XIV.
Me sanoimme jäähyväiset Francis Ravenille Fairleigh Hallin portilla ja lupasimme, että hän pian saisi tietoa meistä.
Samana iltana mrs Fairbank ja minä puhuimme huoneessamme. Puheemme aiheena oli tallirengin elämäkerta; olimme erimieliset siitä, minkä verran ihmisrakkautta olimme velvolliset osoittamaan tallirengille.
Minun ajatukseni miehen kertomuksesta oli aivan käytännöllistä laatua. Francis Raven oli mielestäni niin kauan miettinyt tuota kummallista unennäköä ja huonon vaimonsa käytöstä, että hän lopulta oli joutunut jonkinmoiseen itsensä pettämisen tilaan tässä asiassa. Vallan mielelläni tahdoin auttaa häntä pienemmällä rahasummalla ja puoltaa häntä lakimieheni luona, jos hän tosiaankin oli jossakin vaarassa ja tarvitsi neuvoa. Tähän päättyivät mietteeni niistä velvollisuuksista, joita minulla saattoi olla tätä henkisesti kivuloista miestä kohtaan.
Mrs Fairbankin romantillinen luonne ei tyytynyt tähän järkevään tuumaan, vaan meni mahdottomiin.
"Yhtä vähän voisin luopua Francis Ravenista, kun hänen syntymäpäivänsä tulee", sanoi vaimoni, "kuin laskea luotani hauskan kirjan lukematta viimeisiä sivuja. Olen päättänyt, Percy, viedä hänet tallirenkinä mukanamme Ranskaan, kun palaamme sinne takaisin. Mitäpä yksi mies enemmän tai vähemmän maksaa niin varakkaille ihmisille, kuin me olemme?"
Ilojeni ja surujeni toveri jatkoi tällä tavoin puhettansa, eikä lainkaan pitänyt lukua niistä syistä, joita minä väitteitteni puolustukseksi toin esiin. Tarvitseeko minun sanoa naineille veljilleni, kuinka tämä väittely päättyi? Vaimoni tietysti hiukan suututti minua ja minä lausuin muutamia ankaria sanoja. Suuresti loukattuna vaimoni tietysti kääntyi toiselle kyljelleen aviovuoteellamme ja purskahti itkuun. Tietysti "herra" sitten pyysi anteeksi ja "rouva" sai asian menemään mieltänsä myöten.
Ennenkuin viikko oli loppunut, ratsastimme Underbridgeen ja tarjosimme
Francis Ravenille ylimääräisen tallirengin paikan luonamme.
Aluksi miesparka tuskin voi käsittää erinomaista onneansa. Kun hän hiukan tyyntyi, kiitti hän yksinkertaisella, kohteliaalla tavalla. Mrs Fairbankin herkkä myötätuntoisuus puhkesi kuten tavallista sanoihin. Hän puhui Ravenin kanssa kodistamme Ranskassa, aivankuin harmaapäinen, henkisesti väsynyt mies olisi ollut lapsi.
"Te, Francis, ette voi kuvitellakaan, kuinka sievä tuo vanhanaikainen asuntomme on; kuinka ihana on puutarhamme! Talli on kymmenen kertaa suurempi kuin tämä, erinomainen asunto teille. Meidän talomme nimi on Maison Rouge. Metz on lähin kaupunki. Kaunis Mosel-virta on lyhyen matkan päässä. Kun haluamme jotakin muutosta oloissamme, tarvitsee meidän ainoastaan ajaa rajalle ja niin tulemme Saksaan."
Francis, joka tähän asti jotenkin välinpitämättömästi oli kuunnellut kertomusta, säpsähti ja punehtui vaimoni viimeisistä sanoista.
"Saksaan?" toisti Francis.
"Niin. Muistuttaako Saksa teitä jostakin?"
Tallirengin silmät tuijottivat synkästi maahan päin.
"Saksa muistuttaa minua vaimostani", vastasi hän.
"Kuinka niin?"
"Vaimoni kertoi kerran minulle asuneensa Saksassa, aikoja ennen kuin minä tutustuin häneen, silloin kun hän vielä oli nuori tyttö."
"Oliko hän siellä sukulaistensa vai ystäviensä luona?"
"Hän oli siellä jonkinlaisena kotiopettajattarena eräässä perheessä."
"Missä osassa Saksanmaata?"
"En muista enää, rouva. En liioin muista, mainitsiko vaimoni sitä lainkaan."
"Sanoiko vaimonne teille perheen nimen?"
"Niin. Nimi oli minulle aivan outo ja olen jo aikoja sitten unohtanut sen. Perheen isällä oli suuria viiniviljelyksiä, sen minä muistan!"
"Sanoiko hän teille, minkälaisia viinejä siinä talossa valmistettiin?
Meidänkin seuduillamme on viiniviljelyksiä. Oliko se Moselviiniä?"
"Enpä voi tuota sanoa, rouva. En muista sanoiko hän viinin nimeä."
Tähän päättyi keskustelu. Me lupasimme ilmoittaa Francis Ravenille, ennenkuin lähtisimme Englannista.
Minä olin aikeissa käydä tervehtimässä englantilaisia ystäviämme ja kesällä palata Maison Rougeen. Vähää ennen määrättyä lähtöpäivää täytyi minun kuitenkin luopua tästä hankkeesta erään pienen rettelön tähden, joka tapahtui irlantilaisten maatilojen hoitamisessa. Sen sijaan että olisin kesän aikana palannut kartanoomme Ranskassa, lähdimmekin sinne vasta pari viikkoa ennen joulua. Francis Raven seurasi mukana ja tuli jonkinlaiseksi apumieheksi Maison Rougen talliin. Ennen pitkää toteutuivat ikävällä tavalla ne muistutukset, joita olin tehnyt vaimolleni, kun tämä esitti, että Raven otettaisiin meidän palvelukseemme.
Francis Ravenin ei onnistunut, kuten ennakolta olin pelännyt, elää hyvässä sovussa toveriensa kanssa. He olivat kaikki ranskalaisia eikä yksikään heistä ymmärtänyt englannin kieltä. Francis taasen ei laisinkaan ollut perehtynyt ranskan kieleen. Hänen ujo luonteensa, surullinen mielensä ja halu olla itsekseen — kaikki nämä seikat eivät olleet hänelle eduksi. Meidän muut palvelijamme kutsuivat häntä "englantilaiseksi karhuksi." Tällä haukkumanimellä hän oli tunnettu koko seudussa. Riitoja syntyi, jotka pari kertaa päättyivät tappeluun. Mrs Fairbankille itsellekin kävi selväksi, että jonkinlainen muutos oli. tapahtumassa, Meidän vielä keskenämme pohtiessa, mikä keino olisi paras, tapahtui onnettomalle tallirengillemme eräs tapaturma tallissa, ja se pakoitti meidät pitämään vielä jonkun aikaa hänet palveluksessamme. Mies raukalle tapahtui se onnettomuus, että hevonen potkaisi poikki hänen sääriluunsa.
Meidän lääkärimme hoiti häntä ja hän sai maata omassa sievässä huoneessaan tallirakennuksessa. Kun hänen syntymäpäivänsä lähestyi, oli hän vielä sängyn omana.
Muutoin hän oli ruumiinvoimiensa puolesta sangen reipas. Mutta henkisessä suhteessa lääkäri ei ollut tyytyväinen häneen.
Francis Ravenia vaivasi jokin tuntematon mielensairaus, joka häiritsi hänen yölepoansa. Kuultuani tämän, pidin velvollisuutenani ilmoittaa lääkärille, mikä seikka se oli, joka vaivasi sairaan mieltä. Lääkäri, joka oli käytännöllinen mies kuten minäkin, arveli myöskin, että Raven oli jonkinlaisessa itsensäpettämistilassa ja että jokin kummallinen hänen vaimoansa ja unta koskeva ajatus oli iskeytynyt hänen päähänsä.
"Hän voi parantua tästä taudista", lisäsi lääkäri, "jos vain yksinkertaisella tavalla tehtäisiin pieni koe."
"Kuinka se tapahtuisi?" kysäsin häneltä.
Lääkäri ei vastannut, vaan teki itse puolestaan kysymyksen:
"Muistatteko sattumalta, että tänä vuonna on karkausvuosi?" kysyi lääkäri.
"Mrs Fairbank muistutti minua siitä eilen", vastasin minä. "Muuten en olisi sitä tiennyt."
"Luuletteko Francis Ravenin tietävän, että tämä vuosi on karkausvuosi?"
Nyt vasta aloin hämärästi käsittää, mitä ystäväni tarkoitti.
"Se riippuu siitä, onko hän saanut englantilaisen almanakan", sanoin hänelle. "Mutta jollei hänellä satu olemaan sitä — mitä sitten?"
"Silloin ei Francis Ravenilla ole mitään aavistustakaan siitä, että helmikuussa on 29 päivää tänä vuonna", alkoi tohtori puhua. "Mitä hän on siis tekevä? Hän odottaa naisen tulevan puukkoineen kello 2 aamulla 29 päivänä helmikuuta. Antakaa hänen kärsiä kaikki kummalliset kauhunsa vääränä päivänä. Antakaa hänen sitävastoin sinä päivänä, joka on hänen todellinen syntymäpäivänsä, levätä koko yö rauhassa ja nukkua yhtä sikeästi kuin muutkin kello kaksi aamulla. Ja kun hän sitten herää iloisena tavallisella aamiaistunnillaan, tehkää pilkkaa hänestä, sanokaa hänelle asian todellinen laita."
Minä lupasin tehdä hänen sanojensa mukaan. Lääkäri lähti luotani kertomaan asiasta mrs Fairbankille, ja minä lähdin talliin katsomaan Francis Ravenia.