VIII.
Kukahan meidän rauhallisessa kylässä oli valveilla ja liikkeellä näin myöhään?
Henkilö, joka oli oven aukaissut, oli nainen, minkä huomion hämmästyksekseni tein hänen astuessaan kynttilän valopiirin sisälle.
Nainen tuli myymäpöydän luo, seisahtui viereeni ja kohotti huntuansa. Samassa silmänräpäyksessä, kun hän näytti kasvonsa, löi torinkello kaksi. En minä enkä lääkäri tunteneet naista. Hän oli epäilemättä kaunein nainen, minkä olen koskaan nähnyt.
"Minä näin valoa oven raosta", sanoi nainen, "tarvitsen vähän lääkkeitä."
Nainen puhui aivan tyynesti — ikäänkuin ei olisi ollut mikään kumma, että hän oli liikkeellä kello kaksi aamulla ja että oli seurannut minua apteekkiin pyytääkseen lääkkeitä. Lääkäri katsoa tuijotti naiseen aivan kuin hän epäilisi omia silmiänsä.
"Kuka olette?" kysyi hän. "Kuinka olette tähän aikaan liikkeellä?"
Nainen ei pitänyt lukua lääkärin kysymyksestä. Hän sanoi vain, mitä hän oli vailla.
"Minulla on hammastauti. Pyydän saada unettavia lääkkeitä."
Tohtori ymmärsi kun nainen pyysi unettavia lääkkeitä. Hän oli nyt omalla alallaan — — ja kääntyi tällä kertaa vilkkaasti naisen puoleen.
"Vai niin, onko teillä hammastauti? Antakaa minun katsoa hammasta."
Nainen puisteli päätään ja laski kaksi shillinkiä pöydälle.
"En huoli vaivata teitä hampaillani. Tässä on rahat, olkaa niin hyvä ja antakaa lääkkeet minulle."
Tohtori laski rahat takaisin naisen käteen.
"Minä en myy unettavia lääkkeitä tuntemattomille", vastasi hän. "Jos te olette sairas ruumiin tai sielun puolesta, on se aivan eri asia. Silloin autan teitä."
Nainen pisti rahat takaisin taskuunsa.
"Te ette voi minua auttaa", sanoi hän yhtä tyynesti kuin ennenkin.
"Hyvästi!"
Sitten avasi hän apteekin oven mennäkseen ulos kadulle.
Tähän saakka en minä ollut puhunut sanaakaan. Olin seisonut kynttilä kädessä (tietämättä että pidin kynttilää) — silmäni olivat kiinnitettyinä naiseen, koko sieluni riippui hänessä — juurikuin olisin ollut lumottu. Naisen silmät ilmaisivat vielä selvemmin kuin hänen sanansa, että hän oli päättänyt surmata itsensä tavalla tai toisella. Kun hän avasi oven, sain minä, levottomana mahdollisten tapahtumain vuoksi, puhekykyni takaisin.
"Seisahtukaa!" huusin minä. "Odottakaa minua. Tahdon puhua kanssanne, ennenkuin menette pois."
Nainen kohotti silmänsä välinpitämättömästi kummastellen ja hymyili katkerasti.
"Mitä teillä on minulle sanottavaa."
Nainen seisahtui ja naurahti itsekseen..
"Mutta miksikä ei", jatkoi hän. "Minulla ei ole mitään tekemistä, eikä mihinkään menemistä."
Nainen astui askeleen taakse päin ja nyökäytti päätään minulle.
"Te olette kummallinen mies. Minä melkein haluan tehdä teille mieliksi — odotan teitä pihalla."
Ovi suljettiin. Nainen oli kadonnut.
Minä oikein häpeän tunnustaa, mitä nyt tapahtui. Ainoa puolustukseni on, että tosiaan olin aivan lumottu. Käännyin seuratakseni häntä, enkä muistanut ollenkaan äitiäni. Lääkäri pidätti minut.
"Älkää unhottako lääkkeitä", sanoi hän. "Ja jos tahdotte seurata neuvoani, älkää huoliko tuosta naisesta. Herättäkää poliisi. Poliisin velvollisuus on pitää huolta hänestä — eikä teidän."
Sanaakaan sanomatta otin lääkkeet käteeni; pelkäsin loukkaavani lääkäriä, jos olisin yrittänyt vastata hänelle. Hän kaiketi huomasi yhtä hyvin kuin minäkin, että nainen pyysi unijuomaa myrkyttääkseen itsensä. Lääkäri oli mielestäni liian välinpitämätön tässä asiassa. Minä siis vain kiitin häntä, kun hän antoi minulle lääkkeet, ja kiiruhdin ulos.
Nainen odotti minua pihalla, kuten hän oli luvannut; hän kulki verkalleen edes takaisin kirkkaassa kuutamossa, joka valaisi hänen hienoa ihoansa, hänen vaaleita, kultaisia hiuksiansa, hänen suuria, harmaita silmiänsä juuri sellaisella hohteella, joka niille paraiten soveltui. Hän oli tuskin kuolevaisen näköinen, kun hän kääntyi puhutellakseen minua.
"No?" sanoi nainen, "mitä te minusta tahdotte?"
Tartuin hänen käsiinsä ja lausuin ajatukseni yhtä suoraan, kuin olisin tuntenut hänet kaiken ikäni.
"Te aiotte tappaa itsenne", sanoin hänelle. "Mutta minä tahdon estää teitä sitä tekemästä. Jos seuraan teitä kaiken yötä, voin estää aikomuksenne."
Nainen naurahti.
"Tehän itse omin silmin näitte, ettei lääkäri tahtonut myödä juomaa minulle. Liikuttaako se tosiaankin teitä, jos elän tai kuolen?"
Nainen puristi ystävällisesti kättäni tätä kysyessään; hänen silmänsä katsoivat minuun ystävällisellä hellyydellä, joka tunki lävitseni kuin tuli. Sanat sammuivat huulillani; en voinut vastata hänelle.
Hän ymmärsi minua, vaikka en puhunut sanaakaan.
"Te olette antanut minulle elämisen halua ystävällisellä kohtelullanne", sanoi hän. "Ystävällisyys vaikuttaa kummallisesti naisiin ja koiriin sekä muihinkin kotieläimiin. Miehet ovat ainoat, joihin ystävällisyys ei vaikuta. Olkaa huoleti — minä lupaan pitää yhtä suurta huolta itsestäni, kuin jos olisin onnellisin nainen maailmassa; mutta älkää antako minun viivytellä teitä täällä. Mihin aiotte mennä?"
Minä kurja, heikko raukka olin taasen unohtanut äitini — vaikka pidin lääkepulloa kädessäni!
"Menen kotiin", sanoin minä. "Mihin te aiotte yöksi jäädä?
Ravintolaanko?"
Hän nauroi katkeralla äänellä ja viittasi latoa.
"Tuossa on minun ravintolani tänä yönä", sanoi hän. "Kun väsyin ympärikiertelemiseen, lepäsin siellä."
Me lähdimme molemmin yhdessä kotiani kohden. Minä rohkenin kysyä, oliko hänellä ystäviä.
"Luulin omistavani yhden ainoan ystävän", sanoi nainen, "muuten ette koskaan olisi tavannut minua tässä paikassa. Näyttää nyt siltä kuin olisin ollut väärässä. Minun ystäväni ovi suljettiin silmäini edessä muutama tunti sitten; ystäväni palvelija uhkasi minua poliisilla. En voinut minnekään muualle mennä, kun olin koittanut onneani teidän naapurissanne; eikä minulla ollut mitään muuta jäljellä kuin nämä kaksi shillinkiä ja nämä rääsyt. Kukahan kunniallinen ravintolanisäntä tahtoisikaan ottaa minua huoneeseensa? Kuljeskelin ympäri, ajatellen, miten pääsisin päiviltäni — silpomatta itseäni ja ilman suuritta tuskitta. Näillä seuduin ei ole jokea. En voinut käsittää, miten surmaisin itseni, kun kuulin teidän soittelevan lääkärin ovikelloa. Näin vilahdukselta pulloja apteekissa lääkärin päästäessä teidät sisälle — ja kohta juolahti unijuoma mieleeni. Ketä varten ovat nämä lääkkeet? Vaimoanneko varten?"
"Olen naimaton."
Nainen naurahti taasen.
"Naimaton! Jos olisin hiukan paremmissa vaatteissa, olisi minulla ehkä joku toivo. Missä asutte? Täälläkö?"
Me olimme nyt saapuneet äitini porstuan ovelle. Nainen ojensi kätensä, sanoakseen jäähyväiset minulle. Vaikka hän oli ilman kotia ja aivan yksin, ei hän kuitenkaan pyytänyt suojaa minulta. Esittelin, että hän jäisi meille yöksi äitini ja tätini tietämättä. Meidän keittiömme oli jäljestäpäin rakennettu mökin viereen, nainen saattoi olla siellä kenenkään huomaamatta, kunnes talonväki tulisi liikkeelle aamulla. Vein hänet keittiöön ja asetin tuolin takan eteen, jotta hän saisi hiilloksen edessä lämmitellä. Tämä oli väärin tehty minulta — oikein häpeällisesti, jos niin tahdotte. Minä juuri aprikoin, mitä te olisitte minun tilassani tehneet. Sanokaa minulle, olisitteko antaneet tämän ihanan naisen palata takaisin kylmään latoon aivan kuin järjetön luontokappale. Jumala olkoon armollinen sille naiselle, joka olisi kyllin tyhmä uskoakseen ja rakastaakseen teitä — jos olisitte tehnyt niin!
Jätin hänet seisomaan takan ääreen ja menin äitini luokse.