VI.
Seuraavana aamuna herättyäni ja vedettyäni uutimen ylös, oli meri edessäni, loistaen kirkkaassa auringonpaisteessa ja Skotlannin etäinen ranta siinsi kaukana taivaanrannalla.
Taulu oli hämmästyttävä — se oli kerrassaan uutta minusta ikävien, lontoolaisten käsityksieni jälkeen maisemasta, jossa tiili ja muurisavi muodostavat pääosan. Ajatukseni ja koko minun elämäni näyttivät saavan aivan uuden muodon samana hetkenä kuin minä katsoin sitä. Sieluni valtasi sekava tunne siitä, että olin kerrassaan kadottanut kaiken tutun menneisyyden, saamatta kumminkaan mitään selvempää käsitystä nykyisyydestä tai tulevaisuudesta. Tapaukset, jotka olivat ainoastaan muutamia päiviä vanhoja, hälvenivät niin muistossani, että näyttivät kuukausia sitten sattuneilta. Pescan omituinen kertomus, kuinka hänen oli onnistunut hankkia minulle nykyinen paikkani; viimeinen ilta, jonka olin viettänyt äitini ja sisareni luona — niin, salaperäinen seikkailunikin kotimatkalla Hampsteadista — kaikki tämä tuntui minusta jo aikoja sitten tapahtuneen elämässäni. Vaikka minä vieläkin ajattelin valkopukuista naista, oli hänenkin kuvansa jo vaalennut mielessäni ja tullut yhä muodottomammaksi.
Vähää ennen kello yhdeksää menin minä alakerrokseen. Eilisillan juhlallinen palvelija tapasi minun kävelemässä käytävissä ja neuvoi minulle armeliaasti tien ruokailuhuoneeseen.
Ensi silmäyksellä, kun mies avasi oven, näin minä runsaasti katetun aamiaispöydän keskellä pitkää huonetta, jossa oli monta ikkunaa. Heti sen jälkeen silmäsin minä pöydältä ikkunaan, joka oli etimpänä huoneessa, ja näin naisen seisovan sen edessä selkä minuun päin. Samana hetkenä kuin huomasin hänet, hämmästyin hänen vartalonsa tavatonta kauneutta ja koko hänen asentonsa teeskentelemätöntä viehättävyyttä. Hän oli pitkä, vaikka kohtuullisen täyteläinen ja hyvin muodostunut, olematta lihava; hänen päänsä asennossa oli samalla kertaa jotakin lempeää, luontevaa ja varmaa. Miehen silmillä katsoen täytyi hänen ruumiinsa näyttää varsin kauniilta ja luonnolliselta, sillä se oli tarpeellisen vankka, eikä sitä ollut kureliivi turmellut. Hän ei ollut kuullut minun tuloani huoneeseen, enkä minä voinut kieltäytyä ihailemasta häntä muutamia hetkisiä, ennenkuin minä liikutin muuatta lähinnä olevaa tuolia herättääkseni yksinkertaisimmalla tavalla hänen huomiotansa. Tästä liikkeestäni kääntäytyi hän heti. Hänen käyntinsä ja koko olentonsa viehkeä sulo hänen lähestyessään huoneen toiselta puolen herätti minussa innokkaan halun saada nähdä hänen muotonsa. Hän poistui ikkunan luota, ja minä lausuin itsekseni: "Hän on tumma." — Hän kävi muutamia askelia eteenpäin, ja minä ajattelin itsekseni: "Hän on nuori". - Hän lähestyi vieläkin ja hämmästyksellä, jota en voi sanoin selittää, mielin mielessäni: "Hän on ruma!"
Ei koskaan ole tuo vanha hyväksytty sääntö, ett'ei luonto voi tehdä mitään erehdyksiä, ilmeisemmällä tavalla kumottu — ei koskaan voisi kasvonpiirteet odottamattomammasti ja murtavammasti nolata iloisia toiveita, joita kaunis vartalo herättää. Naisen iho oli varsin tumma ja vahvaa varjostusta ylähuulella voi melkein kutsua viiksiksi. Suu oli leveä, ja siitä kuvastui melkein miehen voima ja päättäväisyys; silmät olivat hieman ulkonevat, läpi tunkevat, kirkkaat, ruskeat, hiukset pikimustat ja kasvoivat tavattoman alas otsalle. Hänen kasvonilmeeltänsä, joka muutoin oli reipas, rehellinen ja älykäs, näytti, hänen vaietessaan, puuttuvan kerrassaan se naisellinen lempeys ja viehätys, jota ilman maailman kauneinkin nainen olisi epätäydellinen kaunotar. Nähdä sellaisen pään liittyvän olkapäihin, joita muovaellessaan kuvanveistäjä olisi pitänyt itseään onnellisena — tuntea ihastuneensa siihen kainoon viehkeyteen, jolla sopusuhtaisen kaunis vartalo liikkui, ja seuraavana silmänräpäyksenä joutua melkein peräytymään kasvonpiirteiden vahvan, miehevän muodostuksen ja ilmeen takia — sepä herätti tunteen, joka muistutti sitä avutonta, epäselvää vastenmielisyyttä, mitä me varmaan kaikki olemme nukkuessamme kokeneet, kun emme ole voineet selvästi käsittää haaveellista ja hajanaista unta.
"Herra Hartrightko?" sanoi nainen kysyvä väre äänessään, samalla kun hänen kasvonsa lehahtavasta hymystä saivat lempeän naisellisen ilmeen. "Me emme toivoneet enää saavamme nähdä Teitä eilen illalla ja menimme sen vuoksi tavallisuuden mukaan levolle. Toivon Teidän suovan anteeksi näennäisen huomaavaisuuden puutteemme ja sallivan minun esittää itseni toisena oppilaananne. Puristammeko toistemme kättä? Ennemmin tai myöhemmin, luullakseni tulee se tapahtumaan, ja miks'ei siis yhtä hyvin heti?"
Hän lausui tämän harvinaisen tervehdyksen selvällä, sulosoivalla, miellyttävällä äänellä ja ojensi kätensä, joka kenties oli liian suuri, mutta kaunismuotoinen, minulle hyvin kasvatetun naisen tyynellä, huolettomalla varmuudella. Me istuimme kumpikin aamiaispöytään niin ystävällisesti ja tuttavallisesti, kuin olisimme tunteneet toisemme monta vuotta ja nyt saapuneet Limmeridge-Houseen tehdyn sopimuksen mukaan luottavasti puhelemaan vanhoista ajoista.
"Minä toivon Teidän tulleen tänne sillä hyvällä edellytyksellä, että teette asemanne tässä talossa niin hauskaksi kuin mahdollista", jatkoi nuori nainen. "Teidän täytyy, alkaakseni puhelemistamme, tyytyä ainoastaan minun seuraani aamiaisella ollessamme. Sisareni on omassa huoneessaan kärsien naisten tavallista kipua, hieman päänkivistystä, ja hänen entinen kotiopettajattarensa, rouva Vesey — tuo hurskas sielu! — touhuaa valmistaessaan hänelle vahvistavaa teetä. Setäni, herra Fairlie, ei ole koskaan ruokaillessamme läsnä; hän on vanha ja raihnainen ja elää kuin erakko omissa huoneissaan. Paitsi heitä ei ole ketään muuta talossa kuin minä. Kaksi nuorta naista on ollut täällä mutta he matkustivat eilen pois aivan epätoivoissaan, mikä ei olekkaan ihmeteltävää. Koko sinä aikana, jonka he olivat täällä, emme voineet herra Fairlien sairauden takia hankkia hauskuutta taloon kutsumalla ainoatakaan tanssivaa, sukostelevaa ja rupattavaa miespuolista sielua; seuraus oli, ett'emme me koskaan tehneet muuta kuin väittelimme, varsinkin päivällisillä. Kuinka voi ajatella neljän naisen syövän päivällistä joka päivä yhdessä joutumatta väittelyyn? Me olemme sellaisia höpäköitä, ett'emme voi keskustella järkevästi toistemme kanssa ruoka-aikoina. Te näette siis, ett'ei minulla ole varsin korkeita ajatuksia meistä, herra Hartright — mitä haluatte, teetä vai kahvia? — ei kellään naisella ole erikoisen suurta käsitystä omasta sukupuolestaan vaikka harvat heistä sanovat sen minun laillani suoraan. Totta tosiaan näytättepä olevan aika hämmennyksissä. Kuinka on laitanne? Epäröittekö, mitä Teidän pitäisi syödä, vai oletteko hämmästynyt minun huolettomasta puhetavastani? Ensimainitussa tapauksessa neuvon Teitä ystävällisesti jättämään kylmän lammaslihan rauhaan ja odottamaan, kunnes omeletti tuodaan pöytään. Viimemainitussa suhteessa tahdon antaa Teille teekupin rauhoittuaksenne ja yleensä luopua kaikesta siitä huolehtimisesta, josta nainen kykenee (mikä kyky, meidän kesken sanoen, on varsin vähäinen) vaikenemaan."
Hän ojensi minulle teekupin iloisesti hymyten. Hänen kevyt puheliaisuutensa ja huoleton esiintymistapansa vento-vierasta kohtaan yhtyi teeskentelemättömään yksinkertaisuuteen ja synnynnäiseen omanarvonsa ja asemansa tuntoon, jonka ehdottomasti täytyi taata hänelle rohkeimmankin miehen kunnioittava huomaavaisuus. Samalla kun oli mahdotonta jäädä kylmäksi ja vaiteliaaksi hänen seurassaan, oli myöskin, ja vielä suuremmassa määrässä, mahdotonta edes ajatuksissakaan omata sopimattoman vapauden vivahdustakaan häntä kohtaan. Minä tunsin tämän vaistomaisesti silloinkin, kun minä ihastuin hänen iloisuuteensa, ja koetin parhaani mukaan käyttää hänen omaa, elämän raikasta, eloisaa seurustelutapaansa.
"Niin, niin", sanoi hän, esitettyäni ainoan selitykseni, jonka voin, hämmästymiseni anteeksi-pyynnöksi, "minä ymmärrän. Te olette vielä sellainen vieras talossa, joka hämmästyy minun hyvässä luottamuksessa antamiani tietoja asianomaisista perheenjäsenistä. Sehän on vallan luonnollista: minun olisi pitänyt ymmärtää se ennen. Kaikissa tapauksissa voin minä saattaa asian oikealle tolallensa jälleen. Sallikaa minun nyt esimerkiksi alkaa itsestäni — koetan tehdä jutun varsin lyhyeksi. Nimeni on Marian Halcombe, ja minä annoin äsken näytteen naisen puuttuvasta tarkkuudesta kutsuessani herra Fairlietä sedäkseni ja neiti Fairlietä sisarekseni. Äitini oli kahdesti naimisissa — ensi kerran herra Halcomben, isäni, kanssa ja sitten herra Fairlien, sisarpuoleni isän kanssa. Lukuunottamatta sitä, että me kumpikin olemme isättömiä, olemme me niin erilaisia kuin mahdollista. Isäni oli köyhä, neiti Fairlien isä rikas. Minulla ei ole mitään, hänellä melkoinen omaisuus. Minä olen tumma ja ruma, hän vaalea ja kaunis. Joka ihminen arvostelee minut karmeaksi ja omituiseksi, — täydellä syyllä! — ja hänet lempeäksi ja ihastuttavaksi — vielä suuremmalla syyllä. Sanalla sanoen: hän on enkeli, ja minä — ottakaa hieman marmelaadia, herra Hartright, ja täydentäkää itse ajatukseni, niin ett'ei se tule liiaksi loukkaamaan minun naisarvoani. Mitäpä sanon sitten herra Fairliestä? Totta tosiaankin, tiedänpä sen! Hän kutsuttaa varmaankin Teidät luoksensa aamiaisen jälkeen, ja silloin saatte itse tilaisuuden tehdä huomioita hänestä. Etukäteen voin sanoa, että hän on herra Fairlie-vainajan nuorempi veli, toiseksi että hän on naimaton, ja kolmanneksi, että hän on neiti Fairlien holhooja. Minä en tahdo elää erillään neiti Fairliestä, eikä hän voi elää erillään minusta — tämä syynä siihen, miksi minä olen Limmeridge-Housessa. Sisareni ja minä olemme toisiimme sydämmellisesti kiintyneet, mikä Teistä luonnollisesti näyttää aivan selittämättömältä yllämainituissa olosuhteissa ja minä olen siitä aivan samaa mieltä kansanne — mutta niin on asianlaita kaikissa tapauksissa. Teidän täytyy miellyttää joko meitä molempia, herra Hartright, tai ei kumpaakaan, ja mikä pahempaa — Te ette saa odottaa kenenkään muun seuraa kuin meidän. Rouva Vesey on varsin kunnioitettava henkilö, jolla on kaikki perushyveet, mutta ei juuri muutoin laskuun otettava, ja herra Fairlie on liian sairaloinen ollakseen seuranpitäjänä. Minä en tiedä, mikä häntä vaivaa, ja yhtä vähän tietävät lääkärit — niin eipä hän itsekään tiedä. Me sanomme kaikki olevan sen hermokipua, mutta kukaan meistä ei oikein tiedä, mitä sillä tarkoitetaan. Tahdon kumminkin neuvoa Teitä suostumaan hänen pikkuomituisuuksiinsa, kun tulette hänen luoksensa. Ylistäkää vain hänen rahakokoelmiaan, piirustuksiaan ja vesivärimaalauksiaan, niin takaampa voittavanne hänen sydämmensä. Jos Teitä huvittaa hiljainen maaelämä, niin enpä todellakaan huomaa mitään syytä, miksi Te ette tuntisi olevanne jotenkin tyytyväinen täällä. Aamiaisesta kello kahteen, jolloin me syömme päivällisemme, saatte järjestellä herra Fairlien piirustuksia. Sitten otamme neiti Fairlie ja minä piirustuskirjamme ja menemme ulos Teidän johdollanne tekemään jonkun onnistumattoman piirroksen luonnon mukaan. Hänen lempihuvinsa on maalata mutta ei minun — olkaa hyvä muistakaa se. Naiset eivät voi maalata — heidän mielensä ei ole kyllin tyyni eikä silmänsä kyllin tarkka. Mutta välipä sillä! minun sisartani se huvittaa, ja hänen tähtensä tuhlaan minä väriä ja paperia yhtä hyvin kuin kuka muu Englannin nainen tahansa. Mitä iltoihin tulee, toivon minä Teidän parhaanne mukaan selviävän niistä. Neiti Fairlie soittaa varsin hyvin — minä raukka en voi erottaa nuotteja toisistaan, mutta sen sijaan voin minä koettaa kanssanne sakkipeliä tai tricktrackia tai hätätapauksessa biljardiakin. Mitä sanotte tästä ohjelmasta? Voiko teitä tyydyttää meidän tyyni, säännöllinen elintapamme, vai tuletteko ehkä tuntemaan ikävää ja kaipaamaan vaihtelua ja seikkailua tässä Limmeridge-Housen hiljaisessa ilmapiirissä?"
Tällä tavoin jatkoi hän puheluaan omituisella, iloisella, miellyttävällä tavallaan minun keskeyttämättäni muutoin kuin kohteliaisuuden vaatimilla vähäpätöisillä vastauksilla. Ne sanat, joita hän käytti viimeisessä kysymyksessään, tai oikeammin sanottuna sana "seikkailu", niin helposti kuin se livahtikin hänen huuliltaan, palautti mieleeni silmänräpäyksessä kohtaukseni valkopukuisen naisen kanssa, ja mieleni teki kovin ottaa selko siitä suhteesta, joka vieraan omien sanojen mukaan rouva Fairliestä, mielestäni täytyi olla tuon mielisairaalasta paenneen tuntemattoman henkilön ja Limmeridge-Housen entisen hallitsijattaren välillä.
"Vaikka olisinkin maailman levottomin ihminen", sanoin minä, "niin puuttuisipa minulta kaikki halu joutua mihinkään seikkailuun toistaiseksi. Tänne-tuloni edellisenä iltana tapahtui minulle jotakin merkillistä, jonka muisto, minä voin sen vakuuttaa Teille, neiti Halcombe, riittää minulle koko Limmeridge-Housessa oloajakseni, jollei kauemmaksikin."
"Mitä sanotte, herra Hartright! Saanko kuulla, mitä se oli?"
"Teillä on jonkunlainen oikeus siihen. Tämän seikkailun päähenkilö on tuiki tuntematon minulle ja kenties Teillekin, mutta sen tiedän, että hän mainitsi rouva Fairlie-vainajan nimen sydämmellisen kiitollisuuden ja kunnioituksen huudahduksella."
"Mainitsiko hän minun äitini nimen? Te saatte minut varsin uteliaaksi. Kertokaa enemmän, olkaa hyvä!"
Enempää viivyttelemättä kerroin minä kohtauksen valkopukuisen naisen kanssa siten, kuin se oli tapahtunut, ja minä toistin sana sanalta kaiken sen, mitä hän lausui minulle rouva Fairliestä ja Limmeridge-Housesta.
Neiti Halcomben kirkkaat, älykkäät silmät olivat elokkaalla harrastuksella koko ajan kiintyneet minuun kertomukseni alusta loppuun. Hänen kasvoillaan kuvastui jännitetty huomio ja hämmästys, vaan ei mitään muuta. Selvään näkyi, ett'ei hän voinut sen enempää ratkaista tätä arvotusta kuin minäkään.
"Oletteko aivan varma, että hän puhui näin minun äidistäni?"
"Aivan varma", vastasin minä. "Kuka tämä nainen lieneekään, olen vakuutettu kumminkin, että hän ennen on käynyt koulua Limmeridgen kylässä ja saanut siihen aikaan kokea rouva Fairlien erityistä hyväntahtoisuutta, jonka vuoksi hän tuntee lämmintä harrastusta kaikkia perheen nyt eläviä jäseniä kohtaan. Hän tiesi, että sekä rouva Fairlie että hänen puolisonsa on kuollut, ja puhui neiti Fairliestä, ikäänkuin he olisivat tunteneet toisensa lapsina."
"Kuulin Teidän sanovan, ett'ei hän maininnut olevansa tältä paikkakunnalta."
"Niin, hän sanoi olevansa kotoisin Hampshirestä."
"Ettekö Te voinut saada ollenkaan selkoa hänen nimestään?"
"Se on aivan mahdotonta!"
"Varsin merkillistä! Mielestäni teitte oikein, herra Hartright, antaessanne raukan mennä vapauteensa, sillä eipä hän näytä minusta millään lausunnolla teidän seurassanne menettäneen oikeuttansa olla vapaa. Mutta minä olisin toivonut Teidän sitkeämmin koettaneen saada selkoa hänen nimestään. Tavalla taikka toisella täytyy meidän saada valaistusta tähän asiaan. On parasta, luullakseni, ett'ette puhu ollenkaan tästä herra Fairlien ja sisareni kanssa. Minä olen täysin vakuutettu siitä, että he tietävät yhtä vähän kuin minäkin, kuka tämä nainen on ja millä tavalla hänen entinen elämänsä on yhteydessä meikäläisten elämän kanssa. Mutta he ovat myöskin, vaikka aivan toisella tavalla, hermostuneita ja varsin tunteellisia; Te voisitte saattaa siis vain toiselle kiihkeän hermotäristyksen ja toiselle paljon levottomuutta varsin hyödyttömästi. Mitä minuun tulee, niin olen tavattoman utelias ja aion käyttää kaiken ajatuskykyni tästä hetkestä saadakseni valoa tähän pimeyteen. Kun minun äitini mentyänsä toisiin naimisiin muutti tänne, perusti hän kyläkoulun, juuri sellaisenaan kuin se nyt on. Entiset opettajat ovat kumminkin kuolleet tai muuttaneet pois — en tiedä mihin — eikä mitään tietoa ole odotettavana tältä taholta. Ainoa mahdollinen keino, jota minä voin ajatella…"
Tässä kohden katkasi keskustelumme huoneeseen tullut palvelija, joka ilmoitti, että herra Fairlie tahtoisi mielihyvällä nähdä minua aamiaisen päätyttyä.
"Odottakaa muutamia hetkisiä eteisessä", sanoi neiti Halcombe, joka eloisalla, varmalla tavallaan vastasi minun puolestani, "herra Hartright tulee heti. Minä tahdoin sanoa", jatkoi hän minulle, "että sisarellani ja minulla on tallella koko joukko äitini kirjeitä, jotka ovat kirjoitetut sekä hänelle että isälleni. Kun ei mitään muuta keinoa ole saada valaistusta, tahdon minä käyttää aamupäivän silmäilläkseni äitini kirjevaihdon herra Fairlien kanssa. Herra Fairlie piti Lontoosta ja oli alinomaa poissa maatilaltaan, jolloin äidilläni oli tapana kirjoittaa, millä kannalla asiat olivat Limmeridgessä. Hänen kirjeensä ovat täynnään kertomuksia koulusta, jota kohtaan hän osoitti erikoista harrastusta, ja minä pidän varsin luultavana, että minun on onnistunut tehdä muutamia havaintoja, kun me uudelleen tapaamme toisemme. Kello 2 on minulla ilo esittää teidät, herra Hartright, sisarelleni ja iltapäivällä ajelemme me ympäristöllä ja näytämme Teille muutamia näköaloja, joista me erityisesti pidämme. Hyvästi siis kello 2 saakka."
Hän nyökkäsi minulle sillä sulavalla miellyttävyydellä, sillä ihastuttavalla, hienolla ystävyydellä, joka ilmeni kaikesta, mitä hän sanoi ja teki, sekä poistui huoneen alipäässä olevasta ovesta. Niin pian kun hän oli poissa, suuntasin minä askeleeni eteiseen ja seurasin palvelijaa esiytyäkseni ensi kertaa herra Fairlien luona.