XII.
Vaimoni oli tietysti huomannut, että me salavihkaa olimme lähteneet pois. Hän oli juovuksissa ja raivoissaan. Keittiössä oli päivällisruoka viskattu tuhkalaatikkoon; pöytäliina oli siepattu pöydältä. Missä oli puukko?
Olin tyhmä kyllä, kysyessäni puukkoa. Vaimoni kieltäytyi antamasta sitä minulle. Meidän välillämme syntyneessä riidassa sain tietää puukolla olevan kamalan historian. Puukkoa oli käytetty useampia vuosia sitten eräässä murhassa, ja se oli niin taitavasti kätketty, etteivät asianomaiset voineet saada sitä käsille tutkintoon. Muutamien entisten ystäviensä kautta sai vaimoni tilaisuuden ostaa tuon murha-aseen. Hänen turmeltunut tunteensa piti äärettömän suuressa arvossa tätä puukkoa. Kun huomasin olevan mahdotonta hyvällä saada puukkoa käsiini, päätin ottaa sen myöhemmin salaa. Etsin kuitenkin turhaan. Ilta tuli ja minä lähdin hetkeksi kävelemään kadulle. Voi helposti ymmärtää, miten alakuloinen olin, kun kerron teille pelänneeni nukkua vaimoni kanssa samassa huoneessa.
Kolme viikkoa kului. Vaimoni yhä kieltäytyi antamasta puukkoa minulle, ja yhä minä kovin pelkäsin nukkua samassa huoneessa hänen kanssaan. Minä kävelin ympäri öisin tahi istuin puoli nukuksissa tuvassamme tahi valvoin äitini vuoteen ääressä. Ennenkuin äsken alkaneen kuukauden ensimmäinen viikko oli loppuun kulunut, kohtasi minua onnettomuus: äitini kuoli. Tämä tapahtui vähää ennen syntymäpäivääni. Hän oli halunnut elää siihen päivään saakka. Minä olin äitini luona hänen kuolinhetkellään. Hänen viimeiset sanansa minulle tässä maailmassa olivat:
"Älä palaa sinne, poikani — älä palaa."
Minun täytyi kuitenkin palata, vaikkapa vaan valvoakseni vaimoni hankkeita. Äitini sairauden viime päivinä oli vaimoni pahuudessaan tehnyt minut kovin surulliseksi, selittäessään, että hän tahtoi käyttää oikeuttaan olla saapuvilla äitini hautajaisissa. Vaikka kovasti vastustelin, niin pysyi hän kuitenkin päätöksessään. Hautajaisia varten määrättynä päivänä hän yllytettynä ja kiihtyneenä väkevien juomien nauttimisesta, tunkeusi luokseni ja kiroili ruumissaatossa käveleviä.
Entisten kärsimysten lisäksi tämä viimeinen solvaus oli suurempi, kuin olisin voinut kärsiä. Se teki minut melkein mielipuoleksi. Minä löin vaimoani.
Kohta lyötyäni kaduin. Vaimoni ryömi sanaakaan sanomatta huoneen nurkkaan ja katseli minua hirvein silmäyksin. Tästä silmäyksestä veri suonissani hyytyi. Ei ollut nyt aikaa miettiä mitään sovintoa. Minun täytyi etsiä itselleni turvallinen paikka, siksi kunnes hautajaiset olisivat ohi. Minä salpasin vaimoni hänen makuukamariinsa.
Kun minä, laskettuani äitini hautaan, palasin kotiin, huomasin Alician istuvan vuoteen vieressä pitäen käsissään myttyä ja suuresti muuttuneena sekä kasvojensa että olentonsa puolesta. Hän katsoi tyynesti minuun; hän puhui erinomaisen tyynellä äänellä — kaikki hänessä näytti olevan teeskenneltyä.
"Ei kukaan ihminen ole vielä koskaan minua lyönyt;" sanoi hän. "Puolisollani ei tule olemaan syytä lyödä minua toistamiseen. Aukaise ovi ja anna minun mennä matkoihini."
Hän kävi ohitseni ja meni pois talosta. Minä näin hänen kävelevän pitkin katua ylöspäin.
Oliko hän lähtenyt pois hyvässä tarkoituksessa? Valvoin koko yön ja odotin. En askeltakaan kuullut, mikä olisi ilmoittanut kenenkään lähestyvän. Seuraavana yönä laskeusin levolle väsyneenä uupumukseen saakka, mutta en riisunut vaatteitani yltäni, enkä sammuttanut kynttilää. Untani ei mikään häirinnyt. Kolmas, neljäs, viides, kuudes yö kului, eikä mitään tapahtunut. Vielä seitsemäntenä yönä minä levolle mennessäni pelkäsin jotakin tapahtuvan; nytkin oli minulla vaatteet päälläni, ovi oli suljettu, avain pöydällä, kynttilä paloi.
Uneni oli levoton. Heräsin pari kertaa tuntematta mielipahaa. Herätessäni kolmannen kerran, palasi tuo kauhea väristys, joka minulle yöllä oli tullut yksinäisessä ravintolassa. Aukaisin silmäni ja katsoin vuoteen vasemmalle puolelle. Siellä nainen seisoi silmät luotuina minuun. — — —
Naisen haamu taasen? Ei. Vaimoni. Elävä nainen, jolla oli samanlaiset kasvot, samanlainen ryhti, kuin sillä naisella, jonka olin nähnyt unissa. Hän piti kaunista kättänsä koholla ja hienot valkoiset sormet puristivat puukon päätä.
Silmänräpäyksessä minä hyökkäsin hänen kimppuunsa; mutta en kuitenkaan niin rohkeasti, että olisin ennättänyt estää hänet kätkemästä puukkoa. Sanaakaan hiiskumatta, naisen ääntäkään päästämättä painoin minä hänet alas tuolille. Toisella kädelläni minä vedin ylös hänen hihansa; ja samaan paikkaan, johon Naisen haamu oli kätkenyt veitsensä, siihen oli vaimonikin piiloittanut puukkonsa, jonka varsi oli pukinsarvesta ja näytti aivan uudelta.
Minä en voi selittää, mitä tunsin huomatessani tämän, enkä liioin nytkään voi sitä selittää. Pitäen puukkoa kädessäni katselin tuimasti vaimooni.
"Tahdoitko tappaa minut?" kysyin.
"Tahdoin", vastasi vaimoni, "tahdoin tappaa sinut."
Hän laski kätensä ristiin rinnoilleen ja tuijotti kylmästi minuun.
"Minä sinut tapan tavalla tai toisella", sanoi hän, "ja vieläpä tällä puukolla."
En tiedä, mikä minua vaivasi. Vakuutan, etten ole mikään pelkuri ja kuitenkin käyttäydyin kuin pelkuri. Minä kauhistuin. En voinut katsella häntä — en voinut puhutella häntä. Jätin hänet puukkoineen ja lähdin yön selkään.
Tuuli huokaili ulkona ja ilma tuntui sateiselta. Torninkellot löivät lyöntejänsä, kun kuljin kirkon ohitse kaupungin äärimmäisiä katuja pitkin. Lyönnit olivat neljänneslyöntejä. Ensimmäiseltä poliisilta, jonka tapasin, kysyin, mitä kello oli.
Hän katsoi kelloansa ja vastasi:
"Kello on kaksi."
Kaksi aamulla. Mikä oli kuukauden päivä, joka nyt oli alkanut? Rupesin laskemaan äitini hautajaisista. Unen ja todellisuuden kauhistava yhtäläisyys tuli täydelliseksi. Oli — syntymäpäiväni.
Olinko välttänyt sen hengen vaaran, jota uni oli ennustanut? Vai oliko tämä ainoastaan toinen varoitus?
Kun nämä epäselvät ajatukset risteilivät sielussani, seisahduin jonkun matkan päässä kaupungin ulkopuolella. Raikas ilma oli taasen virkistänyt mieltäni — tunsin jossain määrin olevani taas entiselläni. Hetkisen mietittyäni huomasin pian, kuinka tyhmästi olin tehnyt, kun annoin vaimoni vapaasti mennä, minne hän halusi, ja tehdä mitä mieleensä johtui.
Käännyin heti ja läksin asunnolleni.
Oli vielä pimeä. Palavan kynttilän olin jättänyt makuuhuoneeseen. Kun nyt katsoin ylös ikkunaan, ei valoa näkynyt huoneesta. Astuin eteisen ovelle. Vallan hyvin muistin, että olin sen lukinnut lähtiessäni ulos; nyt se oli auki.
Pihalla odottelin aina päivänkoittoon saakka pitäen taloa yhä silmällä. Vihdoin uskalsin astua sisään — kuuntelin, mutta mitään ei kuulunut — katsoin keittiöön, arkihuoneeseen, mutta en löytänyt mitään. Vihdoin menin makuuhuoneeseen. Sekin oli tyhjä.
Tiirikka oli lattialla; tästä sain selville, miten vaimoni oli päässyt yöllä sisälle. Tämä oli ainoa jälki, jonka Naisen haamu oli jättänyt.