IV.
Nyt on kulunut kymmenen vuotta siitä, kun unessa sain ensimmäisen ennustuksen elämäni suuresta tapauksesta.
Minun on helpompi kertoa asia teille, jos suosiollisesti ajattelette istuvanne keskuudessamme pienessä asunnossamme Cambridgeshiressä kymmenen vuotta sitten.
Päivä oli loppumaisillaan; kolme meistä, nimittäin äitini, minä itse ja tätini mrs Chance istuivat pöydän ääressä. Molemmat naiset olivat syntyneet Skotlannissa ja kumpikin oli leski. He eivät olleet lainkaan toistensa näköisiä, sen verran kuin voin heitä muistaa. Äitini oli elänyt kaiken ikänsä Englannissa, eikä puhunut sen enempää kuin minäkään Skotlannin murretta. Tätini Chance ei ollut koskaan ennen käynyt Skotlannin rajojen ulkopuolella, kunnes sitten miehensä kuoleman jälkeen muutti asumaan äitini luo. Ja kun tätini aukaisi suunsa, sai kyllä kuulla tuota alkuperäistä, leveää Skotlannin murretta, sen minä rohkenen sanoa, jos koskaan olette muutoin kuullut tuota kielimurretta puhuttavan!
Meillä oli sattumalta sinä iltana jotenkin tärkeä keskustelunaihe. Tuumailtiin, tekisinkö viisaasti vai ei, aikoessani seuraavana aamuna jalkaisin lähteä pitemmälle matkalle.
Seuraava aamu sattui olemaan syntymäpäiväni edellinen aamu; matkani tarkoitus oli tarjoutua tallirengiksi erääseen ylhäiseen taloon lähimmässä kreivikunnassa. Virkaan arveltiin olevan ryhtyminen kolmen viikon kuluessa. Minä olin yhtä sopiva tähän toimeen kuin kuka muu tahansa. Perheemme hyvinä päivinä oli isäni hoitanut suurta tallia, jossa hevosia kasvatettiin; ja minä olin tottunut hevosten hoitoon aivan lapsuudesta asti. Suokaa minulle anteeksi, että vaivaan teitä tällaisilla vähäpätöisillä asioilla. Ne ovat kuitenkin tärkeitä kohtia elämäkerrassani, kuten pian tulette huomaamaan.
Äitiparkani vastusti kovasti matkalle lähtöäni.
"Sinä et mitenkään jaksa kävellä koko matkaa edestakaisin huomisyöhön", sanoi äitini. "Seurauksena on se, ettet tule nukkumaan kotona syntymäpäivänäsi. Aina isäsi kuolemasta saakka olet tuona yönä aina nukkunut kotona. Minulle ei ole mieleen, Francis, että nyt tulet olemaan poissa kotoa. Viivy vielä päivä, poikani — ainoastaan päivä."
Minä puolestani olin kyllästynyt joutilaana olemiseen, enkä voinut suostua viipymään, kuten äitini olisi tahtonut. Päiväkin voi olla suuriarvoinen. Joku muu voisi tulla ennen minua ja saada paikan.
"Muista kuinka kauan olen ollut ilman työtä", sanoin minä. "Älä pyydä matkan jättämistä toistaiseksi. Minä en petä sinua, äiti. Palaan kotia huomisyöhön, vaikkapa maksaisin viimeisen äyrini saadakseni ajaa hevosella jonkun taipaleen."
Äitini pudisti päätään.
"Tuo matka, Francis, ei ole minun mieleeni — se ei miellytä minua." Ei mikään voinut muuttaa hänen mieltänsä tämän matkan suhteen. Me koetimme molemmin puolin vakuuttaa ja houkutella toisiamme. Vihdoin päätimme jättää asian ratkaisemisen tädilleni, mrs Chancelle.
Sillä aikaa kun me koetimme innokkaasti kumota toistemme väitteitä, istui täti Chance, mykkänä kuin kala, katsoa tuijottaen teekuppiinsa ja miettien itsekseen. Kääntäessämme katseemme häneen, hän näkyi heräävän.
"Te molemmat jätätte siis asiaan minun halvan ratkaisuni alaiseksi?" sanoi täti lempeällä kielimurteellaan.
Me vastasimme kumpikin myöntävästi; tämän perästä täti Chance työnsi ensin teekupit pöydältä syrjään ja otti sitten hameensa taskusta esille kortit.
Älkää uskoko, että tämä tapahtui kevytmielisyydestä tai tarkoituksella huvittaa äitiäni ja minua. Tätini toden totta luuli voivansa ennustaa tulevaisuutta katsomalla korteista. Hän ei koskaan ryhtynyt mihinkään toimeen kysymättä ensin korteilta neuvoa. Hän ei olisi voinut paremmin osoittaa harrastavansa menestystäni, kuin juuri sillä tavalla, kuin hän nyt osoitti. En sano tätä ollenkaan pilallani; minä ainoastaan mainitsen sen tosiasian, että kortit jollakin käsittämättömällä tavalla olivat yhteydessä hänen uskonnollisen vakaumuksensa kanssa. Vielä tänään voi tavata ihmisiä, jotka uskovat henkien toimivan tuoleilla ja pöydillä. Saman perusteen mukaan (lieneeköhän siinä sitten mitään perustetta) luuli tätini jonkun kaitselmuksen vaikuttavan korttien kautta.
"Onko sinulla, Francis, vai äidilläsi oikein — teetkö hyvin vai pahoin, jos huomenna lähdet tai olet lähtemättä — kaikesta tästä antavat kortit tietoa sinulle. Me olemme kaikki kaitselmuksen alaisia. Kortit sanovat, miten asiat tulevat tapahtumaan."
Kun äitini kuuli tämän, käänsi hän päänsä pois pahastuneena. Sisaren mielipide korteista oli hänen mielestään miltei herjauksen veroinen. Mutta äitini oli ajatuksiaan lausumatta. Täti Chance oli, totta puhuakseni, miesvainajansa jälkeen perinyt 30 punnan vuotuisen eläkkeen. Tämä oli suuriarvoinen lisä taloudessamme — ja meidän köyhien sukulaisten täytyi siis kohdella häntä jonkinmoisella kunnioituksella. Mitä minuun tulee, antoi isäni minulle — vaikka hän ei tehnytkään mitään muuta minun hyväkseni, ennenkuin hän joutui ahdinkoon — kuitenkin hyvän kasvatuksen ja vapautti minut, Jumalan kiitos, kaikista turhista ennakkoluuloista. Siihen aikaan ei juuri mikään minua huvittanut ja kärsivällisesti odotin saada kuulla kohtaloni, koska itsekin luotin kortteihin!
Tätini alkoi temppujen tekonsa, laskien pois kaikki seitsikkoa huonommat kortit. Hän sekoitti muut kortit vasemmalla kädellään, jotta se ennustaisi onnea; sitten hän jätti korttipakan minun nostettavakseni.
"Vasemmalla kädellä, Francis — muista se! Luota kaitselmukseen, mutta älä unohda, että sinulla on onnesi vasemmassa kädessäsi!"
Pitkällinen ja perinpohjainen korttien jakeleminen seurasi nyt; sen kautta niiden luku väheni, kunnes ainoastaan viisitoista oli jäljellä somasti laskettuina puoliympyrään tätini käteen. Kortti, joka sattui olemaan äärimmäisenä ympyrän oikealla puolella, oli säännön mukaan se, joka oli edustavinaan minua.
"Minä nostan ylös ruutukuninkaan", sanoi tätini. "Minä luen seitsemän korttia oikealta vasemmalle ja rukoilen nöyrästi siunausta sille kortille, joka sitten seuraa."
Tätini sulki silmänsä ikäänkuin hän lukisi ruokalukua ja piti silmäini edessä seitsemännettä korttia. Minä mainitsin, mikä seitsemäs kortti oli; — patarouva. Tätini aukaisi taasen äkkiä silmänsä ja loi minuun ilkeäjuonisen silmäyksen.
"Patarouva merkitsee mustaveristä naista. Sinä ajattelet salaa jotakin mustaveristä naista. Sinä, Francis?"
Kun mies on ollut ilman ansiotta enemmän kuin kolme kuukautta, ei hänen mieleensä johdu ajatella naisia — ei musta- eikä valkoverisiä. Mielessäni oli ainoastaan tallirengin virka tuossa muhkeassa kartanossa, ja sanoin sen tädillenikin. Hän ei ollut kuulevinaankaan puhettani. "Joutavia! Sinä pidät kortin kädessäsi! Jollet ajattele häntä tänään, niin ainakin huomenna. Mikä vääryys on ajatella mustaveristä naista? Minäkin olin kerran sellainen, ennenkuin hiukseni kävivät harmaiksi. Ole huoleti, Francis, ja katso korttia."
Minä tein niin. Seitsemän korttia oli pöydällä. Täti otti pois kaksi kummastakin päästä — ja käski minun sanoa, mitkä olivat molemmat äärimmäiset niistä kuudesta kortista, jotka nyt olivat jäljellä pöydällä. Ne olivat ristiässä ja ruutukakkonen. Täti loi silmänsä kattoon hurskaan kiitollisuuden tunteella, joka suuressa määrässä kysyi äitini kärsivällisyyttä. Ristiässä ja ruutukakkonen merkitsivät ensinnäkin hyviä uutisia (tietysti sen uutisen, että minä saisin tallirengin viran); toiseksi pian tapahtuvaa matkaa (selvään tarkoittaen matkaani seuraavana aamuna); ja vihdoin kolmanneksi rahasummaa (arvatenkin tallirengin palkka), joka toivoi pääsevänsä taskuuni. Kun tätini näillä ennustavilla sanoilla oli lausunut kohtaloni, kieltäytyi hän ennustamasta sen enempää. "Voi, poikaseni! On kaitselmuksen kiusaamista, kun tahdotaan tietää korteista enemmän kuin ne jo ovat sanoneet. Lähde sinä huomenna tuonne komeaan kartanoon. Mustaverinen nainen on tapaava sinut portilla; ja tämän naisen avulla sinä olet saava tallirengin viran sekä ne käsirahat, jotka sitä seuraavat. Sisareni poika, kun taskusi ovat täynnä rahoja, ethän sinä suinkaan unohda Chance tätiäsi, joka kaitselmuksen avulla pitää leskisäätyänsä kunniassa — kolmella kymmenellä punnalla vuodessa."
Minä lupasin muistaa tätiäni, (joka sivumennen sanottuna oli tavattoman rahanahne) siinä onnellisessa tilassa, jolloin tyhjät taskuni vihdoinkin olisivat täynnä. Sitten minä silmäilin äitiäni. Hän oli suostunut ottamaan sisarensa riidanratkaisijaksi meidän kesken, ja — hänen sisarensa oli lausunut mielipiteensä minun edukseni. Äitini ei sen enempää tehnyt vastaväitteitä. Hän nousi hiljaa ja suuteli minua katkerasti huoaten — ja poistui huoneesta. Täti Chance pudisti päätään.
"Pelkään, Francis, että äitiparallasi on ainoastaan pakanallinen käsitys korteista!"
Seuraavana aamuna päivän koittaessa lähdin matkalle. Katsahdin taakseni mökkiimme päin, avatessani veräjän. Toisessa ikkunassa istui äitini, pitäen nenäliinaa silmillään, toisessa seisoi tätini, näyttäen patarouvaa siten yllyttääkseen minua matkaan. Minä heilutin kättäni jäähyväisiksi molemmille ja astuin ripein askelin pitkin tietä. Oli viimeinen päivä helmikuuta. Olkaa niin hyvä ja muistakaa, että synnyin maailmaan ensimmäisenä päivänä maaliskuuta kello kaksi aamulla.