MAILMAN KAIVOT.
Kuolematon ihmissielu janoaa autuutta, oloa ja onnea, mutta kääntyy, hyljättyänsä elämän veden, viheliäisiin, vedettömiin kaivoihin, pahoihin himoihin ja haluihin ja luulee niiden tyydytyksellä voivansa sammuttaa hengen janoa ja ikävöimisen. Monet näistä kaivoista, vaikka hyvin erilaiset keskenänsä, ovat kuitenkin yhdenlaiset siinä, ett'ei niissä ole vettä. Toinen tahtoo tulla rikkaaksi ja kaivattaa kultaa ja aarteita etsiessään syvän kaivon. Hän onnistuu kullan etsinnässä, mutta sielu ei koskaan lakkaa janoamasta. Se ei saa koskaan kylliksi. Niin vähän vettä antaa se kaivo, jota rikkaudeksi kutsutaan. Toinen taas kaivaa nautinnon, turhuuden ja kunnianhimon kaivoja, mutta nämätkään eivät anna todellista virvoitusta, ne antavat vaan suuremman janon. Kun he sitten ovat pettyneet hankkeissaan itsellensä kaivoja elämän lähteen sijaan, niin tulee pahat voimat heidän avuksensa. Kun pimeyden ruhtinas oikein tahtoi pyytää sieluja verkoillansa, ei hän kaivanut kaivoa, vaan teki järven päihdyttävästä nesteestä, paloviinasta. Sen aaltoihin hukuttaa nyt murheellinen surunsa, raskasmielinen ottaa siitä huvitusta, alakuloinen rohkeutta, tyytymätöin virvoitusta, heikko voimaa ja onneton lohdutusta. Mutta kuinkas käypi? Heille käy samoin kuin kärpäsille, jotka uteliaasti lähestyvät maistamaan heille pantua myrkkyä: ne pörähtelevät muutamia kertoja ympäri, tupertuvat sitten nurinniskoin ja kuolevat. Samoin turmeltuu viinan kautta tuhansia ihmisiä joka vuosi. He pörisevät hurjassa vimmassa myrkyn ympärillä, siksi kuin kuolevat ijankaikkisen kuoleman ja joutuvat kadotukseen.