VIII.
Huoneeseen tultuani näin minä neiti Halcomben ja vanhemman naisen pöydän ääressä.
Tämä "vanhempi" nainen, jolle minut nyt esitettiin, oli neiti Fairlien entinen kotiopettajatar, rouva Vesey, jonka neiti Halcombe aamiaispöydässä oli kuvannut omaavan "kaikki päähyveet, mutta jota muutoin ei juuri ole laskuun otettava". Minulla ei ole mitään lisäämistä, vaan on minun nöyrästi myönnettävä, että tämä arvostelu oli täysin sattuva. Rouva Vesey oli itse mielentyyneys ja naisellinen hiljaisuus. Hiljainen tyytyväisyys suruttomaan olemassa-oloon kuvastui siitä uneliaasta hymystä, joka peilaili hänen pyöreillä, kiiltävillä kasvoillansa. Muutamat meistä ihmisistä hyökkäävät läpi elämän — toiset käyvät laiskasti — rouva Vesey istui koko elämänsä. Huoneessa istui hän sekä aikaisin että myöhään; hän istui puutarhassa, hän istui käytävissä, hän istui paikoissa ja ikkunanloukoissa, joita ei kukaan koskaan ollut ajatellutkaan; hän istui telttatuolilla, kun hänen ystävänsä koettivat houkutella häntä kävelylle; hän istuutui ennenkuin hän voi katsella mitään tai puhua mitään, niin, ennenkuin hän edes voi vastata niin tai ei yksinkertaisimpaan kysymykseen — aina samalla tavoin hyväntahtoisesti hymyten, ajattelematta, mutta kohteliaasti nyökyttäen päätään, ja pikku mukavasti lepuuttaen käsiään ja käsivarsiaan kaikissa kotoelämän vaihteluissa. Hän oli hurskas ja myöntyväinen — niin, uskomattoman tyyni ja vaaraton vanha rouva, jota syntymänsä jälkeen ei mikään tapaus koskaan ollut johtanut kiusaukseen epäilemään elikö hän todellakin. Luonnolla on niin paljon puuhaamista tässä maailmassa, sillä on niin paljon erilaatuista hankkimista yht'aikaa, että sen epäilemättä kerran tai toisen täytyi olla väsynyt ja hämmennyksissä, kun sen on erotettava niitä eri luomuksia, jotka samalla kertaa menevät sen käsistä. Kun minä katson asiaa tältä kannalta, jää aina minun yksityiseksi vakaumuksekseni, että luonto on syventynyt kysymykseen luoda kaalinpäitä, kun rouva Vesey näki päivänvalon, ja että tuo hyvä rouva sai kärsiä meidän kaikkien emon kasviharrastusten tuottaman hajamielisyyden seurauksista.
"No, rouva Vesey", sanoi neiti Halcombe näyttäen iloisemmalta, vilkkaammalta ja viisaammalta kuin ennen tuon säveän vanhan rouvan rinnalla, "mitä tahdotte? Kyljyksenkö?"
Rouva Vesey pisti pyöreät kätensä ristiin pöydän reunalle, hymyili tyytyväisesti ja vastasi: "niin, kiitos!"
"Mutta mitä on siellä, herra Hartrightin edessä? Keitettyä kanaako, eikö niin? Minä luulin, että Te pitäisitte enemmän keitetystä kanasta kuin kyljyksestä, rouva Vesey."
Rouva Vesey muutti lihavat kätensä pöydän laidalta polvelleen, katsoi miettivästi kana-paistivatiin, nyökkäsi ja sanoi: "niin, kiitos!"
"Hyvä! Mutta mitä tahdotte Te syödä tänään? Ottaako herra Hartright hieman kanaa, vai saanko antaa Teille kyljyksen?"
Rouva Vesey pani taas toisen kätensä pöydän reunalle, näytti uneliaalta ja päättämättömältä ja vastasi: "Kumpaa tahansa miellyttää, ystäväni."
"Ei, ei suinkaan, tämähän on kysymys, joka koskee Teidän makuanne, hyvä rouvani, eikä minun. Ajatelkaapa, ettekö ottaisi hieman kumpaakin lajia? Jospa Te nyt ottaisitte aluksi kanaa, jota minä huomaan herra Hartrightin haluavan varsin innokkaasti leikata Teille."
Rouva Vesey muutti toisenkin kätensä pöydän reunalle; kasvot saivat hetkiseksi enemmän eloa, mutta se sammui pian jälleen; hän nyökäytti kohteliaasti päätänsä ja sanoi: "Niin jos tahdotte olla niin hyvä, sir".
Epäilemättä hurskas ja myöntyväinen — uskomattoman tyyni ja vaaraton vanha rouva! Riittää kumminkin tällä kertaa rouva Veseystä.
Koko tällä aikaa ei neiti Fairlietä näkynyt. Me lopetimme päivällisemme, mutta sittenkään ei hän tullut näkösälle. Neiti Halcombe, jonka nopealta silmäykseltä ei mikään jäänyt huomaamatta, huomasi kuinka minä vähän väliä katsoin oveen päin.
"Ymmärrän Teitä, herra Hartright", sanoi hän, "Te ihmettelette, missä Teidän toinen oppilaanne on. Hän on ollut alhaalla ja voi nyt hyvin, mutta kumminkaan ei hänellä ollut kyllin ruokahalua ottaakseen osaa päivälliseemme. Jos suvaitsette minun tulla saattajaksenne, niin luulenpa Teidän tapaavan hänet jossain puutarhassa."
Hän otti päivänvarjostimen, joka oli tuolilla hänen vieressään, ja johti minut parin korkean lasioven kautta nurmikolle. Minun tarvitsee tuskin sanoa, että me jätimme rouva Veseyn istumaan pöydän ääreen kyhmyiset kädet ristissä sen laidalla, nähtävästi aikoen jäädä siihen lopuksi aamupäivää.
Kun me kuljimme nurmikon yli, silmäsi neiti Halcombe merkitsevästi ja pudisti päätänsä.
"Teidän salaperäinen seikkailunne", sanoi hän, "on edelleenkin hämärään kätketty. Minä olen koko aamun selaillut äitini kirjeitä huomaamatta vielä mitään. Älkää olko lohduton, herra Hartright. Tällaisen tapauksen täytyy kiihoittaa uteliaisuutta, ja Te olette saanut nyt naisen liittolaiseksenne. Sellaisissa olosuhteissa on menestys melkein varma ennemmin tai myöhemmin. Minulla on kolme kokonaista kimppua jäljellä, ja Te voitte vakavasti uskoa, että niiden lukeminen vie minulta koko illan."
Tässä oli minulla siis yksi aamuisia harrastuksia tyydyttämättä. Minä halusin heti tietää, eikö neiti Fairlien persoonallisuus myöskin pettäisi sitä odotusta, joka minulla oli hänen suhteensa aamiaisen jälkeen.
"No niin, kuinka luonnistui käyntinne herra Fairlien luona?" kysyi neiti Halcombe ennätettyämme nurmikon yli ja tultuamme varjoon kävelemään. "Oliko hän erittäin hermostunut tänä aamuna? Älkää punnitko niin tarkkaan vastatessanne minulle, herra Hartright. Paljas tieto, että Te katsotte itsenne velvolliseksi tekemään sen, on minulle kylliksi. Minä huomaan Teistä, että hän oli hermostunut, ja koska minä en tahdo olla kyllin epäinhimillinen saattaakseni Teitä samaan tilaan, niin en halua kysyä enempää."
Me jatkoimme matkaamme mutkittelevaa käytävää hänen puhuessaan ja lähenimme sievää, puista huvimajaa, joka oli rakennettu sveitsiläisen pikkuhuvilan malliin. Sen yhteen huoneeseen voimme me katsoa vapaasti sisään käydessämme ylös portaita; siellä oli nuori nainen. Hän seisoi yksinkertaisen pöydän vieressä ja silmäili laakson ja kukkulan muodostamaa nuorteata maalaistaulua, joka näkyi puistoon hakatusta aukosta, ja käänsi välillä hajamielisesti pienen, pöydällä olevan piirustuskirjan lehtiä. Se oli neiti Fairlie.
Kuinka voisin kuvata häntä? Kuinka erottaa siitä mahdottomasta tunteesta, jota olen itse kokenut — kaikesta, mitä on tapahtunut tämän hetken jälkeen? Kuinka voisin nähdä hänet jälleen aivan kuin silloin, kun ensiksi silmäsin häneen? — sillä sellaisena pitäisi hänen kuvansa näkyä niille silmille, jotka nyt lukevat näitä lehtiä — — —
Se muotokuva, jonka minä myöhemmin maalasin Laura Fairliestä juuri tässä huoneessa ja juuri siinä asennossa, missä minä silloin ensin näin hänet, on pöydälläni kirjoittaessani tätä. Silmäni katselevat sitä, ja kirkkaassa, voimakkaassa valossa esiintyy huvihuoneen tummalta taustalta solakka, nuorekas vartalo yksinkertaisessa musliinihameessa, jossa oli leveät, valko- ja heleänsiniset raidat. Samasta kankaasta valmistettu rypistetty kaulus on hänen olkapäillään, ja pikku olkihattu, joka on vaatetettu puvun väriin soveltuvalla nauhalla, peittää hänen päänsä ja heittää viehkeän varjon hänen kasvojensa yläosaan. Hänen tukkansa on niin vaalean ruskean kullanvärinen, mutta melkein yhtä vaalea — ei punainen, mutta melkein yhtä loistava, — että se melkein sulautuu hänen hattunsa varjoon. Se on jakauksella ja sileästi pyyhkäisty yli korvien ja aaltoilee hienoissa, luonnollisissa kiharoissa otsalla. Kulmakarvat ovat hieman tukkaa tummemmat; ja silmät tuota suloista, kirkasta tummansiniväriä, josta runoilijat niin usein laulavat, mutta jota niin harvoin todellisuudessa nähdään. Silmät, kaunisväriset, kaunismuotoiset — suuret, hellät ja tyynen miettivät — mutta ennen kaikkea kauniit sen puhtaan totuuden vuoksi, joka asuu niiden syvyydessä ja loistaa yhtä kirkkaana kuin heijastus paremmasta maailmasta sekä ilon että surun kaikissa vaihtelevissa ilmeissä. Se lumous, jonka ne levittävät koko muodolle, peittää ja kaunistaa niin kaikki pienet inhimilliset puutteet, että on vaikeata oikein selvästi voida päättää muiden piirteiden vioista tai eduista. On vaikeata huomata, eikö kasvojen alaosa ole melkein liian hento ja hieno ollakseen täydessä ja oikeassa suhteessa yläosaan: eikö nenä, vältettyään koukkuisen muodon, joka on ankara ja epänaisellinen, olkoonpa se kuinka täydellinen kauneussääntöjen mukaan, sen sijaan ollut taipunut hieman vastakkaiseen suuntaan ja siten häipynyt ihanteellisesta linjasta, ja vihdoin, eikö nuo pienet sulohuulet olleet pikkuisen hermostuneesti vinossa toiselle puolelle hänen hymyillessään. Olisi käynyt laatuun huomauttaa näitä pikku virheitä toisen naisen muodossa, mutta ei ole helppoa huomata niitä hänessä, niin hienosti ovat ne yhtyneet kaikkeen omituiseen, kaikkeen luonteenomaiseen ilmeessä ja niin suuressa määrässä riippuu tämä ilme muissa piirteissä silmien elävyyttä luovasta voimasta.
Voisiko minun muotokuva-raukkani hänestä — minun rakas, sitkeä työni pitkänä ja onnellisena aikana — oikein näyttää minulle kaiken tämän? Ah, kuinka vähän minä huomaan tässä epätäydellisessä, koneellisessa taulussa — kuinka paljon siinä tunteessa, siinä muistossa, jolla minä katselin sitä! Hieno, solakka, kauniissa, vaaleassa puvussa oleva tyttö, joka selailee albumin lehtiä katsoessaan ylös siitä uskollisin, viattomin, sinisin silmin — siinä kaikki, mitä valokuva voi kuvastaa, kaikki mitä kenties paljon mahtavampi ajatuksen ja kynän voima voi kielellään ilmaista. Se nainen, joka ensin antaa valon ja elämän ja muodon meidän uinuvalle kauneuskäsitteellemme, täyttää sielussamme tyhjän sijan, joka on ollut meille itsellemme tuntematon aina siihen asti, kunnes hän kohtasi meidät. Sellaisina hetkinä herättää sympatiioja, jotka ovat liian syviä sanojen, niin ehkäpä ajatustenkin kuvata, toinen lumousvoima kuin se, joka vaikuttaa mieliin ja jolle kielellä on kyllä ilmaisumuotonsa. Naisen kauneuden salaisuus ei koskaan mene yli kuvaamiskykymme, ennenkun se on tullut meidän omassa sielussamme olevan syvemmän salaisuuden yhteyteen. Silloin, ja ainoastaan silloin on se mennyt sen ahtaan alueen rajan ulkopuolelle, jolle tässä maailmassa jotakin valoa lankeaa siveltimen ja kynän kautta.
Ajatteleppas häntä, lukija, niin kuin sinä ajattelet ensimmäistä naista, joka on saanut sinun sydämmesi nopeammin sykkimään — tuon sydämmesi, jota eivät kaikki muut hänen sukupuolelaisensa ole voineet liikuttaakaan. Anna lempeiden, uskollisten sinisilmien kohdata omiasi, kuten ne kohtasivat minun silmiäni, tuolla ainoalla, sanomattomalla silmäyksellä, jonka me kumpikin muistamme niin hyvin. Anna hänen äänensä puhua tuota musiikkia, joka kerran oli rakkainta sinusta, jonka kuunteleva korvasi mitä mieluimmin käsitti, kuten minunkin teki. Anna hänen askeleensa kun hän näillä lehdillä tulee kävelemään, olla yhtä iloiset, kevyet askeleet kuin ne, joille sinun oma nuori sydämmesi muinoin löi tahtia. Ota vastaan hän kuten muistat oman sielusi rakastettua, ja hänen kuvansa on edessäsi niin paljon kirkkaampana — tämän naisen kuva, joka niin elävästi pysyy sielussani!
Kaikkien tunteiden seassa, jotka valtasivat mielen nähdessäni hänet ensi kerran — näiden tunteiden, jotka ovat meille kaikille niin uskollisia, jotka heräävät elämään useimmissa sydämmissä, jotka kuolevat jälleen niin monessa ja taas herätetään kauniiseen ailasteluunsa niin harvoissa — kaikkien seassa oli yksi, joka häiritsi ja hämmensi minua — tunne, joka näytti vähän sopivan neiti Fairlien läheisyyteen ja vaikutukseen.
Sen lumoavan vaikutuksen ohessa, jonka hänen vartalonsa ja muotonsa tekivät, suloisen ilmeen, hänen käytöstapansa viehättävän yksinkertaisuuden ohessa tunsin minä toistakin vaikutelmaa, joka varjon tavoin herätti minussa tunteen, että jotakin puuttui. Yhtenä hetkenä tuntui minusta, että tämä puute oli hänessä, toisena hetkenä että minulta itseltäni puuttui käsitys ymmärtää häntä niin, kuin minun olisi pitänyt. Tämä vaikutelma oli, ihmeellistä kyllä, aina voimakkain hänen katsoessaan minuun tai toisin sanoen tuntiessani tehokkaimmin hänen kasvojensa sopusointuisen viehätyksen, tunsin samalla enimmän minua kiusaavan tämän puutteen, jota en kumminkaan voinut selvittää itselleni. Jotakin puuttui, mutta missä ja mitä, sitäpä en voinut sanoa.
Tämä mielikuvitusvoimani kummallinen oikku, joksi minä sen silloin katsoin, sai aikaan, ett'en minä oikein voinut tuntea olevani oikealla mielialalla tavatessani ensi kerran neiti Fairlien. Niihin muutamiin ystävällisiin sanoihin, joilla hän toivotti minut tervetulleeksi, voin minä tuskin vastata tavallisilla kohteliaisuuslauseilla. Neiti Halcombe, joka huomasi epäröimiseni ja luonnollisesti katsoi sen tilapäiseksi nolostumiseksi, ryhtyi heti, kevyesti ja vaivatta kuten aina, keskustelusta huolta pitämään.
"Katsokaapas, herra Hartright", sanoi hän ja osoitti pöydällä olevaa piirustuskirjaa ja pientä, hienoa kättä joka, vieläkin käänteli lehtiä. "Nyt täytyy teidän toivoakseni huomata tavanneenne kaikkien oppilaiden esikuvan. Samana hetkenä, jolloin hän kuulee Teidän tulleen, tarttuu hän rakkaaseen piirustuskirjaansa, katsoo suurta luontoa suoraan kasvoihin ja ikävöi saada alkaa!"
Neiti Fairlie nauroi, ja tämä iloinen hymy lehahti kuin auringonpaiste hänen rakastettaville piirteillensä.
"En omista itselleni mitään kiitosta, jota en ansaitse", sanoi hän ja katsoi vuoroin neiti Halcombeen ja minuun. "Niin paljon kuin minua huvittaakin piirustaa, tunnen kuitenkin liian hyvin taitamattomuuteni, ett'en ole enemmän arka kuin innokaskaan alkamaan työtäni. Saatuani tietää Teidän saapuneen, herra Hartright, aloin minä ehdottomasti silmäillä läpi piirustuksiani aivan kuin lapsena oli tapana kerrata läksyni kovin pelätessäni, ett'en voisi lukea niitä oikein."
Hän tunnusti tämän mitä sievimmällä ja yksinkertaisimmalla tavalla ja veti piirustuskirjan luoksensa naivilla, lapsellisella vakavuudella. Neiti Halcombe teki taaskin reippaalla, ratkaisevalla tavallaan jyrkän lopun toisen hämilläolosta.
"Olkootpa oppilaan piirustukset hyviä, huonoja tai keskinkertaisia", sanoi hän, "ovat ne kumminkin jätettävät mestarin järkähtämättä arvosteltaviksi — sehän on selvä asia. Ajatteleppas jos me ottaisimme ne vaunuun mukanamme, Laura, ja antaisimme herra Hartrightin silmäillä ne ensi kertaa läpi huviajelun pysähdysten ja keikutusten kestäessä? Jos meidän vain onnistuu koko matkalla saattaa harhaan hänen arvostelunsa luontoon nähden, sellaisena kuin se todellakin on hänen katsellessaan ympärillensä, ja luontoon nähden, sellaisena kuin se ei ole hänen silmäillessään meidän piirustuskirjojamme, niin saatamme me kyllä lopulta hänet tarttumaan viimeiseen, epätoivoiseen keinoon sanomaan meille kohteliaisuuksia, joten me pääsemme hänen arvostelevista silmäyksistään ilman mitään turhamaisuutemme loukkausta".
"Minä toivon, ett'ei herra Hartright minua kiitä", sanoi neiti
Fairlie poistuessamme yhdessä huvimajasta.
"Uskallanko kysyä, miksi toivotte sellaista?" kysyin minä.
"Koska minä uskon kaikki, mitä Te sanotte minulle", vastasi hän teeskentelemättömästi.
Näillä sanoillaan antoi hän tietämättään minulle avaimen koko luonteeseensa — tämä jalo luottamus toisiin perustui hänen omaan viattomaan totuudenrakkauteensa; silloin minä sen ainoastaan aavistin, nyt tiedän sen omasta kokemuksestani.
Me menimme sisään herättääksemme vain rouva Veseyn, joka vieläkin istui ruokapöydän ääressä, ja nousimme sitten avonaisiin vaunuihin tehdäksemme päätetyn huviajelun. Vanha rouva ja neiti Halcombe ottivat ensi paikan vaunuissa, Neiti Fairlie ja minä ajoimme takaperin, piirustuskirja auki välillämme minun tarkasteltavanani. Kaikki vakavampi piirustusten arvostelu olisi, joskin olisin ollut halukas siihen, ollut mahdoton neiti Halcomben hauskan huomautuksen johdosta, että kaunotaiteita on katsottava naurettavassa valossa sellaisenaan kuin hän itse, hänen sisarensa ja naiset yleensä niitä harjoittivat. Minä muistan paljon paremmin sen puhelun, joka meillä oli, kuin nämä piirustukset, joiden yli silmäykseni aivan koneellisesti kiiteli. Varsinkin se osa keskustelua, johon neiti Fairlie otti jotakin osaa, on yhtä selvästi painunut mieleeni, kuin olisin kuullut sen vain muutamia tunteja sitten.
Niin, suokaa minun tunnustaa, että minä jo tänä ensimmäisenä päivänä annoin hänen läsnäolonsa lumousvoiman viehättää itseni unhottamaan, kuka minä olin, ja yhteiskunnallisen asemamme erilaisuuden. Hänen tekemänsä vähäpätöisinkin kysymys, kuinka parhaiten on käytettävä sivellintä ja sekoitettava värejä; vähäisinkin vaihde noiden rakastettavien silmien ilmeessä, jotka silmäsivät minuun niin vakavalla toiveella oppia ja käsittää minun opetustani, kiinnitti paljon suuremmassa määrässä minun huomiotani kuin kaunein maisema, jonka läpi kuljimme, tai komeimmat valojen ja varjojen vaihtelut niiden sulaessa yhteen aaltomaisella alankomaalla tai tasaisella merenrannalla. Eikö ole merkillistä nähdä, kuinka vähän tosivaikutusta, jokaisen puhtaan inhimillisen mielihartauden vallitessa, esineillä ulkonaisessa maailmassa, jossa me elämme, on meidän sydämmeemme ja mieleemme? Ainoastaan kirjoissa me pakenemme luontoon hakeaksemme osanottoa iloomme, lohdutusta suruumme. Tämä sieluttoman maailman kauneuksien ihmetteleminen, jota nykyaikainen runous niin sanarikkaasti ja kaunopuheliaasti kuvailee, ei ole parhaimmillakaan meistä luontomme alkuperäisiä tunteita. Lapsena emme tunne sitä ollenkaan. Ei kellään oppimattomalla miehellä tai naisella sitä ole. Nekin, joiden elämä pian yksinomaan on kulunut maalla ja merellä tapahtuvain, alinomaan vaihtelevain ihmeiden joukossa, eivät ollenkaan piittaa mistään luonnon taulusta, mikä ei suoranaisesti ole yhteydessä heidän todellisen ammattiharrastuksensa kanssa. Kykymme käsittää sen maan kauneutta, jossa elämme, on todellakin yksi sivistyksen tuottamia täydellisyyksiä, kuten taide — ja mikä merkillisempää: joku joukostamme käsittää tämän harvoin muutoin kuin silloin, kun mielemme on välinpitämättömin ja sopivan toiminnan puutteessa. Kuinkahan paljon osaa on luonnon viehätyksellä meidän ja meidän ystäviemme iloisissa tai tuskaisissa harrastuksissa ja tunteissa? Kaikki mitä sielumme voi ymmärtää, mielemme oppia, voimme saavuttaa yhtä varmasti, yhtä hyödyttävästi ja tyydyttävästi, asuimmepa sitten autiommassa tai rehevimmässä luonnossa. Tosin on yksi syy tähän syvemmän sympatiaan puutteeseen luodun olennon ja sen luomuksen välillä, jossa hän elää — syy, joka kenties on löydettävissä niin äärettömän erilaisessa tarkoituksessa, jonka sallimus on määrännyt ihmiselle ja hänen maalliselle asunnollensa. Korkein vuori, jonka huippua silmä tuskin voi nähdä, tulee tomuksi; pieninkin ihmisen harrastus, jota puhdas sydän voi tuntea, on kuolemattomuuteen osallinen.
Olimme, olleet ulkona lähes kolme tuntia, kun vaunut vierivät takaisin ajoportin kautta Limmeridge-Houseen.
Paluumatkalla olin minä nuorten naisten antanut itse valita sen näköalan, jonka he seuraavana iltapäivänä minun johdollani piirustaisivat. Kun he olivat vetäytyneet pois pukeutuakseen päivällisille ja minä taas olin yksin työhuoneessani, tunsin minä itseni kerrassaan alakuloiseksi. Tunsin olevani pahoillani ja tyytymätön itseeni — en tietänyt oikein miksi. Kenties havaitsin minä vasta nyt, että minä ajomatkallamme olin liian paljon unhottanut toimeni palkattuna piirustuksenopettajana: huvin vuoksi olla rakastettavan perheen vieraana. Kenties oli se myöskin tuo merkillinen tunne jostakin puutteesta joko minussa tai neiti Fairliessä, joka, ensi kertaa nähdessäni häntä, oli niin hämmentänyt minut — kenties se oli tämä, joka vieläkin kiusasi minua. Olipa tämän laita kuinka tahansa, tunsin minä todellista kevennystä, kun päivällistunti lopetti yksinäisyyteni ja saattoi minut taas talon naisten seuraan.
Tultuani ruokasaliin hämmästytti minua pikemmin niiden pukujen kankaiden kuin värien suuri vastakohta, jotka heillä oli päällään. Kun rouva Veseyllä ja neiti Halcombella olivat kalliit puvut (kummallakin sellaiset, jotka parhaiten sopivat heidän ijällensä), edellisellä hopeanharmaa ja jälkimäisellä vaaleankeltainen väri, joka niin hyvin soveltui tummaan ihoon ja mustaan tukkaan, oli neiti Fairliellä aivan yksinkertainen valkoinen musliinipuku. Se oli hohtavan valkoinen ja aistikkaasti ommeltu, mutta kaikissa tapauksissa oli hänen pukunsa sellainen, joka olisi sopinut köyhän miehen tyttärelle tai vaimolle, ja teki hänet ulkonäöltään paljon vaatimattomammaksi kuin entisen kotiopettajattarensa. Myöhemmin, opittuani tuntemaan paremmin neiti Fairlien luonteen, huomasin minä tämän olevan seurauksena hänen luontaisesta kohtuullisuudestaan ja vastenmielisyydestään loistaa omaisuudellaan. Ei rouva Vesey enemmän kuin neiti Halcombekaan voinut saattaa häntä, rikasta perijätärtä, käyttämään puvussaan sellaista komeutta, joka olisi voittanut heidän, köyhäin henkilöiden.
Päivällisen päätyttyä palasimme me yhdessä salonkiin. Tosin oli herra Fairlie (verratakseni armollista yksinvaltiasta, joka otti ylös Titianin siveltimen lattialta) käskenyt pöydänkattajaansa kysymään minulta, mitä viiniä minä haluaisin juoda päivällisen jälkeen, mutta minulla oli kumminkin voimaa kyllin vastustaa kiusausta istua yksinäisessä suuruudessa valitsemieni pullojen ääressä, ja ymmärrystä kyllin muiden maiden enemmän sievistettyjen tapojen mukaan pyytää naisten suostumusta saada nousta pöydästä samalla kertaa kuin he niin kauvan, kuin minä oleskelin Limmeridge-Housessa.
Salonki, johon me menimme viettääksemme siellä lopun iltapäivää, oli alakerroksessa ja muodoltaan ja suuruudeltaan ruokasalinlainen. Korkeat lasiovet sen alapäässä johtivat pengermälle, jota pitkin pituuttaan koristivat mitä ihanimmat kukat. Suloinen, hiljainen hämärä oli juuri levittänyt varjonsa kukille ja lehdille huoneeseen tullessamme, ja illan rikas kukkaistuoksu lehahti meitä vastaan tervetulotoivotuksena avonaisista lasiovista. Kiltti rouva Vesey, aina ensimmäinen seurasta istuutumaan, vaipui suloisesti nurkassa olevaan nojatuoliin ja otti heti pienen päivällisunen. Minun pyynnöstäni asettui neiti Fairlie pianon ääreen. Kun minä seurasin häntä soittokoneen läheisyydessä olevalle tuolille, näin minä neiti Halcomben vetäytyvän ikkunakomeroon jatkaakseen viimeisellä, lempeällä päivänvalolla äitinsä kirjeiden lukemista.
Kuinka selvästi tämä kodin rauhaa ja hauskuutta kuvaava taulu päilyy muistossani kirjoittaessani tätä! Siltä paikalta, jossa istuin, voin nähdä neiti Halcomben miellyttävän vartalon puoleksi suloisen viehkeässä valaistuksessa, puoleksi kätkettynä salaperäiseen varjoon, kumartuneena kirjeiden yli, jotka olivat hänen polvellaan, samalla kun pianonsoittajattaren valoisat kasvonpiirteet loistivat kauniissa selkeydessään huoneen vastaisen seinän tummempaa, syvää taustaa vasten. Ulkona pengermällä keinutti iltatuuli kukkia, ruohoa ja köynnöskasveja niin hiljaa, että humina ei voinut kuulua korviimme. Taivas oli pilvetön ja salaperäinen kuuvalo alkoi jo väristen levitä itäiseltä taivaanrannalta. Rauhan ja yksinäisyyden tunne muutti kaiken ajatuksen ja mielen levottomuuden hurmaavaksi, ylimaalliseksi levoksi, ja puutarhan tuoksu, joka lisäytyi illan varjojen kanssa, näytti tempaavan meidät vielä suuremmalla voimalla, kun Mozartin musiikki hiipi sieluihimme taivaallisella sulolla. Oli ilta, jollaista ei koskaan voi unhottaa!
Me istuimme kaikki hiljaa valitsemillamme paikoilla — rouva Vesey uinuen, neiti Fairlie vielä soittaen ja neiti Halcombe lukien, kunnes päivänvalo aivan häipyi. Kuu alkoi nyt kohoutua yli pengermän ja sen säteet loistivat jo kirkkaasti huoneen alaosaan. Vaihdos hämärästä pimeään oli niin kaunis, että me kaikki yhteisestä suostumuksesta pyysimme, ett'ei lamppuja sytytettäisi, kun palvelija toi ne sisään ja suuren huoneen ainoaksi valaistukseksi jäi edelleenkin kaksi pianolla palavaa kynttilää.
Vielä puoli tuntia jatkui soittoa. Sen jälkeen houkutteli kaunis kuuvalo neiti Fairlien pengermälle ihailemaan sitä, ja minä seurasin häntä. Kun pianolla olevat kynttilät olivat sytytetyt hetkinen ennen, siirtyi neiti Halcombe jatkamaan lukemistaan niiden valossa. Me jätimme hänet istumaan matalalle tuolille soittokoneen viereen niin kiintyneenä työhönsä, ett'ei hän edes näyttänyt huomaavan meitä noustessamme.
Me olimme olleet ulkona pengermällä aivan vastapäätä lasiovia noin viisi minuuttia, ja neiti Fairlie oli juuri neuvoni mukaan sitonut valkoisen nenäliinansa päähänsä suojaksi iltakylmää vastaan, — kun minä kuulin neiti Halcomben äänen — hillityn innokkaasti ja tavallisesta varmuudestaan eroavasti — lausuvan nimeni.
"Herra Hartright", sanoi hän, "tahdotteko tulla sisään hetkiseksi?
Minä haluaisin puhua kanssanne."
Minä menin heti sisään. Piano oli melkein keskellä huonetta sisäpuoleisella seinällä. Soittokoneen sillä sivulla, joka oli kauimpana pengermästä, istui neiti Halcombe kaikki muut kirjeet levitettyinä polvilleen paitsi yksi, jonka hän oli valinnut niiden joukosta ja jota hän nyt piti ylhäällä valoa kohden. Sillä sivulla, joka oli lähinnä pengermää, oli matala sohva, jolle minä istuuduin. Tällä paikalla en ollut kaukana lasiovista ja minä voin aivan selvään nähdä neiti Fairlien käyvän niiden ohi hänen hitaasti kävellessään edestakaisin pengermällä kirkkaassa kuuvalossa.
"Toivoisin Teidän haluavan kuulla lukevani tämän kirjeen lopun", sanoi neiti Halcombe. "Sanokaa minulle, katsotteko tämän mitenkään valaisevan merkillistä seikkailuanne tiellä Lontooseen. Kirje on äidiltäni hänen toiselle miehellensä herra Fairlielle, ja on kirjoitettu yksitoista tai kaksitoista vuotta sitten. Siihen aikaan olivat herra ja rouva Fairlie sekä sisarpuoleni Laura asuneet useampia vuosia tällä paikalla. Minä olin erilläni heistä saadakseni kasvatukseni eräässä Pariisin kasvatuslaitoksessa."
Hänen äänensä ja ilmeensä kuvastivat suurta vakavuutta ja, kuten minusta näytti, jonkunlaista levottomuutta. Samassa silmänräpäyksessä, kun hän kohotti kirjeen kynttilän luo lukeakseen, meni neiti Fairlie pengermältä ohi, katsoi sisään läpi oven, mutta käveli hitaasti edelleen nähdessään meillä olevan tekemistä.
Neiti Halcombe alkoi lukea seuraavaa:
"Pelkään väsyttäväni sinua, hyvä Filippini, alinomaisilla kertomuksillani koulustani ja koululapsistani. Syytä siis, paras ystävä, Limmeridgen yksitoikkoista elämää äläkä minua. Tällä kerralla on minulla kumminkin jotakin todellakin hauskaa ilmoitettavana sinulle eräästä uudesta oppilaasta.
"Sinä muistat vanhan rouva Kempen, jolla oli puoti kylässä. No niin, useamman vuoden sairauden jälkeen on lääkäri nyt selittänyt hänen tilansa toivottomaksi, ja hän lähenee päivä päivältä kuolemaansa. Hänen ainoa elossa oleva sukulaisensa, sisar, saapui viime viikolla hoitamaan häntä. Tämä sisar on tullut koko tuon pitkän matkan Hampshirestä saakka — hänen nimensä on Catherick. Neljä päivää sitten tuli rouva Catherick tapaamaan minua ja hänellä oli mukanaan ainoa lapsensa, pikku herttainen tyttö noin vuotta vanhempi kuin armaamme Laura…"
Kun viimeinen sana valahti lukijan huulilta, meni neiti Fairlie taaskin ohi ulkona pengermällä. Hän lauloi hiljaa itsekseen erästä sävelmää, jota hän äsken oli soittanut. Neiti Halcombe odotti, kunnes hän taas oli poissa, ja jatkoi sen jälleen lukemistaan näin:
"Rouva Catherick on keski-ikäinen nainen, jolla on siisti ja kunnioitusta herättävä muoto, missä huomataan vain keskinkertaisen kauneuden jälkiä. On kumminkin jotakin hänen esiintymistavassaan, ja näössään, jota minä en voi oikein selittää. Hän on siihen määrään sulkeutunut kaikessa joka koskee häntä itseään, että se menee aivan salaperäisyyteen asti, ja on jotakin hänen silmäyksessään, — en voi selittää sitä — mikä antaa aihetta minulle vakuutukseen, että hänellä on jotakin omallatunnollaan. Hän on täydellisesti 'elävä arvoitus'. Hänen asiansa minulle oli kuitenkin aivan yksinkertainen. Kun hän läksi Hampshirestä hoitaakseen sisartaan, rouva Kempeä, tämän viimeisen sairauden aikana, oli hän pakotettu ottamaan mukaansa tyttärensä, koskapa ei ollut ketään kotona, joka olisi voinut pitää huolta hänestä. Voi käydä niin, että rouva Kempe kuolee viikon kuluttua, mutta voi olla yhtä mahdollista, että hän elää muutamia kuukausia, ja rouva Catherickin asiana oli pyytää, että hänen tyttärensä Anna saisi käydä minun koulussani ja lähteä taas pois rouva Kempen kuoltua, palatakseen kotiinsa äitinsä kanssa. Minä suostuin heti, ja kun Laura ja minä menimme kävelemään, otimme me mukaamme tuon 11-vuotiaan pikku tytön kouluun jo samana päivänä."
Taas kulki neiti Fairlie vaaleana ja viehättävänä valkoisessa puvussaan ja sievät kasvot suloisesti sitaistuina valkoiseen liinaan, jonka hän oli kiinnittänyt leuan alle, ohitsemme kuuvalossa. Taas odotti neiti Halcombe, kunnes hän oli poistunut, ja jatkoi sitten:
"Huomioni on kiintynyt erityisesti, Filip, uuteen oppilaaseeni syystä, jonka tahdon ilmoittaa viimeiseksi, koska tiedän, että sen täytyy kummastuttaa sinua. Hänen äitinsä oli yhtä sulkeutunut lapsensa kuin itsensäkin suhteen, ja minun täytyy siis itse huomata — minkä minä teinkin ensi päivän läksyistä —, että hänen sielunkykynsä eivät olleet niin kehittyneet, kuin niiden olisi pitänyt olla hänen ijällään. Huomattuani tämän tuotatin minä seuraavana päivänä tuon pikku raukan luokseni, kutsuin kaikessa hiljaisuudessa lääkärin puhelemaan hänen kanssaan ja tekemään, havaintonsa sekä sanomaan sitten minulle mielipiteensä. Lääkäri uskoo hänen tulevan mielipuoleksi. Mutta hän sanoo kumminkin, että hellä ja huolellinen johto ja opetus juuri nyt on hänelle mitä suurimmasta merkityksestä, koska hänen tavaton vaikeutensa käsittää edellyttää myöskin tavatonta voimaa säilyttää ne käsitteet, jotka hän on voinut omata. Nyt et saa kumminkaan uskoa, kallis ystäväni, että minä osotan hellyyttä hölmölle. Tämä pieni Anna Catherick-raukka on herttainen, viehättävä ja kiitollinen tyttönen, joka lausuu mitä viattomimpia ja kauneimpia ajatuksia — joista minä heti esitän näytteen — mitä kummastuttamimmalla, omituisimmalla ja usein peljästyneimmällä tavalla maailmassa. Vaikka hän on varsin siististi puettu, niin todistaa hänen pukunsa kumminkin täydellistä maun puutetta sekä väriin että malliin nähden. Minä pidin siis eilen huolta siitä, että muutamia Lauramme vanhoista, valkoisista hameista ja hatuista muutettaisiin Anna Catherickille, sekä koetin saada häntä käsittämään, että hänen näköisensä pikku tytöt näyttivät sievemmiltä ja somemmilta valkoisessa kuin muun värisessä puvussa. Hän näytti ensin kummastuneelta ja epäröivältä, mutta pian punastui hän kovin ja näytti hyvin ymmärtävän, mitä minä tarkoitin. Hänen pikku kätensä tarttui minun käteeni. Hän suuteli sitä, Filip, ja sanoi niin liikuttavan vakavasti: 'Minä tahdon aina olla valkoisiin puettu, rouva, niin, niin kauvan kuin minä elän. Minulle on oleva avuksi muistaa Teitä ja toivoa, että minä vielä teen Teille mieliksi, vaikka minä menenkin pois enkä koskaan saa enää nähdä Teitä.' Tämä on vain pieni näyte niisti kauneista ajatuksista, joita hän lausuu niin selvällä tavalla. Pikku raukka! Hän saa koko kokoelman valkoisia hameita, joissa on syvät poimut laskettavaksi alas hänen kasvaessaan…"
Neiti Halcombe vaikeni ja katsoi minuun yli pianon.
"Näyttikö se eksynyt nainen, jonka te tapasitte maantiellä, nuorelta?" kysyi hän. "Näyttikö hän kyllin nuorelta ollakseen 22 tai 23 vuotias?"
"Niin, neiti Halcombe, juuri sen ikäiseltä."
"Ja oliko hän omituisesti puettu? Aivan valkoiseen kiireestä kantapäähän asti?"
"Aivan valkopukuinen."
Ennenkun tämä vastaus vielä oli päässyt huuliltani, näkyi neiti Fairlie kolmannen kerran pengermällä, vastapäätä ovea. Sen sijaan että olisi jatkanut matkaansa, pysähtyi hän selkä meihin päin, kumartui yli rintanojan ja silmäsi alas puutarhaan. Minä tuijotin hänen musliinihameeseensa ja päässä olevaan nenäliinaansa, jotka molemmat loistivat hohtavan valkoisena kuuvalossa, ja tunne, jolle en löydä mitään nimeä — tunne, joka alkoi saada sydämmeni vapisemaan ja suoneni rajummin sykkimään — hiipi vähitellen mieleeni.
"Aivan valkopukuinenko?" toisti neiti Halcombe. "Tärkeimmät kirjeen lausunnot ovat sen lopussa, ja minä luen heti sen Teille, herra Hartright. Mutta minä en voi olla pysähtymättä hieman yhtäläisyyteen sen naisen puvun, jonka Te kohtasitte, ja niiden valkeiden hameiden välillä, jotka äitini pikku oppilaan tavaton vastaus aiheutti. Lääkäri on voinut pettyä luullessaan huomaavansa lapsessa puuttuvia sielunkykyjä ja ennustaessaan hänen tulevan mielipuoleksi. Kenties ei hän koskaan ole tullut siksi, ja muinainen kiitollinen ajatus pukeutua aina Valkoseen, joka oli vakava aie lapsella, on kenties yhtä vakava tunne täyskasvuisella naisella."
Sanoin muutamia sanoja vastaukseksi — en tiedä oikein mitä. Koko minun huomioni oli kiintynyt neiti Fairlien valkoiseen pukuun.
"Kuulkaa nyt kirjeen viimeisiä rivejä", sanoi neiti Halcombe. "Uskon varmaan niiden hämmästyttävän Teitä."
Kun hän nosti kirjeen ylös, että kynttilä voisi valaista sitä, kääntäytyi neiti Fairlie rintanojalta, katsoi epäröiden pitkin pengermää, astui pari askelta lasiovia kohden ja seisahtui sitten vastapäätä meitä.
Sillä välin luki neiti Halcombe kirjeen lopun näin:
"Ja ennenkuin minä lopetan kirjeeni, täytyy minun sanoa todellinen syy, merkillinen syy hellyyteeni pikku Anna Catherickia kohtaan. Kallis Filippini, sinun täytyy tietää, että, vaikka hän ei ole puoleksikaan niin kaunis, hän on kuitenkin sellaisen ihmeellisen luonnon oikun kautta jommoisen joskus tapaa, kasvojensa muodolta, hiustensa väriltä ja silmiltänsä aivan ilmeinen kuva…"
Minä hypähdin sohvalta, ennenkun neiti Halcombe ennätti lukea enempää. Väristys, samanlainen, jota tunsin silloin, kun käsi laskeutui olkapäälleni tuolla autiolla maantiellä puistatti minua.
Siinä seisoi neiti Fairlie, valkoinen olento, yksin kuuvalossa — asennoltaan, kasvojen muodoltaan, iholtaan ja pään pitämistavaltaan, ainakin näin etäämpää katsoen — ilmeisenä kuvana valkopukuisesta naisesta. Se epävarmuus, joka useana tuntina oli ahdistanut minua, selvisi nyt silmänräpäyksessä. Tämä "jotakin, joka puuttui", oli vain minun oma havaintoni ihmeellisestä yhdennäköisyydestä mielisairaalasta karanneen pakolaisen ja Limmeridge-Housessa olevan oppilaani välillä.
"Tekin huomaatte sen", sanoi neiti Halcombe. Hän laski kirjeen nyt kun ei enempää selitystä kaivattu, ja hänen silmänsä leimusivat kohdatessaan minun. "Te huomaatte sen nyt, samoinkuin minun äitini huomasi sen yksitoista vuotta sitten!"
"Minä huomaan sen — vastenmielisemmin kuin voin sen kuvata. Verrata tätä sekaunutta, turvatonta, kadotettua naista neiti Fairliehen, vaikkapa vain satunnaisen, ulkonaisen kauneuden vuoksi, tuntuu minusta samalta kuin heittää tumma varjo tuon ihastuttavan olennon tulevaisuudelle, joka nyt seisoo katselemassa meitä. Jospa minä taas pian voisin vapautua tästä painostuksesta! Pyytäkää hänen tulemaan sisään tuosta kamalasta kuuvalosta — minä rukoilen, että tahdotte kutsua hänet sisään!"
"Herra Hartright, Te kummastutatte minua. Olkoon kuinka tahansa naisten laita, mutta kylläpä uskoin 19:nnen vuosisadan miesten olevan vapaita taikauskosta."
"Minä pyydän, että Te kutsuisitte hänet sisään!"
"Hiljaa, hiljaa! Hän tulee jo itsestäänkin. Älkää sanoko mitään hänen läsnä-ollessaan. Jättäkäämme tämän yhdennäköisyyden huomaaminen keskinäiseksi salaisuudeksemme. Tule sisään, Laura; tule sisään herättämään rouva Vesey soittamalla hieman. Herra Hartright pyytää myöskin saada kuulla hiukan lisää ja tällä kertaa tarvitsee hän jotakin keveintä, hauskinta lajia."