XVII.
Kunnioitettava herra!
Helmikuun 27 päivänä minut lähetettiin Metziin eräässä asiassa, joka koski Maison Rougen tallia. Julkisella kävelypaikalla tapasin komean naisen, vaaleaverisen, syntyänsä englantilaisen. Me miellyimme toisiimme ja juttelimme keskenämme. Hän puhui ranskan kieltä erinomaisen hyvin, vaikkakin murre oli englantilainen. Tarjosin hänelle virvoitusaineita ja hän suostui ehdotukseeni. Meillä oli hauska ja pitkä keskustelu — me huomasimme ikäänkuin olevamme luodut toisillemme. Ketä sopii tästä moittia? Onko se minun syyni, että olen kaunis mies ja että kaunis sukupuoli yleensä tahtoo minua seuraansa. Onkohan tuo mitenkään rikollista, että joku on taipuvainen rakkausseikkailuihin? Kysyn uudelleen: Ketä voidaan tästä moittia? Tietysti luontoa. Ei se ole kauniin naisen syy — eikä liioin omakaan syyni.
Sanalla sanoen, kovasydäminenkään ihminen ei voi olla myöntämättä, että kaksi henkilöä, jotka ovat ikäänkuin luodut toisiaan varten, eivät voi erota toisistaan, sopimatta, milloin he seuraavalla kerralla tapaavat toisensa.
Minä hankin naiselle asunnon eräässä kylässä, joka oli lähellä Maison Rougea. Suureksi huvikseni hän suostui seurustelemaan kanssani eräissä pienissä kemuissa, jotka minä pidin kamarissani yöllä helmikuun 29 päivää vasten. Me päätimme tavata toisiamme siihen aikaan kun muut palvelijat tavallisesti menevät levolle, eli kello 11 illalla… — Tallirenkien joukossa oli muuan englantilainen, joka makasi katkenneen jalkansa vuoksi. Hänen nimensä oli Francis Raven. Hän oli ikävä mies eikä osannut ranskankieltä. Keittiössä häntä alettiin nimittää "Englantilaiseksi karhuksi." Kumma kyllä, hän oli isäntäväen suuressa suosiossa. Isäntäväkeni sääli häntä erään taikauskoisen kauhun vuoksi, jonka vallassa tämä ikävä mies oli, kauhun, jonka laatua minä suurena vapaauskojana en huolinut ryhtyä tutkimaan.
Illalla 28 helmikuuta pyysi englantilainen, jota äsken mainittu kauhu vaivasi, että joku hänen tovereistaan valvoisi hänen luonaan ainoastaan sinä yönä. Herra Fairbank vaati tätä samaa isäntävaltansa nojassa. Isäntäni oli suuttunut minulle, arvollisuuteni tunto estää minua kertomasta mistä syystä — ja tarjouduin sentähden valvomaan englantilaisen vuoteen ääressä. Aikomukseni oli vakuuttaa herra Fairbankille, etten minä puolestani ollut pahoillani siitä, mitä oli tapahtunut välillämme. Englantilaisraukka houraili kaiken yötä. Koska en ymmärtänyt hänen kieltänsä, voin ainoastaan hänen liikkeistään päättää, että hän kauheasti pelkäsi jotakin luuloteltua olentoa vuoteensa vieressä. Kerta toisensa perästä sain tuon houkkion, joka häiritsi untani, asettumaan kirouksillani. Tämä on yksinkertainen ja paras keino kohdella ihmisiä, jotka ovat tällaisessa mielentilassa.
Aamulla 29 päivänä helmikuuta lähti herra Fairbank matkalle.
Illemmalla samana päivänä huomasin suureksi harmikseni, että englantilainen seuraavankin yön tulisi tekemään minulle harmia. Herra Fairbankin poissa ollessa piti hänen vaimonsa äärettömän suurta huolta toverini yölevosta. Taasen piti jonkun meistä valvoa hänen luonaan ja ilmoittaa heti jos jotain tapahtuisi. Koska minä odotin kaunista naistani, täytyi minun saada varma tieto siitä, että muut palvelijat makaisivat rauhallisesti sängyissään sinä yönä. Minä tarjouduin siis vieläkin valvomaan miehen luona. Rouva Fairbank kiitteli minua hyväntahtoisuudestani. Minulla on suuri mielenmaltti. Punehtumatta kuulin itseäni kiitettävän.
Kahdesti yön kuluessa kävivät emäntäni ja lääkäri, joka jäi taloon herra Fairbankin poissaollessa, kuulustelemassa, kuinka Raven voi. Ensi kerralla, kun he kävivät, ei ihana naisystäväni vielä ollut saapunut. Koska kamarini oli englantilaisen kamarin vieressä, täytyi minun silloin piiloittaa ihana naisvieraani siihen huoneeseen missä siloja säilytettiin. Enkelintapaisella alistuvaisuudella suostui hän palvelijavirkani vuoksi luopumaan arvollisuudestansa. En ole koskaan nähnyt rakastettavampaa naista — sellaisessa tilassa. Kun olivat kahdesti käyneet sairasta katsomassa, sain olla rauhassa. Silloin oli lähes keskiyön aika. Hullun englantilaisen käytöksessä ei silloin ollut mitään erinomaista, joka olisi voinut rouvalle ja tohtorille korvata heidän hänen tähtensä näkemiään vaivoja. Hän makasi puolittain valveilla, puolittain nukuksissa ja hänen kasvoissaan oli kummallinen mielenilmaus. Emäntäni varoitti minua poismennessään pitämään erittäin tarkasti Ravenia silmällä kello kahden aikaan aamulla. Jos sattuisi jotakin tapahtumaan, jätti tohtori minulle suuren soittokellon, jonka ääni helposti kaikui huoneisiin, joissa herrasväki asui. Kun nyt sain palata kauniin ystävättäreni luokse, järjestin illallispöydän. Piirakka, lihamakkara ja muutamia pulloja moselviiniä oli yksinkertainen ateriamme. Kun kaksi ihmistä on rakastunut toisiinsa, on rakkauden hurmaavassa valossa yksinkertainen ateria juhlallisten pitojen veroinen. Me istuimme pöytään hyvin nälkäisinä. Kohta kun suloinen pöytävieraani istahti tuolille, alkoi tuo kirottu englantilainen viereisessä huoneessa käydä levottomaksi ja rähistä. Hän löi kepillään lattiaan, hän huusi houreissaan kauhusta pelästyneellä äänellä: "Rigobert! Rigobert!"
Ihana naiseni säikähti kuullessaan äkkiä tuon äänen. Hänen kasvonsa vaalenivat silmänräpäyksessä.
"Taivaan jumala!" huudahti hän. "Kuka on tuossa huoneessa?"
"Mielipuoli englantilainen."
"Englantilainen?"
"Rauhoittukaa! englantilainen asettuu aivan pian."
Tuo ilkeä ääni huusi jälleen minua:
"Rigobert! Rigobert!"
Kaunis ystävättäreni tarttui käsivarteeni.
"Kuka hän on? Mikä on hänen nimensä?"
Naisen kasvoissa näkyi joku kummallinen vivahdus, kun hän teki nämä kysymykset. Minä tunsin sydämessäni mustasukkaisuuden pistoksen.
"Tunnetteko te hänet?" kysyin minä.
"Mikä on hänen nimensä?" kysyi nainen uudelleen kiivaasti; "mikä on hänen nimensä?"
"Francis", vastasin minä.
"Francis — ja sukunimi?"
En voinut muistaa enkä lausua tuota muukalaista, englantilaista sukunimeä. Saatoin ainoastaan sanoa naiselle, että englantilaisen sukunimi alkoi kirjaimella "R."
Nainen vaipui tuolille istumaan. Pyörtyikö hän? Ei; nainen punehtui uudelleen. Hänen silmänsä kiilsivät kauniisti. Minkä vuoksi? Vaikka kyllä hyvin tunsin naisten luonteita, kummastelin kuitenkin tarkastellessani tätä naista.
"Tunnetteko hänet?" kysyin minä uudelleen.
Nainen naurahti kysymykselleni.
"Mitä joutavia puhutte. Kuinka minä voisin tuota miestä tuntea? Käykää rauhoittamassa häntä!"
Peilini oli lähellä. Silmäys peiliin vakuutti minua siitä, ettei kukaan ymmärtäväinen nainen voinut pitää englantilaista minua parempana. Itseluottamukseni palasi. Kiiruhdin englantilaisen luo.
Kohta kun astuin huoneeseen, osoitti hän innokkaasti sormellaan huonettani. Muukalaisia sanoja virtasi tulvanaan hänen suustaan. Hänen liikkeistään ja silmäyksistään arvasin, että hän jollakin käsittämättömällä tavalla oli huomannut vieraani läsnäolon, ja vielä kummallisempaa oli, että hän suuresti pelkäsi jotakin henkilöä huoneessani. Minä koetin rauhoittaa häntä samalla tavalla, kuin olen jo kertonut; se on, minä kirosin häntä omalla kielimurteellani. Kun tämä kirous ei näkynyt vaikuttavan sanottaviakaan, puistelin nyrkkiäni hänen silmäinsä edessä ja lähdin pois sänkykamarista.
Palattuani kauniin ystävättäreni luokse, huomasin hänen kävelevän edestakaisin kummallisesti kiihoittuneessa tilassa. Nainen ei odottanut, kunnes minä olisin täyttänyt hänen lasinsa — hän oli minun poissaollessani maistellut hyvää moselviiniäni. Vaivoin sain hänet houkutelluksi istumaan pöytään. Mutta en millään keinoin voinut saada häntä syömään edes hiukkasen.
"Minulle ei ruoka enää maistu", sanoi nainen. "Anna minulle viiniä."
Moselviini on kuuluisaa siitä, että se maistuu hyvältä ja on erinomaisen väkevää. Tämän oivallisen viinin väkevyys ei kumminkaan huumannut kummallista vierastani. Viini näkyi päinvastoin vahvistavan ja virkistävän häntä, eikä mitenkään päihdyttävän. Hän puhui alinomaan matalalla äänellä, ja vaikka kuinka paljon hyvänsä yrittelin saada käännetyksi keskustelumme toisaalle, palasi nainen kuitenkin aina puheissaan viereisessä huoneessa olevaan englantilaiseen. Jokaisen muun naisen itsepintaisuus olisi suututtanut minua, mutta kaunis vieraani oli vastustamaton. Lapsellisella sävyisyydellä vastasin hänen kaikkiin kysymyksiinsä. Naisella oli kaikki nuo eriskummalliset viehättävyydet, jotka ovat niin tavallisia hänen kansassaan. Puhuessani tapaturmasta, joka piti englantilaista vuoteen omana, hypähti hän seisoalleen. Omituinen hymy näkyi hänen kasvoissaan.
"Näytä minulle hevonen, joka potkaisi häntä sääriluuhun", sanoi nainen.
"Minun täytyy nähdä, minä tahdon nähdä sen hevosen!"
Saatoin naisen talliin. Hän suuteli hevosta, kunniani nimessä, hän suuteli hevosta! Tämä kummastutti minua. Minä sanoin:
"Te tunnette tuon miehen, ja hän on varmaan loukannut teitä."
Ei nainen silloinkaan tahtonut myöntää.
"Minä suutelen kaikkia kauniita eläimiä", sanoi hän, "enkö ole teitä suudellut?"
Näin viehättävästi selitettyään riensi nainen takaisin ylös rappusia.
Minä jäin hiukan jälkeen, nähdäkseni oliko tallin ovi lukittuna.
Tultuani ylös huomasin, kummallista kyllä, naisen siinä samassa astuvan
ulos englantilaisen kamarista.
"Aioin juuri tulla alas huutaakseni teille", sanoi nainen. "Mies tuossa huoneessa rupeaa taasen mellastamaan."
Hullun englantilaisen ääni kuului tosiaan taas korvissamme.
"Rigobert! Rigobert!"
Tällä kertaa oli huutaja hirveä nähdä. Hänen silmänsä tuijottivat hurjasti eteenpäin. Kylmä hiki valui hänen kasvojensa yli. Kauheassa pelossaan väänteli hän käsiään ja osoitti taivasta. Kaikilla niillä merkeillä ja liikkeillä, joita ihminen mahdollisesti saattaa käyttää, rukoili englantilainen minua, etten jättäisi häntä yksinänsä. En voinut tosiaan olla nauramatta. Mikä aate tuo oli, että minä jäisin hänen luokseen ja jättäisin ihanan ystävättäreni yksinänsä toiseen huoneeseen.
Käännyin oveen päin. Kun tuo mielenviassa oleva raukka huomasi, että olin hankkeissa lähteä pois, huusi hän epätoivoissaan niin hirveällä äänellä, että pelkäsin nukkuvien tallirenkien heräävän tästä huudosta.
Kaikki ihmiset, jotka minut tuntevat, tietävät, kuinka mieleni tyyneys on suuri tärkeissä tapauksissa. Aukaisin arkun, jossa englantilaisen liinavaatteet olivat, otin suuren tukon nenäliinoja ja panin muutamia niistä kapulaksi hänen suuhunsa ja toisilla taasen sidoin hänen kätensä kiinni. Nyt ei enää ollut mitään pelkoa, että hän herättäisi rengit. Sidottuani viimeisen solmun katsahdin ylös.
Ovi englantilaisen ja minun huoneeni välillä oli auki. Kaunis ystävättäreni seisoi kynnyksellä ja katseli häntä, joka makasi aivan voimattomana vuoteellaan sekä minua, joka juuri sidoin kiinni viimeistä solmua.
"Mitä siellä toimitte?" kysyin minä. "Minkä vuoksi aukaisitte oven?"
Nainen astui luokseni ja kuiskasi vastauksensa korvaani, kaiken aikaa kiinteästi katsellen sängyssä makaavaa miestä.
"Kuulin hänen huutavan."
"Entä sitten?"
"Luulin, että aioitte tappaa hänet."
Säikähtyneenä astuin askeleen taaksepäin. Epäluulo minua kohtaan, jota hänen sanansa osoittivat, oli jo itsessään kylliksi kauhistuttava. Minä säikähdyin niin suuresti, että vetäysin pois ihanasta immestäni, ikäänkuin hän olisi ollut ruumiini yli mateleva sisilisko.
Ennenkuin olin kyllin tointunut vastatakseni, saivat hermoni uuden iskun. Kuulin äkkiä emäntäni äänen, joka huusi minua pihalla.
Ei ollut aikaa ajattelemiseen, ainoastaan toimimiseen. Minun täytyi estää rouva Fairbankia nousemasta ylös portaita, jottei hän näkisi naisystävääni, eikä liioin sitä, että englantilainen makasi sidottuna vuoteellaan kapula suussa. Riensin kohta ulos. Juostessani portaita alas, kuulin tallin kellon lyövän neljännestä vaille kaksi aamulla.
Emäntäni oli innoissaan ja mielenliikutuksissaan. Tohtori joka oli hänen seurassaan, kysyi naurahtaen:
"Onko Francis valveilla vai nukkuuko hän?"
"Hän on ollut hiukan levoton. Mutta nyt hän taasen on tyyntynyt. Jollei häntä häiritä", lisäsin minä estääkseen rouvaa nousemasta ylös portaita… "on hän vaipuva sikeään uneen."
"Eikö mitään ole tapahtunut sitten, kun viimeksi kävin täällä?"
"Ei, ei mitään, mutta…"
Tohtori nosteli kulmakarvojaan jonkinmoisella koomillisella epätoivon katseella.
"Vahinko, vahinko, rouva Fairbank!" sanoi tohtori. "Ei mitään ole tapahtunut. Romanttisuuden päivät ovat olleet ja menneet."
"Kello ei ole vielä kaksi", vastasi emäntäni hiukan kiukkuisesti.
Tallista tuli väkevä haju. Rouva Fairbank piti liinaa nenänsä edessä ja meni pois pihasta pohjoisen portin kautta, jota tietä kuljettiin puutarhaan ja asuinhuoneisiin. Minä sain käskyn seurata häntä ja tohtoria. Kun parahiksi oli päästy jonkun matkan päähän tallista, alkoi rouva Fairbank taasen kysellä minulta. Hän ei ottanut uskoakseen, ettei mitään ollut tapahtunut hänen poissaollessaan. Minä vastasin hänelle miten paraiten taisin ja tohtori seisoi nauraen vieressämme. Sillä tavoin kuluivat minuutit, kunnes kello löi kaksi. Nyt sanoi rouva Fairbank tahtovansa käydä englantilaista katsomassa hänen kamarissaan. Suureksi mielihyväkseni tohtori yritti saada hänet luopumaan tästä aikeesta.
"Olettehan kuullut, että Francis on juuri nukkunut", sanoi hän… "Jos menette hänen kamariinsa, saatatte häiritä häntä. Kokeeni menestymiselle on tärkeää, että hän saa häiritsemättä nukkua sekä että hän sen itsekin myöntää, ennenkuin kerron hänelle asian todellisen laidan. Minun täytyy, rouvaseni, lääkärinä pyytää, että annatte hänen olla rauhassa."
Emäntäni luopui vastahakoisesti aikeestaan. Vilkas keskustelu syntyi heidän välillään, joka kesti ainakin viisi minuuttia. Vihdoin täytyi rouva Fairbankin myöntyä — sillä kertaa.
"Puolen tunnin perästä", sanoi hän, "Francis joko nukkuu sikeästi tai on taasen valveilla. Puolen tunnin perästä palaan tänne takaisin."
Rouva Fairbank tarttui lääkärin käsivarteen. He palasivat takaisin asuinhuoneeseen.
Jäätyäni yksin, päätin minä, koska minulla oli puolen tunnin aika, saattaa naisen kylään ja sitten palata talliin ottamaan pois kapulan sekä siteet Francis'ilta ja antaa hänen huutaa täyttä kurkkua. En pitänyt lukua vaikka hän olisi herättänyt koko talon, sittenkun olin päässyt vapaaksi ystävättärestäni, joka saattoi aiheuttaa minulle harmia.
Palattuani pihalle, kuulin ritinää ikäänkuin olisi porttia avattu.
Pohjoisen portin olin itse sulkenut. Menin vasemmalle portille tallin
takana. Tämän kautta tultiin aukealle, jossa pari polkua risteili.
Toinen polku vei kylään, toinen taasen maantielle ja joen rannalle.
Tultuani vasemmalle portille, oli portti auki ja raikas aamutuuli heilutti porttia edestakaisin. Olin itse sulkenut ja pannut teljen tälle portille, kun kello 11 laskin kauniin ystävättäreni sisälle. Mieleeni juolahti hämärä pelko, että asiat olivat hullusti. Riensin takaisin talliin.
Pistäysin huoneeseeni. Huone oli tyhjä. Menin toiseen huoneeseen. Mutta sielläkään ei naista näkynyt eikä kuulunut. Palasin huoneeseeni ja lähestyin englantilaisen kamarin ovea. Olikohan mahdollista, että nainen jäi sinne olemaan, kun minä olin poissa. Sanomattoman vastenmielisesti nyt lähenin ovea ja viivyttelin senvuoksi tuokion, ennenkuin tartuin avaimeen. Kuuntelin. Ei hiiskaustakaan. Huusin hiljaa. Ei mitään vastausta. Epäillen vieläkin astuin askeleen taaksepäin. Huomasin jotakin tummaa, joka hiljalleen virtasi oven ja lattian välillä olevasta raosta. Otin kynttilän pöydältä ja kumarruin katsomaan. Siinä oli verivirta!
Kauhea näky pakotti minut astumaan eteenpäin. Aukaisin oven.
Englantilainen makasi vuoteellaan, yksinänsä huoneessa. Häntä oli puukolla pistetty kahteen kohti: kaulaan ja sydämeen. Murha-ase oli jäänyt toiseen haavaan. Puukko oli englantilaista tekoa; puukon varsi oli melkein uusi ja tehty pukinsarvesta.
Nostin kohta melun. Todistajat voivat sanoa, mitä sitten seurasi. Eriskummallista on arvella minun olevan syypää murhaan. Myönnän kyllä, että joskus voin tehdä pieniä hullutuksia, mutta jo pelkkä rikos kauhistuttaa minua. Nainen pakeni vasemman portin kautta, kun minä puhuin emäntäni kanssa. Minulla ei ole muuta lisättävää. Vannon, että kaikki, mitä olen tässä kirjoittanut, on totta, ja että tämä kaikki tapahtui 1 päivänä maaliskuuta aamuyöstä.
Joosef Rigobert.
* * * * *
Francis Ravenin murhajuttua tutkittaessa huomattiin Rigobertin olevan syyttömän, koska murhatun paperit kyllin todistavat, kuinka katkerasti ja leppymättömästi hänen vaimonsa vihasi häntä.
Tutkimukset, jotka pidettiin sinä aamuna, jolloin murha tapahtui, osoittivat, että naismurhaaja oli tallista lähtenyt astumaan pitkin sitä polkua, joka vei joelle. Joessa kyllä harattiin, mutta mitään ei löytynyt. Vielä tänäkin päivänä on epäselvää, hukuttiko hän itsensä vai ei. Ainoa varma asia on — ettei Alicia Warlackia enää koskaan nähty.
Alkaen mysteriona, päättyen mysteriona, katoaa Naisen haamu näkyvistämme. Henki, paha olento, vai elävä ihmisolento; sanokoon itse, mikä hän on. Tai tietäessänne, että selittämättömiä ihmeitä on ympärillänne ja selittämättömiä ihmeitä omassa sydämessänne, antakaa seuraavien suuren miehen sanojen olla riittävänä selityksenä: — "Me olemme sellaista ainetta, josta unia muodostuu, ja lyhyt elinaikamme on unenkaltainen."