välin tuumailla keskenämme. Sinä, Naomi, ja herra Lefrank tulitte luoksemme meidän vielä keskustellessa; ja sinä arvasit oikein päättäessäsi meillä olevan joku salaisuus. Nyt sinä tunnet sen".
Tässä hän vaikeni. Minä tein hänelle kysymyksen, ensimäisen, jonka vielä olen tehnyt.
"Pelkäsittekö te vai teidän veljenne silloin, että teitä syytettäisiin siitä, josta sittemmin on syytetty?" sanoin minä.
"Emme, tuommoinen ajatus ei juolahtanut mieleeni, herra", vastasi Ambrose. "Miten voimme me aavistaa että naapurit tutkisivat kalkki-uunia ja väittäsivät, mitä he ovat väittäneet meistä? Ainoa pelkomme oli, että vanhus kuulisi puhuttavan riidastamme ja tulisi vielä katkerammaksi meitä kohtaan. Minä olin halukkaampi meistä molemmista pitämään asiaa salassa, sentähden että minun täytyi ajatella sekä Naomia että vanhusta. Asettukaa vaan, herra, minun asemaani ja teidän on myöntäminen, ettei minulla suinkaan kotona ollut hauska, jos John Jago tosiaan piti itseänsä poissa talosta ja jos se huhu leviäisi, että se oli minun syyni".
Tämähän oli kyllä selitys hänen käytökseensä; mutta ei tuo minua oikein tyydyttänyt.
"Teidän luulonne mukaan", sanoin minä, "on John Jago siis täyttänyt uhkauksensa olla palaamatta taloon? Hän on siis teidän luulonne mukaan nyt hengissä ja piileilee jossakin?"
"Aivan niin", sanoi Ambrose.
"Aivan niin!" kertoi Naomi.
"Luuletteko sen kertomuksen olevan totta, joka tietää, että hän on nähty matkustavan rautatiellä New-Yorkiin?"
"Minä luulen sen varmaan olevan totta, herra; ja luulenpa myös olleeni hänen jäljillä. Minä vaan olin liian innokas löytämään häntä; ja minä olisin voinut löytää hänet, jos olisi suotu minun viipyä New-Yorkissa".
Minä katsoin Naomiin.
"Sen minäkin luulen", sanoi Naomi. "John Jago piileilee jossakin".
"Luuletteko hänen pelkäävän Ambrosea ja Silasta?"
Naomi epäili.
"Jago ehkä voi peljätä niitä", vastasi hän suurella painolla.
"Mutta ettekö pidä sitä luultavana?"
Naomi epäili taasen. Minä kävin uudelleen hänen kimppuun.
"Luuletteko jonkun muun syyn olevan hänen poissaoloonsa?"
Hän loi silmänsä lattiaan. Hän vastasi vastahakoisesti, melkein kiukkuisesti.
"Minä en voi tähän vastata".
Minä käännyin Ambroseen.
"Onko teillä vielä mitään sanomista meille?" kysyin minä.
"Ei", vastasi hän. "Minä olen sanonut teille kaikki, mitä tiedän asiasta".
Minä nousin ylös puhuakseni lakimiehen kanssa, joka oli auttanut meitä hankkimaan lupaa käydä vankilassa ja oli seurannut meitä sinne. Hän oli istunut syrjäpuolessa ja ollut aivan vaiti, tarkoin pitäen silmillä, minkä vaikutuksen Ambrose Meadowcroft'in kertomus oli tehnyt vankilan virkamiehiin ja minuun.
"Tuleeko puollustuksen pitää kiinni tästä?" kuiskasin minä. "Kyllä, herra Lefrank. Mitkä on teidän ajatuksenne meidän kesken sanottu?"
"Meidän kesken sanottu, luulen minä, että rauhatuomari lähettää heidät oikeuteen!"
"Syytöksen alaisina murhastako?"
"Niin".