I.
"Hoi! Tallirenki hoi! Hoi!"
"Rakas ystäväni, minkätähden et soita soittokelloa?"
"Ei ketään ole pihalla. Kummallista. Huuda vielä toistamiseen!"
"Tallirenki hoi! Tallirenki hoi!"
Toinen huutoni kaikuu tyhjässä pihassa, eikä kukaan herää — huutoni ei vaikuta mitään. Minun voimani ovat lopussa, en tiedä mihin on ryhtyminen. Täällä seison minä nyt vieraan kaupungin ravintolan tyhjässä pihassa kahden hevosen kanssa, joita minun täytyy pidellä kiinni, ja lisäksi on vielä eräs nainen, josta minun myöskin on pitäminen huolta. Vielä on minun lisättävä, että toinen hevosista ontuu ja että nainen on minun vaimoni.
Te kenties kysytte, kuka minä olen.
Minulla on kyllä aikaa vastata tähän kysymykseen. Ei kuulu mitään, ei kukaan tule tervehtimään meitä. Sallikaa minun siis esitellä itseni ja vaimoni.
Minä olen Percy Fairbank — englantilainen herrasmies — neljänkymmenen vuoden vanha — ei mitään virkaa — maltillinen valtiollisissa kysymyksissä — pituudeltani keskinkertainen — valkoverinen — luonteeltani tasainen — rikas.
Vaimoni on ranskalainen. Hän oli neiti Clotilde Delarge, kun meidät ensikerran toisillemme esiteltiin hänen isänsä talossa Ranskassa. Rakastuin häneen — en tosiaan tiedä mistä syystä. Ehkäpä syy rakkauteeni oli se, ettei minulla ollut mitään tekemistä siihen aikaan. Saattaa olla, että minä sen vuoksi rakastuin häneen, koska kaikki ystäväni sanoivat minulle, että juuri hän oli se nainen, joka minun sopi naida. Mitä ulkomuotoon tulee, on minun myöntäminen, että mrs Fairbank ja minä emme ole ollenkaan toistemme näköisiä. Hän on solakka, tumma; lisäksi heikkohermoinen, helläsydäminen, romantillinen; kaikissa mielipiteissään hän menee mahdottomiin. Mitähän avuja tuollainen nainen huomasi minussa? Mitä minä hänessä? En tiedä sitä sen paremmin kuin tekään. Jollain kummallisella tavalla me sovimme toisillemme. Me olemme olleet mies ja vaimo kymmenen vuotta — ja ainoa puute on, ettei meillä ole lapsia? Minä en tunne mielipiteitänne, mutta minä pidän avioliittoani onnellisena — ylimalkaan.
Sen verran meistä. Seuraava kysymys on: kuinka olemme joutuneet ravintolan pihaan, ja minkätähden minun itse täytyy olla renkinä ja pidellä hevosia?
Enimmäkseen me asumme Ranskassa — siinä maatalossa, jossa minä ja vaimoni ensimmäisen kerran näimme toisemme. Joskus muutteeksi käymme ystäviemme luona Englannissa. Me olemme juuri sellaisella matkalla. Meidän isäntämme on minun vanha koulutoverini ja omistaa mitä kauneimman kartanon Sommersetshiressä. Me olemme saapuneet hänen Fairleigh Hall nimiseen taloonsa metsästysajan loppupuolella.
Sinä päivänä, jona minä nyt kirjoitan — päivänä, joka on määrätty merkkipäiväksi kalenterissamme — ovat koirat kokoontuneet Fairleigh Halliin. Mrs Fairbank ja minä olemme saaneet kaksi parainta hevosta ystäväni tallista. Me emme suinkaan ole ansainneet sellaista kunniaa; sillä me emme ole tottuneet metsästykseen, emmekä liioin pidä siitä lukua. Mutta toiselta puolen me mielellämme ratsastamme, ja me rakastamme raikasta kevätaamua ja ihanaa, viljavaa englantilaista maakuntaa, joka kaikkialla ympäröi meitä. Niin kauan kuin metsästys onnistuu, seuraamme me mukana. Mutta kun joku vastoinkäyminen tapahtuu — kun aika kuluu ja kärsivällisyyttä paljon kysytään, kun koirat hätäilevinä juoksevat sinne tänne ja hurjat metsästäjät ovat vihoissaan — silloin metsästys ei enää miellytä meitä. Me käännämme hevosemme eräälle polulle, jota puut mukavasti varjostavat. Me ajamme täyttä ravia pitkin polkua erääseen yhteismetsään. Me nelistämme metsän poikki ja seuraamme erään toisen tien koukerruksia. Ratsastamme muutaman pensasaidan yli, kuljemme kylän läpi ja saavumme kauniille kukkuloille. Hevoset puistelevat päitään ja pureksivat toisiansa ja ovat yhtä iloisia kuin mekin. Metsästys on jäänyt sikseen. Me olemme onnellisia kuin lapset, alamme laulaa ranskalaista laulua — kun silmänräpäyksessä ilomme loppuu. Vaimoni hevonen astuu etujaloillaan irtonaiselle kivelle ja kompastuu. Ratsastajan sukkela käsi pelastaa hevosen kaatumasta. Mutta kun hevonen taasen alkaa kävellä, tulee eräs ikävä tosiasia selville — eläimen jäsen on nyrjähtänyt, hevosen jalka on kankea.
Mikä neuvoksi? Me olemme muukalaisia autiossa seudussa. Mihin tahansa silmäilemme, emme näe ihmisasuntoa missään. Emme voi muuta kuin taluttaa hevosta ohjaksista kukkulalle ja katsoa, mitä ehkä havaitsisimme kunnaan toisella puolella. Minä vaihdan vaimoni satulan oman hevoseni selkään ja vaimoni nousee ratsaille. Hevoseni ei ole tottunut kantamaan naisia, se kaipaa miehen säärien puristusta kummallakin kyljellään; se tanssii ja potkii, hiekkaa pölyttäen. Minä seuraan perässä sopivan matkan päässä hevoseni jaloista ja talutan ontuvaa hevosta. Onkohan mitään kurjempaa olentoa maailmassa kuin ontuva hevonen? Olen nähnyt ontuvia ihmisiä ja ontuvia koiria, jotka olivat hauskoja ja iloisia olentoja — mutta en ole vielä koskaan nähnyt ontuvaa hevosta, jota ei onnettomuus kokonaan olisi runnellut.
Puolisen tuntia hevoseni tanssittaa vaimoani polulla. Minä käydä tepastelen jäljessä ja onneton hevonen kilkuttaa perässäni. Kun olemme pääsemäisillämme kukkulan huipulle, käy surkea matkamme erään Sommersetin talonpojan ohitse, joka työskentelee pellolla. Minä huudan miestä luoksemme; hän katselee minua mielipuolen tavoin astumatta askeltakaan lähemmäksi. Minä karjaisen niin kovaa kuin suinkin voin, kysyen, pitkäkö matka vielä on Fairleigh Halliin.
"Neljätoista peninkulmaa. Antakaa äyri minulle juomarahaksi."
Siinä meillä on talonpoika sellaisena kuin hän itse itsensä kuvasi!
Oikea luonne, ystäväni! Talonpojan luonne!
Mrs Fairbank ei huoli yhtä tarkoin kuin minä tutkia inhimillistä talonpoikaisluonnetta. Levoton hevonen ei suo hänelle silmänräpäyksenkään rauhaa; hänen kärsivällisyytensä on loppumaisillaan.
"Me emme voi matkustaa kauemmaksi, emme kahta peninkulmaa pitemmälle tällä tavoin", sanoo vaimoni. "Missä on lähin ravintola? Kysy tuolta lurjukselta."
Minä otan shillingin taskustani ja näyttelen sitä auringonpaisteessa. Shillingillä on kummallinen voima. Shillinki vetää kuin magneetti talonpoikaa yhä lähemmäksi. Minä ilmoitan hänelle, että me haluamme saada hevoset johonkin talliin ja vuokrata vaunut päästäksemme takaisin Fairleigh Halliin. Missähän me saamme nämä asiat ajetuiksi. Talonpoika vastaa luoden silmäyksen shillinkiin.
"Varmaankin Underbridgessä."
"Pitkäkö sinne on matka?"
Talonpoika uudistaa kysymyksen: "Pitkäkö matka Underbridgeen?" ja naurahtaa kysymykselle. "Hihii!"
"Underbridge on arvatenkin lähellä, kunhan sinne vain osaisimme.
Tahdotteko ruveta oppaaksi?"
— "Annatteko minulle juomarahaa?"
Minä nyökäytän päätäni myöntäväisesti ja näyttelen shillinkiä kädessäni. Talonpoikaisäly alkaa nyt hoksata. Mies yhtyy meidän surkeaan joukkoomme. Vaimoni on kaunis nainen, mutta talonpoika ei kertaakaan katsele häntä — ja mikä vielä kummempaa, hän ei katsele hevosianikaan. Hänen silmänsä on hänen sielunsa — ja hänen sielunsa ajattelee shillinkiä.
Me nousemme kukkulan huipulle, ja katso, tuossa toisella puolella laaksossa on matkamme määrä, Underbridgen kaupunki. Oppaamme pyysi shillinkinsä ja antoi meidän omin päimme saada ravintolasta selkoa. Minä olen luonteeltani kohtelias mies. Sanon "Hyvästi", kun erkanemme. Opas katsoo minuun, pitäen shillinkiä hampaidensa välissä tutkiakseen, onko raha oikea. "Hyvästi", vastaa hän karkealla äänellä — ja kääntää selkänsä ikäänkuin olisi loukkaantunut.
Kummallinen osoitus karttuvasta sivistyksestä! Ellen olisi nähnyt Underbridgen tornin huippua, olisin luullut eksyneemme villien ihmisten saarelle.