KOLMAS LUKU.
Mitään tietämättä miehensä päätöksestä palata Pariisiin päivää ennemmin kuin oli lähtiessään luvannut, sisar Rosa jätti yksinäisen kotinsa, viettääksensä iltaa veljensä kanssa. Olivat jutelleet keskenään kauan auringon laskun jälkeen ja antaneet pimeän tulla hiipien huomaamatta, niinkuin ihmiset tahtovat, jotka ovat levollisessa, perheellisessä keskuspuheessa. Niin tapahtui, kummallisen sattumuksen kautta, että juuri silloin kun Lomaque puhalsi kynttilänsä sammuksiin virkahuoneessaan, Rosa sytytti lukulamppua veljensä asunnossa.
Viiden vuoden tuskat ja murheet olivat surkealla tavalla muuttaneet hänen ulkonäkönsä. Hänen kasvonsa näyttivät laihemmilta ja pitemmiltä; kerran niin suloinen "valko ja puna" hänen poskillaan oli mennyttä; hänen vartalonsa oli jo jonkunlaisen heikkouden vaikutuksesta käynyt vähän kyyryyn, jonka voi huomata hänen käydessään. Hänen käytöksensä oli kadottanut neidollisen kauneutensa ainoastaan tullakseen luonnottoman tyyneksi ja raukeaksi. Kaikista hänen sulouksistaan, jotka olivat niin onnettomilla seurauksilla, vaan samalla niin viattomasti, viehättäneet hänen sydämetöntä miestään, oli yksi ainoa jäänyt — hänen äänensä viehättävä sulous. Jos kohta silloin tällöin joku murheen sävel siihen sekaantui, oli sen tyyni, luonnollinen viehättäväisyys kuitenkin jäljellä. Kaiken muun sulouden hävityksestä oli tämä ainoa sulous pelastunut muuttumatta! Hänen veljensä — vaikka hänen kasvonsa näyttivät huolen kalvaamilta ja hänen käytöksensä surullisemmalta kuin ennen, näytti vähemmin entisestään muuttuneelta. Heikommassa rakennus-aineessa ensimmäiseksi rakoja huomaa. Tuo maailman epäjumala, Kauneus, viettää heikointa ja lyhyintä ikäänsä siinä temppelissä, mistä me enimmin tahdomme häntä jumaloida.
"Ja sinä luulet todellakin, Louis, että meidän vaarallinen hankkeemme on onnellisesti päättynyt tällä hetkellä?" sanoi Rosa surullisesti, sytyttäen lamppua ja asettaen lasikupua sen päälle. "Mikä helpoitus jo tuostakin on, kun kuulen sinun sanovan, että luulet meidän viimeinkin onnistuneen!"
"Minä sanoin vaan toivovani, Rosa", vastasi veli.
"Hyvä, myöskin toivo on kallis-arvoinen sana sinun suustasi, Louis, — kallis-arvoinen sana kuulla vaikka kenen suusta tässä kauheassa kaupungissa, ja näinä Hirmun päivinä".
Hän vaikeni äkkiä, nähdessään veljensä kohottavan kättään varoitukseksi. He katselivat toisiinsa äänettöminä ja kuuntelivat. Huoneen sivuitse kulkevain askelten kopina — joka lakkasi hetkeksi juuri huoneen kohdalla — sitten kuului taasen — kuului läpi auki olevan akkunan. Ei kuulunut mitään muuta, ei ulkoa ei sisällä, joka olisi häirinnyt illan hiljaisuutta — Hirmun kuolonhiljaisuutta, joka jo monta kuukautta oli vallinnut Parisissa. Tämän ajan omituisia tunnusmerkkejä oli tuokin, että ohitse kulkevissa askeleissakin, jotka kuuluivat vähän oudoilta illan pimeydessä, oli jo epäluulon esinettä, sekä veljelle että sisarelle — niin luonnollista epäluulon syytä, että he lakkasivat puhumasta aivan kuin luonnollisesta syystä, ilman sanaakaan vaihtamatta selitykseksi, kunnes noitten outojen askelten kopina oli hälvennyt.
"Louis", jatkoi Rosa, hiljentäen ääntänsä sopotukseksi, kun ei enää mitään kuulunut, "milloinka minä saan kertoa salaisuutemme miehelleni?"
"Ei vielä!" sanoi Trudaine totisena. "Ei sanaakaan, ei viittaustakaan sinnepäin, ennenkuin minä annan luvan. Muista, Rosa, että lupasit olla vaiti jo alusta. Kaikki riippuu siitä, pidätkö lupaustasi pyhänä, kunnes minä päästän sinut siitä".
"Minä tahdon pitää sitä pyhänä; minä tahdon todellakin, kaikesta huolimatta, vaikka miten mieleni tekisi", hän vastasi.
"Se on aivan kylliksi minun rauhoittamisekseni — ja nyt, armaani, puhukaamme muusta. Noilla seinilläkin voi olla korvat, ja ehkä tuo suljettu ovikaan tuossa ei ole miksikään turvaksi". Hän katsoi siihen levottomasti puhuessaan. "Vähitellen olen tullut samoihin mielipiteisin kuin sinä, Rosa, tuosta minun uudesta palvelijastani — siinä on jotakin viekasta hänen kasvoissaan. Tahtoisin olleeni yhtä sukkela sitä huomaamaan, kuin sinä olit".
Rosa katsoi häneen peljästyneenä. "Onko hän tehnyt mitään epäluulon alaista? Oletko huomannut hänen vakoavan sinua? Kerro minulle pahinta, Louis".
"Hsh! hsh! rakas sisareni, ei niin ääneen. Älä saata itseäsi niin levottomaksi; hän ei ole tehnyt mitään epäluulonalaista".
"Lähetä hänet pois — minä rukoilen, lähetä hänet pois, ennenkuin on liian myöhäistä!"
"Ja hän on antava minut ilmi, kostosta, samana iltana jona hän lähtee täältä. Sinä unhotat että palvelijat ja herrat nyt ovat yhden-arvoisia. On ikäänkuin minulla ei olisi palvelijaa ollenkaan. Minun kanssani asuu eräs kansalainen, joka taloudellisilla töillään saattaa minua kiitollisuuden velkaan, jota kiitollisuutta minun tulee rahallisesti osoittaa. Ei! ei! jos minä te'en jotain, niin minun tulee koettaa saada häntä luopumaan minusta. Vaan me olemme jo joutuneet ikävään puheen-aineesen — mitä jos taas muutan ainetta? Sinä löydät tuolta pöydältä, joka on nurkassa, pienen kirjan — sano mikä on sinun ajatuksesi siitä".
Kirja oli Corneille'n näytelmä Cid, kauniisti sidottu sinisiin sahviani-kansiin. Rosa innostui sitä ylistämään. "Minä löysin sen eräästä kirjakaupasta eilen", sanoi hänen veljensä, "ja ostin sen, lahjoittaakseni sen sinulle. Corneille ei ole kirjailija, joka saattaa ketään harmillisiin seikkoihin, ei edes näinäkään aikoina. Etkös muista kerran sanoneesi, entisinä aikoina, häpeissäsi olevasi siitä, kun et tuntenut kuin hyvin vähän meidän suurinta dramallista kirjailijaa?" Rosa muisti hyvin, ja hymyili yhtä onnellisena kuin menneinä aikoina lahjastaan. "Siinä on muutamia hyviä piirroskuvia joka näytöksen alussa", jatkoi Trudaine, huolellisennäköisenä johdattaen sisarensa huomiota kuviin, ja nousi sitten äkkiä hänen vierestään, nähtyänsä hänen mielistyneen niiden katselemiseen.
Hän kävi akkunan luokse — kuunteli — väisti syrjään akkunanpeitettä ja katsoi kadulle kumpaankin suuntaan. Ei elävää sielua ollut näkyvissä. "Minä taisin erehtyä", hän ajatteli ja palasi nopeasti sisarensa luokse; "vaan kyllä minä varmaan luulin että mua seurasi vakoja tänään kadulla kulkiessani".
"Minä arvelen", sanoi Rosa, vielä tarkastellen kirjaansa, "arvelen tokkohan minun mieheni antaa minun mennä 'Le Cid'ia' katsomaan, kun sitä ensi kerran näytetään?"
"Ei!" huusi ääni ovella, "ei, vaikka polvillesi lankeaisit häntä rukoilemaan!"
Rosa kääntyi sinnepäin hätähuudolla. Siinä seisoi hänen miehensä kynnyksellä, karsaasti katsoen häneen, hattu päässä ja kädet tylysti taskuun pistettyinä. Trudainen palvelija ilmoitti hänen tuloa, hävyttömällä hymyllä, sillä äänettömällä välihetkellä, joka seurasi ilmestymistä. "Kansalainen, päällysmies Danville, käymään kansalaisen, hänen vaimonsa luokse", sanoi mies ivallisesti, kumartaen isännälleen.
Rosa katsoi veljeensä, astui sitten pari askelta oveen päin. "Tämä oli odottamaton tulo", sanoi hän heikolla äänellä; "onko jotakin tapahtunut? Me — me emme odottaneet sinua —". Hänen äänensä kävi kovin heikoksi, nähdessään miehensä lähestyvän, kalpeana huulia myöten tukahutetusta suuttumuksesta.
"Kuinka rohkenit tulla tänne kuultuasi sen, minkä minä sinulle sanoin?" kysyi hän pikaisesti matalalla äänellä.
Rosan koko ruumista pöyristi hänen miehensä sanat, ikäänkuin tämä olisi häntä lyönyt. Veri nousi hänen veljensä kasvoihin, kun tämä huomasi sen, vaan hän hillitsi itsensä, ja tarttuen sisarensa käteen, talutti hänet muutamaan nojatuoliin istumaan.
"Minä kiellän sinua istumasta tässä talossa", sanoi Danville, vielä lähestyen; "minä käsken sinua tulemaan täältä kanssani! Kuuletko sinä? Minä käsken sinua!"
Hän astui vaimoaan yhä lähemmäksi, vaan huomasi Trudainen silmien tuimasti tuijottavan häneen, ja seisattui. Rosa hypähti ylös ja heittäytyi heidän väliinsä.
"Oi, Charles, Charles!" sanoi hän miehelleen. "Sopikaa Louis'n kanssa tänä iltana, ja ole lempeä taas minua kohtaan — minulla on syytä vaatia paljoa sinulta, vaikka sinä et voi sitä aavistaakaan!"
Tämä käänsi kasvonsa toisaannepäin ja nauroi ylenkatseellisesti. Rosa koetti taas puhua, vaan Trudaine kosketti hänen käsivarttaan ja loi häneen varoittavan katseen.
"Ilmoitusmerkkejä!" huusi Danville; "salaisia ilmoitusmerkkejä teidän kesken!"
Epäilevästi katsellessaan vaimoaan, sattui hänen silmänsä Trudainen lahjakirjaan, jota Rosa vielä tietämättään piti kädessään.
"Mikä kirja se on?" kysyi hän.
"Ei se ole kuin eräs Corneillen näytelmä", vastasi Rosa; "Louis on juuri lahjoittanut sen minulle".
Tämän selityksen perästä Danvillen hillitty suuttumus puhkesi ilmi valloilleen.
"Anna se hänelle takaisin!" huusi hän raivossaan. "Sinun ei pidä ottaa mitään lahjaa häneltä; perheenvakojan myrkky tahraa kaikkea mitä hän koskettelee. Anna se hänelle takaisin!" Rosa empi. "Sinä et tahdo?" Hän tempasi kirjan häneltä lausuen kirouksen — heitti sen lattiaan ja asetti jalkansa sen päälle.
"Oi, Louis Louis! Jumalan tähden puhu!"
Trudaine otti askeleen eteenpäin, kun kirja lensi maahan. Samassa hänen sisarensa löi käsivartensa hänen vartalonsa ympäri. Hän seisattui, tulipunaisesta muuttuen haahmonkalpeaksi.
"Ei! ei! Louis", sanoi Rosa, kovemmin kiinnipitäen häntä; "ei viiden vuoden kärsivällisyyden perästä. Ei — ei!"
Hiljaa otti hän irti käsivartensa.
"Sinulla on oikein, rakas sisareni. Älä pelkää, kaikki on jo ohitse nyt".
Näin sanoen väisti hän sisarensa kauemmas luotaan ja otti äänetönnä kirjan ylös lattialta.
"Eikö tämän pitäisi loukata teitä myös?" sanoi Danville ilkeällä hymyllä. "Teillä on kummallinen luonne — toinen mies olisi vaatinut minua kaksintaisteluun!"
Trudaine katsoi häneen vakavasti; otti taskustaan nenäliinansa ja pyyhkieli sillä kirjan ryvettyneitä kansia.
"Jos voisin pyyhkiä pois verenne tahrat minun omastatunnostani yhtä helposti kuin voin pyyhkiä saappaanne tekemät tahrat tästä kirjasta", sanoi hän tyynesti, "niin olisi tämä teidän viimeinen hetkenne. Älä itke, Rosa", jatkoi hän, kääntyen taas sisareensa; "minä tahdon pitää sinun kirjaasi varallesi, siksi kun voit sen itse ottaa".
"Ai'ot tehdä tämän! Ai'ot tehdä tuon!" huusi Danville, vihastuen yhä pahemmasti ja antaen vihansa voittaa älykkäisyytensäkin. "Puhu vähemmällä luottamuksella tulevaisuudesta — et tiedä mitä se sinulle tuo. Hallitse kieltäsi, kun minun läsnä ollessani puhut; se päivä on tuleva, jolloin tarvitset minun apuani — minun apuani, kuulitko?"
Trudaine käänsi kasvonsa sisarestaan pois, ikäänkuin hän olisi peljännyt näyttää niitä hänelle sillä hetkellä kun nämä sanat lausuttiin.
"Mies, joka minua seurasi tänään, oli vakoja — Danvillen lähettämä vakoja!" tämä ajatus juolahti hänen mieleensä, vaan hän ei sitä lausunut. Hetken äänettömyys seurasi; silloin kuului illan hiljaisuudessa kaukaista rattaiden jyrinää. Tämä ääni tuli lähemmäksi ja lähemmäksi — tuli aivan lähelle ja taukosi akkunan alla.
Danville kiiruhti akkunan luo ja katsoi ulos tutkivasti.
"En ole jouduttanut takaisin-tuloani turhaan. En olisi tahtonut jäädä läsnä-olematta tässä vangitsemisessa mistään hinnasta", ajatteli hän, tirkistellen ulos pimeyteen.
Tähtiä näkyi taivaalla, vaan kuutamoa ei ollut sinä iltana. Hän ei voinut tuntea vaunuja eikä niitä henkilöitä, jotka nousivat niistä; ja hän kääntyi taas huoneesen päin. Hänen vaimonsa oli vaipunut muutamaan nojatuoliin — vaimon veli oli asettamassa kaappiin kirjaa, jota oli luvannut säilyttää sisarelleen. Tässä kuoleman hiljaisuudessa kuului portailta nousevien askelten kopina tuskallisen selvään. Viimein ovi aukeni hiljaa.
"Kansalainen Danville, terveyttä ja veljellisyyttä!" sanoi Lomaque, seisten ovessa, poliisimiehet hänen takanaan. "Missä kansalainen Louis Trudaine?" jatkoi hän, aloittaen tavallisen mallin mukaan.
Rosa töytäsi ylös tuolilta; vaan hänen veljensä käsi peitti hänen huulensa ennenkuin hän ennätti puhua.
"Nimeni on Louis Trudaine", hän vastasi.
"Charles!" huusi hänen sisarensa, irroittaen itsensä hänestä ja vedoten mieheensä, "keitä nämä ihmiset ovat? Mitä niillä on täällä tekemistä?"
Miehensä ei vastannut.
"Louis Trudaine", sanoi Lomaque, verkkaan vetäen käskykirjaa taskustaan, "Tasavallan nimessä minä teidät vangitsen".
"Rosa, tule takaisin tänne", huusi Trudaine.
Se oli liian myöhäistä; hän oli jo irroittanut, ja kauhistuksen ajattelemattomuudessa tarttui hän miehensä käsivarteen.
"Pelasta hänet!" huusi hän. "Pelasta hänet, kaiken tähden mitä maailmassa kalliina pidät! Sinä olet tuon miehen päällysmies, Charles — käske hänet ulos huoneesta!"
Danville irroitti raakamaisesti hänen kätensä käsivarrestaan.
"Lomaque täyttää velvollisuutensa. Niin", lisäsi hän, voitonriemuisella katseella Trudaineen, "niin, täyttää velvollisuutensa. Katso vaan minuun niin paljon kuin vaan tahdot — sinun katseesi ei minua voi liikuttaa. Minä annoin sinut ilmi! Minä tunnustan sen — minä kehuu sitä! Olen pelastanut itseäni vihamiehestä ja valtiota huonosta kansalaisesta. Muista salaista käyntiäsi talossa Papiston-kadun varrella!"
Hänen vaimonsa päästi kauhistuksen huudon. Hän tarttui uudestaan miehensä käsivarteen molemmilla käsillään — noilla heikoilla, vapisevilla käsillään, jotka näyttivät äkkiä saaneen miehen voimia ja jäntevyyttä.
"Tule tänne — tule tänne! minun täytyy ja minä tahdon puhua sinulle!"
Hän veti hänet suurella voimalla muutamaan tyhjänä olevaan huoneen nurkkaan. Kuolonkalpeana ja kauhistuneella katsannolla nousi hän varpailleen ja lähisti huuliansa miehensä korvaan. Tällä hetkellä Trudaine huusi hänelle:
"Rosa, jos sinä puhut, olen minä hukassa".
Hän pysähtyi aikeessaan, kuullessaan veljensä äänen, päästi miehensä käden, ja katsoi veljeensä väristen.
"Rosa", jatkoi Trudaine, "sinä olet luvannut ja sinun lupauksesi on pyhä. Jos arvossa pidät kunniaa ja rakastat minua, tule tänne — tule tänne ja ole vaiti".
Hän ojensi kätensä. Rosa riensi hänen luoksensa; ja nojaten päätään vasten hänen rintaansa, purskahti hän katkeraan itkuun.
Danville kääntyi levottomasti poliisimiehiin. "Viekää pois vankinne", sanoi hän; "te olette jo täyttäneet velvollisuutenne täällä".
"Ainoastaan puoleksi", vastasi Lomaque, tuimasti tarkaten häntä. "Rosa
Danville —"
"Minun vaimoni!" huusi toinen. "Mitä minun vaimolleni?"
"Rosa Danville", jatkoi Lomaque säälimättömästi, "te olette saman vangituksen alainen kuin Louis Trudaine".
Rosa nosti päänsä äkkiä veljensä rinnoilta. Trudainen voimallisuus oli paennut — hän vapisi. Rosa kuuli hänen sopottavan itsekseen: "Rosa myöskin! Ei, Jumalani! Tuota en tiennyt odottaa". Hän kuuli nämä sanat ja nyyhki pois kyyneleet silmistään, ja suuteli häntä sanoen:
"Minä olen siitä iloinen, Louis. Me yhdessä uskalsimme — yhdessä tulemme nyt kärsimään. Minä olen hyvilläni siitä!"
Danville katsoi epäileväisesti Lomaqueen, kun ensimmäinen hämmästyksen puuska oli mennyt ohitse.
"Mahdotonta!" huusi hän. "En ole koskaan syyttänyt vaimoani. Tässä on joku erehdys: te olette menneet valtuuskirjanne ylitse".
"Vaiti!" sanoi Lomaque tuimasti ja mahtavaisesti. "Vaiti, kansalainen, ja antakaa arvoa Tasavallan päätökselle!"
"Sinä konna! näytä minulle vangitsemis-käskykirja!" sanoi Danville.
"Kuka on uskaltanut syyttää vaimoani?"
"Te olette!" sanoi Lomaque kääntyen häneen halveksivalla naurulla. "Te — ja konnan nimi takaisin teille itsellenne! Te, syyttämällä hänen veljeänsä! Ahaa! Me olemme ankarat virantoimissamme; me emme menetä aikaamme nimien huutamiseen — me teemme havaintoja. Jos Trudaine on syyllinen, on teidän vaimonne osallinen hänen rikokseensa. Me tiedämme sen; ja me vangitsemme hänet".
"Minä panen tätä vangitsemista vastaan", huusi Danville. "Minä olen tässä päällikkö. Kuka minua vastustaa?"
Taipumaton ylipoliisi ei vastannut. Joku uusi jyrinä kadulta kävi hänen korviinsa. Hän riensi akkunan luokse ja katsoi ulos tutkivaisesti.
"Ken minua vastustaa?" huusi Danville uudestaan.
"Kuunnelkaa!" huusi Lomaque, kohottaen kättänsä. "Ääneti, ja kuunnelkaa!"
Joukossa astuvien ihmisten jalkain töminä alkoi kuulua hänen puhuessaan. Ihmisäänet, jotka hiljaa ja yksiäänisesti hyräilivät marseillaise-laulua, yhdistyi juhlallisesti raskaitten, säännöllisten askelten töminään. Tulisoittojen valo alkoi yhä selvemmin välkkyä punaiselta, himeän tähtitaivaan alla.
"Kuuletteko tuon? Näettekö lähestyviä tulisoittoja?" huusi Lomaque, riemullisesti osoittaen kadulle. "Kunniaa kansallislaululle ja sille miehelle, jonka kädessä on koko Ranskanmaan onni! Hattu päästä, kansalainen Danville! Robespierre kulkee ohitse. Hänen henkivartijajoukkonsa, nuo Tuima-iskuiset, ovat häntä saattamassa tulisoitoilla Jakobini-klubiin! — Ken teitä vastustaisi, niinhän te sanoitte? Teidän herranne ja minun; se mies, jonka nimikirjoitus on tämän käskykirjan alla — se mies, joka kynänpyörähdyksellä voi lähettää meidän molempain päät yhdessä vierimään guillotinin pussiin! Huudanko häntä hänen kulkeissaan talon ohitse? Kerronko hänelle että Päällysmies Danville vastustaa minua vangitsemisen toimittamisessa? Teenkö niin? Teenkö niin?" Ja ylenkatseensa suuruudessa, näytti Lomaque aivan kasvavan ruumiinkoossaankin, työntäessään vangitsemiskäskyn Danvillen silmäin eteen, ja osoittaen allekirjoitusta keppinsä kahvalla.
Rosa katsoi ylös kauhistuksella Lomaquen lausuessa viimeisiä sanojaan — katsoi, ja näki miehensä kavahtavan vangitsemiskäskyn nimikirjoituksen edessä ikäänkuin olisi itse guillotini ilmestynyt hänen eteensä. Hänen veljensä tunsi hänen horjahtavan käsissään ja pelkäsi suuresti miten sisarensa voimat ja mielenmaltti voisi kestää, jos vangitsemisen kauhu ja viivytys tulisi vielä kauemmin hänen mieltään kuohuttamaan.
"Rohkeutta, Rosa; rohkeutta!" sanoi hän. "Sinä olet käyttäinnyt jalosti: sinun ei pidä nyt horjuman. Ei, ei! Ei sanaakaan enää. Ei sanaakaan ennenkuin minä taas kykenen selvään ajattelemaan ja päättämään mikä on parahinta. Rohkeutta, rakas sisareni: henkemme riippuu siitä. Kansalainen", jatkoi hän, kääntyen Lomaqueen, "toimittakaa vaan tehtävänne, — me olemme valmiina".
Raskaitten askelten töminä ulkona kävi yhä kovemmaksi; laulu kuului joka hetki selvemmin; palavien tulisoittojen leimuaminen valaisi taas pimeätä katua. Ottaen syyksi hatun tarjoamisen Trudainelle, astui Lomaque aivan häntä lähelle, ja kääntyen selin Danvilleen, kuiskasi: "en ole unhottanut hää-aattoiltaa enkä penkkiä joen-äyräällä".
Ennenkuin Trudaine ennätti vastata oli hän ottanut Rosan päällysvaatteen ja päähineen erään apumiehensä kädestä ja auttoi häntä niiden päällepanemisessa. Danville, vielä kalpeana ja vapisevana, astui nähdessään näitä lähdön valmistuksia, vaimonsa luokse ja lausui hänelle pari sanaa; vaan hän puhui hiljaa ja lähestyvä astunnan töminä sekä laulun hyrinä estivät kuulemasta hänen sanojaan. Kirous pääsi hänen suustaan ja hillitsemättömässä raivossa löi hän nyrkkinsä hänen vieressä olevaan pöytään.
"Sinetit on pantu jokaiseen kapineesen tässä huoneessa ja makuuhuoneessa", sanoi Magloire, lähestyen Lomaquea, joka nyykytti päätään ja viittauksella käski hänen kutsua ovelle toiset poliisimiehet.
"Valmiina", huusi Magloire, astuen heti esille miehineen ja kohotti ääntään saadakseen sanojaan kuulumaan. "Minne?"
Robespierre ja hänen Tuima-iskuisensa kulkivat juuri huoneen ohitse. Palavien tulisoittojen käry löyhähti akkunan kautta huoneesen; ohitse kulkevien miesten askeleet kopisivat yhä kovemmin vasten maata; Marseillais'en hiljainen hyrinä oli kasvanut selvästi kuuluvaksi lauluksi; Lomaque katsoi hetken vangitsemiskäskyynsä ja vastasi sitten:
"St. Lazare'n vankihuoneesen!"