VII.
Heinäkuun 3 päivänä. — Kun me taasen tapasimme toisemme päivällisellä, oli kreivi Fosco tavallisella, erinomaisella tuulellaan. Hän ponnisteli oikein hauskuttaakseen ja huvittaakseen meitä, ikäänkuin hän olisi ottanut tehtäväkseen poistaa meidän mielestämme kaiken sen mielipahan, minkä aamupäivän tapahtuma kirjastossa oli aikaansaanut. Hänen matkaseikkailujensa eloisat kuvaukset, huvittavat jutut huomatuista henkilöistä, joita hän oli tavannut ulkomailla, eri kansakuntain tapojen ja menojen nerokas vertaileminen, jota hän valaisi koko Europasta otetuilla esimerkeillä, leikkisä tunnustus nuoruusvuosien viattomasta hullutuksesta, jolloin hän hallitsi makua eräässä italialaisessa pikkukaupungissa ja kirjoitti lukemattomia ranskalaismallisia romaaneja erääseen maaseutukaupungin lehteen — kaiken tämän esitti hän niin keveästi ja miellyttävästi, kaikki tämä tyydytti niin meidän makuamme ja tiedonhaluamme, että sekä Laura että minä kuuntelimme häntä yhtäsuurella hartaudella kuin konsaan rouva Fosco itse, niin kummalta kuin se kuuluukin. Naiset voivat vastustaa miehen rakkautta, miehen mainetta, ulkonaisia etuja ja rikkauksia, mutta he eivät voi vastustaa hänen puhettansa, jos hän oikein ymmärtää sen sovittaa heille.
Päivällisen loputtua ja sen hyvän vaikutuksen, jonka hänen puhelunsa oli tehnyt meihin, vallitessa vielä kaikessa voimassaan poistui kreivi vaatimattomasti kirjastoon lukeakseen.
Laura esitti, että me lähtisimme kävelylle ympäristöön nauttiaksemme illan ihanuudesta. Oli välttämätöntä pyytää kohteliaisuudesta kreivitärtä tulemaan mukaan, mutta tällä kertaa oli hän nähtävästi etukäteen saanut pysähtymismääräyksen ja pyysi, että me ystävällisesti soisimme hänelle anteeksi, ett'ei hän tule. "Mieheni tarvitsee luultavasti uuden varaston paperosseja", sanoi hän puolustuksekseen, "eikä kukaan voi valmistaa niitä niin hänen mielikseen kuin minä." Hänen kylmiin sinisilmiinsä tuli melkein hellä ilme hänen lausuessaan nämä sanat — hän näytti todellakin ylpeältä kuvitellessaan olevansa se vaikuttava väline, jonka toimesta hänen herransa ja miehensä tyydytti tupakoimistaan.
Laura ja minä menimme yhdessä ulos.
Ilma oli kuuma ja raskas. Oli jotakin näännyttävää luonnossa; kukat puutarhassa seisoivat alaspainunein lehdin, ja maa tuntui kuivalta ja kuumalta. Läntinen taivaanranta oli vaaleankeltaisen värinen, ja aurinko laskeutui pilveen. Näytti siltä, että ennen pitkää alkaisi sataa — kenties yöksi.
"Mitä tietä käymme?" kysyin minä.
"Järvelle, jos tahdot, Marian", vastasi hän.
"Sinä näyt oikein ihailevan tuota kamalaa järveä, Laura."
"Ei, en järveä, mutta sitä ympäröivää maisemaa. Hiekka, kanerva ja havumetsä ovat ainoat tällä suurella paikalla, jotka muistuttavat Limmeridgeä. Mutta voimmehan mennä jollekin toiselle taholle, jos se on mieleisesi."
"Minulla ei ole mitään mielitietä Blackwater-Parkissa, ystäväni. Minusta on aivan sama, mihin menemme. Menkäämme järvelle — siellä on kenties avonaisella paikalla vilppaampi ilma kuin täällä."
Me menimme vaieten varjokkaiden istutusten kautta. Raskas iltailma vaikutti väsyttävästi meihin, ja tultuamme venehuoneeseen olimme me tyytyväisiä saadessamme istuutua siellä lepäämään.
Valkoinen usma lepäsi alhaalla järven yllä. Puiden tumma linja vastaisella rannalla näkyi sen yli kuin pilvissä leijaileva vaivaismetsä. Maa, joka hiljalleen aleni siitä paikasta, jossa istuimme, katosi salaperäisellä tavalla usmaan. Hiljaisuus oli kamala. Ei lehden lehahdustakaan — ei linnun laulua metsässä — ei yhdenkään vesilinnun äännähdystä kuulunut mataloituneelta järveltä. Yksinpä sammakotkin olivat vaienneet.
"On kovin autiota ja synkkää", sanoi Laura. "Mutta meitä häiritään vähemmän täälläkin kuin missään muualla." Hän puhui tyynesti ja katsoi miettivä ilme silmissään tätä edessään olevaa hiekka- ja usmaerämaata. Minä voin nähdä, että hänen mieltään kiinnittivät liian paljon muut seikat, että sitä olisivat voineet liikuttaa ulkonaiset, surulliset aiheet, jotka jo olivat alkaneet minun mieltäni painaa alakuloiseksi.
"Minä lupasin, Marian, sanoa sinulle totuuden avioliitostani enkä antaa sinun omin neuvoin arvailla ja peljätä sen suhteen", alkoi hän. "Tämä on ainoa seikka, jonka minä koskaan olen salannut sinulta, sisareni, ja minä olen päättänyt, että se on viimeinen. Minä olen vaiennut, kuten tiedät, sinun takiasi — kenties hieman itseni takia. On kovaa naisesta tunnustaa, että se mies, jolle hän on uhrannut koko elämänsä, on sellainen, joka kaikista vähimmän pitää arvossa tätä uhrausta. Jos sinä olisit naimisissa Marian — ja varsinkin jos sinä olisit onnellisissa naimisissa — selittäisit sinä minulle, mitä naimaton nainen ei voi selittää, olkoon kuinka hellä ja uskollinen tahansa."
Mitäpä olisin voinut minä vastata hänelle? Minä voin vain katsoa häntä koko sydämmestäni niin hyvin, kuin minun silmäni voivat tehdä sen, ja puristaa hänen kättänsä.
"Kuinka usein", jatkoi hän, "olenkaan sinun kuullut nauravan sille, mitä sinä kutsut köyhyydeksesi! Kuinka usein oletkaan leikillä koreasti ylistänyt minun rikkauksiani! Ah, Marian, älä koskaan enää laske leikkiä siitä. Kiitä Jumalaa köyhyydestäsi — se on tehnyt sinut riippumattomaksi, se on pelastanut sinut siitä kohtalosta, joka on tullut minun osakseni."
Ne olivat surullisia sanoja nuoren puolison huulilta — surullisia kaikessa yksinkertaisessa, tyynessä totuudessaan. Ne harvat päivät, jotka me olimme yhdessä viettäneet Blackwater-Parkissa, olivat olleet kylliksi näyttämään minulle — näyttämään kenelle tahansa — miksi sir Percival oli valinnut Lauran puolisoksensa.
"Sinä et saa surra", sanoi hän, "saadessasi kuulla, kuinka pian minun onnettomuuteni ja koettelemukseni alkoivat — tai mitä ne olivat. Se on minusta raskasta ilmankin. Jos minä kerron sinulle, millä tavoin hän otti vastaan minun ensimmäisen ja viimeisen yritykseni esittää jotakin, niin voit ymmärtää, kuinka hän aina on kohdellut minua. Se tapahtui eräänä päivänä Roomassa, kun me olimme ratsastaneet yhdessä Cecilia Metellan haudalle. Päivä oli tyyni ja ihana — suuri, vanha raunio oli niin kaunis — ja muisto, että rakastava mies oli pystyttänyt sen kunnioittaakseen manalle mennyttä puolisoaan, herätti minussa hellemmän tunteen miestäni kohtaan, kuin minä ennen olin tuntenut. 'Tahtoisitko sinä rakentaa tuollaisen haudan minulle, Percival?' kysyin minä häneltä. 'Sinä sanoit rakastaneesi minua hellästi, ennenkun me menimme naimisiin, mutta sittemmin on kumminkin —', minä en voinut jatkaa. Marian, hän ei edes katsonutkaan minuun! Minä vedin alas harsoni, ett'ei hän huomaisi kyyneleitä silmissäni. Minä luulin ensin, ett'ei hän ollenkaan ollut kiinnittänyt huomiotaan minun kysymykseeni, mutta hän oli kumminkin huomannut sen. Hän sanoi: 'Kas niin, tule nyt', ja nauraen auttoi hän minut satulaan. Hän nousi omaan satulaansa ja nauroi vielä kerran lähtiessämme matkalle. 'Jos minä rakennutan haudan sinulle', sanoi hän, 'niin taitaa se tulla omilla rahoillasi. Haluaisin tietää, eikö Cecilia Meteliä ollut varakas ja maksanut itse hautaansa'. Minä en vastannut mitään — kuinka olisin minä voinut vastata, kun minä itkin harsoni takana! — 'Ah, te vaaleat naiset olette kaikki niin nurpeita ja herkkäitkuisia', sanoi hän. 'Mitä sinä toivot? Kohteliaisuuksiako ja kauniita puheita? No hyvä! Minä olen nyt hyvällä tuulella tänä aamuna. Sinä voit pitää kohteliaisuudet ja kauniit puheet jo saatuina'. — Oi, miten vähän miehet aavistavat sanoessansa kovia sanoja meille, kuinka hyvin me ne muistamme ja kuinka ne vahingoittavat meitä! Olisi ollut parempi minulle, Marian, jos minä olisin jatkanut itkuani, mutta hänen halveksiva tapansa minua kohtaan kovensi sydämmeni. Siitä hetkestä, Marian, en minä koskaan lakannut uudelleen ajattelemasta Walter Hartrightiä. Minä annoin näiden onnellisten päivien, jolloin me niin hellästi pidimme toisistamme hiljaisuudessa, uudelleen loistaa sieluni silmien edessä ja lohduttaa itseäni. Mitäpä muuta olisin minä hakenut lohdutuksekseni? Jos sinä olisit ollut kanssani olisit sinä auttanut minua etsimään jotakin parempaa. Minä tiesin tehneeni väärin, rakas sisareni, mutta sano minulle, eikö menettelyssäni ole jotakin anteeksi-annettavaa?"
Minun täytyi kääntyä pois hänestä. "Älä kysy minulta!" sanoin minä.
"Olenko minä kärsinyt sinun laillasi? Mikä oikeus tuomita minulla on?"
"Minä ajattelin häntä", jatkoi hän tukahtuneella äänellä ja painautui lähemmäksi minua, "minä ajattelin häntä, kun Percival jätti minut yksin iltaisin ollakseen yhdessä näyttelijäin ja näyttelijättärien kanssa. Silloin uneksin minä, kuinka kaikki olisi voinut olla toisin, jos minä olisin ollut köyhä ja Walter Hartrightin puoliso. Minä kuvittelin silloin, kuinka minä olisin istunut pukeutuneena sievään, vaikka yksinkertaiseen hameeseen odottamassa häntä kotiimme, kun hän työllään oli ansaitsemassa leipäämme — istunut kotona tekemässä työtä hänelle ja rakastanut häntä vielä enemmän siksi, että minä sain tehdä työtä hänen hyväksensä — kuinka minä olisin nähnyt hänen tulevan kotiin väsyneenä ja kiiruhtanut ottamaan hänen takkinsa ja hattunsa — ja sitten, Marian, kuinka minä olisin koettanut miellyttää häntä laittamalla pieniä lempiruokia hänen päivällisekseen, joita minä olin oppinut valmistamaan hänen tähtensä. — Oi, minä toivon, ett'ei hänen koskaan tarvitsisi olla niin yksin ja niin suruinen ajatellessaan minua, kuin minä olen ajatellut ja nähnyt häntä!"
Puhuessaan tätä tuli hänen ääneensä kaikki entinen hellyys, hänen kasvoihinsa kaikki suloinen, kauneus. Hänen silmänsä katsoivat niin rakkautta uhkuvalla ilmeellä edessä-olevaa synkkää, autiota, onnettomuutta uhkaavaa taulua, ikäänkuin hän olisi katsellut Cumberlandin hymyileviä kumpuja usmaisessa ja pimeässä pilvessä.
"Älä puhu enempää Walterista", sanoin minä niin pian, kuin voin hallita itseni. "Oi, Laura, säästä meidät molemmat surusta puhella hänestä!"
Hän heräsi taaskin unelmistaan ja katsoi hellästi minuun. "Minä tahdon mieluummin olla koskaan hänestä puhumatta kuin tuottaa sinulle minuutinkaan tuskaa."
"Ainoastaan sinun rauhasi, sinun tähtesi minä puhun", sanoin minä.
"Ajatteleppas jos miehesi kuulisi sinun —?"
"Se ei hämmästyttäisi häntä, vaikka hän kuulisikin, mitä minä sanoin."
Hän lausui tämän ihmeellisen vastauksen kummallisen välinpitämättömästi ja levollisesti. Hänen muuttunut tapansa tätä sanoessaan kauhistutti minua melkein yhtä paljon kuin itse vastauskin.
"Eikö se hämmästyttäisi häntä?" toistin minä. "Laura! Ajattele sanojasi — sinä kammostutat minua!"
"Mutta se on totta", sanoi hän — "se on juuri tämä, minkä minä olen tahtonut sanoa sinulle tänään. Minun ainoa salaisuuteni, kun minä sanoin hänelle kaikki rehellisesti Limmeridgessä, oli varsin viaton — sen sanoit sinä itse. Nimi oli kaikki, minkä minä salasin häneltä — ja hän on keksinyt sen."
Minä kuulin hänen puheensa, mutta en voinut vastata mitään. Hänen viimeiset sanansa olivat hävittäneet senkin heikon toivon, mikä minulla vielä oli.
"Se tapahtui Roomassa", jatkoi hän, yhäti yhtä kylmästi ja välinpitämättömästi. "Me olimme -pienessä juhlassa, jonka sir Percivalin ystävät — herra ja rouva Markland — panivat toimeen Roomassa oleville englantilaisille perheille. Rouva Markland piirtää varsin hyvin, ja muutamat vieraat houkuttelivat hänen näyttämään meille piirustuksiansa. Me ihailimme niitä kaikki, mutta minä lausuin jotakin — minä en muista mitä —, mikä herätti hänen huomiotansa. 'Te maalaatte varmaankin itse?' kysyi hän. 'Oli tapanani maalata ennen', vastasin minä, 'mutta nykyisin olen lakannut sitä tekemästä'. — 'Jos Te ennen olette huvittaneet itseänne maalaamisella', sanoi hän, 'niin tartutte Te kenties vielä siveltimeen ja piirustimeen; ja jos sen teette, sallikaa minun esittää Teille opettaja'. Minä en sanonut mitään, sinä ymmärrät miksi, Marian — ja koetin vaihtaa puheaihetta. Mutta rouva Markland oli sitkeä. 'Minulla on ollut monta erilaista opettajaa', jatkoi hän, 'mutta paras kaikista, nerokkain ja taitavin oli eräs herra Hartright. Jos Te jonkun kerran alatte taasen maalata, niin koettakaa käyttää hyväksenne hänen opetustaan. Hän on nuori mies — vaatimaton ja siivo — minä olen vakuutettu, että Te tulette pitämään hänestä'. — Kuvittele, että nämä sanat lausuttiin julkisesti minulle tuntemattoman vierasjoukon läsnä-ollessa, joka oli kutsuttu toivottamaan tervetulleeksi äskenvihittyä pariskuntaa! Minä koetin kaikin voimin hillitä itseäni — minä en sanonut mitään ja katsoin alas piirustuksiin. Kun minä uskalsin kohottaa pääni, kohtasivat minun ja mieheni silmäykset toisensa — ja minä näin silloin, että minun kasvoni olivat paljastaneet salaisuuden. 'Me tulemme ottamaan selon tuosta herra Hartrightistä', sanoi hän yhäti silmäten minuun, 'kun me tulemme takaisin Englantiin. Minä uskon samoinkuin Tekin rouva Markland — minä uskon lady Glyden pitävän hänestä'. Hän pani sellaisen painon viime sanoihin, että se sai poskeni kuumenemaan ja sydämmeni jyskyttämään, niin että pelkäsin sen pakahtuvan. Mitään enempää ei sanottu — me läksimme aikaisin. Paluumatkalla hotelliin oli hän aivan vaiti. Kun me tulimme perille, auttoi hän tapansa mukaan minut vaunuista ja seurasi minua ylös. Mutta heti päästyämme salonkiin väänsi hän oven lukkoon, lykkäsi minut tuolille istumaan ja asettautui minun eteeni kädet olallani. 'Aina siitä lähtien', sanoi hän, 'kun sinä teit tuon julkean tunnustuksesi Limmeridgessä, olen minä halunnut saada selville rakastamasi miehen. Tänään olen minä lukenut hänen nimensä kasvoistasi. Sinun piirustuksenopettajasi oli se mies, ja hänen nimensä on Hartright. Sinä saat katua sitä, ja hän saa katua sitä elämänne viime hetkeen saakka! Mene nyt levolle ja uneksi hänestä, jos sinua haluttaa, — ratsupiiskani merkki kasvoissasi'. — Niin usein kuin hän nyt on suuttunut minuun, palaa hän sinun läsnä-ollessasi tekemääni tunnustukseen — milloin ivallisesti, milloin uhkaavasti. Minulla ei ole voimaa estää häntä tekemästä kauheita johtopäätöksiä siitä luottamuksesta, jota minä osoitin hänelle. Minulla ei ole kyllin vaikutusta häneen, että hän tahtoisi uskoa minuun tai vaieta. Sinä näytit hämmästyneeltä tänään kuullessasi hänen sanojan, että minä olin tehnyt hyveen välttämättömyydestä, kun minä menin naimisiin hänen kanssaan. Älä hämmästy, jos sinä kuulet hänen toistavan saman tullessaan ensi kerran tyytymättömäksi. Ah, ei, Marian! Älä tee niin, muutoin kiusaat sinä minua!"
Minä suljin hänet syliini ja omantunnon moitteitteni katkerassa tuskassa painoin minä häntä rintaani vasten hillitsemättömällä voimalla. Niin, minun omantunnon moitteitteni! Tuo Walterin kuolonkalpeiden kasvojen epätoivon ilme, kun minun sanani raatelivat hänen sydäntänsä Limmeridgen huvihuoneessa, kuvastui minun muistossani hiljaisena, sietämättömänä nuhteena. Minun käteni oli viitoittanut tien miehelle, jota sisareni rakasti, menemään kauas isänmaasta ja ystävien luota, Nämä molemmat nuoret sydämmet olin minä repinyt irti toisistaan — ja nyt oli heidän hukattu elämänsä todistamassa minun rikollista tekoani. Tämän olin minä tehnyt — ja sir Percival Glydelle!
Sir Percival Glydelle!
Minä kuulin Lauran puhuvan ja tunsin hänen äänensä väreestä, että hän tahtoi lohduttaa minua — minua, joka en ansainnut mitään muuta kuin nuhtelevan äänettömyyden! Kuinka kauan viipyi, ennenkun minä voin hillitä epätoivoisia ajatuksiani, en voi sanoa. Tultuani tarkemmin tajuamaan, huomasin hänen suutelevan minua; sittemmin näyttivät silmäni äkkiä taasen voivan huomata ulkonaiset esineet, ja minä tiesin koneellisesti tuijottavani järvelle.
"On myöhäistä", kuulin minä hänen kuiskaavan. "Tulee varsin synkkää puistossa." Hän pudisti minun käsivarttani ja toisti: "Marian, tulee niin pimeä puistossa."
"Salli minun rauhoittua vielä minuutti", sanoin minä, "vielä minuutti, ennenkun menen kotia."
Minä en vielä rohjennut katsoa häneen, minä katsoin järvelle.
Oli myöhäistä. Puiden tiheä, tumma reuna ilmassa oli lisääntyvässä pimeässä muuttunut laajan savun näköiseksi. Sumu oli järvellä yhä lisääntynyt ja läheni lähenemistään meitä. Hiljaisuus oli edelleenkin yhtä syvä — mutta sen kauhu oli kadonnut ja juhlallinen, salaperäinen äänettömyys oli kaikkiaan jäljellä.
"Me olemme kaukana talosta", lausui Laura kuiskaten. "Menkäämme takaisin."
"Marian!" kuiskasi hän kovasti vapisten. "Etkö näe mitään? Katso!"
"Missä?"
"Tuolla alhaalla, edessämme."
Hän viittasi kädellään; minä seurasin sen suuntaa ja näin jotain minäkin.
Elävä olento hiipi yli kanervikon. Se meni ohi venehuoneen ja näytti tummalta varjolta usman äärimmäistä laitaa vasten. Kun se oli vastapäätä venehuonetta, pysähtyi se, pysähtyi hetkiseksi ja kulki hitaasti edelleen valkoinen sumu takanaan, yllään — niin hitaasti, hitaasti, kunnes se oli ehtinyt ohi venehuoneen ulkosyrjän emmekä me enää nähneet sitä.
Edellinen keskustelumme ja päivän tapahtumat olivat järkyttäneet meidän molempain mieltä. Vasta muutamain minuuttien kuluttua uskalsi Laura puistoon, ja minäkin tahdoin viipyä hetkisen, ennenkun minä voin pakottautua saattamaan häntä takaisin taloon.
"Oliko se mies vai nainen?" kysyi hän kuiskaten, kun me vihdoinkin olimme nousseet ylös ja alkaneet paluumatkamme pimeässä illassa.
"En tiedä oikein."
"Kummanko luulet olevan?"
"Mielestäni näytti se naiselta."
"Minä pelkäsin että se oli pitkään kaapuun puettu mies."
"On paljon mahdollista. Tässä heikossa valaistuksessa ei voi mitään varmasti päättää."
"Pysähdy hieman, Marian! Minä pelkään. — Minä en voi nähdä tietä.
Ajatteleppas, jos tuo olento seuraa meitä."
"Se ei ole ollenkaan luultavaa, Laura. Kaikissa tapauksissa ei meidän ole syytä peljätä. Kylähän ei ole kaukana järven rannasta ja sieltä on kenellä tahansa lupa käydä esille yöllä tai päivällä. On vain kummallista, ett'emme me koskaan ennen ole nähneet ketään elävää olentoa siellä."
Me olimme nyt sisällä puistossa. Oli varsin pimeää — niin pimeää, että meidän oli vaikea pysyä tiellä. Minä tartuin Lauran käsivarteen, ja me kuljimme niin nopeaan, kuin voimme.
Ennenkun me olimme ehtineet puolimatkaan puistoa, pysähtyi hän äkkiä ja pakotti minun tekemään samoin. Hän kuunteli.
"Vaiti!" kuiskasi hän. "Minä kuulen jonkun tulevan takanamme."
"Varmaankin vain kuivia lehtiä", sanoin minä rauhoittaakseni häntä, "tai kenties tuulen katkaisema oksa."
"Onhan nyt kesä, Marian, eikä tuulen henkäyskään lehahda. Kuule nyt!"
Minä kuulin sen myöskin — oli aivan kuin keveiden askelten ääni olisi seurannut meitä.
"Samapa se, kuka tai mitä se on", sanoin minä, "käykäämme vain. Minuutin kuluttua olemme me kyllin lähellä taloa, että sinne voisi kuulua, jos jotakin tapahtuisi meille."
Me kuljimme nopeasti eteenpäin — niin nopeasti, että Laura tuskin voi hengittää, kun me näimme asuinhuoneen valaistut ikkunat.
Minä pysähdyin muutamiksi silmänräpäyksiksi antaakseni hänen hengittää. Juuri kun me ajattelimme kulkea edemmäksi, pysähdytti hän taasen minut ja viittasi kädellä kuuntelemaan vielä kerran. Me kuulimme molemmat pitkän syvän huokauksen takanamme, kaukana pimeässä puiden seassa.
"Kuka siellä on?" huusin minä.
Mutta ei kukaan vastannut.
"Onko joku siellä?" toistin minä vielä kerran.
Silmänräpäyksen kestävä täydellinen hiljaisuus seurasi; sen jälkeen kuulimme me taaskin keveitä askeleita, mutta yhä heikommin — kauempana pimeässä — kauempana, kauempana — kunnes ne viimein hälvenivät suureen hiljaisuuteen.
Me kiiruhdimme yli avonaisen paikan, kuljimme nopeasti yli sen ja puhumatta enää sanaakaan toistemme kanssa olimme me pian perillä asuinrakennuksen luona.
Eteisen lampun valossa katseli Laura minua kalpein kasvoin ja peljästynein silmin.
"Minä olen puolikuollut peljästyksestä", sanoi hän. "Kukahan se voisi olla?"
"Koetamme huomenna ottaa asiasta selvän", sanoin minä. "Älkäämme kuitenkaan sanoko mitään kenellekään, mitä olemme kuulleet ja nähneet."
"Miks'ei?"
"Siksi, että vaiteliaisuus aina on varovaisuutta, ja varovaisuus on meille tarpeen tässä talossa."
Minä pyysin Lauraa menemään heti yläkerrokseen, pysähdyin itse ottaakseni hattuni pois ja silittääkseni hiukseni ja menin kohta sen jälkeen kirjastoon tehdäkseni huomioitani ottaen asiakseni kirjan hakemisen.
Siellä istui kreivi, täyttäen talon leveimmän nojatuolin, levollisesti poltellen tupakkaa ja lukien, jalat eräällä sohvalla, kaulahuivi polvillansa ja paidankaulus auki. Ja siellä istui kreivitär kiltin lapsen näköisenä hänen vieressänsä ja kääri paperosseja. Ei ollut mahdollista, että enemmän herra kuin rouvakaan olisi voinut olla myöhään illalla ulkona ja nyt taasen istua täällä levossa ja rauhassa. Minä huomasin saavuttaneeni kirjastossa käyntini tarkoituksen samana hetkenä, kuin minä katsoin heitä.
Kreivi Fosco nousi ylös kohteliaan nolostuneena ja solmi kaulahuivinsa kohta, kun minä tulin huoneeseen.
"Älkää antako häiritä itseänne", sanoin minä. "Tulin tänne hakeakseni vain erästä kirjaa."
"Kaikki, jotka ovat niin onnettoman lihavia kuin minä, kärsivät kuumuudesta", lausui kreivi vakavalla arvokkaisuudella löyhytellen itseänsä suurella, vihreällä viuhkalla. "Minä toivoisin saavani vaihtaa osaa kelpo vaimoni kanssa. Hän on tällä hetkellä yhtä kylmä kuin kala tuolla lammikossa."
Kreivitär suvaitsi elostua hieman herransa ja miehensä kuivansukkelasta vertauksesta. "Minulla ei ole koskaan lämmin, neiti Halcombe", huomautti hän naisen kainolla ilmeellä, joka tunnustaa yhden omista ansioistaan.
"Oletteko Te ja lady Glyde olleet ulkona nyt tänä iltana?" kysyi kreivi minun ottaessani näön vuoksi yhden kirjoista hyllyltä.
"Niin, me menimme ulos saadaksemme raikasta ilmaa."
"Uskallanko kysyä, millä suunnalla naiset ovat olleet?"
"Olimme järvellä päin — aina venehuoneella asti."
"Vai niin, venehuoneella asti."
Toisissa olosuhteissa olisi hänen uteliaisuutensa suututtanut minua. Tänä iltana oli se minulle tervetullut uutena todistuksena siitä, ett'ei hänellä tai hänen puolisollaan ole mitään yhteistä salaperäisen näyn kanssa järven rannalla.
"Eihän ole ollut mitään uusia seikkailuja tänä iltana luullakseni?" jatkoi hän. "Ei mitään uusia huomioita, kuten tavatessanne haavoitetun koiran?"
Hän kiinnitti minuun tutkimattomat, harmaat silmänsä sillä kylmällä, kirkkaalla, loistavalla katseella, joka aina on pakottanut minun katsomaan häneen ja aina samalla kiusaa minua. Selittämätön epäilys, että hän voi lukea jokaisen sieluni ajatuksen valtaa minut sellaisissa tilaisuuksissa, ja se valtasi minut nytkin.
"Ei", sanoin minä nopeasti, "ei mitään seikkailuja eikä huomioita."
Minä koetin katsoa poispäin hänestä ja poistua huoneesta. Niin ihmeelliseltä kuin se kuuluukin, luulen minä kumminkin, että minä tuskin olisin onnistunut sitä tekemään, ellei rouva Fosco olisi auttanut minua saamalla kreivin liikkumaan ja katsomaan toisaalle.
"Fosco, sinähän annat neiti Halcomben seisoa", sanoi hän.
Samassa silmänräpäyksessä kuin kreivi kääntäytyi hankkiakseen minulle tuolin, käytin minä tilaisuutta hyväkseni, kiitin häntä, pyysin anteeksi ja kiiruhdin ulos.
Tuntia myöhemmin kun Lauran kamarineito sattumalta oli emäntänsä huoneessa, pölähti päähäni ottaa illan kuumuuden johdosta selvä, kuinka palvelusväki oli viettänyt aikansa.
"Oletteko kärsineet paljon kuumuudesta siellä alhaalla?" kysyin minä.
"Ei, neiti", sanoi tyttö, "se ei ole erittäin vaivannut meitä."
"Oletteko olleet puistossa arvatakseni?"
"Muutamat meistä ajattelivat mennä, neiti, mutta keittäjätär nosti tuolinsa pihalle keittiön oven eteen, jossa on viileää, ja lähemmin miettien teimme me kaikki samalla tavoin."
Taloudenhoitajatar oli siis ainoa, joka olisi vielä tutkittava.
"Onko rouva Michelson mennyt levolle jo?" kysyin minä.
"Ei luullakseni, neiti", sanoi tyttö hymyillen. "Rouva Michelson lienee pikemmin valmis nousemaan ylös tällä erää kuin menemään vuoteeseen."
"Mitä? Mitä tarkoitat sinä? Onko rouva Michelson maannut sängyssä keskellä päivää?"
"Ei, neiti, ei juuri niin, mutta melkeimpä kumminkin. Hän on nukkunut koko illan huoneessaan."
Yhdistettyäni, mitä minä itse olin huomannut kirjastossa ja mitä minä juuri nyt olin kuullut Lauran kamarineidolta, näyttää minusta yksi asia olevan varma. Se henkilö, jonka me näimme järven lähistöllä, ei ollut rouva Fosco eikä hänen miehensä eikä kukaan palvelusväestä. Ne askeleet, jotka me olimme kuulleet puistossa, eivät olleet kenenkään talon asukkaan.
Kuka se sitten oli?
Minusta näyttää olevan hyödytöntä kysellä sitä. Minä en voi edes päättää, oliko henkilö mies vai nainen. Uskoakseni oli hän nainen.