III.
Pescan kasvojen ilme ja käytös sinä iltana, jolloin me tapasimme toisemme äitini oven edessä, ilmoittivat minulle heti, että jotakin merkillistä oli tapahtunut. Oli kumminkin aivan turhaa nyt heti toivoa selitystä. Minä voin vain aavistaa hänen vetäessään minua molemmista käsistä sisään, että hän, tuntien minun tapani, oli saapunut tänne varmasti tavatakseen minua tänä iltana ja että hänellä oli minulle ilmoitettavana joitakin asioita, jotka erikoisesti miellyttäisivät minua.
Me töytäsimme vieraskamariin säädyttömän nopeasti. Äitini istui avonaisen ikkunan ääressä, hymyillen ja löyhytellen itseänsä viuhkalla. Pesca oli hänen erikoisia suosikkejaan, ja hänen rajuimmatkin ominaisuutensa olivat aina anteeksi-annettavia äidin mielestä. Hellä äitini! Ensi hetkestä, kuin hän huomasi pikku professorin syvästi kiitollisena kiintyneen hänen poikaansa, oli hän tuntenut sydämmensä lämmenneen häntä kohtaan ja siitä lähtien piti kaikkia professorin hullunkurisia ulkomaalaisia ominaisuuksia hyvinä ja luvallisina yrittämättä edes käsittää niitä.
Sisareni Sarah oli ihme kyllä, huolimatta nuoruudestaan, vähemmin voitettavissa. Hän antoi tosin täyden arvonsa Pescan oivallisille ominaisuuksille; mutta hän ei kuitenkaan voinut hyväksyä häntä niin kaikessa, kuin äitini minun tähteni teki. Hänen kansallista sopivaisuuskäsitettään loukkasi yhäti Pescan alituinen ulkonaisten seikkojen halveksiminen, ja hän oli aina enemmän tai vähemmän hämmästynyt äitinsä luottavasta ystävyydestä innoittelevaa pikku muukalaista kohtaan. Minä olen huomannut, ei ainoastaan nyt sisareni suhteen, vaan myöskin muissa tilaisuuksissa, että me, nuorempi sukuhaara, emme läheskään ole niin sydämmellisiä ja helposti voitettavia kuin muutamat meidän vanhemmista sukulaisistamme. Yhäti näen minä vanhempain ihmisten innostuvan ja ilostuvan jostakin koituvasta huvista, joka ei vähimmässäkään määrässä voi järkähdyttää heidän lastenlastensa levollisuutta. Tahtosin tietää, olemmeko me nuorukaiset ja neitoset, todellakin niin väärentämättömän luonnollisia, kuin meidän esivanhempamme nuoruudessaan olivat. Ovatkohan kasvatuksen suuret edistykset tehneet kenties liian pitkiä harppauksia, ja olemmeko me, nykyajan lapset, liikasivistyneen yhteiskunnan viimeisiä, arvottomia jälkeläisiä?
Yrittämättä antaa ratkaisevaa vastausta näihin kysymyksiin, mainitsen kumminkin, ett'en minä koskaan nähnyt äitiäni ja sisartani yhdessä Pescan seurassa huomaamatta, että äitini heistä kahdesta oli nuorempi mieleltään. Esimerkiksi nyt, kun tuo vanha nainen sydämmellisesti nauroi sille poikamaiselle tavalle, jolla me rymisten tulimme vierashuoneeseen, oli Sarah totisena keräämässä teekupin palasia, jonka professori oli pyyhkässyt alas pöydältä juostessaan ovelle minua vastaanottamaan.
"Minä en todellakaan tiedä, kuinka olisi käynyt, Walter", sanoi äitini, "jos sinä olisit viipynyt paljoa kauemmin. Pesca on ollut aivan suunniltaan kärsimättömyydestä ja minä samoin uteliaisuudesta. Professorilla on jokin tärkeä tiedonanto, jonka hän sanoo koskevan sinua, ja hän on jyrkästi kieltäynyt antamasta hituistakaan tietää ystävänsä Walterin tuloa."
"Kovin ikävää: kalusto on rikottu sen takia", mutisi Sarah itsekseen seisoessaan ja kokoillessaan rikotun kupin kappaleita.
Tätä sanottaessa oli Pesca, joka kaikessa tyytyväisyydessään ja innossaan ei mitään tietänyt tekemästään vahingosta, hilannut raskaan nojatuolin huoneen toiselle puolelle, josta hän voi katsella meitä kaikkia kuin puhuja kuulijakuntaansa, käännettyänsä tuolin selkänojan meihin päin hyppäsi hän siihen, asettautui polvilleen ja puhui harvalukuisille kuulijoilleen tilapäisestä kateederistaan.
"Nyt, hyvät parhaani", alkoi Pesca, joka aina sanoi "hyvät parhaat" tarkoittaessaan "arvoisia ystäviä", "kuunnelkaa minua. Hetki on tullut. Minä kerron hyvät uutiseni — minä puhun nyt."
"Kuule kuule!" sanoi äitini, josta kuje oli varsin hauska.
"Nyt hän lyö rikki meidän parhaimman nojatuolimme selkänojan, äiti", kuiskasi Sarah.
"Minä palaan elämäni kuluneeseen aikaan ja puhun jaloimmalle ihmisistä", jatkoi Pesca ja kääntäytyi innostuksen liikkeellä yli tuolin selustimen puheineen minua kohden. "Häntä, joka löysi minut suonenvedon voivuttamana merenpohjasta ja nosti minut jälleen ylös ihmisten ilmoille; mitähän sanoin minä toivuttuani tajuihini ja saatuani vaatteet päälleni?"
"Paljon enemmän kuin oli tarpeen", sanoin minä niin vakavasti kuin voin, sillä pienemmästäkin viittauksesta tähän suuntaan oli ehdottomasti seurauksena, että professorin mielenliikutus pyrki puhkeamaan kyyneleihin.
"Minä sanoin", jatkoi Pesca terhakasti, "että minä omistaisin elämäni kalliille Walter-ystävälleni loppupäivikseni — ja niin teenkin. Minä sanoin, ett'en koskaan voisi tulla, onnelliseksi enää, ennenkun olisin tilaisuudessa tekemään Walterille tosi palveluksen — enkä minä ole tuntenutkaan itseäni onnelliseksi, ennenkuin tänä siunattuna päivänä. Mutta nyt", huusi ihastunut pikku mies voimainsa mukaan, "nyt murtautuu tuntemani suuri onni kaikista huokosista, sillä sieluni, uskon, kunniani kautta — tämä palvelus on nyt tehty, ja kaikki, mitä minun enää on sanottava, — hyvin — varsin hyvin tehty!"
Tässä on mainittava, että Pesca piti kunnianaan olla täydellinen englantilainen kieleltään, yhtä hyvin kuin puvultaan, esiintymiseltään ja huveiltaankin. Hän oli painanut päähänsä muutamia meidän omituisimpia sanankäänteitämme ja sirotteli niitä keskustelussa, miten milloinkin sopi, samalla kun hän ainoastaan tarkaten niiden sulosointuisuutta ja aivan tuntematta niiden varsinaista merkitystä, toisteli niitä milloin oikein, milloin väärin ja aina niin nopeasti, että olisi luullut niiden olevan yhden ainoan tavuun.
"Niiden talojen joukossa, joissa minä opetan isänmaani kieltä", sanoi professori, joka eksyi tuohon kauan peitettyyn selitykseen lausumatta sanaakaan tarkemmaksi johdannoksi, "on yksi, varsin kaunis, suuren torin vieressä, jota kutsutaan Portlandiksi. Tiedättehän kaikki, missä se on? Niin, niin — luonnollisesti, luonnollisesti. Siinä kauniissa talossa, hyvät parhaani, asuu kaunis perhekin: äiti, vaalea ja lihava, kolme nuorta neitoa, vaaleita ja lihavia ja isä, vaalein ja lihavin kaikista; hän on mahtava kauppias ja hänellä on kultaa korvia myöten — kaunis mies kenties aikoinaan, mutta nyt ruma, tultuansa kaljupäiseksi ja saatuansa kaksi leukaa. Kuunnelkaa nyt tarkoin! Minä luen jumalaista Dantea noiden kolmen neitosen kanssa ja ah! — Jumal' auttakoon, Jumal'! jos ihmisvoimin voi sanoa, kuinka jumalainen Dante panee pyörälle nuo kolme sievää päätä! Mutta vähätpä siitä — kaikki hyvin — kuta useampia lukutunteja, sitä edullisempi minulle. Huomatkaa nyt! Kuvitelkaa, että minä tänään luen nuorten naisten kanssa kuten tavallista. Me olemme kaikki neljä Danten helvetissä. Seitsemännessä piirissä olemme kiinni, samapa se: kaikki piirit ovat yhtäläisiä noista kolmesta, vaaleasta, lihavasta neitosesta — seitsemännessä piirissä kumminkin takertuvat oppilaani, ja saadakseni heidät vauhtiin taas alan minä kertoa muististani ja selittää, kunnes tulen tulipunaiseksi hedelmättömästä innostuksesta, silloin — kuuluvat saappaat narisevan käytävässä, ja sisään astuu pappa-kulta, mahtava kauppias kaljuine paineen ja kaksine leukoineen. — Haa! hyvät parhaani, minä olen lähempänä selitystäni, kuin te luulettekaan. Oletteko olleet kyllin kärsivällisiä vai oletteko sanoneet itseksenne: mikä tuhat tulimmainen Pescaa vaivaa tänään, hänhän on niin pitkäveteinen?"
Me vakuutimme kaikki varsin mielellämme kuuntelevamme, ja professori jatkoi:
"Kädessään oli pappa-kullalla kirje, ja pyydettyään anteeksi, että hän oli häirinnyt meitä hornan valtakunnassa yksinkertaisilla, maallisilla asioillaan, kääntyi hän noihin kolmeen nuoreen neitoseen ja alkaa, kuten te englantilaiset alatte kaiken, mitä teillä tässä siunatussa maailmassa on toisillenne sanomista, suurella O:lla. 'O' rakkaimpani', sanoo kauppias, 'minä sain kirjeen ystävältäni M:ltä' — nimi on hälvennyt muististani, mutta viispä siitä sen kyllä muistamme, niin, niin — no niin! Pappa sanoo siis: 'minä sain kirjeen ystävältäni M:ltä — ja hän pyytää minua hankkimaan piirustuksenopettajan, joka tahtoisi tulla hänen maatilallensa. Jumal'auttakoon, Jumal', olisipa minua haluttanut käärästä, jos vain olisin yltänyt, käteni hänen kaulaansa ja painaltaa häntä rintaani vasten pitkään ja hartaaseen syleilyyn. Vaan kuten nyt oli, liikahtelin minä vain levottomasti tuolillani. Minä istuin kuin ohdakkeilla ja minun sieluni paloi halusta saada puhua; mutta minä pidätin kieleni ja annoin papan jatkaa samaan suuntaan: 'kenties te tunnette', sanoi tuo hyvä rauhaisa mies pujotellessaan ystävänsä kirjettä edestakaisin peukalonsa ja sormiensa välissä, 'kenties te tunnette jonkun piirustuksen opettajan, jonka minä voisin esittää?' Kolme neitoa katsoi toisiansa ja sanoi sitten: 'Oi, ei hyvä pappa! Mutta tässä on herra Pesca.' — Kun minun nimeni siten mainittiin, en minä voinut enempää pidättäytyä — ajatus teistä, hyvät parhaani, kohosi päähäni — minä hyppään ylös niin kiivaasti, kuin olisi naula ampuutunut lattiasta läpi tuolin täytteen — minä käännyn mahtavaan kauppiaaseen ja sanon: 'paras sir, mies on tiedossa! Maailman ensimmäinen, paras piirustuksen opettaja. Kirjoittakaa hänestä tämän illan postissa, esittäkää ja lähettäkää hän kiluineen kaluineen (englantilainen sananparsi — eikö niin?), lähettäkää hän kiluineen kaluineen huomisella junalla!' — 'No, no', sanoi pappa, 'onko hän ulkomaalainen vai englantilainen?' — 'Englantilainen kiireestä kantapäähän', vastasin minä. — 'Arvossa pidettävä mies?' kysyy pappa. — 'Sir' sanon minä, sillä tämä viimeinen kysymys suututtaa minua, enkä minä aio enää antautua luottavaan puheluun hänen kanssaan, 'sir! neron kuolematon tuli palaa tämän englantilaisen rinnassa samoinkuin hänen isänsäkin ennen muinoin!' — 'Nero on suuri asia hra Pesca, suuri asia!' sanoo kultainen barbaari. 'Me emme suuriakan piittaa nerosta tässä maassa, ellei se ole yhtynyt kunnioitettavaan luonteeseen — mutta silloin olemme me varsin iloisia omatessamme sen. Voiko Teidän ystävänne hankkia joitakin todistuksia — joitakin suosituskirjeitä?' — 'Todistuksia?' sanon minä. 'Haa! Jumal' auttakoon, Jumal'! Totta tosiaan, uskon sen' kokonaisia pinkkoja suosituskirjeitä ja todistuksia, jos Teitä miellyttää.' — 'Pari on kylliksi', sanoo tämä rahakas mies levollisesti. 'Ilmoittakaa hänelle, että hän lähettää ne minulle sekä nimensä ja osoitteensa. Ja — odottakaa, odottakaa, herra Pesca — ennenkun Te menette ystävänne luo, on ehkä paras, että minä annan Teille pienen lipun.' — 'Lipun!' minä sanoin harmistuneena. 'Ei mitään pankkilippuja, jos suvaitsette, ennenkuin minun taitava englantilaiseni on ansainnut ne.' — 'Pankkilippuja!' sanoo pappa suuresti kummastuneena, 'kuka puhuu pankkilipuista? Minä tarkoitan ainoastaan selontekoa ehdoista ja siitä, mitä häneltä vaaditaan. Jatkakaa luentoanne, herra Pesca, ja minä jätän Teille tarpeellisen otteen ystäväni kirjeestä.' — Sitten tarttuu kauppias kynäänsä, musteeseensa ja paperiinsa, ja minä syöksyn alas Danten helvettiin ja kolme nuorta neitoani perästäni. Kymmenessä minuutissa on muistilippu valmis ja isän saappaat narisevat taaskin käytävässä yhä kauemmas. Tästä hetkestä lähtien voin minä uskoni, sieluni ja kunniani kautta pyhäksi vakuuttaa, ett'en minä tiedä, mitä sitten tapahtui. Ihana ajatus, että tilaisuus jo on tullut ja että minun kiitollisuudenvelkani rakkaimmalle ystävälleni maailmassa on kuin maksettu, syöksee päähäni ja tekee minun melkein juopuneeksi ilosta. Kuinka minä lopulta toimitin neitoni ja itseni ylös manalan majoista kuinka minun toiset luentoni sitten sujuivat, kuinka vähäinen päivälliseni liukui alas kurkustani — tästä kaikesta en tiedä enempää kuin kuun ukko. Riittää mielestäni, että seison tässä, vahvana kuin elämä, lämpimänä kuin tuli, onnellisena kuin kuningas, mahtavan kauppiaan muistilippu kädessäni. Ha-ha-haa! hyvä — hyvä — hyvä — aivan hyvä!" Professori kieputti paperia päänsä yllä ja päätti pitkän ja sanarikkaan kertomuksensa terävällä italialaisella mukailullaan englantilaisesta hurraa-huudosta.
Heti hänen vaiettuaan nousi äitini ylös punertavin poskin ja loistavin silmin. Hän tarttui lämpimästi pikku miehen molempiin käsiin.
"Paras, hyvä Pesca", sanoi hän, "minä en ole koskaan epäillyt Teidän todellista ystävyyttänne Walteria kohtaan — nyt olen minä kumminkin enemmän kuin koskaan vakuutettu siitä".
"Minä olen varma siitä, että me Walterin vuoksi olemme suuressa kiitollisuuden velassa professori Pescalle", lisäsi Sarah. Hän nousi puhuessaan puoleksi ylös mennäkseen nojatuolin luo. Mutta nähdessään, kuinka Pesca ihastuneena suuteli äitini käsiä, tuli hän vakavannäköiseksi ja istuutui jälleen. "Jos tuo luottava pikku herra kohtelee tuolla tavalla äitiäni, miten hän sitten minua kohteleisi?" Kasvot puhuvat joskus totuuden kieltä. Tämä oli epäilemättä Sarah'n ajatus, hänen istuutuessaan tuolille.
Vaikka minä kiitollisena tunnustinkin Pescan ystävällisen huolenpidon minun menestyksestäni, olin minä tuskin niin innostunut asiasta, kuin minun olisi tullut olla, kun nyt toive tästä tulevaisuuden tehtävästä avautui silmieni eteen. Professorin lopetettua vihdoinkin käden suutelemisen kiitin minä sydämmellisesti häntä hänen ystävällisyydestään ja pyysin saada nähdä sen muistilistan, jonka hänen arvoisa isäntänsä oli lähettänyt minulle.
Pesca ojensi minulle paperin riemuitsevalla käden liikkeellä.
"Lue!" sanoi pikkumies juhlallisesti. "Minä voin vakuuttaa sinulle, ystäväni, että pappa-kullan kirjoitus kyllä puhuu puolestaan."
Ehdot olivat yksinkertaisesti, selvästi ja hyvin asetetut; ne kuuluivat seuraavasti:
Ensiksi: että Frederick Fairlie, Esquire, Limmeridge-Housessa Cumberlandissa, halusi ottaa täysin taitavan piirustuksenopettajan neljän kuukauden ajaksi.
Toiseksi: että työ, jota tältä mestarilta vaaditaan, oli kahta laatua: hänen pitäisi opettaa kahta nuorta naista maalaamaan vesivärillä ja käyttämään oppituntiensa välisen ajan järjestääkseen ja asettaakseen hyvään kuntoon piirustus- ja gravyyrikokoelman, jota laiminlyönnin takia oli huonosti hoidettu.
Kolmanneksi: että se palkkio, joka tarjottiin tälle henkilölle, jos hän oikein ja hyvin suorittaisi molemmat tehtävät, oli neljä guineaa viikossa; että hänen tuli oleskella Limmeridge-Housessa ja että häntä piti siellä kohdeltaman aivan kuin gentlemania.
Neljänneksi ja viimeiseksi: ettei kenenkään henkilön pitäisi ajatella hakea tätä paikkaa, ellei hän voi tarjota puolueettomia suosituksia niin hyvin luonteestaan kuin taidostaankin. Todistukset ovat jätettävät herra Fairlien ystävälle Lontoossa, joka on saanut tehtäväkseen järjestää asian. Tässä ohjeessa oli Pescan Portland placen varrella asuvan isännän allekirjoitus ja osoite — ja siihen päättyi muistilippu.
Esitys oli todellakin houkutteleva. Se työ, jota tarjottiin minulle, näytti tulevan sekä helpoksi että mieluiseksi, se oli saatavana syyskuukausiksi, siksi aikaa vuodesta, jolloin minulla oli vähemmän muuta työtä, ja sen kokemuksen perusteella, jonka minä olin saanut ammatissani, olivat ehdot aivan ihmeteltävän hyvät. Minä tiesin tämän; minä tiesin, että minun tulisi pitää itseäni onnellisena, jos minä saisin tarjotun paikan — enkä kumminkaan ollut vielä lukenut läpi muistilippua, kun minä tunsin selittämätöntä vastenmielisyyttä ottaa vastaan paikka. En koskaan tätä ennen elämässäni ollut tuntenut velvollisuutena ja taipumukseni — olevan niin kiusallisen selittämättömästi ristiriidassa keskenään kuin tässä tilaisuudessa.
"Oi, Walter, sinun isälläsi ei ollut koskaan sellaista tarjousta!" sanoi äitini luettuaan paperin ja ojennettuaan sen takaisin minulle.
"Kuinka onnellista sinulle päästä tuttavuuteen sellaisen hyvän perheen kanssa", lisäsi Sarah ojentautuessaan istuimellaan, "ja päästä siihen niin tunnollisella ja yhdenvertaisella tavalla."
"Niin, niin, ehdot ovat kylläkin kaikin puolin houkuttelevat", vastasin minä kärsimättömästi. "Mutta ennenkun minä lähetän todistukseni, haluaisin kumminkin vähän aikaa miettiä asiaa…"
"Miettiä asiaa!" huudahti äitini. "Kuinka, Walter? Mitä tarkoitat?"
"Miettiä asiaa!" toisti sisarenikin. "Sepä merkillistä! Sellaisessa olosuhteessa!"
"Miettiä asiaa!" kajahti kuin kaiku professorin huulilta. "Mitä sinulla on epäilemisen syytä? Vastaa minulle heti! Etkö sinä ole valittanut terveytesi kärsivän? Etkö ole ikävöinyt edes kerrankin saada hengittää oikein raikasta maaseutuilmaa? No hyvä! Sinulla on nyt kädessäsi sitoumus mitä raikkaammasta maaseutuilmasta, niin paljon kuin sinä voit hengittää sitä neljän kuukauden aikana. Eikö niin? Häh? Ja toisekseen — sinä tarvitset rahaa. Hyvä! Onko neljä guineaa viikossa pikkuasia? Jospa minä saisin sen! — Jumal' auttakoon, Jumal' eipä minun saappaani nariseisi yhtä itsetyytyväisesti kuin pappakullan! Ajatteleppas vain: neljä guineaa viikossa ja siihen saada olla kahden ihastuttavan nuoren naisen seurassa ja mikä parempi: — hyvä vuoteesi, ihana aamiaisesi, hieno päivällisesi, teesi, vaahtoova englantilainen oluesi — kaikki ilmaiseksi — kuinka, Walter, paras, hyvä ystäväni — mitä tuhat turkosta, tuhat! Ensi kerran luulen nyt saavani silmäni oikein auki katsoakseni ja ihmetelläkseni sinua!"
Mutta ei äitini nähtävä hämmästys minun käytökseni johdosta enemmän kuin Pescan huolekas luetteleminen kaikesta uuden toimeni loistavista eduista voinut hävittää minun merkillistä haluttomuuttani matkustaa Limmeridge-Houseen. Tehtyäni kaikki pikku väitteet, jotka vain keksin, Cumberlandiin matkaamista vastaan, ja kuultuani kaikki ne peräkkäin kumottavan, koetin minä lopulta turvautua kysymykseen, mitä tulisi minun lontoolaisista oppilaistani sillä aikaa, kun minä Limmeridge-Housessa opettaisin nuoria naisia maalaamaan luonnon mukaan? Hyväksyttävä vastaus tähän oli, että suurin osa heistä olisi tavallisilla syysmatkoillaan, ja ne harvat, jotka olisivat kotona, voitaisiin uskoa eräälle ammattitoverilleni, jonka oppilaat minä kerran ennen olin ottanut hoitaakseni. Sisareni muistutti, että tämä herra juuri äskettäin, oli tarjonnut minulle apuansa, jos minä itse tahtoisin poistua kaupungista; äitini kehotti minua vakavasti olemaan antamatta perusteettoman oikun olla ehkäsemässä etuani ja terveyttäni, ja Pesca vannotti minua tuskaisella äänellä, ett'en kiusaisi häntä niin kovin hylkäämällä ensimmäisen palveluksen, minkä hän voi tehdä ystävälleen, joka kerran oli pelastanut hänen henkensä.
Sen selvän rehellisyyden ja ystävyyden, joka oli näiden sanojen takana, täytyi vaikuttaa jokaiseen ihmiseen, jolla oli kipinäkin tunnetta sydämmessään. Vaikka minä en voinut voittaa kummallista vastenmielisyyttäni, oli minulla kyllin oikeudentuntoa sydämmellisesti hävetä sitä ja lopettaa neuvottelu toivotulla tavalla: lupaamalla kaikki, mitä minulta tahdottiin.
Loppuilta kului varsin rattosasti tehdessä kaikenlaisia hauskoja kuvitteluja siitä, kuinka minä viettäisin aikani noiden kahden nuoren naisen kanssa Cumderlandissa. Pesca, joka eloutui meidän kansallisesta groggistamme, mikä näytti ihmeellisesti kohoavan hänelle päähän viisi minuuttia sen jälkeen, kuin se oli luisunut alas hänen kurkustansa, osoitti taaskin haluavansa olla täysin englantilainen pitämällä joukon puheita tiheään toinen toisensa perästä. Hän esitti maljan äidilleni, sisarelleni, minulle; ja sitten maljoja joukottain herra Fairlielle, molemmille nuorille naisille ja Herra ties' kelle kaikille, sekä piti lopulta seuran puolesta liikuttavan kiitospuheen itselleen. "Tahdon sanoa sinulle sanasen kaikessa luottamuksessa, Walter", sanoi pikku ystäväni salamyhkäisesti minulle yhdessä kotia mennessämme. "Tunnen melkein päätäni viipottavan kaunopuheisuuteni tuottamasta ilosta. Kunnianhimo hehkuu minussa. Jonakin päivänä piakkoin tulen minä teidän jaloon parlamenttiinne. Minun elämäni kaunein unelma on saada kerran olla: suuriarvoinen herra Pesca, M. P. (parlamentin jäsen!)"
Huomisaamuna lähetin minä todistukseni professorin rikkaalle suosijalle Portland-placen varrella. Kolme päivää kului, ja minä aavistelin salaisella mielihyvällä, ett'ei minun papereitani katsottu täysin päteviksi. Mutta neljäntenä päivänä tuli vastaus. Se sisälsi, että herra Fairlie oli ottanut minut palvelukseensa toivoen, että minä heti lähtisin matkalle Cumberlandiin. Kaikki tarpeelliset ohjeet matkaa varten oli selvästi ja tarkkaan merkitty jälkikirjoitukseen.
Jotenkin vastenmielisesti järjestelin minä lähtöäni Lontoosta seuraavaksi aamuksi. Iltapuoleen pistäytyi Pesca luokseni, matkalla kutsupäivällisille, ottaakseen minulta hyvästit.
"Kyyneleeni lakkaavat juoksemasta sinun poissaolessasi", sanoi professori iloisesti, "nauttiessani siitä suloisesta ajatuksesta, että juuri minun käteni on ensiksi johtanut sinut onnen radalle läpi elämän. Mene, ystäväni! Kun sinun aurinkosi loistaa Cumberlandissa, niin kiiruhda Herran nimessä korjaamaan heinääsi. (Englantilainen sananlasku, vai mitä?) Mene naimisiin toisen nuoren neitosen kanssa, tule suuriarvoiseksi herra Hartrightiksi, parlamentin jäseneksi; ja kun sinä seisot korkeimmillaan onnen portailla, niin muista kuitenkin, että vähäpätöinen Pesca on aikaansaanut kaikki tyyni!"
Minä koetin yhdessä pikku ystäväni kanssa nauraa hänen leikkisille jäähyväisilleen, mutta se oli minusta mahdotonta. Oli jotakin, joka vaikutti minuun melkein kiusallisen mielialan, hänen hyvästellessään näin ilosesti.
Jäätyäni jälleen yksikseni ei ollut enää mitään muuta tehtävää, kuin mennä Hampsteadiin lausumaan äidilleni ja sisarelleni jäähyväiset.