II.
Tultuamme kaupunkiin löydämme tuota pikaa ravintolan. Kaupungissa on yksi ainoa katu, sekin autio; saman kadun keskipalkoilla on ravintola — vanha, heikko kivirakennus. Kyltin maali on kulunut pois. Matalalla olevien ikkunain luukut ovat rakennuksen etupuolella kaikki suljettuina. Kukko ja kanat ovat ainoat elävät olennot, jotka ovat näkyvissä oven edustalla. Tämä on selvästi eräs noita vanhoja ravintoloita, joita oli siihen aikaan, kun vielä ajettiin kyydillä; nythän meillä on rautatiet kaikkialla. Me astumme avonaisen, holvatun portin läpi pihalle, mutta emme täälläkään tapaa ketään, joka tervehtisi meitä. Me lähdemme takapihalle tallia kohti; minä autan vaimoani hänen laskeutuessaan hevosen selästä — ja tässä me nyt olemme siinä tilassa, kuin kertomuksen alussa mainittiin. Ei ole soittokelloa. Ei kukaan vastaa huutoihini. Minä olen ihan auttamattomissa, hevosen suitset käsissäni. Mrs Fairbank käy pihan poikki ja tekee juuri samoin, kuin kaikilla naisilla on tapana tehdä, kun ovat vieraassa paikassa. Hän aukaisee jokaisen oven, jonka ohi hän kulkee ja kurkistelee sisälle. Minä puolestani olen hiukan huoahtanut ja aion juuri kolmannen ja samalla viimeisen kerran huutaa tallirenkiä — kun äkkiä kuulen mrs Fairbankin huutavan minua: "Percy! tule tänne!"
Hänen äänensä on kiihkeä ja levoton. Hän on aukaissut viimeisen oven pihan päässä — ja peräytynyt nähdessään oudon näyn. Minä sidon suitset suureen sinkilään seinässä ja käyn vaimoni luokse. Hän on tullut aivan kalpeaksi ja tarttuu kiivaasti käsivarteeni.
"Jumala siunatkoon!" huudahtaa hän, "katsohan!"
Minä katsahdan ja mitä minä näen? Näen pienen, likaisen tallin, jossa on kaksi pilttuuta. Toisessa seisoo hevonen syöden kaurojansa, toisessa makaa mies, nukkuen pahnoilla.
Vanha, harmaapäinen olento, onneton mies tallirengin puvussa! Hänen sisäänpainuneet ryppyiset poskensa, hänen ohut harmaa tukkansa, hänen kuiva, kellertävä ihonsa kertovat suruista ja vaivoista. Erinomaisen kolkot nähdä ovat hänen kasvonsa, joita nykii tuskallinen hermojen supistus suun toisella puolella. Minä kuulen hänen raskaasti hengittävän, kun ensin katselen häntä. Hän vapisee ja huokailee unessa. Tuo ei ole mikään suloinen näky — ja vaistomaisesti minä käännän katseeni kirkkaan auringon valaisemalle pihalle. Mutta vaimoni kääntää minut jälleen tallin ovea kohden.
"Odota?" sanoo hän. "Odota, hän ehkä tekee sen toistamiseen!"
"Mitä sitten?"
"Hän puhui unissaan, kun ensin kurkistin tänne. Hän näki hirveää unta. Hiljaa! Nyt alkaa hän taasen." Minä katselen ja kuuntelen. Mies nousee istualleen kurjalla vuoteellaan. Hän puhuu nopeasti, kiivaasti kuiskaten hampaidensa välistä:
"Herää! Herää! Murha!"
Hetkisen äänettömyys seuraa. Nukkuja liikuttaa verkalleen vasenta kättänsä, kunnes hän laskee sen kurkulleen; hän säpsähtää ja kääntelee itseään olkivuoteella, nostaa käsivartensa kurkusta ja ojentelee sitä hiljakseen. Hänen kätensä tarttuu olkiin sillä puolella, jolle hän kääntyi. Hän näkyy uneksivan, että hän pitää jotakin esinettä kädessään, jonkun aseen terää; minä näen hänen huulensa taas alkavan liikkua; minä hiivin hiljaa talliin; vaimoni seuraa minua kovasti puristaen nyrkkiänsä.
Me molemmat kumarrumme hänen ylitsensä. Hän puhuu vielä kerran unissaan — tällä kertaa on puhe hyvin epäselvä.
"Vaaleanharmaat silmät", kuulemme hänen sanovan, ja "vasen silmäluomi hiukan alaspainunut; pellavankarvainen tukka, kullankeltaiseen vivahtava — aivan oikein, äitini! kauniit valkoiset käsivarret, pieni naisen käsi, jonka sormien päät hiukan vivahtavat punaiseen — puukko — tuo kirottu puukko — ensiksi toiselle puolen, sitten toiselle — mutta sinä naisperkele, missä on puukko?"
Hän lakkaa puhumasta ja käy äkkiä levottomaksi. Me näemme hänen vääntelevän itseään oljilla. Hän hosuu ilmaa molemmilla käsillään ja hengittää raskaasti. Äkkiä aukenevat hänen silmänsä.
Ne eivät katsele mitään, niissä ilmenee epäselvä vilahdus — sitten ne taasen sulkeutuvat syvempään uneen. Vieläkö hän näkee unta? Vielä — mutta uni näkyy käyvän toista suuntaa. Kun hän nyt puhuu, on hänen äänensä muuttunut; sanat ovat harvoja — ne lausutaan surullisesti ja rukoilevasti kerta toisensa perästä. "Sanokaa rakastavanne minua! Minä pidän niin paljon teistä. Sanokaa rakastavanne minua! rakastavanne minua!" Hän vaipuu yhä syvempään uneen ja toistaa vielä matalalla äänellä näitä sanoja. Ne kuolevat hänen huulilleen. Hän ei puhu enää.
Nyt Vasta mrs Fairbank pääsee pelostansa. Suuri uteliaisuus valtaa hänet. Tuo oljilla nukkuva kurja olento on vaikuttanut hänen mielikuvitukseensa. Hän himoaa sanomattomasti jotakin romantillista. Kärsimättömästi hän puristaa käsivarttani.
"Kuuletko? Tuossa jutussa on myöskin nainen, Percy! Missä ovat ravintolan asukkaat? Käy pihalle ja huutele uudelleen!"
Vaimoni on kotoisin etelä-Ranskasta. Etelä-Ranska synnyttää kauniita, hehkuvasieluisia naisia.
Minä en sano sen enempää. Naineet miehet kyllä ymmärtävät kohtaloni. Nuorille miehille on tarpeen tietää, että on tilaisuuksia, jolloin meidän ei ainoastaan täydy rakastaa ja kunnioittaa vaan myöskin totella vaimojamme.
Minä käännyn tallin ovelta totellakseni, kun huomaan olevani vastakkain vieraan kanssa, joka meidän tietämättämme on hiipinyt luoksemme. Pieni, punaposkinen, unelias ukko, jonka kasvot eivät ilmaise mitään ja jonka pää on paljaana. Hänellä on housut ja säärykset, jotka ovat karkeasta verasta, ja vanha, kunnioitettava, lyhyeksi leikattu takki. Vaistomaisesti minä tunnen hänen olevan ravintolan isännän.
"Hyvää huomenta, herra", sanoo punaposkinen vanhus. "Minä olen hieman kuuro. Tekö äsken huusitte pihalla?"
Ennenkuin ehdin vastata, keskeyttää vaimoni minut. Hän pyytää (kimeällä äänellä, joka oli tarpeen isäntämme kuurouden vuoksi) saada tietää, kuka tuo onneton on, joka nukkuu tallissa.
"Mistä hän on? Minkätähden hän puhuu unissaan niin kauheita asioita? Onko hän nainut vai naimaton? Onko hän koskaan ollut rakastunut murhantekijättäreen. Minkälainen tuo nainen oli? Oliko hän tosiaan tehnyt murhan? Sanalla sanoen, hyvä ravintolan isäntä, kertokaa meille kaikki!"
Herra ravintolan isäntä kuuntelee uneliaasti, kunnes mrs Fairbank on lopettanut puheensa sitten vastaa hän nöyrästi:
"Hänen nimensä on Francis Raven. Hän on independentinen metodisti. Hän täytti 45 vuotta viime syntymäpäivänään. Hän on minun tallirenkini. Siinä on hänen elämänsä tarina."
Vaimoni tulinen, etelämainen luonne kuohahtaa ja hän polkee jalkaansa.
Ravintolan isäntä kääntyy poispäin ja katselee hevosia.
"Kaunis pari nuo hevoset tuolla pihalla. Tahdotteko saada ne talliini?"
Minä vastaan päännyökkäyksellä. Ravintolan isäntä, joka tahtoo päästä vaimoni suosioon, kääntyy uudelleen hänen puoleensa.
"Minä herätän Francis Ravenin. Hän on independentinen metodisti. Hän täytti 45 vuotta viime syntymäpäivänään. Hän on minun tallirenkini. Siinä on hänen elämänsä tarina."
Kun ravintolan isäntä toistamiseen on lausunut tämän hauskan kertomuksensa, menee hän talliin. Me seuraamme häntä nähdäksemme miten hän aikoo herättää Francis Ravenin ja mitä sitten on tapahtuva. Luuta on tallin nurkassa; ravintolan isäntä ottaa sen käteensä — käy nukkuvan tallirengin kimppuun — lyö miestä luudalla, aivan kuin tämä olisi häkissänsä oleva petoeläin. Francis Raven hypähtää huudahtaen ylös — katselee hämmästyneenä meitä hyvin epäilevällä katseella — kohta hän kuitenkin malttaa mielensä — ja muuttuu äkkiä kunnialliseksi ja nöyräksi palvelijaksi.
"Pyydän, rouva, nöyrimmästi anteeksi. Pyydän, herra, nöyrimmästi anteeksi."
Sekä hänen äänensä, että se tapa, jolla hän pyytää anteeksi, eivät sovi yhteen hänen ulkonaisen asemansa kanssa. Minä alan ymmärtää, minkätähden mrs Fairbank on niin mieltynyt tähän mieheen. Me molemmat seuraamme häntä pihalle nähdäksemme, mitä hän aikoo tehdä hevosille. Tapa, jolla hän nostaa ontuvan hevosen jalkaa, osoittaa, että hän on taitava toimessaan.
Kiireesti ja tyynesti vie hän hevoset erääseen tyhjään talliin, tuo sangollisen puolikuumaa vettä, ja laskee sitten ontuvan hevosen jalan sankoon.
"Lämmin vesi kyllä helpoittaa ajettumisen, herrani. Minä sitten käärin jalan ympärille kääreitä."
Kaikki, mitä hän tekee, tekee hän ymmärtäväisesti ja viisaasti; kaikki mitä hän puhuu, on asiallista. Nyt hänessä ei näy olevan mitään sekavaa, ei mitään kummallista. Onko tämä sama mies, jonka me äsken kuulimme puhuvan unissaan? Sama mies, joka heräsi pelko ja epäluulo silmissään? Minä päätän tutkia häntä tekemällä muutamia kysymyksiä.