II.
Oli heinäkuun viimeinen päivä. Pitkä, kuuma kesä läheni loppuaan, ja me Lontoon kaduilla kulkevat, väsyneet pyhiinvaeltajat aloimme kaivata pilven varjostamia viljaketoja ja merenrannalla puhaltavia syksyn raikkaita tuulia.
Mitä minuun itseeni tulee, niin oli, sanoakseni totuuden, näännyttävän lämmin kesä voivuttanut terveyteni, iloisen luonteeni ja — suoraan sanoen — kukkaronikin. Minä en ollut edellisenä vuotena hoitanut talouttani niin viisaasti, kuin minun olisi pitänyt hankkimiini tuloihin nähden tehdä, ja tämä tuhlaavaisuus pakotti minut säästäväisyyden vuoksi viettämään syksyä osaksi äitini pikku kodissa Hampsteadissa, osaksi omissa huoneissani kaupungissa.
Minä muistan aivan hyvin, että ilta oli aivan tyyni ja pilvinen. Lontoon yli lepäävä ilma oli raskaampi kuin koskaan ennen; sorina ja liike kaduilla kaikui yhä heikommin ja kauempaa. Minusta tuntui kuin elämän tykintä minussa ja Cityssä, tässä suurkaupungin sydämmessä, yhdessä laskeutuisi yhä enemmän, heikkenisi heikkenemistään mailleen menevän auringon kanssa. Minä heitin pois kirjan, jota minä olin lukenut, tai pikemmin jonka yli olin uneksinut, ja läksin huoneistani saadakseni hengittää hieman etukaupunkien vilppaampaa iltailmaa. Oli yksi niistä kahdesta illasta viikossa, jotka minä tapani mukaan vietin yhdessä äitini ja sisareni kanssa. Minä suuntasin siis askeleeni pohjoiseen, Hampsteadia kohden.
Ne tapaukset, joita nyt käyn kertomaan, pakottavat minun mainitsemaan, että isäni oli jo ollut kuollut useita vuosia siihen aikaan, jota nyt kuvaan, ja että sisareni Sarah ja minä olimme ainoat elossaolevat viidestä sisaruksesta. Isänikin oli ollut piirustuksenopettaja. Uutteraan työskenneltyään oli hänellä ollut runsas menestys ammatissaan, ja hänen hellä huolenpitonsa niiden tulevaisuudesta, joiden menestys riippui hänen ahkeruudestaan, oli saattanut hänen vakuuttamaan henkensä paljon suuremmalla osalla tulojaan, kuin useimmat ihmiset katsovat välttämättömäksi sellaiseen tarkoitukseen. Kiitos olkoon hänen ihmeteltävän huolenpitonsa ja itseuhraavaisuutensa, jäivät äitini ja sisareni hänen kuoltuaan yhtä riippumattomaan asemaan kuin hänen eläessäänkin. Minä sain monta hänen oppilastaan hänen jälkeensä, ja minulla oli täysi syy olla tyytyväinen siihen tulevaisuuteen, joka näytti odottavan minua urani alussa.
Illan viimeinen valo värähteli vielä kedon korkeimmilla töyräillä, ja suunnaton Lontoo oli kuin vaipunut mustaan kuiluun, jossa se siinsi kaukana, yön varjoihin verhottuna, kun minä seisoin äitini asunnon edessä. Tuskin olin minä vetänyt soittokellonnauhasta, kun jo ovi kiivaasti ponnahti auki, ja minun arvoisa italialainen ystäväni, professori Pesca, näyttäytyi palvelustytön asemesta; hän töytäsi ilosesti ulos kohdatakseen minua ja hujautti kovin muukalaisen mukailun englantilaisesta hurraa-huudosta.
Hänen itsensä vuoksi ja - minun täytyy lisätä — minunkin vuokseni ansaitsee professori tulla perinpohjaisemmin esitetyksi. Tapaukset ovat tehneet hänet ensiaiheeksi siihen, että minä jouduin sekautumaan siihen perhejuttuun, jota tämän kirjan tarkoitus on kertoa.
Olin tutustunut italialaiseen ystävääni tapaamalla hänet muutamissa huomattavissa kodeissa, joissa hän opetti äidinkieltään ja minä piirustusta. Kaikkiaan tiesin minä hänen elämänsä historiasta, että hän oli ennen ollut professorina Paduan yliopistossa, että hän oli poistunut Italiasta valtiollisista syistä, joiden lähempää laatua hän ehdottomasti kieltäysi kertomasta kellekään ihmiselle, ja että hän nyt, jo useita vuosia sitten, oli ollut Lontoossa arvossapidettynä kieltenopettajana.
Olematta oikeastaan kääpiö — sillä hän oli kiireestä kantapäähän varsin täydellisesti kehittynyt — oli Pesca luullakseni pienin ihminen, jonka koskaan olen nähnyt, lukuunottamatta sellaisia, joita rahasta näytellään. Jo ulkomuodoltaankin tavattomana herätti hän vielä enemmän ihmisten huomiota luonteensa hyvillä ominaisuuksilla. Hänen vallitsevana ajatuksenaan näytti olevan, että hänen tuli osoittaa kiitollisuutta sille maalle, joka oli suonut hänelle pakopaikan ja mahdollisuuden tulla toimeen, pyrkimällä äärimmäisyyteen asti täydelliseksi englantilaiseksi. Tyytymättä osoittamaan kansallemme tarpeellista huomiota kuljettamalla aina mukanaan sateenvarjoa sekä käyttämällä sääryksiä ja valkosta hattua halusi hän olla englantilainen niin huvituksissa ja elämäntavoissa kuin ulkonäössäkin. Kun hän huomasi meidän kansakuntamme erikoisesti harrastavan vahvistavia ruumiinharjoituksia, otti tuo pieni mies sydämmensä viattomuudessa ollenkaan valmistaumatta osaa kaikkiin meidän englantilaisiin metsästyksiimme ja huveihimme, missä vain sai tilaisuutta siihen, lujasti vakuutettuna voivansa omata meidän taitavuutemme ja kestäväisyytemme kansallisissa urheiluissa yhtä helposti, kuin hän oli omannut meidän kansalliset sääryksemme ja valkosen hattumme.
Olin nähnyt hänen panevan sokeasti henkensä vaaraan ketunmetsästyksellä ja pallopelissä; kohta sen jälkeen näin minä hänen yhtä sokeasti heittäytyvän hengenvaaraan uintiretkillä Brightonin luona.
Me olimme sattumalta tavanneet toisemme siellä ja olimme yhdessä kylpemässä. Jos me olisimme puuhanneet jossakin huvissa, joka oli erikoinen meidän kansakunnallemme, olisin minä luonnollisesti huolellisemmin tarkannut Pescaa, mutta kun muiden maiden asukkaat tavallisesti ovat yhtä taitavia varomaan itseään vedessä kuin me englantilaisetkin, niin ei koskaan pälkähtänyt päähäni, että uimataitokin oli niiden miehuullisten harjotusten luettelossa, joita professori uskoi voivansa suorittaa omin neuvoin. Heti sen jälkeen kuin me olimme lähteneet rannasta, huomasin minä, ett'ei ystäväni ollutkaan matkassa, ja käännyin katsomaan, mihin hän oli puikahtanut. Kauhukseni ja hämmästyksekseni en minä nähnyt itseni ja maan välissä mitään muuta valkoista kuin kaksi pientä käsivartta, jotka hosuivat muutamia hetkisiä veden pinnalla ja sitten katosivat näkyvistäni. Kun minä sukelsin hänen peräänsä, makasi tuo pieni miesraukka aivan liikkumattomana, kokoonkyyristyneenä merenpohjassa liuskakivipaasien muodostamassa syvennyksessä ja näytti entistäänkin pienemmältä. Niinä muutamina minuutteina, jotka kuluivat, ennenkuin minä ehdin viedä hänet rantaan, piristyi hän ja nousi portaita ylös minun auttaessani. Heti kun hän taas tuli tajuihinsa, valtasi hänet merkillinen harhaluulonsa uimataidosta. Niin pian kun hän kylliksi oli lakannut loukuttamasta leukojansa voidakseen puhua, hymyili hän väsyneesti ja lausui, että hän luuli saaneensa suonenvedon vedessä ollessaan.
Mutta hänen toivuttuansa täysin ja seisoessamme yhdessä rannalla mursi hänen lämmin, etelämaalainen luonteensa kaikki teennäiset englantilaiset siteet silmänräpäyksessä. Hän vakuutti minulle mitä innokkaimmin kiitollisuuttaan — huudahti ihastuneena liioitellulla, italialaisella tavallaan, että minä tästä lähtien saisin määrätä hänen elämästään — ja selitti, ett'ei hän koskaan voisi tuntea itseänsä onnelliseksi, ennenkuin hän puolestaan olisi ollut tilaisuudessa osoittamaan kiitollisuuttaan minulle jollakin palveluksella, jota minä voisin muistella koko elämäni ajan.
Minä koetin parhaani mukaan hillitä hänen kyyneliään ja vakuutuksiaan kääntämällä koko seikkailun leikiksi ja uskoin lopulta onnistuneeni jossakin määrin vähentämään Pescan liioteltua kiintymyksen tunnetta minuun. Vähän uskoin minä silloin — vähän voin minä ajatella sittemmin, kun meidän hupaisa loma-aikamme oli lopussa — että se tilaisuus palvella minua, jota kiitollinen seuraajani niin hartaasti odotti, pian tulisi; että hän tekemällä tämän palveluksen, johtaisi koko minun elämäntehtäväni uudelle uralle, vieläpä samalla laittaisi niin, että minä tuskin enää olisin sama ihminen kuin ennen.
Ja kumminkin tapahtui niin. Jollen minä olisi sukeltanut professori Pescan perästä sinne, missä hän merenpohjassa lojui liuskakivivuoteellaan, en minä totta tosiaan koskaan olisi joutunut osalliseksi siihen tapaukseen, jonka nämä lehdet sisältävät, — minä en silloin kenties koskaan olisi kuullut mainittavan edes sen naisen nimeäkään, joka on elänyt kaikissa minun ajatuksissani, joka on vallannut koko minun sieluni, ja tullut siksi voimaksi, joka nyt johtaa tässä elämässä minun kohtaloitani.