XIII.
Minä viivyin kotona siksi, kunnes liike alkoi kaupungissa — ja sitten lähdin erään lakimiehen luo. Vaikka olin jonkunverran hämmennyksissäni, oli minulla kuitenkin selvillä, mitä minun oli tekeminen: tahdoin myödä taloni ja lähteä pois paikkakunnalta. Mutta odottamattomia esteitä alkoi ilmaantua. Minulla sanottiin olevan velkojia, jotka oli tyydytettävä, ennenkuin pääsisin lähtemään kaupungista. Kuitenkin olin minä säännöllisesti joka viikko jättänyt vaimolleni rahoja, jotta hän saisi maksaa laskunsa. Tarkemman tutkinnon tapahtuessa huomattiin, että vaimoni oli tuhlannut jokaisen äyrin, jonka olin antanut hänelle. Ei mikään auttanut. Minun täytyi maksaa vaimoni velat.
Tässä hankalassa tilassa oli ensimmäinen velvollisuuteni ruveta lakimiehen avulla asioitani järjestämään. Viipyessäni kaupungissa tein kaksi tyhmyyttä. Tästäpä syystä sain vielä viimeisen kerran tietoa vaimostani.
Ensinnäkin olin niin tyhmä, että yhä säilytin puukkoa taskussani, kun kerran olin sen käsiini saanut. Lisäksi lähdin ypö yksin jalkaisin kaupungille eräänä pilkkopimeänä yönä lakimieheni luo, koska minulla oli muuan asia hänelle kerrottavana. Ilman mitään vaaraa pääsin perille, mutta palatessani kotiin tarttui pari miestä takaapäin minusta kiinni ja raahasi minut erääseen pimeään käytävään. Täällä he ryöstivät minulta sekä sen vähäisen rahasumman, mikä oli taskussani, että myöskin puukon. Niin lakimies kuin minäkin arvelimme rosvojen olleen vaimoni hyviä tuttavia ja hänen kehotuksestaan käyneen kimppuuni. Tämän arvelun todenperäisyyden huomasin seuraavana päivänä, kun sain nimettömän kirjeen, joka oli kirjoitettu Alician käsialalla. Jo ensi rivistä huomasin, että puukko oli jälleen tullut Alician käsiin. Toinen rivi muistutti minua siitä, että olin lyönyt Aliciaa. Kolmas rivi ilmaisi minulle, että hän tulisi verelläni kostamaan tämän lyönnin; ja kahdesti oli kirjoitettu nämä sanat: "Minä teen sen puukolla!"
Tämä tapahtui vuosi sitten. Molemmat miehet, jotka olivat ryöstäneet minut, joutuivat oikeuden käsiin, — mutta siitä lähtien en ole onnistunut saamaan minkäänlaista tietoa vaimostani.
Elämäkertani on nyt kerrottu. Maksettuani velat ja lailliset verot, oli minulla jäljellä taloni hinnasta ainoastaan viisi puntaa. Minun oli siis jälleen alusta alkaminen. Vaeltaessani siellä täällä, saavuin pari kuukautta sitten Underbridgeen. Ravintolan isäntä oli ennestään tuttu perheemme kanssa. Hän antoi minulle, — ja se oli ainoa, mitä hän voi antaa — ruokaa ja asunnon eräässä rakennuksessa. Minulla ei ole siellä mitään tekemistä, paitsi toripäivinä. Tulevana talvena ravintola suljetaan ja silloin saan tulla toimeen omin neuvoin. Entinen isäntäni kyllä auttaisi minua, jos häneltä pyytäisin apua — mutta se ei ole minulle mieleen; hän on jo auttanut minua enemmän kuin ansaitsenkaan. Kukapa muuten tietää, ehkä kaikki vastoinkäymiseni ovat lopussa tulevana vuonna? Ensi talvena on taasen syntymäpäiväni — ja voihan tuo syntymäpäiväni olla kuolinpäivänikin. Niin! On kyllä tosi, että valvoin viime yönä ja kuulin tornikellon lyövän kaksi ilman että mitään tapahtui. Mutta en kuitenkaan uskalla tulevaisuuteen luottaa. Vaimoni käsissä on puukko — vaimoni vainoaa minua. En ole taikauskoinen, en laisinkaan. En liioin usko unia; sanon vain että Alicia Warlack vainoaa minua. Saatan kyllä olla väärässä. Saatan olla oikeassakin. Kukapa voi sen seikan ratkaista?