VII.
Kertomus varoituksesta on nyt kerrottu. Päättäkää itse, oliko tämä varoitus oikea vai väärä, kun saatte kuulla, mitä tapahtui seuraavana syntymäpäivänäni.
Kesän kuluessa alkoi onni olla minulle yhä enemmän myötäinen. Istuin eräänä päivänä piippuani poltellen erään vanhan ladon luona kylän lähellä, kun tapahtui onnettomuus, joka antoi elämäni kohtalolle aivan uuden suunnan. Tapaus oli mitä tavallisinta laatua — tuskin mainitsemisen arvoinen. Eräs nainen, joka itse ajoi, täyttä karkua kiitävä hevonen, pelkurimainen palvelija, joka oli muassa ja oli nyt puolikuolleena säikähdyksestä, ja lato, joka oli liian lähellä — kaiken tämän minä näin muutamassa silmänräpäyksessä imiessäni pari savua piipustani. Pysäytin hevosen, kun tämä oli jo melkein ladon vieressä ja sain pienen kolauksen aisasta. Mutta se ei tehnyt mitään. Rouva selitti, että minä olin pelastanut hänen henkensä; seuraavana päivänä tuli rouvan mies mökkiimme ja otti minut palvelukseensa. Rouva sattui olemaan mustaverinen; ehkä teitä huvittanee kuulla, että juuri täti Chance kohta huomasi tämän seikan, ja koetti sillä pelastaa korttien arvon. Tässä oli patarouvan ennustus käynyt toteen, aivan niin kuin tätini oli sanonut minulle.
"Luota tästälähinkin, Francis", sanoi tätini, "umpimähkään kortteihin. Sinä olet valmis, sen minä tiedän, mutisemaan jotakin Jumalan sallimasta, jota sinä et käsitä enemmän kuin Israelin lapsetkaan. Minä en sano enää muuta. Mutta kun rahoja alkaa lakkaamatta tulvata, älä unohda täti Chancea, joka istuu hylättynä, kuten varpunen katolla, nauttien ainoastaan pientä, kolmenkymmenen punnan suuruista vuotuista eläkettä."
Pysyin palveluspaikassani (Lontoon Westendissa) seuraavan vuoden kevääseen asti.
Siihen aikaan alkoi isäntäni terveys huonontua. Lääkärit käskivät hänen matkustaa ulkomaille, ja koko perheenväki hajaantui. Kohtaloni oli kuitenkin vieläkin onnellinen. Kun minä jätin palvelukseni, sain isännältäni vuotuisen eläkerahan sen päivän muistoksi, jona olin pelastanut hänen rouvansa. Isäntäni oli muutoin kunnon miehiä. Nyt oli minulla siis vapaus, joko ottaa palvelus tai olla ottamatta, kuinka itse vain halusin; pieni tuloni riitti äidilleni ja minulle elatukseksi.
Isäntäni ja emäntäni lähtivät Englannista helmikuun lopulla. Muutamien toimien vuoksi, joita he olivat huostaani jättäneet, täytyi minun viipyä Lontoossa kuukauden viimeisiin päiviin saakka. Vasta iltajunassa pääsin lähtemään kotiini viettääkseni syntymäpäivääni tavallisuuden mukaan äitini luona. Oli sunnuntai, kun pääsin kotiin; minulle oli sangen ikävää kuulla, että äitini oli sairaana. Vielä ikävämpää oli, että lääkkeet olivat juuri edellisenä päivänä loppuneet, eikä äitini ollut tullut hankkineeksi toisia lääkkeitä tilalle, kuten lääkäri oli määrännyt. Lääkäri itse valmisti ja myi niitä lääkkeitä, joita hän määräsi potilailleen, ja minä tarjouduin menemään lääkäriä herättämään. Mutta äitini ei mitenkään tahtonut suostua tähän, ja syötyämme illallista, käski hän minun mennä levolle.
Nukahdin hetkiseksi, mutta heräsin sitten. Äitini makuuhuone oli minun makuuhuoneeni vieressä. Kuulin täti Chancen raskain askelin käyvän edestakaisin huoneessa. Arvelin olevan jotakin hätänä ja koputin ovelle. Äitini tuskat olivat palanneet, oli aivan välttämätöntä hankkia hänelle lieventäviä lääkkeitä. Puin vaatteet päälleni ja kiiruhdin lääkepullo kädessäni kylän toiseen päähän, jossa lääkäri asui. Tornin kello löi neljännestä vaille kaksi syntymäpäivänäni, juuri kun pääsin lääkärin asunnolle. Soitettuani kelloa, tuli lääkäri sänkykamarinsa ikkunaan, kuulustellakseen, mikä oli hätänä. Hän käski minun odottaa ja sanoi laskevansa minut sisälle apteekin oven kautta. Odottaessani — tulin ajatelleeksi, miten tämä päivä oli valoisa ja lämmin vuodenaikaan katsoen. Tuo vanha talo, jossa tapaturma vaunuilla oli ollut tapahtumaisillaan, oli näkyvissä. Kuu paistoi selkeältä taivaalta ja valaisi talon melkein yhtä kirkkaasti kuin olisi ollut päivä.
Muutaman minuutin kuluttua laski lääkäri minut sisälle apteekkiinsa. Suljin oven ja ajattelin, että hän liian vähillä vaatteilla oli lähtenyt sängystänsä. Lääkäri antoi ystävällisesti äidilleni anteeksi, että tämä oli ollut välittämättä hänen antamistaan neuvoista, ja alkoi heti valmistaa lääkettä. Me puuhasimme kumpikin pullon ääressä, lääkäri kaasi lääkettä pulloon ja minä pidin kynttilää, kun kuulimme ulko-oven kadulta päin äkkiä avattavan.