IX.
Niin päättyi ensimmäinen, vaiherikas päiväni Limmeridge-Housessa.
Neiti Halcombe ja minä säilytimme salaisuutemme. Huomattuamme sen yhtäläisyyden, josta mainitsin, ei näyttänyt sen enempää olevan saatavana tietoja tuosta salaperäisestä, valkopukuisesta naisesta. Ensi tilaisuudessa, jolloin sopi, johdatti neiti Halcombe varovaisesti keskustelun sisarpuolensa kanssa heidän äitiinsä, entisiin aikoihin ja Anna Catherickiin. Neiti Fairlie muisti kuitenkin vähän tuosta Limmeridgessä olleesta pikku koulutytöstä. Hän muisti yhtäläisyyden hänen ja äitinsä suojatin välillä jonakin sellaisena, joka vain oli ollut lapsuuden aikana, mutta hän ei lausunut sanaakaan, joka olisi todistanut, että hän muisti noiden valkoisten hameiden lahjoittamisen, tai ne liikuttavat sanat, joilla lapsi oli koettanut lausua kiitollisuuttaan niistä. Hän muisti Annan olleen vain muutamia kuukausia Limmeridgessä ja sitten lähteneen kylästä palatakseen äitinsä mukana Hampshireen; mutta hän ei voinut sanoa, olivatko äiti ja tytär koskaan palanneet takaisin, tai oliko heistä edes kuultu sen jälkeen. Neiti Halcombe silmäili tosin viimeiset kirjeetkin löytämättä kumminkaan niistä mitään, joka olisi auttanut hälventämään tätä asiaa verhoavaa hämäryyttä, mikä vielä ikävystytti meitä. Me olimme vakuutettuja siitä, että tuo onneton nainen, jonka minä tapasin yöllisellä kotimatkallani, oli sama kuin Anna Catherick — me olimme saaneet jotakin tietoa tämän ihmisraukan sielunkykyjen heikkoudesta, minkä luultiin olevan yhteydessä hänen kummallisen päähänpistonsa kanssa pukeutua aina valkoisiin ja hänen jatkuvan lapsellisen kiitollisuutensa kanssa rouva Fairlietä kohtaan myöhempinäkin vuosina — ja siihen päättyivätkin kaikki meidän havaintomme senaikuisen luulomme mukaan.
Päivät ja viikot vierivät, ja syksy valoi kultansa puiden kesävehreään pukuun. Rauhaisa, kukkaisa, onnellinen aika! Kertomukseni liukuu yhtä kevyesti ohitsesi, kuin sinä kerran liu'uit ohitseni. Minkä verran onkaan kaikista niistä onnen aarteista, joita sinä sydämmelleni niin runsaasti annoit, jäljellä, joka ansaitsisi, joka tyytyisi kirjoittaa näille lehdille? Ei enempää kuin surullisin tunnustus, minkä mies voi tehdä — tunnustus omasta mielettömyydestään.
Salaisuus, jonka tämä tunnustus ilmaisee, ei vaivaa minua paljoa selittäessäni, sillä se on jo tarkoituksetta päässyt minulta. Ne niukat, epätäydelliset sanat, joilla minä turhaan koetin kuvata neiti Fairlietä, ovat vain voineet ilmaista sen vaikutuksen, jonka hän teki minuun. Niin on aina meidän laitamme. Sanamme tulevat jättiläisiksi, kun ne voivat vahingoittaa meitä — mutta kääpiöiksi silloin, kun niiden pitäisi hyödyttää meitä.
Minä rakastin häntä.
Oi, kuinka hyvin minä tunnen sen surullisen pilvilinnan, joka sisältyy noihin kolmeen sanaan! Minä voin valittaa tuskaista tunnustustani sen naisen kanssa, joka kenties lukee sitä ja säälii minua! Minä voin nauraa sitä yhtä katkerasti kuin kovin mies, joka halveksivasti nakkaa kirjan luotansa. Minä rakastin häntä! Säälikää minua tai halveksikaa minua — minä teen kumminkin tunnustukseni yhtä järkähtämättömällä päätöksellä ilmaista totuus.
Eikö ole mitään, mikä koituisi minulle anteeksiannoksi? Hieman anteeksi annettavaa voitanee varmaan huomata siinä tavassa, jolla minä vietin ajan, minkä olin palkattu Limmeridge-Houseen.
Aamutunnit kuluivat rauhallisesti hiljaisessa työssä huoneessani. Herra Fairlien maatalousten parantaminen antoi minulle juuri tarpeeksi tekemistä pitääkseni silmäni ja käteni työssä, mutta jätti samalla mielelleni vaarallisen tilaisuuden vapaasti nauttia ajatuksista ja unelmista. Se oli vaarallinen yksinäisyys, sillä se kesti kyllin kauan innostaakseen minut, mutta ei kylliksi vahvistaakseen päätöksiäni. Niin, vaarallinen yksinäisyys, sillä sitä seurasi päiviä ja iltoja, mitkä minä vietin viikko toisensa jälkeen ainoastaan kahden naisen seurassa, joista toisella oli kaikki ominaisuudet, mitkä miellyttäväisyys, nero ja hieno kasvatus voivat antaa, toisella taas kauneuden, lempeyden ja sielun puhtauden koko taikavoima, joka yksin voi vain jalostaa ja voittaa miehen sydämmen. Ei päivääkään mennyt tämän vaarallisen luottamuksen vallitessa opettajan ja oppilaan välillä, jolloin minun käteni melkeimpä ei koskettanut neiti Fairlien kättä; jolloin minun käteni, kumartuessamme piirustuskirjan yli, melkeimpä ei lähennyt hänen kättään. Kuta tarkkaavammin hän seurasi siveltimeni liikettä, sitä lähempänä olin minä hänen tuuheaa, sulotuoksuista tukkaansa, hänen kevyttä hengitystään. Opettajatoimeni takia sain elää hänen silmäinsä säihkeessä — yhtenä hetkenä kumartua hänen yllensä, niin että vapisin ajatellessani koskevani häneen, toisena taas tuntea hänen kumartuvan ylleni, niin liki minua, seuratakseen työtäni, että hänen äänensä muuttui melkein kiusaukseksi hänen puhuessaan minulle, ja tuuli häilähdytti hänen nauhojansa poskeani vastaan, ennenkuin hän ennätti ne vetää pois.
Illat, jotka seurasivat ehtoopäivän matkailuja piirustamista varten luonnon mukaan, olivat pikemmin vaihteena kuin esteenä tälle välttämättömälle luottamukselle. Luontainen rakkauteni soittoon, jota hän esitti niin tunteellisesti ja naisellisen hienosti, ja helposti ymmärrettävä tyydytys, että sillä kyvyllä, mikä hänellä oli, palkita minun johdatukseni toisen taiteen alalla, lähensivät vain meitä toisiimme uudella siteellä. Pikku sanankäänteet keskustelussa, niinkin vähäpätöinen asia kuin paikkamme pöydässä, neiti Halcomben alinomainen, iloinen leikinlasku innostani opettajana ja hänen ihastuksistaan oppilaana, kiltin rouva Veseyn yksinkertaiset kiitossanat neiti Fairliestä ja minusta, joita hän piti nuorten ihmisten mallina, kun me annoimme hänen uinailla rauhassa — kaikki nämä pikkuasiat ja monet muut seikat olivat yhtä monena yhdyssiteenä auttamassa meitä molempia pääsemään vähitellen samaan toivottomaan tulokseen.
Minun olisi pitänyt muistaa asemani ja pitää varani. Sen kyllä teinkin, mutta vasta liian myöhään. Kaikki se varovaisuus, kaikki se kokemus, jonka minä olin saanut ja joka ennen oli suojellut minua rakkaudelta ja muilta kiusauksilta, ei nyt tällä hetkellä ollut ollenkaan apunani. Oli suoranainen seuraus ammatistani joutua useampana vuotena läheiseen tuttavuuteen kaikenikäisten ja useinkin varsin kauniiden tyttöjen kanssa. Minä olin oppinut katsomaan tätä asiaa vallan luonnolliseksi, minä olin oppinut jättämään kaikki ikääni kuuluvat tunteet eteiseen yhtä levollisesti, kuin minä jätin sinne sateenvarjoni, ennenkun minä astuin ylös portaita. Minä olin kauan sitten oppinut ymmärtämään, vähimmässäkään määrässä antamatta sen vaivata mieltäni, että minun ammattiani pidetään jonkunlaisena turvana estämään kenenkään naisoppilaistani saamasta persoonastani muuta kuin kaikkein tavallisimman käsityksen ja että minulla oli vapaa pääsy kaikkein kauneimpien ja miellyttävimpäin naisten luo melkein samalla perusteella, kuin annetaan kesyn kotieläimen kävellä ympäri. Tämän suojelevan kokemuksen olin aikaisin hankkinut; tämä suojeleva kokemus oli uskollisesti ja nuhteettomasti johdattanut minua karulla, kieltäymyksiä tuottavalla radallani ja estänyt minua poikkeamasta oikeaan tai vasempaan. Ja nyt oli ensikerran uskollinen taikauskoni poissa. Niin, minun vaivaloisesti hankkimani itsehillitsemiseni oli niin täysin hävinnyt, ikäänkuin ei minulla koskaan olisi sitä ollutkaan — niin tyyten hävinnyt, kuin se aina häviää sellaisessa arveluttavassa asemassa olevalta mieheltä. Minä tiedän nyt, mitä minun heti olisi pitänyt kysyä itseltäni. Minun olisi pitänyt kysyä, miksi joka huone koko talossa oli minusta kotia parempi, niin pian kun hän tuli sisään, ja miksi se taas tuli kuin erämaaksi hänen poistuttuaan? — Miksi, minä aina huomasin ja muistin kaikki pikku omituisuudet hänen puvussaan, joihin minä en koskaan ole muiden naisten puvussa ollenkaan huomiotani kiinnittänyt? Miksi minä katsoin häntä, kuuntelin häntä ja kosketin hänen kättään aamuin ja illoin tervehtiessäni mielessäni tunne, jota en koskaan ennen ollut tuntenut? Minun olisi pitänyt silmätä omaan sydämmeeni ja huomata tämän uuden tunteen kasvavan siellä; minun olisi pitänyt kiskoa se sieltä, kun se vielä oli nuori ja hento. Miksi oli tämä itserangaistuksen helppo, yksinkertainen työ yhäti liian vaikea minusta? Selitys on jo annettu niissä kolmessa sanassa, jotka riittävät kyllin ja selvästi tunnustuksekseni. Minä rakastin häntä!
Päivät ja viikot vierivät; kolmas kuukausi oli melkein lopussa tulostani Cumberlandiin. Suloinen, yksitoikkoinen elämä, jota me vietimme tässä unhotetussa maailman sopessa, veti minua aivan kuin hiljainen virta vetää toimettomana olevaa uijaa tasaisella juoksullaan. Kaikki menneisyyden muisto, kaikki tulevaisuuden ajatus, kaikki asemani petollisuuden ja toivottomuuden tunne uinahti minussa. Oman sydämmeni sireenilaulun huumaamana, silmät ummessa huomaamaan todellisuutta ja korvat kuuroina vaaran varotuksille kuljin minä yhä lähemmäksi uhkaavia kareja. Se varotus, joka vihdoinkin herätti minut nopeasti, itsesyyttävästi tuntemaan oman heikkouteni, oli yksinkertaisin, rehellisin, lempein kaikista varotuksista, jonka minä voin saada, sillä sen antoi, vaikkakaan ei sanoin, hän.
Me olimme eronneet eräänä iltana kuten tavallisesti. Ei sanaakaan ollut päässyt huuliltani enemmän tällä kertaa kuin koskaan ennenkään, joka olisi voinut paljastaa minut tai pelottaa häntä saattamalla hänelle odottamattoman tiedon asian oikeasta laidasta. Mutta kun me huomenaamuna taaskin tapasimme, oli muutos tapahtunut hänessä — muutos, joka ilmaisi minulle kaikki.
Siihen aikaan kuten nytkin kammoin minä tunkeutumasta hänen pyhimpiin tunteisiinsa ja paljastamasta hänen sydäntään muiden silmättäväksi, kuten minä nyt olen paljastanut omani. Olkoon kyllin sanoessani, että ensi kerta, jolloin hän huomasi salaisuuteni, oli varman vakuutukseni mukaan se hetki, jolloin hän huomasi oman tunteensa, ja siitä seurasi, että hänen esiintymisensä minua kohtaan muuttui yhtenä ainoana yönä. Hänen mielensä, joka oli liian rehellinen pettääkseen muita, oli myöskin liian jalo, että hän olisi voinut pettää itseänsä. Kun se tuska, jonka minä olin tuudittanut lepoon itsessäni, ensin laski taakkansa hänen sydämmelleen, ilmaisi hänen rehellinen muotonsa kaikki ja sanoi yksinkertaisella koruttomalla tavallansa: Olen suruissani hänen tähtensä, olen suruissani itseni tähden.
Se ilmaisi tämän ja paljon enemmänkin, jota minä en silloin voinut tulkita. Minä ymmärsin vain liian hyvin tämän muutoksen hänen esiintymisessään, suuremmasta ystävyydestä ja nopeammasta käsityksestä kaikkien toiveideni täyttämiseksi kuin kellään muulla — pakkoon ja suruisuuteen ja hermostuneeseen intoon tarttua ensimmäiseen työhön, minkä hän vain sai käsiinsä, jos me sattumalta jäimme kahden. Minä ymmärsin, miksi nuo sulohuulet hymyilivät nyt niin harvoin, niin pakotetusti — miksi nuo sinisilmät katsoivat minuun joskus enkelin säälillä, joskus taas lapsen viattomalla hämmästyksellä. Mutta tämä muutos sisälsi vielä jotain enemmänkin. Hänen kätensä oli niin kylmä, hänen kasvoillaan luonnottoman jäykkyyden ilme ja kaikissa hänen liikkeissään alinomaisen pelon äänetön leima, alituinen itsensä syyttäminen. Sitä tunnetta, jonka minä aavistin hänessä, jonka tiesin olevan itsessäni — tuota koskaan lausumatonta tunnetta, joka oli meille yhteinen, ei siinä ollut. Tässä muuttuneessa tavassa oli aineksia, jotka salaa alkoivat erottaa meitä.
Epäilykseni ja levottomuuteni, epämääräisen pelkoni aikana jostakin tuntemattomasta, jota minä olin pakotettu omin voimin tiedustamaan, tutkin minä neiti Halcomben silmäyksiä ja käytöstä saadakseni niistä jotakin valaistusta. Niin luottavassa tuttavuudessa kuin se, joka meidän välillämme vallitsi, ei kenessäkään voinut mikään suuri muutos tapahtua, ilman että me kaikki emme olisi sitä myötätuntoisesti tunteneet. Neiti Fairlien muuttunut esiintyminen herätti myöskin vastakaikua hänen sisarpuolessaan. Vaikk'ei sanaakaan päässyt neiti Halcombelta, joka olisi todistanut hänen muuttaneen ajatustaan minusta, niin oli hänen läpitunkeva silmänsä ottanut uuden tavan alinomaa vartioida minua. Joskus näytti minusta tässä silmäyksessä ilmenevän salaista vihaa, joskus myöskin salattua pelkoa — toisinaan taas niin yhtä kuin toistakin sanalla sanoen: minä en ymmärtänyt häntä. Viikko kului, ja meidän välillämme vallitsi yhä tämä pakotettu suhde. Minun asemani, jota yhä pahensi tieto väärästä heikkoudestani ja velvollisuuteni laiminlyömisestä, oli tullut sietämättömäksi. Tunsin että minun täytyi heti ja ainiaaksi vapautua pakosta, jossa elin — mutta kuinka minun piti menetellä tehdäkseni oikein tai mitä piti ensin lausumani, oli enemmän kuin itse voin sanoa.
Tästä auttamattomasta ja nöyryyttävästä pakosta pelasti minut neiti Halcombe. Hänen suunsa lausui minulle katkeran, välttämättömän totuuden; hänen sydämmellinen hyväntahtoisuutensa ylläpiti rohkeuttani kovan iskun kohdatessa; hänen ymmärryksensä ja rohkeutensa käänsi parhaaksi tapauksen, joka uhkasi suurinta onnettomuutta sekä minulle että muille Limmeridge-Housen asukkaille.