VI
Heinäkuun 3 päivänä. — Juuri kun minun käteni oli oven lukolla, kuulin minä sir Percivalin äänen alhaalta portailta lausuvan minun nimeni.
"Minun täytyy pyytää Teitä tulemaan uudelleen alas", sanoi hän. "Se on Foscon syy eikä minun, neiti Halcombe. Hänellä on muutamia perusteettomia epäilyksiä siitä, että hänen rouvansa kelpaisi toiseksi todistajaksi, ja hän on kehottanut minua pyytämään, että Te tahtoisitte olla mukana kirjastossa."
Minä seurasin heti sir Percivalia sinne. Laura seisoi kirjoituspöydän ääressä jonkunlaisella levottomuudella käännellen olkihattua, joka hänellä vielä oli käsissänsä. Rouva Fosco istui hänen vieressänsä nojatuolissa, yhäti ihmetellen herra miestänsä, joka seisoi aivan yksin huoneen toisessa päässä ja poimiskeli kuivia lehtiä ikkunalla olevista kukka-astioista.
Samana hetkenä, kuin minä astuin huoneeseen, tuli kreivi minua vastaan pyytämään anteeksi.
"Pyydän tuhannesti anteeksi, neiti Halcombe", sanoi hän. "Te tunnette, kuinka teidän maamiehenne arvostelevat meitä italialaisia. Me olemme kaikki epäilyttäviä ja vieraita luonteeltamme, sanoo rehellinen John Bull. Älkää arvostelko minua, jos Teitä miellyttää, hiukkaakaan paremmin kuin kaikkia muita kansalaisiani. Minä olen viekas, epäilyttävä italialainen. Te olette samaa mieltä, paras, nuori lady — eikö niin? No hyvä! Nyt on yksi piirre minun viekkaudestani ja epäilyttäväisyydestäni se, että minä kiellän rouvani pätevyyden todistamaan lady Glyden nimikirjoitusta, samalla kun minä itse todistan."
"Hänen epäröimisessään ei ole hiukkaakaan järkeä", lausui sir Percival. "Minä olen selittänyt hänelle, että Englannin lait sallivat rouva Foscon todistaa nimikirjoituksen yhdessä miehensä kanssa."
"Minä myönnän sen", alkoi uudelleen kreivi. "Englannin laki sanoo kyllä — mutta Foscon omatunto sanoo ei." Hän levitti lihavat sormensa haralleen puserolle ja kumarsi juhlallisesti, ikäänkuin hän olisi halunnut esittää omantuntonsa meille kaikille mitä erinomaisimpana lisänä seuraan. "Mikä asiakirja se on, jonka lady Glyde on allekirjoittamaisillaan", jatkoi hän, "en minä tiedä enkä tahdo tietää. Minä sanon vain, että vastaisuudessa voi sattua asianhaaroja, jotka pakottavat Percivalin tai hänen asianajajansa vetoamaan todistajiin, missä tapauksessa on varsin hyvä, että nämä todistajat edustavat kahta erilaista, täysin riippumatonta mielipidettä. Näin ei ole asianlaita, jos minun vaimoni todistaa yhdessä minun kanssani. Minä en tahdo sitä sanotuksi häpeäksi itselleni tulevina päivinä, että minun rouvani menetteli minun neuvoni mukaan eikä siis ollut minään todistajana. Minä puhun Percivalin hyvää tarkoittaen ehdottaessani, että minun nimeni kirjoitetaan miehen lähimpänä ystävänä ja teidän nimenne, neiti Halcombe, hänen puolisonsa lähimpänä ystävänä. Minä olen jesuiitta, ajattelette te — halukas hiusta halkomaan — pikkumielinen ja epäilevä mies — mutta teidän tulee kuitenkin sallia minun saada tahtoni toteutetuksi kunnioituksesta minun epäröivää, italialaista luonnettani ja minun arkaa, italialaista omaatuntoani kohtaan." Hän kumarsi taaskin, astui muutamia askelia taaksepäin ja veti omantuntonsa yhtä kohteliaasti seurastamme, kuin hän oli esittänytkin sen.
Kreivin epäilykset olivat kenties rehellisiä ja ymmärrettäviäkin, mutta hänen tavassaan ilmaista ne oli jotakin, joka lisäsi minun vastenmielisyyttäni koko tätä asiaa kohtaan. Ei mikään vähempiarvoinen syy kuin kiintymykseni Lauraan olisi voinut pakottaa minua todistamaan mitään. Mutta yksi ainoa silmäys hänen levottomiin kasvoihinsa sai minun mieluummin uskaltamaan kaikki kuin jättämään hänet pulaan.
"Minä tahdon mielelläni jäädä", sanoin minä. "Ja jos minä en huomaa mitään syytä pahentamaan niitä pikku epäilyksiä, joita minä nyt tunnen, niin voitte toivoa minusta todistajaa."
Sir Percival silmäsi minuun terävästi aivankuin hän aikoisi sanoa jotakin. Mutta samassa silmänräpäyksessä kiinnitti kreivitär hänen huomionsa nousemalla ylös tuoliltaan. Hän oli nähtävästi saanut silmäyksellä käskyn mieheltään poistua huoneesta.
"Ei Teidän tarvitse poistua", sanoi sir Percival.
Rouva Fosco silmäsi taaskin käskijäänsä ja sanoi mieluummin poistuvansa, jonka jälkeen hän päättävin askelin läksi ulos. Kreivi sytytti paperossin, meni takaisin ikkunalla olevien kukkien luo ja puhalsi pieniä savukiehkuroita lehdille, aikoen suurimmalla hartaudella tappaa hyönteisiä.
Sillä välin oli sir Percival avannut kirjahyllyn alla olevan kaapin ja ottanut sieltä esille pituudeltaan useamman kerran kokoon taitetun asiapaperin. Hän pani sen pöydälle, avasi ainoastaan alimmaisen taitteen ja piti kätensä muun päällä. Se osa paperia, joka oli nähtävissämme oli aivan tyhjä; ainoastaan siellä ja täällä varustettu pienellä kiinnitetyllä suulakalla. Jokainen kirjoitettu sana oli kätketty siihen osaan, jota hän piti koossa kätensä alla. Laura ja minä katsahdimme toisiimme. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, mutta eivät osoittaneet enemmän päättämättömyyttä kuin pelkoakaan.
Sir Percival pisti kynän mustepulloon ja ojensi sen vaimollensa.
"Kirjoita nimesi tähän", sanoi hän ja osoitti yhtä paikkaa paperilla. "Te, neiti Halcombe ja Fosco, merkitsette sitten nimenne näiden suulakkain eteen. Tule tänne, Fosco! Allekirjoitus todistamista ei voida tehdä tirkistämällä ulos ikkunasta ja savustamalla kukkia."
Kreivi nakkasi pois paperossin ja tuli pöydän luo kädet huolimattomasti pistettyinä puseroa kiinnittävän tulipunaisen vyön alle ja vakavasti katsoen sir Percivaliin. Laura, joka seisoi hänen toisella puolellaan kynä kädessään, katsoi myöskin häneen. Hän seisoi heidän välillään käsi taitetulla asiapaperilla ja katsoi minuun, joka istuin hänen vastapäätään, niin kauhealla epävarmuuden ilmeellä, että hän pikemmin muistutti vankia tuomioistuimen edessä kuin aatelismiestä omassa talossaan.
"Kirjoita tähän", sanoi hän nopeasti kääntyessään Lauraan ja osoittaen uudelleen asiapaperiin.
"Mikä se on, jonka alle minun tulee kirjoittaa?" kysyi Laura levollisesti.
"Sitä ei ole minulla aikaa selittää", vastasi hän. "Ajoneuvot ovat oveni edessä ja minun täytyy heti matkustaa. Jos minulla olisikin aikaa, niin et sinä kaikissa tapauksissa ymmärtäisi minua. Se on vain muodollinen asiapaperi, täynnään vaikeatajuisia lakitermejä ja muuta sellaista. Tule, tule! Kirjoita vain nimesi, niin että me heti saamme loppuun tämän asian."
"Minun täytyy varmasti saada tietää, mitä minun on allekirjoitettava, Percival, ennenkun minä kirjoitan nimeni."
"Hullutusta! Mitä ymmärtävät naiset liikeasioista? Minä sanon sinulle vielä kerran, ett'et sinä sitä käsitä."
"Salli minun kumminkin koettaa. Kun herra Gilmorella oli jokin asia minun puolestani, selitti hän aina ensin, ja minä ymmärsin häntä aina."
"Senpä kyllä uskon! Hän oli sinun palvelijasi ja hänen velvollisuutensa oli selittää asia. Minä olen sinun miehesi enkä ole velvollinen tekemään sitä. Kuinka kauan aiot sinä viivyttää minua? Minä sanon vielä kerran: tässä ei ole aikaa lukea mitään — ajoneuvot ovat esillä. Sano minulle vain suoraan: tahdotko panna siihen nimesi vai etkö tahdo?"
Lauralla oli vielä kynä kädessä, mutta hän ei yrittänytkään allekirjoittaa.
"Jos minun allekirjoitukseni tuottaa minulle jonkun sitoumuksen", sanoi hän, "niin on minulla epäilemättä jokin oikeus tietää, mikä tämä sitoumus on."
Sir Percival nosti asiapaperin ja paiskasi sen pöytään.
"Sano suoraan!" sanoi hän. "Sinähän olet aina ollut maineessa totuudenrakkaudestasi. Älä huoli, että Fosco ja neiti Halcombe kuulevat, vaan sano suoraan, että sinä epäilet minua."
Kreivi otti nyt toisen kätensä vyön alta ja laski sen sir Percivalin olkapäälle. Sir Percival tempausi kiivaasti pois. Kreivi laski uudelleen kätensä olkapäälle järkähtämättömän levollisesti.
"Hillitse onneton luonteesi, Percival", sanoi hän. "Lady Glyde on oikeassa."
"Oikeassa!" huudahti sir Percival. "Onko vaimolla oikeus epäillä miestänsä?"
"On väärin ja julmaa syyttää minua epäilystä", sanoi Laura. "Kysy Marianilta, eikö minun pidä tietää, mihin minä sitoudun, ennenkun minä allekirjoitan."
"Minä en aio vedota neiti Halcombeen", vastasi sir Percival. "Neiti
Halcombella ei ole mitään tekemistä tässä asiassa."
Tähän asti en minä ollut puhunut ja olisin mieluimmin halunnut, että olisin kokonaan päässyt puhumasta. Mutta se surun ilme, jonka minä huomasin Lauran kasvoista hänen kääntyessään minuun ja se hävytön hillittömyys, joka oli hänen miehensä käytöksessä, ei jättänyt minulle muuta valinnan varaa kuin lausua ajatukseni hänen tähtensä, kun minua nyt kehotettiin siihen.
"Suokaa anteeksi, sir Percival", sanoin minä, "mutta yhtenä allekirjoituksen todistajista uskallan minä luulla, että minullakin on jotain tekemistä tässä asiassa. Lauran huomautus näyttää minusta olevan aivan oikea ja jos minä lausun vain, mitä minuun itseeni tulee, niin en minä voi ottaa todistajan edesvastausta, ellei hän ensin tiedä, mikä asiakirja hänen on allekirjoitettava."
"Häikäilemätön selitys minun kunniastani!" huudahti sir Percival. "Ensi kerran kuin Te tarjoudutte itse miehen taloon, neiti Halcombe, niin tahdon minä neuvoa Teitä, ett'ette maksa hänen vierasvaraisuuttansa pitämällä hänen vaimonsa puolta asiassa, joka ei koske Teitä."
Minä hypähdin ylös niin kiivaasti, kuin hän olisi lyönyt minua. Jos minä olisin ollut mies, niin olisin minä paiskannut hänet lattiaan hänen omassa talossaan ja poistunut siitä ollakseni sinne koskaan, mistä maallisesta vaikuttimesta tahansa palaamatta. Mutta minä olin vain nainen — ja minä rakastin hänen vaimoansa niin suuresti! Jumalan olkoon kiitos! Tämä rakkaus tuli minun avukseni, ja minä istuuduin taaskin tuolille lausumatta sanaakaan. Laura tiesi, mitä minä olin kestänyt ja kuinka minä olin hillinnyt itseni. Hän kiiruhti luokseni, ja kyyneleet tulvivat hänen silmistään. "Oi, Marian!" kuiskasi hän hellästi. "Äitini ei koskaan olisi voinut tehdä enempää edestäni!"
"Tule tänne ja kirjoita nimesi!" huusi sir Percival pöydän toisesta päästä.
"Kirjoitanko minä?" kysyi Laura minulta hiljaa. "Minä kirjoitan jos tahdot niin."
"Ei", vastasin minä, "totuus ja oikeus ovat sinun puolellasi — älä kirjoita alle, ennenkun olet lukenut sen."
"Tule tänne ja kirjoita nimesi!" toisti sir Percival juhlallisesti ja kiukustuneella äänellä.
Kreivi, joka oli katsellut minua ja Lauraa järkähtämättömällä ja hiljaisella mielenkiinnolla, asettui toistamiseen välittämään.
"Percival!" sanoi hän. "Minä en unohda olevani naisten seurassa.
Ole hyvä ja muista sinäkin se."
Sir Percival kääntyi häneen silmittömän vihaisena. Kreivin vahva käsi tarttui vielä lujemmin hänen olkapäähänsä, ja hän toisti vielä kerran vakavalla ja tyynellä äänellä: "Ole hyvä ja muista sinäkin se."
He katsoivat toisiansa. Sir Percival vetäysi hitaasti kreivin käden alta, kääntyi yhtä hitaasti pois hänen silmäyksistänsä ja katsoi synkännäköisenä asiakirjaan, joka yhä oli pöydällä; sitten puhui hän pikemmin kesytetyn eläimen nurpealla alistuvaisuudella kuin erehtyneeksi todistetun ihmisen talttuneella vakuutuksella.
"Minun tarkoitukseni ei ole loukata ketään", sanoi hän, "mutta vaimoni itsepäisyys voi suututtaa pyhimyksenkin. Minä olen sanonut hänelle, että tämä on vain muodollinen asiakirja — ja mitäpä enemmän hän tarvitsisi tietää? Sinä voit sanoa mitä tahansa, mutta vaimon ei tule uhmata miestänsä. Vielä kerran, lady Glyde, ja viime kerran kysyn minä: tahdotteko kirjoittaa nimenne vai ettekö tahdo?"
Laura meni takaisin pöydän luo ja otti uudelleen kynän.
"Minä tahdon mielihyvällä allekirjoittaa", sanoi hän, "jos sinä vain kohtelet minua kuin järkevää olentoa. Minä piittaan vähät siitä, mitä uhrauksia minulta vaaditaan, jolleivät ne vahingoita ketään muuta eivätkä johda mihinkään pahaan —"
"Kuka on puhunut, että sinulta vaaditaan mitään uhrausta?" huudahti sir Percival puoleksi palaavalla vihalla.
"Minä tarkoitan vain", jatkoi Laura, "ett'en minä kieltäisi mitään myönnytystä, jonka kunnialla voi tehdä. Jos minä epäröin kirjoittamasta nimeäni sitoumuksen alle, jota minä en tunne, niin miksi sinä sentähden nuhtelet minua niin kovin? Minusta sinä et tee aivan oikein osoittaessasi suurempaa huomiota kreivi Foscon epäilyksille kuin minun."
Tämä onneton, vaikkakin varsin luonnollinen viittaus kreivin ihmeellisen voimakkaaseen vaikutukseen hänen mieheensä, sai sir Percivalin rajun luonteen täyteen liekkiin.
"Epäilykset!" toisti hän. "Sinun epäilyksesi! Ompa vähän myöhäistä sinulle osoittaa niin suuressa määrässä omantunnonmukaisuutta. Minä luulin sinun voittaneen kaiken heikkouden, kun sinä teit hyveen pakosta mennessäsi naimisiin kanssani."
Samassa kun hän oli lausunut nämä sanat, nakkasi Laura kädestään kynän — katsoi häneen sellaisella ilmeellä silmissään, jota minä en ollut ennen nähnyt, ja käänsi hänelle ääneti selkänsä.
Tämä syvimmän halveksimisen selvä osoitus oli hänelle niin erikoista ja hänen luonteelleen niin vierasta, että me kaikki mykistyimme. Oli jotakin salattua sen raa'an sydämmettömyyden kuoren alla, joka heti loukkasi hänen miehensä sanoissa. Ne sisälsivät jonkun väijyvän loukkauksen, jota minä en ollenkaan ymmärtänyt, mutta joka niin selvästi oli painanut häväistyksen leiman Lauran kasvoihin, että vieraskin olisi voinut nähdä tämän ilmeen. Kreivi, joka ei ollut mikään vieras, näki sen yhtä selvään kuin minäkin. Kun minä nousin ylös tuoliltani mennäkseni Lauran luo, kuulin minä hänen tukahdetulla äänellä kuiskaavan sir Percivalille: "hullu!"
Laura meni ovelle minun lähestyessäni, ja samassa puhui hänen miehensä taas hänelle.
"Sinä siis kiellät varmasti allekirjoituksesi?" kysyi hän muuttuneella äänellä, joka todisti hänen itsekseen tunnustavan, kuinka ajattelemattomasti hän itse oli vahingoittanut asiansa kiivaudellaan.
"Sen jälkeen mitä sinä juuri sanoit minulle", lausui Laura varmasti, "kieltäydyn minä allekirjoittamasta siksi, kunnes olen lukenut tästä asiakirjasta joka sanan alusta loppuun. Tule, Marian, olemme viipyneet kyllin kauan."
"Silmänräpäys vielä!" pyysi kreivi, ennenkun sir Percival oli ennättänyt vastata mitään, "silmänräpäys vielä, lady Glyde, minä rukoilen sitä."
Laura olisi kumminkin mennyt ottamalla ollenkaan huomioon hänen pyyntöään, ellen minä olisi ehkäissyt häntä.
"Älä tee kreiviä vihamieheksesi!" kuiskasin minä. "Mitä teetkin,
Laura, niin kavahda itseäsi!"
Hän otti huomioonsa varotukseni. Minä suljin jälleen oven, ja me viivähdimme sen vieressä. Sir Percival istuutui pöydän ääreen kyynärpää nojaten kokoonkäärittyä asiakirjaa ja pää leväten suljettua kättä vasten. Kreivi seisoi välillämme, pelottavan asemamme herrana, kuten hän hallitsi kaikkea muutakin.
"Lady Glyde", sanoi hän sellaisella lempeydellä, joka näytti tarkoittavan meidän turvatonta asemaamme paljon enemmän kuin meitä itseämme persoonallisesti, "minä pyydän Teidän antamaan minulle anteeksi, jos minä uskallan antaa neuvon, ja uskomaan, että minä puhun vain syvän kunnioitukseni ja ystävyyteni takia talon hallitsijatarta kohtaan." Hän kääntyi ankarasti sir Percivaliin ja kysyi: "Onko ehdottomasti välttämätöntä, että tuo paperi on allekirjoitettava tänään?"
"Se on välttämätöntä minun suunnitelmani ja toivomusteni takia", vastasi toinen vihaisesti. "Mutta, kuten itse olet voinut kuulla, ei tämä syy vaikuta lady Glydeen."
"Vastaa minun yksinkertaiseen kysymykseeni — voidaanko tämä asia lykätä huomiseen — jaa taikka ei."
"No jaa, jos sinä välttämättömästi tahdot tietää sen."
"Miksi hukkaat sinä aikaa täällä? Jätä allekirjoitus huomiseen — anna koko asian levätä, kunnes palaat kotiin takaisin."
Sir Percival katsoi ylös otsa synkkänä ja kirosi.
"Sinä käytät minua kohtaan sellaista ääntä, josta minä en pidä", sanoi hän, "ääntä, jota minä en suvaitse keltään mieheltä maailmassa."
"Minä neuvon sinua oman parhaasi takia", vastasi kreivi tyyneen halveksimisen hymyllä. "Ota aikaa ajatellaksesi asiaa; anna lady Glydelle aikaa ajatella. Oletko unohtanut, että ajoneuvosi seisovat oven edessä? Esiintymiseni kummastuttaa sinua, sanot sinä — eikö niin? Minä tiedän, että sen täytyy kummastuttaakin — sillä se on miehen esiintyminen, joka voi hallita luontonsa. Kuinka monta hyvää neuvoa olenkaan antanut sinulle elinpäivinäni? Useampia kuin voit luetellakaan. Olenko minä koskaan ollut väärässä? Tietääkseni et voi sanoa ainoatakaan tilaisuutta. Matkusta nyt viipymättä. Tämä allekirjoitusjuttu voi lykkäytyä huomiseen."
Sir Percival epäröi ja katsoi kelloansa. Hänen intonsa kysymyksessä olevalle salaperäiselle matkalleen heräsi taas kreivin puhuessa ja kilpaili vallasta hänen hartaan toivomuksensa kanssa saada Lauran allekirjoitus. Hän mietti hetkisen ja nousi sen jälkeen kiireesti ylös.
"Sinulle on helppo väittää minut kumoon", sanoi hän, "kun minulla ei ole aikaa vastata sinulle. Minä tahdon seurata neuvoasi, Fosco — ei siksi, että minä tarvitsisin tehdä niin taikka luottaisin siihen, vaan siksi, ett'en minä voi viipyä täällä kauempaa." Hän vaikeni ja silmäsi uhkaavasti vaimoonsa. "Jos sinä et anna minulle nimikirjoitustasi, kun minä tulen huomenna kotiin —", loppuajatus hävisi kaapin avaamisen narinaan hänen pannessaan säilöön asiakirjaa. Hän otti hattunsa ja hansikkaansa pöydältä ja meni ovea kohden. Laura ja minä väistyimme sivulle antaaksemme hänen mennä ulos. "Pane mieleesi: huomenna!" sanoi hän vaimollensa ja meni.
Me viivyimme, kunnes hän oli mennyt tiehensä. Kreivi sanoi lähestyessään meitä:
"Te olette nähnyt Percivalin yhtenä hänen pahimmista hetkistään, neiti Halcombe, ja minä häpeän hänen puolestaan. Mutta hänen vanhana ystävänään lupaan minä, ett'ei hän huomenna tule purkamaan luontoansa samalla häpeällisellä tavalla kuin tänään."
Laura oli ottanut minun käsivarteni hänen puhuessaan, ja kun kreivi oli lopettanut, puristi hän sitä merkitsevästi. Täytyy olla vaikea koetus jokaiselle naiselle kuulla miehensä huonoa käytöstä noin keveästi tämän miesystävän puoltavan hänen omassa talossaan — ja se oli vaikea koetus Laurallekin. Minä kiitin kreiviä kohteliaasti ja saatoin Lauran ulos. Niin, minä kiitin kreiviä, sillä minä huomasin jo sanomattoman avuttomuuden ja nöyryytyksen tunteella, että hänelle oli joko jotakin etua tai sitten päähänpisto saada varmuus siitä, että minä edelleenkin jäisin Blackwater-Parkiin. Sir Percivalin käyttäytymisen jälkeen minua kohtaan tunsin minä, ett'en minä ilman kreivin vaikutuksen tukea voisi jäädä. Hänen vaikutuksensa, jota minä enin pelkäsin, oli todellisuudessa ainoa voima, joka nyt pidätti minua Lauran luona näinä hänelle niin huolellisina aikoina!
Me kuulimme vaunujen pyöräin kolinan hiekoitetulla tiellä tullessamme eteiseen. Sir Percival oli matkustanut.
"Mihin hän matkasi, Marian?" kuiskasi Laura. "Jokainen hänen uusi toimintansa herättää minussa uusia epäilyjä tulevaisuuteen nähden. Etkö sinä mitään epäile siitä?"
Sen jälkeen, mitä hän jo oli saanut kärsiä tänä aamupäivänä, oli minulla vähän halua ilmoittaa hänelle epäilyjäni.
"Kuinka minä voisin tietää hänen salaisuuksiansa?" sanoin minä vältellen.
"Haluaisinpa tietää, eikö taloudenhoitajatar tiedä sitä", päätteli hän itsepäisesti.
"Varmaankaan ei", vastasin minä. "Hän on varmaan yhtä tietämätön kuin mekin."
Laura pudisti päätänsä.
"Etkö sinä kuullut taloudenhoitajattarelta, että Anna Catherick olisi nähty paikkakunnalla? Etkö luule hänen matkanneen etsimään hänen jälkiänsä?"
"Minä tahtoisin mieluimmin rauhoittaa itseäni, Laura, olemalla ollenkaan ajattelematta tätä asiaa, ja kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut olisi parhainta, että sinäkin seuraisit esimerkkiäni. Tule luokseni hieman levottuaksesi."
Me istuuduimme ikkunan ääreen ja annoimme suloisen kesäilman virkistää mieltämme.
"Minua hävettää, Marian", sanoi hän, "että sinä olet saanut kärsiä minun tähteni. Oi, rakkahani, sydämmeni on melkein murtunut ajatellessani sitä! Mutta minä tahdon koettaa sovittaa kaikki — tahdon todellakin koettaa!"
"Oh, vaiti", vastasin minä, "älä puhu niin. Onhan minun loukattu ylpeyteni vain pikkuasia sitä kauheaa onnettomuutta vastaan, että koko sinun elämäsi on kadotettu."
"Sinä kuulit, mitä hän sanoi minulle", jatkoi hän nopeasti ja voimakkaasti. "Sinä kuulit sanat — mutta sinä et tiedä, mitä ne sisälsivät — sinä et tiedä, miksi minä nakkasin pois kynän ja käänsin hänelle selkäni." Hän nousi ylös kiivaalla liikkeellä ja käveli edestakaisin huoneessa. "Minä en ole kertonut sinulle monesta asiasta, Marian, peljäten saattavani sinut surulliseksi ja onnettomaksi. Sinä et tiedä, kuinka hän on kohdellut minua! Kumminkin — sinun täytyy tietää se nyt, koska sinä näit, kuinka hän kohteli minua tänään. Sinä kuulit, kuinka hän ivasi minun omantunnonmukaisuuttani; sinä kuulit, kuinka hän sanoi minun tehneen pakosta hyveen mennessäni hänen kanssaan naimisiin." Hän istuutui uudelleen; syvä punerrus levisi hänen poskillensa ja hän piti ristiinpantuja käsiänsä polvellansa. "Minä en voi siitä sanoa mitään nyt", jatkoi hän, "minä itkisin vain, jos minä nyt kertoisin sinulle sen — mutta toisen kerran, Marian, kun minä olen varmempi itsestäni. Pää-raukkaani pakottaa, rakas sisar, — oi, miten sitä pakottaa! Minä toivon sinun tähtesi, että minä olisin antanut hänelle nimikirjoitukseni. Kirjoitanko minä alle huomenna? Paljon mieluummin haluan minä saattaa ikävyyksiä itselleni kuin sinulle. Sittenkun sinä olet pitänyt puoltani häntä vastaan, lykkää hän kaiken syyn sinulle, jos minä kieltäydyn allekirjoittamasta. Mitä pitää meidän tehdä? Oi, jospa meillä olisi ystävä, joka voisi meitä neuvoa ja auttaa! Ystävä, johon me todellakin voisimme luottaa!"
Hän huokasi syvään. Minä näin hänestä, että hän ajatteli Hartrightiä — näin sen sitä selvemmin, kun hänen sanansa johtivat minun ajatukseni Hartrightiin. Vain muutamia kuukausia hänen avioliittonsa jälkeen tarvitsimme me jo sitä ystävyyttä ja apua, jota Hartright lähtiessään oli tarjonnut meille. Kuinka vähän uskoin minä silloin, että me tarvitsisimme sitä koskaan!
"Meidän täytyy auttaa itseämme Laura", sanoin minä. "Koettakaamme tyynesti puhua asiasta — tehkäämme kaikki mitä voimme, päättääksemme viisaasti."
Kun me yhdistimme sen, mitä hän tiesi miehensä huonoista asioista ja mitä minä olin kuullut hänen keskustelustaan asianajajan kanssa, teimme me sen luonnollisen päätöksen, että asiakirja oli tehty rahojen lainaamista varten ja että Lauran allekirjoitus oli välttämätön sir Percivalin toivomuksen toteuttamiseksi.
Toinen kysymys sen sopimuksen laadusta, jolla rahoja piti saataman, ja mistä määrästä Lauran olisi sitouduttava vastaamaan, saattoi meidät arveluihin, jotka olivat liian paljon meidän tietomme ja kokemuksemme yläpuolella voidaksemme niitä ratkaista. Minun yksityinen arveluni oli, että tuo salaperäinen asiapaperi sisälsi, mitä epärehellisimmän ja alhaisimman välisopimuksen.
Minä en perustanut tätä uskoani sir Percivalin kieltäytymiseen näyttää paperia tai selittää sen sisältöä, sillä tämä kieltäytyminen voi yhtä hyvin aiheutua hänen uhmaavasta luonteestaan ja halustaan hallita. Ainoa aihe epäillä hänen kunniaansa tuli hänen esiintymisensä ja puheensa muutoksesta, jonka minä olin huomannut Blackwater-Parkissa — muutoksesta, joka sai minut siihen vakuutukseen, että hän vain oli näytellyt erityisosaa koko kihlausaikansa Limmeridge-Housessa. Hänen ylevämielinen hienotunteisuutensa, hänen hieno kohteliaisuutensa joka niin hyvin soveltuu herra Gilmoren vanhanaikaisiin käsitteihin, hänen kunnioittava esiintymisensä Lauraa kohtaan, hänen sydämmellisyytensä minua kohtaan ja kärsivällisyytensä herra Fairlieta kohtaan — kaikki tämä oli vain halpamielisen, viekkaan ja raa'an miehen näyttelemistä ja petosta, joka pudotti niin pian naamionsa, kun hänen kavala temppunsa oli johtanut päämäärään; tänä päivänä oli hän avoimesti näyttäytynyt sellaisena, kuin hän oli. Minä en sano mitään siitä surusta, jonka tämä havainto tuotti minulle Lauran vuoksi, sillä sitä en voi sanoin kuvata. Minä sanon vain sen siksi, että se herätti minussa lujan päätöksen estää hänet allekirjoittamasta asiapaperi, tulkoon minkälainen seuraus tahansa, jollei hän ensin saisi selkoa sen sisällöstä.
Sellaisissa olosuhteissa oli meidän ainoa keinomme tehdä sellaisia väitteitä allekirjoitusta vastaan, jotka olivat kyllin varmoilla perusteilla sekä kauppa- että laillisessa suhteessa, ja näyttää sir Percivalille, että me naiset tunsimme lakia ja liikeasioita yhtä hyvin kuin hän itsekin.
Hetkisen miettimisen jälkeen päätin minä kirjoittaa sille ainoalle rehelliselle miehelle, joka meillä oli käytettävänämme, pyytääkseni hänen apuansa ja neuvoansa turvattomassa asemassamme. Tämä mies oli herra Gilmoren liiketoveri, herra Kyrle, joka nyt yksin hoiti liikkeen asioita, sittenkun vanha ystävämme oli pakotettu luopumaan niistä ja poistumaan Lontoosta terveytensä vuoksi. Minä sanoin Lauralle, että herra Gilmore oli selittänyt hänen olevan miehen, jonka rehellisyyteen, selvyyteen ja asiain tuntemukseen voitaisiin mitä varmimmin luottaa. Lauran täydellä suostumuksella istuuduin minä siis kirjoittamaan tätä kirjettä.
Minä aloin sen kirjoittamalla herra Kyrlelle asemamme sellaisenaan, kuin se oli, ja pyysin sitten häntä antamaan meille neuvojansa niin yksinkertaisesti ja helppotajuisesi, että me voisimme ymmärtää erehtymättä ja väärin tulkitsematta. Kirjeeni oli niin lyhyt, kuin vain voin tehdä, ja toivoakseni vapaa tarpeettomista yksityiskohdista.
Juuri kuin minä olin kirjoittamaisillani päällekirjoitusta, huomautti Laura vaikeudesta, jota me kiireessä ja sekasorrossa emme ollenkaan olleet huomanneet.
"Kuinka saamme me vastauksen oikeissa ajoin?" kysyi hän. "Sinun kirjeesi ei tule perille ennenkun huomisaamuna varhain, eikä vastaus ehdi postissa ennenkun seuraavana aamuna."
Ainoa keino oli saada vastaus asianajajalta erityisen lähetin matkassa. Minä liitin jälkikirjoituksen ja pyysin, että varma henkilö lähetettäisiin tuomaan vastaus junalla kello 11 huomispäivänä, hän on silloin lähimmällä asemalla kello 1,20 ja voi saapua Blackwater-Parkiin viimeistään kello 2. Hänen pitäisi kysyä minua, ei vastata kenenkään muun kysymyksiin kuin minun eikä missään tapauksessa antaa kirjettä kenenkään muun käsiin kuin minun.
"Jos sir Percival tulisi kotiin huomenna ennen kello kahta", sanoin minä Lauralle, "niin on sinun parasta olla puistossa koko aamupäivä kirjoinesi tai töinesi eikä sinun pidä olla ollenkaan näköisällä, ennenkun lähetti on ehtinyt antaa minulle kirjeen. Minä olen sen sijaan täällä koko aamun odottaakseni hänen tuloansa. Jos me seuraamme tätä suunnitelmaa, toivon minä saavani kirjeen onnellisesti ja hyvin. Menkäämme nyt alas salonkiin. Herättäisi kenties epäilyä, jos me viipyisimme täällä yksin kauemmin."
"Epäilyksiä?" toisti hän. "Kenen epäilyksiä me nyt voisimme herättää sir Percivalin mentyä pois? Tarkoitatko kreivi Foscoa?"
"Kenties tarkoitan, Laura."
"Sinä alat tuntea melkein yhtä suurta vastenmielisyyttä häntä kohtaan kuin minäkin, Marian."
"Ei, ei vastenmielisyyttä. Se on aina suuremmassa tai vähemmässä määrässä yhtynyt halveksimiseen. Minä en voi huomata mitään syytä halveksia kreivi Foscoa."
"Ethän kumminkaan pelkää häntä?"
"Kenties pelkään — aivan hieman."
"Pelkäätkö sinä häntä hänen esiintymisensä jälkeen puolustajanamme tänään?"
"Niin, minä pelkään enemmän hänen puolustustaan kuin sir Percivalin väkivaltaisuutta. Pane mieleesi, Laura, mitä minä pyysin sinulta. Mitä tahansa teetkin, niin kavahda saamasta kreiviä vihamieheksesi!"
Me menimme jälleen alakertaan. Laura meni salonkiin minun mennessäni eteisen yli pannakseni kirjeen postilaukkuun, joka riippui seinällä.
Eteisen ovet olivat auki, ja kun minä menin ohi, näin minä kreivi
Foscon rouvineen seisovan portailla puhelemassa keskenään.
Kreivitär tuli tavattoman nopein askelin eteiseen ja kysyi minulta, oliko minulla aikaa viisi minuuttia uhrata keskusteluun hänen kanssaan. Hieman kummastuneena hänen pyynnöstään pistin minä kirjeen laukkuun ja vastasin olevani valmis täyttämään hänen toiveensa. Hän tarttui erinomaisen ystävällisesti ja luottavaisesti minun käteeni ja sen sijaan, että olisi saattanut minut huoneeseen, veti hän minut mukanaan ruohovallille, joka ympäröi suurta kalalammikkoa.
Mennessämme kreivin ohi kumarsi kreivi hymyillen ja meni heti sen jälkeen eteiseen pannen ovet kiinni kiertämättä kumminkaan niitä lukkoon.
Kreivitär käveli sillä välin hitaasti kanssani lammikon ympäri. Minä odotin saavani kuulla hänen lausuvan jotakin hyvässä luottamuksessa minulle ja huomasin hämmästyksekseni, että rouva Foscolla oli kaiken kaikkiaan lausuttavana vain sydämmellinen surkuttelunsa minulle sen johdosta, mitä kirjastossa oli tapahtunut. Hänen miehensä oli kertonut hänelle kaikki tyyni ja sen sopimattoman tavankin, jolla sir Percival oli puhutellut minua. Tämä kertomus oli niin pahoittanut hänen mieltään ja loukannut siihen määrään häntä Lauran ja minun takia, että hän oli vakavasti päättänyt, jos jotain sellaista vielä kerran tapahtuisi, osoittaa paheksumistaan lähtemällä heti pois talosta. Kreivi oli hyväksynyt hänen ajatuksensa, ja hän toivoi nyt minunkin tekevän samoin.
Minusta oli tämä menettely varsin merkillinen niin äärettömän varovan naisen menettelyksi, kuin rouva Fosco oli, varsinkin noiden tylyjen sanojen jälkeen, jotka hän oli lausunut venehuoneessa. Kumminkin oli minun velvollisuuteni minua vanhemman henkilön kohteliaaseen ja ystävälliseen puhutteluun vastata kohteliaasti ja ystävällisesti. Minä vastasin siis kreivittärelle samassa äänilajissa, jonka jälkeen minä, luullen puhuneemme pisteeseen asti, yritin lähteä sisään.
Mutta rouva Fosco näytti lujasti päättäneen olla eroamatta minusta ja sanomattomaksi kummastuksekseni alkoi hän uudelleen puhua. Ollen tähän asti vaiteliain kaikista naisista, ahdisti hän nyt minua oikealla sanatulvalla, puhuen avioliitosta, ensin kuvaten sir Percivalin ja Lauran suhdetta, sitten omaa onneaan, sitten herra Fairlie-vainajan menettelyä häntä kohtaan testamenttikysymyksessä, ja lopuksi pakisten puolesta tusinasta muita asioita, kunnes hän siten oli pidättänyt minua puoli tuntia kävelyttämällä ympäri kalalammikkoa. Minä väsyin lopulta aivan tyyten, ja oliko se siksi, että hän huomasi tämän, sitä en voi oikein sanoa — mutta yht'äkkiä hän lopetti yhtä jyrkästi, kuin oli alkanutkin, katsoi ovelle, otti jääkylmän esiintymistapansa ja päästi vapaaehtoisesti käsivarteni, ennenkun minä olin ehtinyt edes ajatella jollakin tavoin päästä hänestä erilleni. Avattuani oven ja astuttuani eteiseen huomasin minä kreivin seisovan edessäni. Hän oli juuri pistämässä kirjettä laukkuun.
Tehtyänsä sen ja suljettuansa laukun kysyi hän minulta, minne minä olin jättänyt hänen puolisonsa. Minä ilmoitin hänelle sen, ja hän meni heti hänen luoksensa. Hänen tapansa, kun hän puhutteli minua, oli aivan tavattoman hiljainen ja sävyisä, niin että minä käännyin ja katsoin hänen jälkeensä haluten tietää, voiko hän pahoin vai oliko hän suruissaan jonkin johdosta.
Miksi minun ensimmäinen toimenpiteeni oli mennä suoraan postilaukulle, ottaa esille oma kirjeeni ja katsella sitä epävarmalla epäilyksen tunteella — miksi tämä katseleminen silmänräpäyksessä herätti minussa ajatuksen sulkea varmuuden vuoksi kirjekuori sinetillä — nämä ovat salattuja seikkoja, jotka joko ovat liian korkeita tai liian vähäpätöisiä minun käsittääkseni. Itsekukin tietää, että naiset alituisesti menettelevät päähänpistojen mukaan, joita he eivät voi edes selittää oikein itselleenkään; ja minä voin vain luulla, että sellainen päähänpisto oli minun selittämättömän toimintani salattuna aiheena tällä hetkellä.
Olipa syy kuitenkin mikä tahansa, niin oli minulla aihetta onnitella itseäni tästä päähänpistosta, kun minä tulin huoneeseeni ja istuuduin sinetöimään kirjettäni. Olin ennen sulkenut kirjekuoren kuten tavallisesti. Kun minä nyt kolmen neljännestunnin kuluttua kosketin sitä sormellani, aukeni se heti. Olinko sen kiinnittänyt ehkä huolimattomasti, vai oliko gummissa jotain vikaa?
Vai onko mahdollista —? Ei, on liian järkyttävää, että tämä kolmas arvelu voisi herätä mielessäni. Minä en tahdo nähdä sitä suoraan kirjoitettuna silmieni edessä.
Minä melkein pelkään huomispäivää — niin paljon riippuu kaikki minun varovaisuudestani ja itsehillinnästäni. On kaikissa tapauksissa kaksi varovaisuustoimenpidettä, joita minä en voi varmasti koskaan laiminlyödä. Minun täytyy olla ystävällisissä väleissä kreivin kanssa ja tarkkaan vartioida, kun lähetti tuo vastauksen asianajajalle lähettämääni kirjeeseen.