X.
Oli torstai, ja oleskeluni kolmas kuukausi Cumberlandissa oli loppumaisillaan.
Aamulla, minun tavalliseen aikaan mennessäni aamiaiselle, oli neiti
Halcombe ensi kerran tutustumisemme jälkeen pöydästä poissa.
Neiti Fairlie oli ulkona pengermällä. Hän tervehti minua, mutta ei tullut sisään. Ei kumpikaan lausunut sanaakaan, joka olisi häirinnyt rauhaa — ja kumminkin pakotti sama sanoin kuvaamaton neuvottomuuden tunne meitä välttämään jäämästä kahden kesken toistemme kanssa. Hän jäi ulos ja minä ruokailuhuoneeseen, kunnes rouva Vesey tai neiti Halcombe tulisi sisään. Kuinka silmänräpäyksessä minä olisin etsinytkään häntä, kuinka sydämmellisesti olisimmekaan ottaneet toisiamme kädestä ja kävelleet yhdessä pengermällä ainoastaan viikko takaperin.
Muutamien minuuttien kuluttua tuli neiti Halcombe huoneeseen. Hän näytti huolestuneelta ja pyysi hajamielisen näköisenä anteeksi myöhästynyttä tuloaan.
"Olen viivästynyt", sanoi hän, "keskustelun takia herra Fairlien kanssa eräästä perheasiasta, josta hän halusi neuvotella kanssani."
Neiti Fairlie tuli sisään puutarhasta, ja me tervehdimme toisiamme kuten tavallisesti. Hänen kätensä, puristaessaan minun kättäni, oli kylmempi kuin koskaan ennen. Hän ei katsonutkaan minuun ja oli kovin kalpea. Rouva Veseykin huomasi sen tultuaan hetkisen myöhemmin huoneeseen.
"Luullakseni sen vaikuttaa ilman vaihdos", sanoi vanha rouva. "Talvi tulee, rakkahani, talvi tulee pian!"
Neiti Fairlien ja minun sydämmeeni oli se jo tullut!
Aamiaisemme — jonka aikana ennen niin hilpeästi ja eloisasti keskusteltiin ja tehtiin suunnitelmia päivän ohjelmaa varten — oli lyhyt ja äänetön. Neiti Fairlie näytti kärsivän keskustelun pitkistä väliajoista ja silmäili rukoilevasti sisarpuoltaan, että tämä puhuisi. Pari kertaa aljettuaan, mutta taas pysähdyttyään, sanoi neiti Halcombe vihdoin aivan valmistelematta:
"Olen puhunut setäsi kanssa nyt aamulla. Laura. Hän katsoo punaisen vierashuoneen olevan ainoan, joka voi joutua valmiiksi, ja hän on vahvistanut sen, mitä sanoin sinulle. Maanantai on oikea päivä — eikä tiistai."
Hänen puhuessaan katsoa tuijotti neiti Fairlie pöytään. Hänen sormensa haparoivat hermostuneesti pöytäliinalla olevia leivänmuruja. Hänen poskiensa kalpeus levisi aina huuliin asti, jotka huomattavasti vavahtelivat. Minä en ollut ainoa, joka huomasin tämän. Neiti Halcombekin huomasi sen ja kiiruhti meitä esimerkillään nousemaan pois pöydästä.
Rouva Vesey ja neiti Fairlie poistuivat huoneesta yhdessä. Lempeät, suruiset silmät katsahtivat sivumennen minuun pikaista, pitkällistä eroa aavistavalla ilmeellä. Se herätti tuskan minun omassa sydämmessäni — tuskan, joka ilmoitti minulle, että minun täytyy kadottaa hänet ennen pitkää ja että minun täytyy rakastaa häntä sitä syvemmin juuri tämän eron takia.
Minä käännyin puutarhaan päin, kun hän oli oven perästään sulkenut. Neiti Halcombe seisoi hattu kädessään ja iso huivi käsivarrellaan lasioven vieressä, joka johti pengermälle, ja katsoi minuun vakavasti.
"Onko Teillä hetkinen vapaana", kysyi hän, "ennenkun alatte työtänne?"
"Kyllä, neiti Halcombe. Minulla on aikaa aina Teitä palvella."
"Haluan saada puhua pari sanaa Teidän kanssanne, herra Hartright, hyvässä luottamuksessa. Ottakaa hattunne ja tulkaa kanssani puutarhaan. Ei ole luultavaa, että meitä häiritään siellä tähän aikaan päivästä."
Mennessämme pengermälle tuli eräs puutarharengeistä — nuori poika — asuinkartanoon päin kirje kädessään. Neiti Halcombe pysähdytti hänet.
"Onko kirje minulle?" kysyi hän.
"Ei, neiti, se pitäisi olla neiti Fairlielle", vastasi poika ja ojensi puhuessaan kirjeen.
Neiti Halcombe otti sen häneltä ja katsoi päällekirjoitusta.
"Ompa se merkillinen käsiala!" sanoi hän itsekseen. "Kukahan mahtaa tämä Lauran kirjeenvaihtaja olla? Mistä sinä olet saanut sen?" kysyi hän pojalta.
"Niin, neiti", vastasi poika, "minä sain sen juuri eräältä ihmiseltä."
"Millaiselta ihmiseltä."
"Eräältä vanhalta naiselta, neiti."
"Vai niin! Tunsitko sinä hänet?"
"E-en, en voi juuri sanoa koskaan ennen nähneeni häntä."
"Mihin hän meni?"
"Tuonnepäin", sanoi poika, kääntyen miettivästi etelään ja pyöräytti oikealla kädellään puoliympyrän koko tälle puolelle Englantia.
"Merkillistä", sanoi neiti Halcombe, "mutta luullakseni on sen lähettäjä joku avunpyytäjä. Kas tässä", lisäsi hän ja antoi kirjeen takaisin pojalle, "vie se sisään ja anna jollekin palvelijalle. Ja jollei Teillä nyt ole mitään esteenä, herra Hartright, niin kuljemme tätä tietä kappaleen eteenpäin."
Hän johti minut pengermän yli, pitkin samaa tietä, jota olin seurannut häntä seuraavana päivänä Limmeridgeen tuloni jälkeen. Pikku huvihuoneen luona, jossa Laura ja minä olimme ensin nähneet toisemme, pysähtyi hän ja katkasi sen äänettömyyden, mikä koko kävelyn ajan oli vallinnut.
"Mitä minulla on Teille sanottavaa, voin minä sanoa täällä."
Näin puhuttuaan astui hän huoneeseen, nosti erään tuolin pienen, punaisen pöydän ääreen ja viittasi minun ottamaan toisen. Minä aavistin hänen puhuessaan ruokailuhuoneessa, mitä tuleman piti; nyt olin minä varma siitä.
"Herra Hartright", sanoi hän, "minun täytyy aluksi tehdä Teille rehellinen tunnustus. Minä tahdon vain sanoa — ilman kauniita lauselmia, joita minä kammon — että minä sillä aikaa, jonka me olemme viettäneet täällä toistemme kanssa, olen oppinut pitämän Teitä todella arvossa. Minä tunsin jo alussa ystävyyttä Teihin, kun Te kerroitte menettelystänne tuota onnetonta naista kohtaan, jonka Te tapasitte niin omituisissa olosuhteissa. Teidän tapanne menetellä asiassa ei kenties ollut varovaisin, mutta se todisti kumminkin siihen määrään itsensähillitsemistä, hienotunteisuutta ja sääliväisyyttä, että minä heti tulin vakuutetuksi Teidän olevan jalo mies. Se herätti minussa hyviä toiveita Teistä, ettekä Te ole näitä toiveita pettäneetkään."
Hän vaikeni, mutta piti samalla kertaa ylhäällä kättään merkiksi, ett'ei hän odottanut vastausta minulta, ennenkun hän oli saanut puhua edelleen. Tullessani huvihuoneeseen en vähintäkään ollut ajatellut valkopukuista naista. Nyt olivat neiti Halcomben sanat johtaneet mieleeni tämän seikkailun. Ja siellä se pysyi koko keskuslelumme ajan — eikä suinkaan seurauksitta.
"Ystävänänne", jatkoi hän, "täytyy minun nyt sanoa suoraan pelottomalla, avonaisella tavallani huomanneeni salaisuuden ilman kenenkään apua, viittauksia tai neuvoa. Herra Hartright, Te olette ajattelemattomasti joutunut rakastumaan — vakavasti ja syvästi rakastumaan, pelkään minä — sisareeni Lauraan. Minä en tahdo tuottaa Teille tuskaa tunnustamalla tämän monin tavoin, sillä minä näen ja tiedän Teidän olevan liian rehellisen kieltääksenne asian. Minä en nuhtelekaan Teitä siitä — minä vain valitan kohtaloanne, että olette joutuneet onnettomasti rakastumaan. Te ette ole koettaneet saavuttaa mitään etua, ette ole koskaan salaa puhellut sisareni kanssa. Teiltä on puuttunut huomaavaisuutta itseänne kohtaan, ette ole osannut ottaa huomioon omaa parastanne; mitään muuta ette ole tehnyt. Jos Te ainoassakaan tilaisuudessa olisitte käyttäytynyt vähemmin hienotunteisesti ja häveliäästi, olisin minä heti pyytänyt Teidän poistumaan talostamme minuuttiakaan viivyttelemättä ja edeltäpäin edes kenenkään kanssa neuvottelematta. Mutta siten kuin nyt on asianlaita, syytän minä Teidän nuoruuttanne ja yhteiskunnallista asemaanne enkä Teitä. Ottakaa minua kädestä — minä olen kiusannut Teitä, minun täytyy tehdä sitä vieläkin kun ei muutakaan apuneuvoa ole — ja puristakaa ensin kättä ystävänne Marian Halcomben kanssa."
Tämä aavistamaton sydämmellisyys — lämmin, ylevämielinen osanotto, jota osoitettiin minulle yhtä suurella sovinnollisuudella kuin hienotunteisuudella ja jalomielisyydellä, vaikkakin suoralla tavalla, vetosi minun sydämmeeni, kunniaani ja rohkeuteeni ja liikutti mieltäni syvästi. Minä koetin katsoa häneen hänen tarttuessaan käteeni, mutta oli kuin sumua silmissäni. Tahdoin kiittää häntä, mutta en saanut sanaakaan suustani.
"Kuulkaa, mitä minun on sanottava Teille", jatkoi hän, samalla kun hän koetti olla huomaamatta minun itsehillitsemiseni puutetta. "Kuulkaa minua ja koettakaamme pian päästä asiasta. On todellakin keventävää minusta, ett'ei minun tarvitse enempää, kuin tarpeellista on, kosketella mielestäni kovaa ja kohtuutonta kysymystä, yhteiskunnallisen aseman erilaisuutta. Olosuhteet, joiden täytyy tuottaa Teille julmaa tuskaa, säästävät minulta alentavan välttämättömyyden loukata miestä, joka nyt ystävänä on elänyt pitkän aikaa saman katon alla kuin minäkin, joillakin nöyryyttävillä huomautuksilla puuttuvasta arvosta ja rikkaudesta. Teidän täytyy poistua Limmeridge-Housesta, herra Hartright, ennenkun pahempaa tapahtuu. Minun velvollisuuteni on sanoa tämä, ja se on yhtä suuri velvollisuuteni silloinkin, vaikka Te olisitte Englannin vanhimman ja rikkaimman perheen päämies. Teidän täytyy lähteä luotamme, ei siksi, että olette piirustuksen opettaja…"
Hän vaikeni hetkiseksi, käänsi kasvonsa suoraan minuun, ojensi kätensä yli pöydän ja laski sen käsivarrelleni.
"Ei siksi, että olette piirustuksenopettaja", toisti hän, "vaan siksi, että Laura Fairlie on kihloissa."
Viime sanat tunkeutuivat kuin miekka sydämmeeni. Käsivarressani ei tuntunut ollenkaan sitä pitävän käden puristus. En liikahtanut enempää kuin puhellutkaan. Kylmä syystuuli, joka lakasi pois kuivia lehtiä edessämme, pyyhkäsi mielestäni yht'äkkiä niin jäätävän purevana ylitseni kuin minun omat, mielettömät toiveeni olisivat yhdessä hetkisessä muuttuneet kuiviksi lehdiksi ja kierineet pois toisten matkassa. Toiveet! Olipa hän kihloissa tai ei, oli hän kumminkin yhtä kaukana minusta. Olisivatko muut miehet käsittäneet tämän minun asemassani? Varmaankaan eivät, jos he olisivat rakastaneet kuten minä.
Katkera pistos meni, eikä mitään muuta jäänyt kuin kaamea, jäätävä tuska. Minä voin taaskin tuntea neiti Halcomben käden lujemmin tarttuvan käsivarteeni — kohotin päätäni ja katsoin häneen. Hänen suuret, tummat silmänsä olivat kiintyneet minuun ja seurasivat tutkien sitä kalpeutta, jonka itsekin tunsin leviävän poskilleni.
"Voittakaa se!" sanoi hän. "Täällä, jossa Te ensiksi näitte hänet, tulee Teidän se voittaa! Älkää antako sen musertaa teitä, ikäänkuin olisitte nainen. Temmatkaa ulos se juurineen; tallatkaa se jalkojenne alle kuin mies!"
Se tukahdutettu voima, joka piili hänen sanoissansa, se voima, joka hänen paljaasta tahdostaan ja hänen silmäykseensä ja käteensä keskittyneenä kumpusi minuun, saattoi minut täyteen käsitykseeni. Me istuimme molemmat ääneti hetkisen. Tuokion kuluttua olin minä vastannut hänen jaloon luottamukseensa — minä olin ainakin näennäisesti taaskin voittanut itsehillintäni.
"Oletteko rauhoittunut?"
"Kylliksi, neiti Halcombe, pyytääkseni sekä Teiltä että häneltä anteeksi. Kylliksi, seuratakseni Teidän neuvoanne ja siten osoittaakseni kiitollisuuttani, vaikkakaan en voi sitä tehdä millään muulla tavalla."
"Te olette sen jo tehnyt, herra Hartright", vastasi hän, "puhumalla siten kuin nyt. Kumminkaan ei pidä mitään salaamista välillämme nyt tulla kysymykseen. Minä en voi salata Teiltä, mitä minun sisareni on tietämättään ilmaissut minulle. Teidän täytyy poistua luotamme hänen tähtensä yhtä hyvin kuin itsenne tähden. Teidän läsnäolonne, ystävällinen seurustelunne kanssamme, niin viaton, kuin se on ollutkin — Jumala tietää, että se kaikissa muissakin suhteissa on ollut sitä — on kumminkin saattanut hänet onnettomaksi. Minä, joka rakastan häntä enemmän kuin omaa elämääni — minä, joka olen oppinut uskomaan tähän puhtaaseen, jaloon, viattomaan sieluun, niinkuin minä luotan uskooni — minä vain tunnen liian hyvin sen katkeran itsensä nuhtelun, jota hän on kärsinyt sen jälkeen, kun ensi pilkahdus tunteesta, ristiriidassa sen uskollisuuden lupauksen kanssa, jonka hän on antanut, vastoin hänen tahtoaan tunkeusi hänen sydämmeensä. Minä en sano — olisi turhaa koettaa väittää jotain sellaista sen jälkeen, mitä on tapahtunut — että hänen kihlauksensa on aiheutunut jostakin varsinaisesta mieltymisestä. Se on side, jonka kunnia eikä rakkaus on perustanut; hänen isänsä lausui sellaisen toivomuksen kuolinvuoteellaan kaksi vuotta sitten; hän ei iloinnut siitä enempää kuin pelkäsikään sitä — hän vain tyytyi siihen. Aina Teidän tänne tuloonne asti oli hän samassa asemassa kuin sadat muut naiset, jotka menevät naimisiin miehen kanssa, jota eivät enemmän rakasta kuin kammokaan ja jota he oppivat rakastamaan (jolleivät vihaamaan!) häiden jälkeen. Sydämmellisemmin kuin sanat voivat lausua, toivon minä — ja Teillä täytyy olla kyllin itsensä kieltävää rohkeutta toivoaksenne samaa — ett'eivät nuo muinoista lepoa ja tyytyväisyyttä häiritsevät uudet ajatukset ja tunteet ole syöpyneet niin syvälle, että niitä olisi mahdoton temmata pois. Teidän poistumisenne — jos minä vähemmin uskoisin Teidän kunniaanne, rohkeuteenne ja ymmärrykseenne en minä niin paljon luottaisi siihen kuin nyt — Teidän poistumisenne täytyy auttaa minun pyrkimyksiäni tässä suhteessa, ja aika parantaa kaikkien meidän kolmen haavat. On hyvä tietää, ett'ei ensimmäinen luottamukseni Teihin ole ollut aiheeton. On hyvä tietää, ett'ette Te osoita vähemmän miehuullista kunniaa, vähemmän hienotunteisuutta oppilasta kohtaan, jonka oikean suhteen Te olette ollut kyllin onneton unhottamaan, kuin vierasta, turvatonta olentoa kohtaan, joka ei turhaan pyytänyt teidän apuanne."
Taaskin odottamaton viittaus valkopukuiseen naiseen! Eikö ollut mahdollista puhua neiti Fairliestä ja minusta kutsumatta välillemme Anna Catherickin kuvaa onnettomaksi kohtaloksi, jota oli mahdoton välttää?
"Sanokaa minulle, kuinka voin pyytää anteeksi neiti Fairlieltä sopimukseni rikkomisen", sanoin minä. "Sanokaa minulle, milloin minun tulee matkustaa saatuani tämän anteeksiannon. Lupaan sokeasti totella ja seurata Teidän neuvoanne."
"Aika on aina suuriarvoinen", vastasi hän. "Te kuulitte minun aamiaisella puhuvan ensi maanantaista ja punaisen vierashuoneen kuntoon laittamisesta. Vieras, jota maanantaina odotamme, on…"
Minä en jaksanut kuulla hänen puhuvan loppuun. Sen lisäksi, mitä nyt olin saanut tietää, sanoivat neiti Fairlien silmäykset ja esiintyminen aamiaispöydässä, että tuo Limmeridge-Houseen odotettu vieras oli hänen tuleva puolisonsa. Minä koetin kyllä hillitä itseäni, mutta minussa oli tällä hetkellä jotakin tahtoani lujempaa, ja minä keskeytin neiti Halcomben.
"Sallikaa minun matkustaa tänään", sanoin minä katkerasti. "Kuta pikemmin, sitä parempi."
"Ei, ei tänään", vastasi hän. "Ainoaksi syyksi, jonka Te voitte herra Fairlielle ilmoittaa Teidän pikaiseen lähtöönne ennen määräajan päättymistä, täytyy sanoa, että edeltäpäin aavistamattomat asianhaarat pakottavat Teitä pyytämään hänen myöntämään Teille oikeuden matkustaa takaisin Lontooseen. Teidän täytyy odottaa huomiseen postin tulon jälkeen sanoaksenne sen hänelle, koskapa kirjeen saapuminen Lontoosta olisi selityksenä hänelle Teidän suunnitelmainne muutoksesta. On valitettavaa ja viheliäistäkin turvautua petokseen, joskaan se ei koskaan ole niin viatonta laatua kuin nyt, mutta minä tunnen herra Fairlien ja tiedän, että jos hän hiemankaan epäilee Teidän nenästävän häntä, hän kieltää varmasti rikkomasta sopimusta. Puhukaa hänen kanssaan perjantaina aamupäivällä, aamiaisen jälkeen, toimikaa sitten omaksi parhaaksenne niin paljon kuin mahdollista järjestääksenne taulut ja mennäksenne lauantaina. Siten sujuu kaikki hyvin, herra Hartright, sekä Teistä että meistä."
Ennenkun minä ennätin vakuuttaa hänelle hänen voivan täydellisesti luottaa, että minä seuraan tarkasti hänen neuvoansa, hämmästytti meitä molempia puistossa lähestyväin askelten ääni. Joku saapui asuinrakennuksesta hakemaan meitä! Tunsin veren kuohahtavan kasvoihini ja taaskin poistuvan niistä. Voisiko tämä kolmas henkilö, joka nopein askelin lähestyi tällä hetkellä ja näissä olosuhteissa, olla neiti Fairlie?
Oli lohduttavaa minusta — niin surullisen muuttuneeksi oli minun suhteeni häneen jo tullut — niin, oli todellakin lohduttavaa minusta, että meitä häiritsevä henkilö huvihuoneen ovelle tultuaan olikin neiti Fairlien kamarineito.
"Saisinko minä puhua minuutin kanssanne, neiti?" sanoi tyttö nopeasti, melkeinpä levottomasti.
Neiti Halcombe astui portaita alas ja poistui muutamia askelia puistoon lähetin kanssa.
Jäätyäni yksin palasivat ajatukseni kuvaamattoman tuskan tunteella tapahtuvaan lähtööni ja palaamiseeni Lontoossa olevaan autioon asuntooni. Lempeän, vanhan äitini ja sisareni muisto, sisareni, joka niin sydämmellisesti oli riemuinnut hänen kanssaan edullisesta paikan saannistani Cumberlandissa — tämä muisto, joka häpeäkseni nyt ensi kerran pilkisti sieluuni — tunkeusi mieleeni kuin vanhojen unhoitettujen ystäväin surullinen, rakastava tervehdys. Mille mielelle tulisivatkaan äitini ja sisareni palattuani ennen aikojani ja tunnustettuani onnettomasti rakastuneeni — he, jotka niin toivorikkaina olivat eronneet minusta tuona viimeisenä iloisena iltana Hampsteadissa?
Taaskin puikahti Anna Catherick mieleeni! Kuinka voisinkaan muistella viime iltaani äitini ja sisareni luona joutumatta muistelemaan palaamistani Lontooseen tuona kuuvaloisena yönä? Mitä tämä merkitsi? Tapaisimmeko minä ja tämä nainen vielä toisemme? Olihan se mahdollista. Tiesiköhän hän minun asuvan Lontoossa? Niin, olinhan sanonut hänelle sen joko heti ennen tai jälkeen hänen kummallisen kysymyksensä, kun hän niin arasti pyysi minun sanomaan, tunsinko jonkun vapaaherran. Joko ennen tai jälkeen — en ollut silloin kyllin levollinen voidakseni nyt muistaa oikein, kumminko se oli.
Muutamia minuutteja kului, ennenkuin neiti Halcombe oli lopettanut puhelunsa kamarineidon kanssa ja palannut takaisin. Hänkin oli levottoman ja hämmästyneen näköinen.
"Me olemme sopineet kaikesta, mikä on välttämätöntä, herra Hartright", sanoi hän. "Me olemme ymmärtäneet toisiamme, kuten ystävien tulee, ja menemme nyt sisään. Sanoakseni totuuden, olen minä levoton Lauran vuoksi. Hän on lähettänyt tänne sanomaan haluavansa heti puhella kanssani, ja tyttö sanoo, että hänen emäntänsä näyttää olevan varsin mielenliikutuksissaan kirjeen takia, jonka hän on saanut tänä-aamuna — epäilemättä saman kirjeen takia, jonka minä lähetin hänelle tullessamme tänne."
Me palasimme nopeasti puiston kautta. Vaikka neiti Halcombe oli mielestään sanonut kaiken, minkä hän katsoi tarpeelliseksi, oli minulla kumminkin yhtä ja toista tärkeää kysyttävää. Siitä hetkestä, jolloin huomasin Limmeridge-Houseen odotettavan vieraan olevan neiti Fairlien tulevan puolison, olin tuntenut katkeraa uteliaisuutta, palavaa, mustasukkaista halua saada tietää, kuka hän oli. Olihan mahdollista, ett'ei sopivaa tilaisuutta kysyä tätä niin hevin ilmaantuisi; minä rohkenin siis kysyä hänen nimeänsä palatessamme asuinrakennukseen.
"Nyt, kun Te olette kyllin ystävällinen sanoaksenne minulle, että me olemme oikein ymmärtäneet toisiamme, neiti Halcombe", sanoin minä, "nyt, kun Te olette vakuutettu minun kiitollisuudestani Teidän huolenpidostanne ja minun halustani seurata toivomuksianne, uskallan minä kysyä" — minä vaikenin; minä olin pakottautunut ajattelemaan häntä, mutta vaikeampaa oli puhua hänestä neiti Fairlien kihlattuna — "kenen kanssa neiti Fairlie on kihloissa?"
Neiti Halcomben ajatukset pyörivät nähtävästi sisareltaan saamassaan kutsussa. Hän vastasi nopeasti ja hajamielisesti:
"Erään aatelisen kanssa, joka omistaa laajoja tiluksia Hampshiressä."
Hampshire! Anna Catherickin synnyinpaikka! Taaskin tämä valkopukuinen nainen. — Tässähän oli kohtalo kerrassaan!
"Hänen nimensä?" kysyin minä niin levollisesti ja välinpitämättömästi kuin voin.
"Sir Percival Glyde."
Sir — Sir Percival! Anna Catherickin kysymys — tämä epäluuloinen kysymys niistä vapaaherraisista henkilöistä, joita minä mahdollisesti tunnen, oli tuskin ehtinyt hälvetä mielestäni, kun sen hänen vastauksensa palautti muistooni. Minä seisahduin heti ja katsoin häneen.
Hän ei uskonut minun kuulleen hänen vastaustansa ja toisti vielä kerran: "Sir Percival Glyde."
"Ritari vai vapaaherra?" kysyin minä mielenliikutuksen vallassa, jota en voinut salata.
Hän vaikeni hetkisen ja vastasi sitten välinpitämättömästi:
"Vapaaherra luonnollisesti."