XV.
Miesraukkaa vaivasivat niiden kohtaloiden aaveet, jotka odottivat häntä merkillisenä maaliskuun ensimmäisenä päivänä. Hän pyysi hartaasti, että minä käskisin jonkun rengeistä valvoa hänen luonaan hänen syntymäpäivänsä aamuna. Minä lupasin noudattaa hänen käskyänsä ja kysyin häneltä, minä viikon päivänä hänen syntymäpäivänsä oli. Hän luki päivät sormillaan, ja tästä huomasin, ettei hän tiennytkään tämän vuoden olevan karkausvuoden, koska hän ilmoitti 29 päivänä helmikuuta olevan hänen syntymäpäivänsä, vaikka se olikin vasta 1 päivänä maaliskuuta. Koska olin lääkärille luvannut tehdä sen kokeen, jonka hän oli esittänyt, en huolinut huomauttaa Ravenille hänen erehdyksestään. Täten minä myöskin aivan umpimähkään astuin ensimmäisen askeleen "Tallirengin uni" nimisen näytelmän viimeistä näytöstä kohden.
Seuraavana päivänä sattui pieni taloudellinen pula, joka välillisesti ja kummallisesti oli yhteydessä Ravenin lähestyvän lopun kanssa.
Vaimoni sai kirjeen, jossa meitä pyydettiin läsnäolemaan kahden ylhäissukuisen saksalaisen naapurin, herra ja rouva Beldheimerin hopeahäissä. Herra Beldheimer omisti suuria viinitarhoja Mosel-virran rannoilla. Hänen kartanonsa oli rajan toisella puolen ja meidän maatilamme olivat niin etäällä toisistaan, että meidän oli yö viivyttävä isäntämme luona. Jos noudattaisimme kutsua, tulisi meidän siis olla kotoa poissa maaliskuun ensimmäisenä päivänä. Mrs Fairbank pysyi jäykästi joutavassa päätöksessään omin silmin nähdä, mitä mahdollisesti tapahtuisi Francis Ravenille hänen syntymäpäivänään, eikä suostunut lähtemään Maison Rougesta.
"On helppo keksiä esteitä", sanoi hän tavallisella vilkkaudellaan.
Minä sitävastoin en voinut huomata, että oli niinkään helppo päästä pulasta. Kun hopeahäät vietetään Saksassa, vietetään viidenkolmatta vuoden onnellisen avioliiton juhlaa; ja kun isäntä pyytää ystäviään tulemaan tällaiseen tilaisuuteen, on hänen kutsunsa melkein kuninkaallisen käskyn veroinen. Tuumailtuamme hetken aikaa, jolloin huomasin olevan mahdotonta saada vaimoani taipumaan ehdotukseeni, jätin mrs Fairbankin rauhaan. Mutta kun minulle oli selvää, että ystävämme pitäisivät pahana, jos molemmat jäisimme juhlasta pois, pyysin mrs Fairbankin itse ilmoittamaan esteensä ja lupasin puolestani tulla ystäviemme juhlaan. Täten minä umpimähkään astuin toisen askeleen "Tallirengin uni" nimisen näytelmän viimeistä näytöstä kohden.
Viikon päivät kuluivat; helmikuun viime päivät olivat käsissä. Uusi perhepula syntyi ja tämäkin tapaus näkyi olevan kummallisessa yhteydessä lähestyvän lopun kanssa.
Ensimmäisenä miehenä tallissa oli eräs mies nimeltä Joosef Rigobert. Hän oli yksinkertainen mies, ylpeili suuresta koostaan eikä käyttänyt itseään ollenkaan siivosti naisia kohtaan. Hänen ainoa ansionsa oli se, että hän osasi hyvästi hoitaa ja ruokkia niitä hevosia, jotka oli uskottu hänelle. Sanalla sanoen hän oli niin hyvä tallirenki, että oli vaikea löytää hänen veroistaan, ja senvuoksi hän niin kauan pysyi palveluksessani. Nyt tuli tallimestarini luokseni kertomaan, että Rigobert oli ruvennut laiskaksi ja eli huikentelevaista elämää. Pahin syytös häntä vastaan oli se, että hänet samana päivänä oli Metzin kaupungissa nähty erään englantilaisen naisen seurassa, jonka kanssa hän seurusteli eräässä ravintolassa, vaikka hänen olisi ollut palaaminen Maison Rougeen. Mies puolusti itseään sillä, että "lady", kuten hän naista nimitti, oli vieras englantilainen nainen, joka ei tuntenut kaupunkia, ja että hän ainoastaan naisen pyynnöstä oli näyttänyt hänelle, missä hän voisi saada jotakin ravinnokseen. Minä nuhtelin miestä hänen käytöksestään, enkä huolinut sen enempää tutkia asiaa. Tällä välinpitämättömyydelläni astuin umpimähkään kolmannen askeleen "Tallirengin uni" nimisessä näytelmässä.
Illalla 28 p. helmikuuta annoin minä käskyn tallirengeille, että joku heistä valvoisi seuraavan yön englantilaisen vuoteen ääressä. Joosef Rigobert tarjoutui kohta tähän toimeen, arvatenkin siinä tarkoituksessa, että hän jälleen pääsisi suosiooni. Minä puolestani suostuin hänen ehdotukseensa.
Sinä päivänä söi lääkäri päivällistä meillä. Noin puolen yön aikaan hän ja minä lähdimme tupakkahuoneesta Francis Ravenin makuuhuoneeseen. Rigobert oli paikoillaan eikä näyttänyt ollenkaan tyytyväiseltä. Ranskalainen ja englantilainen eivät nähtävästi olleet oikein hyvässä sovussa. Francis Raven makasi turvatonna vuoteellaan, äänetönnä odottaen, että kello löisi kaksi aamulla, ja että naisen haamu taas ilmestyisi.
"Olen tullut tänne sanomaan teille hyvää yötä, Francis", sanoin hänelle ystävällisesti. "Huomenna käyn teitä katsomassa, ennenkuin lähden matkalle."
"Kiitoksia kaikesta hyvyydestänne, armollinen herra. Huomenna te ette näe minua hengissä. Tällä kertaa on nainen tappava minut. Pankaa mieleenne sanani — nainen on tappava minut."
"Hyvä ystävä, eipä tuo nainen voinut Englannissakaan tappaa teitä; mitenkä hän sitten voisi tappaa teidät täällä Ranskassa?"
"Minä olen, armollinen herra, aivan vakuutettu siitä, että hän on etsivä minut täältä. Kello 2 aamulla syntymäpäivänäni olen minä jälleen näkevä naisen ja silloin näen hänet viimeisen kerran. Se on oleva viimeinen kerta."
"Luuletteko siis tosiaan, että hän tappaa teidät?"
"Luulen kyllä, armollinen herra. Hän on tappava minut — puukolla. Minä olen tuomittu. Viisikymmentä Rigobertiä ei voisi suojella minua."
"Ja kuitenkin haluatte, että joku valvoisi täällä luonanne?"
"Se on pelkkää heikkoutta, armollinen herra. En tahdo mielelläni olla yksin kuolinvuoteellani."
Minä silmäilin tohtoria. Jos hän olisi kehoittanut, olisin pelkästä säälistä ilmaissut Ravenille, minkä ilveen me olimme hänelle valmistaneet. Mutta tohtori tahtoi pysyä kokeessaan; hänen kasvonsa osoittivat selvään, että pitäisin suuni kiinni.
Seuraavana päivänä, 29 helmikuuta, olivat hopeahäät. Ensimmäinen työni aamulla oli käydä Ravenin luona. Rigobert tapasi minut ovella.
"Kuinka Raven on viettänyt yönsä?" kysyin minä häneltä.
"Hän on lukenut rukouksiaan ja tähtäillyt haamuja", vastasi Rigobert.
"Hullujen huone on ainoa sopiva paikka hänelle."
Lähestyin vuodetta.
"Huomenta, Francis, täällähän te makaatte raittiina ja terveenä, vaikka puhuitte eilen niin kamalia."
Hänen silmänsä katsoivat minuun epäilevinä ja ihmettelevinä.
"En ymmärrä sitä", vastasi hän.
"Näittekö vaimoanne, kun kello löi kaksi?"
"En nähnyt, armollinen herra."
"Tapahtuiko mitään?"
"Ei mitään, armollinen herra."
"Ettekö nyt ole vakuutettu siitä, että olitte väärässä?"
Hän katseli yhä epäillen ja ihmetellen. Hän lausui uudelleen sanat, jotka hän jo oli sanonut:
"En ymmärrä sitä."
Minä tein viimeisen yrityksen, saattaakseni hänet iloiselle tuulelle.
"Olkaa huoletta, Francis! Kahden viikon kuluttua te nousette ylös terveenä."
Hän pudisti päänaluksella lepäävää päätään.
"Tässä on jotakin nurin", sanoi hän. "Minun ei sovi vaatia, että uskoisitte minua, armollinen herra. Minä ainoastaan väitän, että tässä on jotakin nurin — ja aika on sen osoittava."
Lähdin pois huoneesta. Puoli tuntia myöhemmin matkustin Beldheimerin luokse ja jätin tohtorin ja vaimoni huoleksi järjestää huomispäivän asian.