KYMMENES LUKU.
Tuomari ja vankilan tirehtööri.
Aika oli nyt suuresta arvosta Morwickin talossa. Kuuden viikon sisään rikosoikeuden Narrabeessa piti ruveta istumaan.
Tällä ajalla ei mitään merkillistä tapahtunut.
Monta arvotonta kirjettä tuli meille, jotka koskivat John Jagon kuulutusta; mutta emme saaneet mitään varmaa tietoa. Ei vähintäkään jälkeä Jagosta ilmaantunut; ei ollut epäilemistäkään, ettei hänen ruumiinsa ollut hävinnyt kalkki-uunissa. Silas Meadowcroft yhä piti kiinni siitä kauheasta tunnustuksesta, jonka hän oli tehnyt. Hänen veljensä Ambrose vakuutti yhtä varmasti syyttömyyttään ja kertoi uudelleen saman kertomuksen kuin ennenkin. Muutamia päiviä minä seurasin Naomia, kun hän kävi Ambrosen luona vankilassa. Aina sen mukaan kuin oikeuden käyntiä varten määrätty päivä läheni, näkyi hän horjuvan päätöksessään; hän tuli surulliseksi ja epäluuloiseksi vähäpätöisimpienkin asioiden suhteen. Tämä muutos ei välttämättömästi osottanut, että hänellä oli paha omatunto: se osotti ehkä ainoastaan aivan luonnollista tuskaisuutta, aina sen mukaan kuin oikeus-päivä lähestyi. Naomi huomasi tämän muutoksen lemmityssään. Tämä lisäsi suuressa määrin hänen tuskaansa, vaikka hän ei koskaan muuttanut mieltänsä Ambrosen suhteen. Siihen aikaan, josta nyt on puhe, olin minä melkein aina tytön kanssa. Neiti Meadowcroft tutki huoneessaan sanomalehtiä, jotta hän jos suinkin saisi jotakin tietoa John Jagosta; herra Meadowcroft ei suvainnut nähdä muita kuin tyttärensä ja lääkärinsä ja vieläpä joskus myöskin jonkun vanhoista ystävistään. Siitä ajasta saakka minulla on syytä uskoa, jotta Naomi meidän ystävällisen seurustelun kestäessä huomasi niiden tunteiden oikeata laatua, joita hän oli minussa herättänyt. Vaan hän ei siitä hiiskunut mitään. Hänen kohtelunsa minua kohtaan oli yhä vaan sisaren; hän ei hituakaan koskaan poikennut säädyllisyydestä.
Oikeuden istunnot alkoivat. Kun suuri jury (valamiehistö) oli kuullut todistukset ja tarkastanut Silas Meadowcroft'in tunnustuksen, päätti se, että tutkinto olisi pidettävä molempien vankien kanssa ja määrättiin sitä varten ensi päivä nousevalla viikolla.
Minä olin edeltäpäin kyllä sanonut Naomille, mikä suuren juryn päätös tulisi olemaan. Hän kärsi rohkeasti tuota uutta iskua.
"Joll'ette ole kyllääntyneet", sanoi hän, "seuratkaa minua myöskin huomenna vankilaan. Ambrose on silloin pienen lohdutuksen puutteessa". Hän vaikeni ja silmäili kaikkia päivän kuluessa tulleita kirjeitä, jotka makasivat pöydällä. "Ei vieläkään mitään tietoa Johnista", sanoi Naomi. "Kaikissa sanomalehdissä löytyy kuulutus. Minä olin aivan varma, että me jo aikoja sitten saisimme tietoa hänestä".
"Oletteko vielä varma siitä että hän elää?" rohkenin minä kysyä.
"Yhtä varma kuin koskaan ennen", vastasi hän vakavalla äänellä. "Hän piileilee jossakin: ehkäpä hän käyttää vale-pukua. Mutta joll'emme, kun oikeus alkaa istua, tietäisi hänestä enemmän kuin nyt tiedämme? Jos jury" — Naomi itse katkaisi puheensa kauhistuksella. Kuolema — häpeällinen kuolema mestauslavalla — voisi olla kauhistava seuraus juryn neuvottelusta. "Me olemme jo kyllin kauan odottaneet tietojen saapuvan luoksemme", jatkoi Naomi. "Nyt meidän itse täytyy etsiä John Jagon jälkiä. Vielä kuluu viikko, ennenkuin tutkinto alkaa. Kuka tahtoo auttaa minua etsimisessäni? Tahdotteko te, rakas Lefrank?"
Turhaa on kaiketi lisätä, että minä suotuin ehdotukseen, vaikka tiesin, ettei siitä olisi mitään apua.
Me suostuimme nyt käyttää päivän käymällä vankilassa ja, tavattuamme Ambrosea, kohta ruveta aivottuun etsimiseen. Kuinka tämä etsiminen olisi tapahtuva, siitä en minä, eikä liioin Naomi ollut selvillä. Me päätimme aluksi kääntyä poliisin luo pyytäen, että tämä auttaisi meitä John Jagon etsimisessä ja sitten menetellä asianhaarain mukaan. Onkohan koskaan kellään ollut enemmän toivotonta programmia kuin tämä?
"Asian-haarat" olivat kohta vastaisia. Minä pyysin, kuten tavallisesti, luvan saada käydä vankilassa ja nyt ensi kerta kiellettiin, eivätkä liioin asianomaiset huolineet ilmottaa mitään syytä tähän kieltoon. Vaikka kysyin miten tahansa, en minä saanut muuta vastausta kuin: "Ei tänään".
Naomin ehdotuksesta lähdimme vankilaan, jotta siellä ehkä saisimme pyydettyä selitystä. Virkaatekevä vanki-nihti ulko-portin luona kuului Naomin suureen ihaillja-joukkoon. Hän ilmasi varovaisesti salaisuuden kuiskauksella. Tuomari ja vankilan tirehtööri puhuivat juuri silloin Ambrose Meadowcroft'in kanssa hänen kopissansa: ne olivat nimenomaan kieltäneet laskemasta ketään muuta kuin heitä vangin puheille.
Mitähän tuo merkitsi? Me palasimme kummastellen taloon. Naomi tuli sattumalta puhuneeksi erään naispalvelijan kanssa siellä ja huomasi muutamia seikkoja.
Varhain aamulla samana päivänä oli eräs Meadowcroft'in vanhoista ystävistä tuonut tuomarin Morwickiin. Pitkä keskustelu oli ollut herra Meadowcroft'in, hänen tyttärensä ja sen virkamiehen välillä, jonka ystävä oli sinne tuonut. Tuomari oli lähdettyään talosta suoraan mennyt vankilaan ja yhdessä tirehtöörin kanssa käynyt Ambrosen koppiin. Koetettiinko yksityisesti voimakkaasti vaikuttaa Ambroseen? Melkein näytti siltä. Jos täten tosiaankin koetettiin vaikuttaa, voipi kysyä: Mikä oli sitten tarkoitus? Me voimme ainoastaan vartoa ja tehdä havaintojamme.
Meidän kärsivällisyyttämme ei kauan kysytty. Seuraavan päivän tapaukset ilmottivat sen meille aivan odottamattomalla tavalla. Edellä puolenpäivän kertoivat naapurit kummallisia uutisia vankilasta taloon.
Ambrose Meadowcroft oli tunnustanut olevansa John Jagon murhaaja! Hän oli samana päivänä kirjottanut tunnustuksen alle tuomarin ja vankilan tirehtöörin läsnä-ollessa!
Minä näin tämän asia-kirjan. Turhaa on tässä kertoa sen sisältöä. Lyhyesti sanoen, Ambrose tunnusti, mitä Silas oli tunnustanut, vaikka hän sanoi ainoastaan lyöneensä John Jagoa hänen pahan-ilkisen kiusanteon vuoksi, sillä hän luuli täten vähentävän rikollisuuttansa murhasta miestappoon. Oliko tunnustus tosiaan todenmukainen kertomus tapauksesta? Vai olivatko tuomari ja tirehtööri toimineet perheen hyväksi ja houkutelleet Ambrosea käyttämään tätä hurjaa keinoa välttääkseen häpiällistä kuolemaa — mestaus-lavalla? Tuomari ja tirehtööri olisivat aivan ääneti, kunnes oikeus pakottaisi heitä puhumaan.
Kuka antaisi Naomille tiedon tästä viimeisestä ja kaikkia surullisimmasta onnettomuudesta, joka oli häntä kohdannut? Koska Naomi tiesi, että minä salaisesti rakastin häntä, olin minä hyvin vastahakoinen ilmottamaan hänelle lemmittynsä Ambrose Meadowcroft'in tunnustuksen. Oliko joku muu perheen-jäsen kertonut hänelle, mikä oli tapahtunut? Asian-ajaja saattoi vastata minulle tähän kysymykseen: neiti Meadowcroft oli Naomille kertonut kaikki.
Minä olin suuresti liikutettu, kun kuulin tämän. Neiti Meadowcroft ei suinkaan ollut se henkilö, joka jollain kurin tahtoi säästellä tyttö-parkaa: ikävät uutiset olivat neiti Meadowcroft'in ilmotus-tavan kautta tulleet toista vertaa ikävämmiksi. Minä koetin saada selville, missä Naomi oli, mutta turhaan. Hän oli kyllä muuten ollut tavattavissa. Oliko hän nyt minua piilossa? Tämä ajatus juolahti mieleeni, kun kävelin alas rappusia turhaan koputeltuani hänen huoneensa ovea. Olin päättänyt puhua hänen kanssansa. Minä odotin muutaman minuutin ja nousin sitten taasen äkkiä ylös rappusia myöden. Minä tapasin Naomin penkereellä, juuri kun hän oli menemäisillään huoneestansa.
Hän koki juosta takasin. Minä tartuin hänen käsivarsiinsa ja pidätin häntä. Toisella kädellä, joka vielä oli vapaa, painoi hän nenäliinansa vasten kasvojansa, ikäänkuin tahtoisi hän peitellä kasvojansa minulta.
"Te sanoitte kerran, että minä olen lohduttanut teitä", puhuin minä ystävällisesti. "Ettekö tahto antaa minun lohduttaa teitä nytkin?"
Hän koki vielä päästä irti minusta.
"Ettekö ymmärrä, että minä häpeen katsoa teitä silmiin?" puhui hän matalalla, sortuneella äänellä. "Antakaa minun mennä!"
Minä koetin vielä rauhoittaa Naomia. Minä vedin hänen ikkuna-penkin luo. Minä sanoin odottavani, kunnes hän voisi puhua kanssani.
Hän vaipui alas penkille ja väänteli käsiään helmassaan. Hänen maahan luodut silmänsä yhä välttivät jäykästi kohdata minun silmäyksiäni.
"Voi!" sanoi Naomi itsekseen, "minkälaisissa houreissa minä olen ollut? Onkohan mahdollista, että minä koskaan olen voinut alentaa itseäni rakastamaan Ambrose Meadowcroft'ia?"
Hän säpsähti, kun tämä ajatus tuli hänen huulillensa. Kyyneleet valuivat hiljakseen pitkin hänen poskiansa.
"Älkää halveksiko minua, herra Lefrank!" sanoi hän matalalla äänellä.
Minä koetin vakaisesti selittää Ambrosen tekemää tunnustusta niin edullisessa valossa kuin suinkin oli mahdollista.
"Hänen mielevyytensä ei ole pitänyt ryhtiänsä", sanoin minä. "Hän on tehnyt tämän, koska hän epäili voimansa näyttää syyttömyytensä toteen ja pelkäsi mestaus-lavaa".
Naomi nousi ylös ja polki jalkaansa kiivaasti lattiaan. Hän käänsi kasvojansa minuun päin, häpeän puna poskilla ja suuret kyyneleet riippuivat hänen silmä-ripsistään.
"Minä en enää tahdo tietää hänestä", sanoi Naomi ankaralla äänellä. "Joll'ei hän ole murhamies, mikä hän sitten on? Valehtelija, ja arka raukka! Kummassako näistä omaisuuksista on hän minulle enemmän vastamielinen? Minä olen ainaiseksi erilläni hänestä! Minä en tahdo koskaan enää puhua hänen kanssansa!"
Naomi työnsi minun kiivaasti luotaan, kävi muutaman askeleen oveansa kohden, seisahtui ja palasi luokseni. Hänen jalo luonteensa ilmaantui näissä hänen sanoissaan:
"Minä en ole kiittämätön teitä kohtaan, rakas Lefrank. Nainen minun asemassani on ainoastaan nainen; ja kun hän häpee, kuten minä, tuntee hän sen syvästi, katkerasti. Antakaa minulle kätenne! Jumala siunatkoon teitä!"
Hän kohotti käteni huulilleen, ennenkuin huomasinkaan, ja suuteli sitä sekä kiirehti takaisin huoneisinsa.
Minä istahdin sille paikalle, jolla hän äsken oli istunut. Hän oli luonut silmäyksen minuun suudellessaan kättäni. Minä en muistanut Ambrosea ja hänen tunnustustansa, minä en muistanut lähestyvää oikeuden-istuntoa, minä en muistanut virkani toimia ja englantilaisia ystäviäni. Minä istuin siellä, mielipuolen itseluodussa Onnelassa, ajattelematta mitään muuta kuin Naomin kasvoja siinä silmänräpäyksessä, kun hän viimeksi oli katsellut minua.
Minä olen jo maininnut, että olin rakastunut Naomiin. Minä tässä sen sanon toistamiseen vakuuttaakseni teitä, että olen puhunut totta.