V.
Nyt tiedätte, miten tulin lähteneeksi kotoani. Nyt kerron, mitä minulle tapahtui matkalla.
Pääsin perille kartanoon sangen pian, vaikka matka olikin melko pitkä. Ja heti sain huomata, että korttien ennustus ei pitäisi paikkaansa. Henkilö, jonka tapasin portilla, ei ollut mustaverinen nainen, vaan poika. Tämä näytti minulle, missä palkollisten asunto oli; ja tässäkään kohdassa eivät kortit liioin ennustaneet oikein. Minä en tavannut yhtä naista, vaan kaksi — eikä kumpikaan näistä ollut mustaverinen. Olen maininnut, etten ole taikauskoinen, ja siinä olen puhunut totta. Mutta minun on tunnustaminen, että tunsin olevani levoton, kun kumarsin hovimestarille ja sanoin asiani. Hänen vastauksensa saattoi täti Chancen ennustustaidon aivan häpeään. Vastoinkäyminen seurasi minua yhä edelleen. Toinen mies oli jo aamupäivällä ollut kartanossa anomassa tallirengin paikkaa ja oli sen saanut.
Minä koetin tyytyä onnettomuuteeni — kiitin hovimestaria — ja lähdin kylän ravintolaan levätäkseni ja saadakseni ruokaa, jonka puutteessa jo olin.
Ennenkuin palasin kotiin, tiedustelin ravintolassa ja kuulin, että matka kotiini olisi muutamia peninkulmia lyhyempi, jos seuraisin äsken tehtyä uutta tietä. Saatuani täydelliset neuvot, jotka kerrattiin ja selitettiin moneen kertaan, lähdin kävelemään ja kävelin yhtä mittaa, kunnes tuli ilta, levähtämättä laisinkaan paitsi yhden ainoan kerran, jolloin haukkasin vähän leipää ja juustoa. Pimeän tullen alkoi sataa ja tuuli yltyi; minä olin, ikävä kyllä, seudussa, joka oli minulle aivan tuntematon, vaikka arvasin olevani ainoastaan kahden ja puolen peninkulman päässä kotoani. Ensimmäinen talo, jonka tapasin ja jossa voin kysellä tietä, oli yksinäinen ravintola synkän metsän reunassa. Vaikka paikka näytti autiolta, oli se kuitenkin mieluinen miesparalle, joka oli väsyksissä ja eksynyt, joka oli repinyt jalkojaan ja jolla lisäksi oli sekä nälkä että jano. Isäntä oli kunnianarvoinen mies, eikä hän liioin vaatinut mahdottomia yösijastakaan. Minusta oli hyvin ikävää, kun äitini turhaan sai odottaa minun palaavan. Mutta majatalossa ei ollut ajoneuvoja saatavissa, enkä liioin yöllä jaksanut käydä etemmäksi. Väsymyksestä minun täytyi jäädä ravintolaan yöksi. Olin hiukan pahoinvoipa ja päätin heti mennä nukkumaan.
Voin syystä sanoa itsestäni, että olen kohtuullinen mies. Illalliseksi nautin ainoastaan muutamia läskipalasia, viipaleen kotona leivottua leipää ja tuopin olutta. Minä en heti kohta mennyt levolle syötyäni tämän yksinkertaisen aterian, vaan valvoin vielä hetkisen aikaa isännän kanssa puhellen synkästä tulevaisuudestani, pitkällisestä huonosta onnestani ja vihdoin hevosista ja kilpajuoksusta. En minä, ei isäntäni eivätkä monet työmiehetkään, jotka eri ryhmissä istuivat ravintolahuoneessa, lausuneet mitään, joka olisi voinut kiihoittaa uteliaisuuttani tahi mielikuvitustani.
Vähän jälkeen kello yhdentoista suljettiin ravintola. Minä kävin isännän mukana, pitäen kynttilää, kun hän salpasi ikkunaluukut ja ovet. Hiukan kummissani huomasin, kuinka vankat teljet, salvat ja ikkunaluukut olivat.
"Me olemme, kuten näette, melkein yksinämme täällä", sanoi ravintolan isäntä. "Ei vielä koskaan kukaan ole yrittänyt murtautua tänne, mutta eihän ole vahingoksi olla varuillaan. Kun ei kukaan poikkea tänne, olen ainoa mies talossa. Vaimoni ja tyttäreni ovat arkoja ja palvelijatar samoin. Vielä lasi olutta, ennenkuin menette levolle?" — "Kiitos, ei!" — "Mutta minä en käsitä, kuinka niin kohtuullinen mies kuin te voitte olla palveluksetta. — Tässä saatte levätä. Olette ainoa vieras täällä tänä yönä, ja tulette näkemään, että vaimoni on koettanut parastaan, jotta teillä olisi niin mukavaa kuin mahdollista. Mutta ettekö laisinkaan enää halua juoda olutta." — "Olkoon menneeksi! —"
Kello oli puoli yksitoista kun nousin portaita ylös makuuhuoneeseen. Se sijaitsi talon takaosassa ja sen ikkuna oli metsään päin.
Minä suljin oveni, panin kynttilän pesukaapille ja rupesin makuulle. Tuuli yhä vain puhalsi ja sen yksinäinen valitus metsässä tuntui kaamealta. Minua ei nukuttanut laisinkaan. Päätin olla kynttilää sammuttamatta, kunnes minua oikein alkaisi nukuttaa. En ollut aivan kaltaiseni, tunsin olevani alakuloinen vastoinkäymiseni vuoksi aamulla, ja ruumiini oli ihan uuvuksissa ja hellä pitkästä kävelystä. Minun ei siis tästä syystä tarvinnut pelätä saavani kauan valvoa pimeässä ja kuunnella tuulen surullista valitusta metsässä.
Vaivuin uneen huomaamattani; silmäni menivät umpeen ja unen horroksessa en tullut ajatelleeksikaan kynttilän sammuttamista.
Sitten en muista muuta kuin että heikko väristys kävi läpi ruumiini, päästä jalkoihin saakka; tunsin sanomattoman tuskan sydämessäni, tuskan jonka tapaista en koskaan ennen ollut tuntenut. Väristys saattoi minut vain levottomaksi, mutta tuska herätti minut silmänräpäyksessä. Avasin silmäni selko selälleen, jolloin mieleni ihmeellisen äkkiä selveni.
Kynttilä oli palanut melkein loppuun, niistämätön kynttilän karsi oli juuri pudonnut alas ja liekki sattui tällä haavaa olemaan kirkas ja kyllin valaiseva.
Huomasin erään henkilön huoneessani sängyn ja suljetun oven välillä. Se oli nainen, joka puukko kädessä katsoa tuijotti minuun.
Olin kauhusta äänettömänä. Tuossa minä makasin pitäen silmäni kiinnitettyinä naiseen ja tuossa seisoi nainen puukko kädessä ja katseli minua.
Nainen ei puhunut sanaakaan meidän tuijottaessamme toisiimme; jonkun ajan kuluttua alkoi hän hiljalleen liikkua vuoteeni vasenta puolta kohden..
Kynttilä valaisi hänet selvästi. Hän oli nuori, solakka nainen, hänen hiuksensa olivat kellahtavat ja silmät vaalean harmaat; vasen silmäluomi oli hiukan painuksissa. Minä huomasin kaiken tämän ja painoin mieleeni, ennenkuin hän oli ehtinyt saapua vuoteeni luokse. Sanaakaan sanomatta, jäykkää muotoaan vähääkään muuttamatta hän astui kuulumattomin askelin vuoteeni viereen ja seisahtui päänaluksen kohdalle, kohottaen puukon lyödäkseen minua. Laskin käteni kaulalleni suojellakseni sitä, mutta kun näin hänen aikovan lyödä, heitin käteni vuoteen oikealle puolelle ja ruumiini samalle taholle juuri silloin, kun puukko nuolen nopeudella iskettiin patjaan, tuskin hiuskarvaakaan olkapäästäni.
Minun silmäni katselivat naisen kättä — minulla oli näet hiukan aikaa tarkastaa sitä, sillä hän ainoastaan verkalleen veti puukon pois patjasta. Valkoinen, siro käsivarsi, jonka valkoista ihoa peitti muutama ihokarva. Sormet olivat pienet naisen sormet, joiden kynsien ympärystä vivahti veripunaiselle.
Nainen veti pois puukon ja astui taasen hiljalleen takaisin sängynjalan luokse; siinä hän silmänräpäykseksi seisahtui ja katseli minua; sitten hän meni sanaakaan sanomatta kuulumattomin askelin sängyn toiselle puolelle, jossa minä makasin.
Tultuansa lähelle minua, nosti hän taas puukkonsa ja minä heittäysin vasemmalle puolelle. Uudelleen hän löi puukkonsa patjaan, sukkelaan liikuttaen käsivarttansa; ei nytkään isku sattunut minuun. Tällä kertaa silmäsin puukkoa. Puukko oli noita suuria puukkoja, joita miehet käyttävät leikatessaan leipäänsä ja läskiänsä. Naisen pienet, hienot sormet peittivät ainoastaan kaksi kolmasosaa puukon varresta, jonka huomasin olevan pukin sarvea; se oli yhtä kiiltävä ja välkkyvä kuin puukonteräkin, joka näytti aivan uudelta.
Toistamiseen veti nainen puukon patjasta ulos ja kätki sen äkkiä väljään hihaansa. Sitten seisahtui hän sängyn viereen katselemaan minua. Minä näin hänet silmänräpäyksen tässä asennossa — sitten putosi loppuun palaneen kynttilän sydän kynttilänalustalle. Liekki muuttui pieneksi, siniseksi pilkuksi ja huone kävi pimeäksi.
Vain silmänräpäys, — ja sitten leimahti sammuva kynttilänsydän viimeisen kerran. Silmäni olivat yhä luotuina sängyn oikealle puolelle, kun valkea viimeisen kerran vilahti. Vaikka miten koitin tähystää, en voinut enää eroittaa mitään. Nainen puukkoineen oli kadonnut.
Rupesin jälleen tointumaan. Tunsin kuinka sydämeni tykytti; kuulin tuulen surulliset huokaukset metsässä; saatoin nousta vuoteeltani ja herättää asukkaat, ennenkuin nainen ehtisi päästä pakoon.
"Murha! Herätkää! Murha!"
Ei kukaan vastannut huutooni. Nousin ja hapuilin pimeässä oven luo.
Nainen oli kai tullut ja mennyt sitä tietä.
Ovi oli lukossa, juuri niinkuin olin sen sulkenutkin, silloin kuin panin maata.
Seisoin silmänräpäyksen hämilläni. Sitten kuulin äänen oven ulkopuolella ja aukaisin oven. Isäntä tuli minua vastaan, pitäen palavaa kynttilää toisessa, pyssyä toisessa kädessä.
"Mikä nyt?" sanoi hän luoden vihaisen silmäyksen minuun.
Minä voin ainoastaan kuiskaten vastata hänelle.
"Nainen puukko kädessä. Huoneessani. Kaunis vaaleahiuksinen nainen.
Nainen tavoitteli kahdesti minua puukolla."
Isäntä nosti ylemmäksi kynttilän ja tarkasteli minua kiireestä kantapäähän.
"Nainen näkyy kahdesti olleen teihin osaamatta."
"Minä väistin puukkoa, kun hän löi. Sen sijaan puukko kahdesti sattui sänkyyn. Katsokaa vain niin näette."
Isäntä meni heti kynttilän kanssa vuoteen ääreen. Ei viipynyt minuuttiakaan, ennenkuin hän kiivastuneena puhkesi puhumaan:
"Piru vieköön sekä teidät että naisen puukkoineen! Ei näy vähintäkään merkkiä sänkyvaatteissa. Mitä hittoa tulette tällä tavoin toisen taloon peloittelemaan talonväen unennäöllänne."
"Mitä? Tuo nainen, joka yritti lyödä minua, ei siis ollut elävä ihminen, kuten minä itse?" Aloin vapista koko ruumiiltani. Pelkkä ajatus kauhistutti minua.
"Tahdon lähteä pois tästä talosta", sanoin minä. "Parempi on sateessa ja pimeässä kävellä maantietä, kuin viipyä tässä huoneessa tämän näyn perästä. Lainatkaa minulle kynttilä, jotta näen pukeutua ja sanokaa, mitä olen velkaa."
Isäntä meni kynttilän kanssa edelläni makuuhuoneeseen.
"Velkaa?" sanoi isäntä. "Te voitte tarjoiluhuoneen taulusta nähdä, minkä verran olette velkaa. En olisi antanut teille yösijaa, vaikka olisitte maksanut mitä hyvänsä, jos ennakolta olisin tiennyt, että näette näkyjä ja huudatte. Katsokaa sänkyä! Missä näkyy täällä puukon jälkiä? Katsokaa ikkunaa — onko salvat murrettu? Katsokaa ovea, jonka kuulin teidän itse sulkevan, onko se murrettu auki? Murhaako nainen puukolla talossani! Ettekö häpeä!"
Silmäni seurasivat hänen kättänsä, kun hän ensin osoitti sänkyä, sitten ikkunaa ja vihdoin ovea. Ei näkynyt mitään. Lakana oli yhtä eheä, kuin sinä päivänä, jolloin se oli neulottu. Ikkuna oli tarkoin suljettu. Ovi riippui saranoillaan yhtä vakavasti kuin ennenkin. Pukeuduin sanaakaan sanomatta. Me astuimme molemmin portaita alas. Katselin kelloa ravintolahuoneessa. Se oli kaksikymmentä minuuttia yli kahden aamulla. Maksoin laskuni ja isäntä laski minut pihalle. Sade oli lakannut, mutta yö oli pimeä, ja tuuli tuntui kiihtyneen. Mutta en välittänyt pimeästä, en kylmästä enkä siitäkään, etten varmuudella tiennyt tietä kotiin. Ajatukseni pyörivät yhä vain samassa piirissä, ajattelin yhä yöllistä ilmiötä. Kenen olin nähnyt? Kuka oli hän, joka tahtoi tappaa minut? Unihaaveko? Olikohan tuommoinen olento haudan tuolta puolen? Kummitus? En voinut vastata tähän yöllä pimeässä vaeltaessani. Enkä myöskään puolenpäivän aikana mitenkään osannut tätä arvoitusta selittää. Oltuani useita tunteja eksyksissä ja harhailtuani sinne tänne minä vihdoin pääsin kotiin.