VII.
Saattajani vei minut ylös portaita samaan käytävään, jossa minun makuusuojani sijaitsi; hän avasi sen viereisen oven ja pyysi minun silmäämään tähän huoneeseen.
"Herrani on käskenyt näyttää Teille työhuoneenne, sir", sanoi mies, "ja kysyä, hyväksyttekö Te laitokset ja valaistuksen."
Olisipa minua totta tosiaan ollut vaikea tyydyttää, jollen minä olisi hyväksynyt tätä huonetta joka suhteessa. Siinä oli suuri, kaareva ikkuna, josta oli sama kaunis näköala, mitä minä huoneestani heti aamulla olin ihaillut. Kalustus oli samalla kertaa komea ja kaunis; pöytä keskellä lattiaa täynnään kauniisti sidottuja kirjoja, muhkeita kirjoitusneuvoja ja kauniita kukkia; toisella pöydällä lähellä ikkunaa oli erityisiä tarpeita vesivärimaalausta varten ja siihen oli kiinnitetty pieni maalausteline, jota mielensä mukaan voi kohottaa tai laskea. Seinillä oli loistoväriset sitsipaperit ja lattialla punakeltainen itä-intialainen matto. Se oli sievin ja muhkein pikku atelieri, jonka milloinkaan olin nähnyt, ja minä ihmettelin sitä todellisella ihastuksella.
Juhlallinen palvelija oli kumminkin liian hyvin kasvatettu ilmaistakseen vähintäkään mielihyvää. Hän kumarsi jäisen kunnioittavasti minun lausuttuani kaikki kiitossanani ja avasi ääneti oven minulle tullakseni uudelleen käytävään.
Me kaarsimme erään kulmauksen, tulimme sen jälkeen toiseen pitkään käytävään, kävimme muutamia porrasaskelia ylös, sitten poikki pienen, pyöreän etuhuoneen ja pysähdyimme vihdoin oven eteen, joka oli peitetty tummalla oviverholla. Palvelija avasi tämän oven ja saattoi minua muutamia kyynäriä etemmäksi toisen samanlaisen luo, avasi senkin ja osoitti minulle sen läpi kahta vaaleata, merensinistä uudinta, jotka riippuivat edessämme ääneti kohotti hän toista niistä, lausui matalalla äänellä: "herra Hartright", ja poistui.
Minä olin suuressa ja korkeassa huoneessa, jossa oli komea veistoskuvainen katto ja lattialla niin paksu ja pehmeä matto, että luulin astuvani koko pinkoille samettia. Huoneen toisen seinän täytti pitkä kirjakaappi, joka oli kallisarvoista, silailtua työtä, tähän asti minulle aivan uutta. Sen korkeus oli ainoastaan kuusi jalkaa ja sen yläreuna oli koristettu pienillä marmorikuvilla, jotka olivat järjestetyt määrätyn matkan päähän toisistaan. Vastapäisellä seinällä oli kaksi vanhanaikuista kaappia ja niiden välillä taulu: madonna Kristus-lapsineen; sitä suojasi lasi ja kullatussa levyssä kehyksen alareunassa oli Rafaelin nimi. Sekä oikealla että vasemmalla puolellani, minun seisoessani siinä oven edessä, oli piironkeja ja pikku telineitä, kaikki koristellut kultauksilla ja loistavilla väreillä, täynnään hienosta posliinista valmistettuja kuvia, kalliita kukkamaljakolta norsunluukoristeineen sekä leikkikaluja ja kalleuksia, joista kulta, hopea ja jalokivet loistelivat. Vastassani olevat ikkunat olivat verhostetut; auringonvalon heikensi kallisarvoiset, samanväriset verhot, kuin ovessakin. Se valaistus, joka täten pääsi huoneeseen, oli lienteä, salaperäinen ja hillitty. Se levisi yhtä vahvana kaikille esineille ja soveltui siihen hyvin syvään hiljaisuuteen ja rauhaisaan yksinäisyyteen, joka kuului tähän asuntoon; niin, se antoi jonkunlaisen pyhän levon huoneen herralle, kun hän siinä istui väsyneesti nojaten suuressa tuolissaan, jonka toiseen käsinojaan oli kiinnitetty pieni kirjateline ja toiseen pieni pöytälevy.
Jos miehen persoonallinen ulkonäkö, hänen täytettyään neljäkymmentä vuotta ja puettuaan itsensä, voidaan ottaa määräämään hänen ikäänsä — mitä minä suuresti epäilen — niin voitaisiin siihen aikaan, kuin minä näin herra Fairlien, jotenkin varmasti otaksua hänen olevan viidenkymmenen ja kuudenkymmenen ikävuoden välillä. Hänen huolellisesti ajetut kasvonsa olivat laihat ja surkastuneet ja melkein läpikuultavan kalpeat, mutta silti rypyttömät; nenä oli suuri ja koukkuinen, silmät laimean harmaansiniset, suuret ja ulkonevat, punaiset reunat silmäluomissa; tukka oli ohut ja pehmeä ja väriltään tuhanharmaa, joka on viimeinen vivahdus, ennenkun se tulee harmaaksi. Hänellä oli tumma nuttu, joka oli tehty verkaa paljon ohuemmasta kankaasta, ja liivi sekä loistavat, lumivalkoiset alusvaatteet. Hänen naisellisen pienissä jaloissaan oli ihonväriset silkkisukat ja pikkuiset, hienot pronssinahkaiset tohvelit. Kaksi sormusta koristi hänen hienoja, valkoisia sormiansa, sormusta, jotka minäkin vähäisen kokemukseni perusteella arvostelin varsin kalleiksi. Koko olennossa oli jotakin arkaa, voimatonta, hienostuneen äreätä — jotakin kummallista ja epämiellyttävän velttoa miehelle, ja samalla huomasi, ett'ei se naisellekaan olisi ollut enemmän luonnollista kuin sopivaakaan. Aamullinen tutustumiseni neiti Halcombeen oli saattanut minut etukäteen suopeamieliseksi kaikkia talon asukkaita kohtaan, mutta ensi silmäykseni hera Fairlieeseen oli omiaan täysin kylmentämään kaikki ystävälliset käsitteet hänen persoonataan kohtaan.
Lähestyessäni huomasin, ett'ei hän ollutkaan niin toimeton, kuin olin otaksunut. Muiden kalliiden ja kauniiden esineiden joukossa, jotka olivat hänen vieressään olevalla suurella pyöreällä pöydällä, oli myöskin pienoinen mustastapuusta ja hopeasta valmistettu kaappi, jossa oli kaiken muotoisia ja suuruisia rahoja järjestettyinä laatikoihin, mitkä olivat tummalla purppurasametilla peitetyt. Eräs näistä laatikoista oli sillä pienellä pöytälevyllä, joka oli kiinnitetty tuolin reunaan, ja vieressä oli muutamia kultasepän harjoja, säämyskänahkainen tölkki ja jotakin nestettä sisältävä pullo, joiden kaikkien tarkoituksena oli eri tavoin poistaa rahoista tilapäiset pilkut ja tahrat. Hänen ohuet, valkoiset sormensa hieroskelivat varovasti jotakin, joka minun oppimattomista silmistäni näytti likaiselta tinamitalilta rikkinäisine reunoineen, minun lähestyessäni kunnioittavan matkan päässä nojatuolista ja pysähtyessäni tervehtimään.
"Minua miellyttää tavattomasti saada Teidät tänne Limmeridgeen, herra Hartright", sanoi hän surkean särisevästi, mikä varsin vähän miellyttävästi yhdisti epäsointuvan, karhean äänen uniseen ja venyttävään lausumiseen. "Olkaa hyvä, istukaa. Älkääkä vaivatko itseänne muuttamalla tuolia, minä pyydän! Siinä surkuteltavassa kunnossa, jossa minun hermoni ovat, on jokainen liike varsin kiusallinen minulle. Oletteko nähnyt työhuonettanne? Meneekö se mukiin?"
"Tulen juuri sieltä, herra Fairlie, ja minä vakuutan Teille…"
Hän keskeytti minut sukkelaan sulkemalla silmänsä ja rukoillen nostamalla toisen valkoisen kätensä. Minä vaikenin kummastuneena, ja naukuva ääni kunnioitti minua seuraavalla selityksellä:
"Suokaa anteeksi, olkaa hyvä. Mutta voitteko puhua hieman hiljempaa? Onnettomassa hermosairaudessani tuottavat kaikki voimakkaat äänet minulle sanomatonta tuskaa. Suottehan anteeksi sairas-raukalle? Sanon Teille vain, mitä heikko terveyteni pakottaa kaikille sanomaan. Vai niin, Te pidätte huoneesta?"
"En voisi toivoa itselleni mitään miellyttävämpää ja parempaa", vastasin minä hiljaisella äänellä. Minä aloin jo huomata, että herra Fairlien heikot hermot merkitsevät samaa kuin itsekäs teeskentely.
"Miellyttää minua sanomattomasti. Te olette huomaava, että Teidän arvonne tunnustetaan sopivalla tavalla talossamme, herra Hartright. Täällä ei ole mitään tavallista englantilaista barbarisuutta taiteilijan aseman suhteen yhteiskunnassa. Minä olen viettänyt niin suuren osan aikaisempaa elämääni ulkomailla, että minä olen päässyt vapaaksi loukkaavista ennakkoluuloista tässä suhteessa. Minä toivoisin voivani sanoa samaa paikkakunnan muusta hienostosta — varsin epämiellyttävä sana, mutta täytyyhän minun käyttää sitä. — He ovat todellisia vandaaleja taidetta kohtaan, herra Hartright. Vakuutan teille, ettei tuo kunnon väki olisi uskonut silmiänsä, jos se olisi saanut nähdä Kaarlo V:nnen nostavan siveltimen ylös Titianille. Vaivaisiko Teitä asettaa kaappiin tämä rahalaatikko ja antaa sijaan seuraava? Siinä onnettomassa tilassa, jossa hermoni ovat, on pieninkin ponnistus minulle sanomattoman kiusallinen. Niin, juuri se! Kiitän Teitä."
Niiden vapaamielisten yhteiskunta-teoriiain todenperäisyyden todistuksena, joista hän juuri minulle oli puhunut, ei herra Fairlien huolimaton pyyntö voinut olla minua huvittamatta. Minä panin laatikon kaappiin ja annoin hänelle toisen kaikella mahdollisella huomaavaisuudella. Hän alkoi heti arvotonta työtänsä pikku harjoilla ja katseli rahaa väsyneillä, mutta ihailevilla silmäyksillä koko ajan puhellessaan kanssani.
"Kiitän tuhannesti ja pyydän tuhannesti anteeksi! Pidättekö rahoista? Vai niin — minua miellyttää, että me, paitsi taiteiden suhteen, ajattelemme samoin toisessakin tapauksessa. Tullaksemme nyt sopimuksemme rahalliseen puoleen, niin — olkaa hyvä ja sanokaa, oletteko tyytyväinen siihen?"
"Aivan tyytyväinen, herra Fairlie."
"Miellyttää minua sanomattomasti. Ja — mitäpä minun piti sanoa? Niin, sen korvauksen suhteen, jonka Te olette kyllin hyvä vastaanottamaan siitä voitosta, jonka minä nautin Teidän kyvystänne, saapuu hovimestarini ensi viikon loputtua kuulemaan, onko Teillä jotain käskemistä. Ja — mitäpäs minun vielä piti lausua? — Varsin merkillistä! ettekö ajattele niin? Minulla oli vielä aika paljon puhumista kanssanne, mutta enkös kautta kunniani ole kaikkea unhottanut. Tahtoisitteko soittaa? Kellonauha on nurkassa. Kas niin. Olen sanomattoman kiitollinen!"
Minä soitin. Uusi palvelija tuli hiljaa huoneeseen — ulkomaalainen, jolla oli alinomainen hymy kasvoilla ja hyvin harjattu tukka — kamaripalvelija kiireestä kantapäähän asti.
"Louis", sanoi herra Fairlie uinaillen puhdistaen sormenpäitänsä pikku harjalla, "minä tein muutamia muistoonpanoja lompakkooni tänä aamuna. Mene hakemaan se. Pyydän tuhannesti Teiltä anteeksi, herra Hartright — pelkään väsyttäväni Teidät."
Kun hän läpiväsyneenä sulki silmänsä, ennenkuin minä ennätin vastata, ja kun hän todellakin mitä suurimmassa määrässä väsytti minua, jäin minä vaiti ja katselin Rafaelin madonnaa. Sillä välin poistui kamaripalvelija huoneesta ja palasi pian takaisin, tuoden pienen norsunluukantisen kirjan. Kevennettyään ahdistettua sydäntään heikolla huokauksella levähdytti herra Fairlie kirjan auki toisella kädellään ja piti toisella pikku harjaa pystyssä merkiksi, että palvelija odottaisi.
"Niin, niinpä se oli!" sanoi herra Fairlie silmättyään kirjaan. "Louis, ota alas salkku." Hän osoitti tällöin useita salkkuja, jotka olivat järjestetyt lähelle ikkunaa mahonkitelineille. "Ei, ei viheriäselkäistä — se sisältää minun Rembrandtilaiset piirustukseni, herra Hartright. Pidättekö piirustuksista? Vai niin, pidättekö? Miellyttää minua sanomattomasti, että me olemme yhtämieltä tässäkin tapauksessa. Punaselkäinen salkku, Louis, älä pudota sitä! Te ette voi käsittää niitä kipuja, joita minä kärsisin, herra Hartright, jos Louis pudottaisi tuon salkun. Onko se vakavasti tuolilla? Luuletteko sen olevan vakavasti tuolilla, herra Hartright? Vai niin — miellyttää minua sanomattomasti. Tahdotteko tehdä minulle sen palveluksen, että katsotte tauluja, jos Te todellakin katsotte salkun pysyvän vakavasti. Mene matkoihisi, Louis. Mikä aasi sinä olet! Etkö näe minun tässä istuvan ja pitävän muistikirjaa? Luuletko minun tahtovan pitää sitä ainaisesti. Miksi et voi ottaa sitä pois erikseen sanomatta? Pyydän tuhannesti anteeksi, herra Hartright, palvelijat ovat sellaisia aaseja! — Ettekö te ole samaa mieltä? Sanokaa minulle nyt — mitä ajattelette tauluista? Ne ovat saapuneet eräältä taulukauppiaalta surkeassa kunnossa. Viimeksi nähdessäni niitä lemusivat ne mielestäni kauhean pahalta siksi, että tyhmät ihmiset olivat sormeilleet niitä. Voitteko ottaa hoitaaksenne ne."
Vaikka minun hermoni eivät olleet kyllin hienot huomatakseen plebejimäisten sormien hajua, joka niin oli loukannut herra Fairlien nenää, niin oli minun makuni kyllin jalostunut voidakseni arvioida taulujen arvon selaillessani läpi ne. Ne olivat enimmäkseen tosihyviä näytteitä meidän kotimaisten taiteilijaimme taidosta maalata vesiväreillä ja olisivat ne ansainneet paljon paremman kohtelun, kuin ne näyttivät entiseltä omistajaltaan osakseen saaneen.
"Maalaukset", vastasin minä, "täytyy pingoittaa ja huolellisesti parannella. Minun mielestäni ne ovat varsin arvokkaita…"
"Pyydän Teidän suomaan minulle anteeksi", keskeytti herra Fairlie, "että minä taaskin pidän silmäni suljettuina Teidän puhuessanne. Tämäkin valo vaivaa niitä. Kuinka Te sanoittekaan?"
"Minä tahdoin vain sanoa, että maalaukset ovat hyvin sen ajan ja työn arvoiset…"
Herra Fairlie avasi taaskin silmänsä ja pyöritti ne avuttoman kauhistuksen ilmeellä ikkunaan päin.
"Minä rukoilen Teidän suomaan anteeksi minulle, herra Hartright", sanoi hän vapisevalla äänellä, "mutta varmaan minä kuulin jotakin lasten hirmuista meteliä alhaalla puutarhassa — minun yksityisessä puutarhassani — tuolla alhaalla…"
"En tiedä todellakaan, herra Fairlie. Minä en kuullut mitään."
"Tehkää minulle palvelus — Te olette ollut jo niin hyvä ja sietänyt minun heikkoja hermojani — tehkää minulle palvelus ja nostakaa uutimen toista kulmaa. Älkää päästäkö auringonvaloa luokseni, herra Hartright! Oletteko kääntänyt uutimen? Vai niin. Kenties tahtoisitte olla hyvä ja katsoa alas puutarhaan saadaksenne asian oikein selville?"
Minä täytin tämän uuden pyynnön. Puutarha oli huolellisesti aidattu joka taholta. Ei ketään ihmisolentoa, ei suurta eikä pientä, näkynyt missään tässä rauhallisessa puutarhassa. Minä ilmoitin herra Fairlielle tämän lohduttavan tiedon.
"Kiitän tuhannesti! Kuvittelin siis vain, luullakseni. Ei ole, Jumalan kiitos, yhtään lasta tässä talossa, mutta palvelusväki, nuo hermoitta syntyneet olennot, houkuttelevat lapsia tänne kylästä. Sellaisia likaisia penikoita. — Hyi, sellaisia talonpoikaispenikoita! — Sanonko suoraan Teille, herra Hartright, erään asian? — Hartaimmin toivoisin uudistusta lasten rakenteessa. Luonnon ainoa tarkoitus niiden suhteen näyttää nyt olevan saada aikaan meteliä niin paljon kuin mahdollista Kieltämättä on ihastuttavan Rafaelimme käsitys ehdottomasti suositeltava."
Hän osoitti madonnan yläpuolella olevaa taulua, jonka yläosassa olivat italialaisen maalaustaiteen tavalliset kerubit, joilla oli mukavat istuinpaikat vaaleanpunervain pilvien muodostamilla palloilla.
"Kas tuossa todellinen malliperhe!" sanoi herra Fairlie, katsoessaan kerubeja. "Sellaisia suloisia, pyöreitä kasvoja! Niin kauneita, pehmeitä siipiä — eikä mitään muuta. Ei likaisia pikku koipia juoksennella kaikkialla, ei väsymättömiä pikku keuhkoja kiljua. Kuinka sanomattomasti parempi nykyistä ihmiskuvaa! Jos sallitte tahdon minä taasen sulkea silmäni. Te voitte siis todellakin asettaa maalaukset kuntoon? Olen sanomattoman kiitollinen! Onko muutoin mitään selvittämistä meidän välillämme? Jos on, niin luulen melkein unhottaneeni sen. Soitammeko taas Louista?"
Kun minä tällä hetkellä olin aivan yhtä innokas lopettamaan keskustelun, kuin herra Fairliekin nähtävästi oli, luulin voivani ehkästä kamaripalvelijan kutsumisen esittämällä itse jäljellä-olevan osaa.
"Ainoa kysymys, herra Fairlie, johon mielestäni enää on saatava määräyksenne", sanoin minä, "koskee sitä maalauksen opetusta, ota olen sitoutunut antamaan kummallekin nuorelle naiselle."
"Aivan niin! Juuri sitä!" sanoi herra Fairlie. "Toivon itselläni olevan kyllin voimia käydäkseni käsin tähän sopimuksemme kohtaan — mutta sepä näyttää todellakin mahdottomalta. Nuoret naiset, jotka saavat käyttää hyväkseen Teidän hyväntahtoista ohjaustanne, herra Hartright, saavat itse sopia asian kanssanne. Veljentytärtäni miellyttää se kaunis taide, jota Te harjoitatte. Hän on juuri riittävästi oppinut sitä huomatakseen puutteensa. Olkaa hyvä, pitäkää huoli hänen opetuksestaan. Vai niin, Onko mitään neuvoteltavaa vielä? Eikö? Me olemme siis täysin yksimielisiä — eikö niin? Minulla ei ole oikeutta kauemmin pidättää Teitä mieluisista harjoitelmistanne — vai kuinka, nuori ystäväni? Niin sanomattoman suloista saada järjestetyksi kaikki — niin ihanaa saada levätä sopimuksien tuottaman ponnistuksen jälkeen! Vaivaisiko Teitä soittaa Louista, että hän kantaisi salkun Teidän huoneeseenne?"
"Sen otan itse matkaani, jos sallitte, herra Fairlie."
"Tahdotteko todellakin tehdä sen? Oletteko todellakin kyllin vahva kantamaan sen? Merkillistä olla niin vahva! Jos vain olette varma, ett'ette kadota sitä? Minua miellyttää sanomattomasti saada pitää Teidät täällä Limmeridgessä, herra Hartright. Terveyteni on niin huono, ett'en minä valitettavasti saa paljon nauttia Teidän seurastanne. Uskallanko pyytää Teitä olemaan varsin varovainen ja käymään tuiki hiljaa ovesta eikä suinkaan pudottamaan salkkua? Kiitän. Päästäkää hiljaa alas uudin, jos olette hyvä — sen vähinkin ääni menee lävitseni kuin puukonterä. Kas niin, juuri niin! Toivotan hyvää päivää!"
Kun vaaleanvihreät verhot takanani olivat laskeutuneet ja otsikkoverhoinen ovi varovasti suljettu, pysähdyin minä muutamiksi silmänräpäyksiksi pieneen, ympyriäiseen eteiseen ja henkäsin syvään ja helpottavasti. Tultuani ulos herra Fairlien huoneesta tuntui minusta aivankuin pitkän sukelluksen jälkeen olisin tullut vedenpintaan.
Niin pian kun minä olin ehtinyt hauskasti järjestää kaikki pienessä sievässä atelierissäni ja päässyt aamupäivätyöhöni, oli ensi ajatukseni tehdä luja päätös olla koskaan suuntaamatta askeleitani huoneisiin, joissa talon herra asui, ellei se uskomaton juttu tapahtuisi, että hän kunnioittaisi minua varmasti kutsumalla uudestaan käymään. Tehtyäni täydelliseksi mielihyväkseni tämän suunnitelman esiintymiseeni nähden herra Fairlien suhteen, palasi jälleen iloinen luontoni, jonka ylhäisen herran kopea luottavaisuus ja hävytön kohteliaisuus oli hetkeksi hävittänyt. Aamupäivän jäljellä-olevat tunnit kuluivat aika hauskasti tarkastamalla maalauksia, järjestämällä niitä eri laatunsa mukaan, tasoittamalla niiden rikkinäisiä reunoja ja ryhtymällä muihin valmistaviin toimenpiteihin niiden kuntoonsaamiseksi. Minun olisi pitänyt ennättää tehdä enemmän; mutta kuta likemmäksi kello läheni kahta, tunsin minä tulevani yhä kärsimättömämmäksi ja haluttomammaksi kiintymään työhön, vaikkapa se olikin kokonaan niin käsityöntapaista.
Kellon lyötyä 2 menin taaskin ruokailuhuoneeseen hieman levottomana. Odotin yhtä ja toista käydessäni tähän osaan taloa. Nythän esitettäisiin minulle neiti Fairlie; nythän oli aika saada joitakin tietoja valkopukuisesta naisesta, jos neiti Halcomben otaksumisessa hänen äitinsä kirjeiden suhteen oli jotakin perää.