IX.
Jos koskaan olette tunteneet sydämen tuskaa, voitte käsittää, miten minä salaa kärsin, kun äitini tarttui käteeni ja lausui:
"Olen pahoillani, Francis, että yörauhasi on tullut häirityksi minun tähteni."
Annoin hänelle lääkkeitä pullosta ja hänen luonaan viivyin siksi, kunnes tuskat helpoittivat. Täti Chance meni levolle; äitini ja minä olimme yksinämme valveilla. Huomasin, että äitini kirjoituslaatikko oli siirretty tavalliselta paikaltansa ja nyt oli vuoteella hänen vieressänsä. Äitini huomasi, että minä tarkastelin lipasta.
"Tänään on sinun syntymäpäiväsi, Francis", sanoi hän. "Onko sinulla mitään sanomista minulle?"
Olin niin täydellisesti unohtanut unennäköni, etten hoksannut, mitä äitini mietti lausuessaan nämä sanat. Pelkäsin alussa, että hän oli epäluuloinen minua kohtaan. Minä käännyin poispäin ja sanoin:
"Minulla, äitini, ei ole mitään sanomista."
Hän antoi minulle merkin kumartua päänaluksen yli ja suudella häntä.
"Jumala siunatkoon sinua, rakas lapsi", sanoi äiti, "ja olkoon sinulle suotu monta onnellista syntymäpäivää!"
Hän pusersi kättäni, ummisti väsyneet silmänsä ja vaipui pian rauhalliseen, tyyneen uneen.
Hiivin alas portaita. Äitini sanat varmaankin vaikuttivat minussa vielä astuessani portaita alas. Ainakin minä seisahduin laskiessani käteni suljetun keittiön oven lukolle ja sanoin itsekseni:
"Jos lähtisin pois talosta ja koko kylästä puhumatta sanaakaan enää hänen kanssaan?"
Olisinko tosiaan tällä tavoin välttänyt kiusauksen, jos olisin päättänyt lähteä? Kuka voi sen sanoa? Nyt ei minulla itselläni ollut päättämisvoimaa? Siinä vielä seisoessani ja epäillessäni kuuli nainen minun olevan oven takana ja aukaisi keittiön oven. Meidän silmämme kohtasivat toisensa; tämä ratkaisi koko asian.
Me olimme toistemme seurassa pari tuntia, eikä kukaan voinut aavistaakaan meidän olevan siellä, eikä liioin mikään muukaan meitä häirinnyt. Tämä oli kyllin pitkä aika naiselle kertoakseen minulle kuluneen elämänsä salaisuuksia. Kyllin pitkä aika naiselle valloittaakseen minut ja tehdäkseen kanssani mitä halusi. On turhaa tässä kertoa kaikista niistä onnettomuuksista, mitkä olivat kohdanneet häntä; ne olivat liian tavallisia voidakseen huvittaa ketään.
Naisen nimi oli Alicia Warlack. Hän oli syntynyt ja kasvanut kuten korkeasukuinen nainen. Hän oli menettänyt asemansa yhteiskunnassa, arvonsa ja ystävänsä. Siveys kauhistui häntä katsoessaan ja pahe oli saanut hänet valtoihinsa kokonaan. Hän oli säälittävä, mutta hän lumosi minut. Onko tuo sitten niin ihmeellistä? Muistakaa, kuka minä olen. Missä minä hänen asemassansa olisin ketään osannut etsiä, tai missä minä minun omassa asemassani olisin kunniallisten naisten seassa löytänyt hänen vertaisensa. Voivatko he kävellä kuten hän käveli tai katsoa merkitsevästi kuten hän katsoi? Oliko heillä hänen hieno ihonsa, hänen hymyilynsä, hänen jalkansa, hänen kätensä? Hänessä ei ollut täplääkään; hän oli siro varreltaan. Kun hän syleili minua, laski hän käsivarret ympärilleni kuten enkeli siipensä; ja hänen hymyilynsä ympäröi minut hohteellaan, ikäänkuin aurinko. Naurakaa tai itkekää minun tähteni, miten haluatte. En tahdo puolustella itseäni — ainoastaan selittää käytöstäni. Te olette hienoa väkeä; se mikä hurmasi minut, on jokapäiväistä teille. Enkeli tai piru, puhdas tai saastainen — hän oli kuitenkin korkeasukuinen nainen ja minä vain tallirenki.
Ennenkuin talossa aamulla herättiin, lähti nainen läheiseen, suureen tehdaskaupunkiin.
Täällä hän saattoi pienillä säästöilläni hankkia itselleen sopivia vaatteita ja asunnon vieraiden ihmisten luona jotka eivät vaivanneet häntä kysymyksillään, niinkauan kuin saivat häneltä vuokramaksun. Täällä minä saatoin käydä hänen luonaan milloin minkin tekosyyn nojalla, ja me molemmat saimme yhdessä ajatella ja keskustella tulevaisuudestamme. Minun ei kaiketi tarvitse sanoa teille, että olin luvannut ottaa hänet vaimokseni. Mies minun asemassani nai aina sellaisen naisen kuin hän oli.
Kummasteletteko, että olin onnellinen siihen aikaan? Olisin ollut täydellisesti onnellinen, ellei erästä seikkaa olisi ollut: en nimittäin morsiameni läsnäollessa ollut koskaan hyvällä tuulella.
Minä en tahdo sanoa, että tunsin olevani arka tai epäluuloinen hänestä, tai että olisin hävennyt häntä. Mielipaha, jota tunsin, tuli siitä, että olin kahdella päällä, olinko nähnyt tämän naisen jo ennemmin, kuin tuona varhaisena aamuna, jolloin tapasimme toisemme lääkärillä. Tuon tuostakin mietiskelin, kenenkä kasvoja naisen kasvot muistuttivat, voimatta päästä varmuuteen. Tämä kummallinen tunne, tämä ainoa kysymys, johon en voinut vastata, vaivasi minua enemmän kuin voitte aavistaakaan. Enimmiten tämä ajatus tuli mieleen iltasilla, kun kynttilät olivat sytytetyt. Te olette kyllä huomanneet, kuinka vaikeata on joskus muistella unohtunutta nimeä — saamatta sitä selville, vaikka kuinka ajattelisi. Niin oli minunkin laitani. En voinut muistaa, kenenkä näköinen tämä nainen oli.
Kolme viikkoa olimme tuumailleet asioista ja vihdoin sopineet tavasta, miten kertoisin kotona hankkeistamme. Alicia oli ollut palvelustoverina siihen aikaan, jolloin palvelin ystävällistä isäntääni Lontoossa. Meidän ei nyt enää tarvinnut pelätä, että jonkun odottamattoman tapauksen kertominen olisi äidilleni vahingoksi. Hänen terveytensä oli huomattavasti parantunut kolmen viikon ajalla. Ensi iltana, kun äitini kykeni istumaan tavalliselle paikallensa teepöydän ääressä, rohkaisin minä mieleni ja kerroin aikovani mennä naimisiin. Äitini syleili minua ja huudahti ilosta:
"Voi Francis!" sanoi hän, "iloitsen sydämeni pohjasta, että sinulla tulee olemaan joku joka huvittaa ja hoitaa sinua minun kuoltuani!"
Mitä täti Chanceen tulee, voitte minun sanomattakin käsittää, mitä hän teki. Voi, jos tosiaan kortit voisivat jotain ennustaa, kuinka kammottavasti ne olisivat ennustaneet sinä iltana!
Päätettiin, että toisin morsiameni mukanani päivällisille seuraavana päivänä.