Valkopukuinen nainen 1 / Perheromaani

by Wilkie Collins

V.

Heinäkuun 2 päivänä. — Minulla on vielä muutamia sanoja lisättävänä tästä päivästä, ennenkun minä menen levolle.

Noin kaksi tuntia sen jälkeen kun sir Percival oli noussut pöydästä vastaan ottaakseen vieraansa, herra Merrimanin, läksin minä huoneestani kävelläkseni istutuksilla. Juuri kun minä olin perimmällä ylisessä eteisessä, avattiin kirjaston ovi ja molemmat herrat tulivat ulos. Kun minä katsoin olevan parasta olla häiritsemättä heitä menemällä juuri silloin alas portaita, päätin minä viipyä kunnes he olisivat ennättäneet mennä yli eteisen. Vaikka he puhuivat keskenänsä hiljaisemmalla äänellä, olivat sanat kylliksi selviä voidakseni kuulla ne.

"Rauhoittukaa, sir Percival", kuulin minä lakimiehen sanovan. "Kaikki riippuu lady Glydestä."

Minä olin kääntynyt mennäkseni jälleen huoneeseeni, mutta kuullessani Lauran nimen tämän vieraan huulilta jäin minä hetkiseksi. Minä tiedän, että oli varsin väärin ja varsin halpamielistä jäädä kuuntelemaan, mutta näyttäkää minulle ainoakaan nainen, joka antaa abstraktisen oikeuskäsitteen johtaa silloin itseään, kun rakkaus siihen, joka on hänelle kallein, ja tämän onni ja menestys osoittavat hänelle toisen tien!

Minä kuuntelin ja samallaisissa olosuhteissa tekisin minä vieläkin samoin — niin, kuuntelisin korva avaimenreiällä, jollei muuta keinoa olisi.

"Ymmärrättehän Te minua, sir Percival?" jatkoi lakimies. "Lady Glyde kirjoittaa nimensä yhden tai kahden todistajan, jos Te tahdotte olla oikein varovainen, läsnä-ollessa ja panee sen jälkeen sormensa sinetille ja sanoo: 'Minä jätän tämän vapaasta tahdostani ja päätöksestäni.' Jos tämä tapahtuu viikon kuluessa, niin onnistuu asia ja kaikki levottomuus menee ohi. Jos se sitävastoin ei —"

"Mitä tarkoitatte?" kysyi sir Percival kiivaasti. "Jos asian täytyy tapahtua, niin tapahtukoon se. Minä lupaan sen Teille, Merriman."

"Aivan oikein, sir Percival — aivan oikein! Mutta kaikissa liikesopimuksissa on kaksi vaihtoehtoa, ja meistä lakimiehistä on aina parasta katsoa asiaa suoraan, niinkuin se on. Jos jonkun edeltäkäsin aavistamattoman tapauksen johdosta ei asiaa voida suorittaa nyt, kuten me olemme sopineet, niin luulen minä kenties voivani saada heidät tyytymään kolmen kuukauden velkakirjaan. Mutta kuinka rahat voidaan hankkia tämän ajan kuluttua —"

"Piru vieköön velkakirjat! Rahoja voidaan vain yhdellä tavalla saada, ja minä sanon Teille vielä kerran, että niitä sillä tavalla saadaan. Juokaa lasi viiniä, Merriman, ennenkun menette."

"Paljon kiitoksia, sir Percival, mutta minulla ei ole silmänräpäystäkään menetettävänä, jos mielin ehtiä asemalle. Annattehan minulle tiedon, niin pian kun asia on tullut selvälle tolalle? Ja älkää unhottako niitä varovaisuustoimenpiteitä, joita minä olen neuvonut —"

"Luonnollisesti en. Täällä ovat ajoneuvot oven edessä. Ajomieheni kyllä toimittaa Teidät asemalle oikeissa ajoin. Aja, minkä voit, Benjamin! Nouskaa ylös. Pitäkää kiinni, Merriman, ja jos Te ajatte itsenne kuoliaaksi, niin ottaa piru vain omansa." Täten siunattuaan jäähyväisiksi pyörähti vapaaherra kantapäillään ja meni takaisin kirjastoon.

Minä en ollut kuullut paljoa, mutta tämä vähäkin oli kylliksi saadakseen minut levottomaksi. Tämä "jotakin", joka "oli tapahtunut", oli aivan selvään vakava rahapula, joten sir Percivalin pelastus riippui Laurasta. Pelkoni, että Laura sotkettaisiin miehensä huonoihin raha-asioihin, täytti mieleni levottomuudella, joka epäilemättä suureni tottumattomuuteni takia sellaisiin seikkoihin ja minun yhäti vakaantuvan epäluuloni takia sir Percivalia kohtaan. Sen sijaan että olisin mennyt ulos, menin minä suoraan Lauran luo kertomaan kuulemani.

Hän kuunteli huonoja uutisiani niin levollisesti, että se kummastutti minua. Minä olen vakuutettu, että hän tuntee enemmän miehensä oikean luonteen ja hänen huonot asiansa paremmin, kuin minä tähän asti olen aavistanut.

"Minä pelkäsin juuri sitä", sanoi hän, "kuullessani puhuttavan vieraasta herrasta, joka oli ollut täällä eikä ollut tahtonut sanoa nimeänsä."

"Kenenkä sinä luulet hänen olleen?" kysyin minä.

"Luullakseni jonkun sir Percivalin saamamiehen", vastasi hän.
"Luultavasti hän aiheutti herra Merrimanin käynnin tänään."

"Tiedätkö sinä mitään näistä saamisista?"

"Ei, en mitään erikoista."

"Ethän allekirjoita mitään, ennenkun olet saanut tietää, mitä se on
Laura?"

"En, en ollenkaan, Marian. Mitä minä ilman vahinkoa ja kunniallisesti voin tehdä auttaakseni häntä, sen tahdon tehdä — voidakseni tehdä sinun elämäsi, rakkahin, ja omankin elämäni niin rauhalliseksi ja onnelliseksi kuin mahdollista. Mutta minä en tahdo taitamattomasti tehdä mitään, josta me kerran saisimme syytä hävetä. Älkäämme puhuko enempää siitä. Sinulla on hattusi — ajatteleppas, jos me nyt menisimme iltapäivän haaveilemaan metsässä."

Me menimme ulos ja kuljimme ensimmäiseen varjokkaaseen paikkaan.

Mennessämme erään talon edessä, lehmuksien välissä olevan avonaisen paikan ohi näimme me siellä kreivi Foscon kävelevän edes ja takaisin, paistattaen päivää heinäkuun polttavassa helteessä. Hänellä oli päässään leveälierinen olkihattu punasinervine nauhoineen. Valkoinen rinnan kohdalta rikkaasti kirjaeltu pusero peitti hänen mahtavan ruumiinsa, ja liivien paikalta piti sitä nyt kiinni leveä tulipunainen sahvianivyö. Nankinihousut, jotka myöskin olivat valkoisella kirjaellut kehräsluiden kohdalta, ja punaiset maroköng-kengät täydensivät puvun. Hän lauloi Figaron kuuluisaa ariaa "Sevillan parturista" sillä kevyellä helppoudella, joka ei koskaan voi kummuta mistään muusta kuin italialaisen kurkusta, ja säesti itseään kitaralla, jota hän soitti, samalla kun ihastuneena heitteli ylös käsivarsiansa ja viehättämishaluisesti kiersi ja väänsi päätänsä kuin mahdoton Santa Cecilia mieheksi pukeutuneena. "Figaro quà! Figaro su! Figaro giu!" lauloi kreivi ja heitti leikkisästi kitaran ilmaan, kumartaen meille kaksikymmenenvuotisen Figaron kevyellä viehkeydellä ja loistolla.

"Usko pois, Laura, tämä mies tuntee yhtä ja toista sir Percivalin asioista", sanoin minä etempää vastatessamme kreivin tervehdykseen.

"Kuinka voit uskoa sitä?" kysyi hän.

"Kuinka olisi hän muutoin tiennyt herra Merrimanin olevan sir Percivalin asianajajan?" vastasin minä. "Kun minä seurasin sinua aamiaishuoneesta, kertoi hän sitä paitsi minulle, edes sitä kysymättäkään, että jotakin oli tapahtunut. Usko pois, hän tietää enemmän kuin me."

"Älä kysy häneltä mitään, Marian. Meidän ei pidä tehdä hänestä uskottuamme!"

"Sinä näyt tuntevan jotenkin suurta vastenmielisyyttä häntä kohtaan, Laura. Mitä hän on sanonut tai tehnyt, joka oikeuttaa sinut näin menettelemään?"

"Ei mitään, Marian. Päinvastoin oli hän mitä ystävällisin ja huomaavaisin kotimatkallamme ja useamman kerran esti hän sir Percivalin kiivaan luonteen purkauksia, ajatellen minun viihtymistäni. Kenties tunnen minä vastenmielisyyttä häntä kohtaan siksi, että mieheni on paljon enemmän hänen vallassaan kuin minun. Kenties loukkaa vain minun ylpeyttäni olla mieheni kanssa tekemisissä hänen välityksellään. Varmasti kumminkin tiedän, ett'en voi olla hyvissä väleissä hänen kanssaan."

Loppupuoli päivää ja ilta kuluivat jotenkin rauhallisesti. Kreivi ja minä pelasimme sakkia. Molemmat ensi pelit antoi hän minun voittaa; sitten, huomattuaan minun keksineen tämän, pyysi hän anteeksi ja voitti kymmenessä minuutissa minut kolmannessa pelissä. Sir Percival ei sanonut sanaakaan koko iltana lakimiehen käynnistä. Mutta joko tämä tai jokin muu oli tehnyt merkillisen hyvän vaikutuksen hänen luonteeseensa, sillä hän oli nyt yhtä kohtelias ja miellyttävä meitä kaikkia kohtaan kuin koskaan ennen kihlausaikanansa Limmeridgessä, ja rouvaansa kohtaan oli hänen esiintymisensä niin hämmästyttävän sydämmellinen ja huomaavainen, että yksin jääkylmä rouva Foscokin katsoi häneen juhlallisella kummastuksella. Mitähän tämä merkitsee? Minä luulen voivani arvata sen; minä pelkään Laurankin aavistavan sen ja olen täysin varma, että kreivi Foscokin ymmärtää sen. Minä hämmästytin sir Percivalia useamman kerran, kun hän illan kuluessa katsoi kreivi Foscoon saadakseen häneltä kehottavan silmäyksen.

Heinäkuun 3 päivänä. — Tapausrikas päivä. Lämpimimmästä sydämmestäni toivon, ett'ei se lisäksi olisi onnettomista enteistä rikas.

Sir Percival oli aamiaisella yhtä vaitelias kuin eilisiltanakin sen salaperäisen liikeasian suhteen, kuten lakimies sitä nimitti, joka uhkaa meille kaikille tuottaa huolta. Mutta tuntia myöhemmin tuli hän äkkiä aamiaishuoneeseen, missä Laura ja minä seisoimme hattu päässä odottaen rouva Foscoa; hän kysyi kreiviä.

"Me odotamme joka silmänräpäys hänen tulevan tänne", sanoin minä.

"Asia on se", jatkoi sir Percival kävellen hermostuneen levottomasti edestakaisin huoneessa, "että minä pienen muodollisuuden takia liikeasiassa toivon saavani puhella Foscon ja hänen rouvansa sekä sinun kanssasi, Laura, kirjastohuoneessa minuutin tai parin ajan." Hän vaikeni ja näytti nyt vasta huomaavan, että me olimme pukeutuneet kävelyä varten. "Oletteko juuri tulleet sisään", kysyi hän, "vai aiotteko mennä ulos?"

"Me aioimme kaikki mennä järvelle nyt aamulla", sanoi Laura. "Mutta jos sinulla on jokin muu suunnitelma ehdoteltavana —"

"Ei, ei ollenkaan", vastasi hän nopeasti. "Minun asiani voi kernaasti jäädä toistaiseksi. Se voidaan selvittää yhtä hyvin päivällisaterian jälkeen kuin nytkin. Vai niin, te aiotte mennä järvelle, eikö niin? Varsin hyvä ehdotus! Pitäkäämme hauska aamu — minä tulen itsekin mukaan."

Ei voinut nyt pettyä hänen esiintymisestään, joskin olisi ollut mahdollista erehtyä sen halukkaisuuden suhteen, jonka hänen sanansa ilmaisivat sovittaa omat suunnitelmansa ja ehdotuksensa muiden mukavuuden mukaan. Hän oli nähtävästi hyvillään saadessaan täten aiheen lykätä liikeasiansa. Tunsin mieleni levottomaksi päätelmiäni tehdessäni.

Nyt tulivat kreivi ja hänen rouvansa. Kreivitär kantoi miehensä kirjailtua tupakkakukkaroa ja paperivarastoansa iankaikkisten paperossien valmistamista varten. Kreivi, joka oli puettu tavalliseen puseroonsa ja olkihattuunsa, kantoi pikku häkkiä rakkaine valkorottineen ja hymyili sekä niille että meille niin hyväntahtoisen rakastettavasti, että sitä oli mahdoton vastustaa.

"Naisten ystävällisellä suostumuksella", sanoi kreivi, "otan minä mukaani pikku perheeni — minun pikkuiset, viattomat, suloiset rottalapsiraukkani nauttimaan hieman raikasta ilmaa. Talon ympäristöllä on koiria, ja kuinka minä heittäisin turvattomat valkolapseni niiden kitaan? En, en koskaan."

Hän jokelsi isällisellä hellyydellä pikku valkolapsilleen, ja me läksimme kaikki matkalle järveä kohden.

Puistoon tultuamme erosi sir Percival meistä. Hänen ikuisessa levottomuudessaan on erikoispiirteenä aina erota seuraajistaan sellaisissa tilaisuuksissa ja aina saapastellessaan yksin leikata uusia kävelykeppejä. Leikata ja kuoria nuoria vesoja näyttää huvittavan häntä. Koko talo on täynnä kotona tehtyjä kävelykeppejä, joita hän ei koskaan käytä enempää kuin yhden kerran.

Vanhalla venehuoneella yhtyi hän taas meihin. Minä kuvaan tässä sen keskustelun, joka nyt syntyi, sittenkun olimme istuutuneet, aivan niin kuin se tapahtui välillämme. Tämä keskustelu on minusta tärkeä, sillä se on saattanut minut taipuvaiseksi epäilemään sitä vaikutusta, joka kreivi Foscolla on minun ajatuksiini ja tunteisiini ja tulevaisuudessa kaikin voimin vastustamaan sitä.

Venehuone oli kyllin suuri meille kaikille, mutta sir Percival pysähtyi kumminkin ulkopuolelle puhdistellen uusinta kävelykeppiänsä. Meille kolmelle naiselle oli kyllin sijaa pitkällä sohvalla. Laura otti työnsä, kreivitär alkoi valmistaa paperosseja enkä minä tavallisuuden mukaan tehnyt mitään. Minun käteni ovat aina olleet ja tulevat aina olemaan yhtä taitamattomia käsityöhön kuin jonkun miehen. Kreivi otti hyväntahtoisesti tuolin, joka oli liian pieni hänelle, ja pysytteli tasapainossa sillä selkä nojaten vanhan vajan seinää vasten, joka natisi ja ratisi hänen painostaan. Hän asetti rottahäkin polvelleen ja antoi sen pikku asukkaiden kiipeillä ympäri itseään kuten tavallisesti. Ne ovat pieniä, sieviä, vaarattomia eläimiä, mutta on kumminkin yhdestä ja toisesta syystä epämieluista nähdä niiden kiipeilevän noin ihmisen ympärillä. Minä tunsin silloin ihmeellisen vastaavaa, matelevaa tunnetta hermoissani, ja kauheita kuvitelmia syntyy mielessäni miehistä, jotka vankeudessa kuollen eivät voi puolustaa itseänsä näitä nälkäisiä pikku petoja vastaan.

Aamulla tuuli, ja tuuli ajoi pilven riekaleita taivaalle; jyrkät vaihtelut järven pinnalla pilven varjojen ja auringonpaisteen välillä tekivät taulun vielä villimmäksi ja uhkaavammaksi.

"Muutamat ihmiset kutsuvat tätä romantiseksi", sanoi sir Percival ja osoitti puolivalmiilla kepillään laveaa näköalaa. "Minä kutsun sitä rumaksi tahraksi aatelistilalla. Minun isoisäni isän aikaan ulottui järvi aina tänne asti. Katsokaa nyt, millainen se on! Tuskin neljää jalkaa syvä missään ja vain rapakoita ja hautoja. Minä toivoisin voivani täyttää sen ja istuttaa maan sen sijaan. Minun voutini — taikauskoinen narri — on vakuutettu, että kirous lepää tällä järvellä kuten Kuolleella merellä. Mitä sinä tuumit Fosco? Eikö se näytä aivankuin sopivalta murhapaikalta — eikö näytäkin?"

"Paras Percivalini!" huudahti kreivi. "Mihin on sinun terve englantilainen arvostelukykysi joutunut? Vesi on liian matalaa kaikkialla voidakseen kätkeä murhatun ruumiin ja sitä paitsi ovat rannat vain hietaa — jalan jäljet näkyisivät missä tahansa. Se on, minun ajatukseni mukaan sopimattomin paikka murhaa varten, jonka minä koskaan olen nähnyt."

"Lörpötystä!" sanoi sir Percival ja vuoli innokkaasti keppiänsä. "Sinä ymmärrät kyllä, mitä minä tarkoitan. Synkkää luonnetta, yksinäistä asemaa. Jos sinua miellyttää ymmärtää minua niin voit ymmärtääkin — jos taas ei miellytä, niin en minä aio vaivata enempää itseäni selittämällä ajatustani."

"Ja miksi en", kysyi kreivi, "kun sinun ajatuksesi kuka tahansa voi selittää parilla sanalla. Jos jokin narri tahtoo tehdä murhan, niin olisi sinun järvesi ensimmäinen paikka, jonka hän valitsisi siihen. Jos taas viisas sitä vastoin tahtoisi tehdä murhan, niin olisi tämä järvi viimeinen paikka, jonka hän valitsisi. Eikö niin ollut sinun ajatuksesi? Jos niin oli, on sinulla nyt selitys valmis. Ota se, Percival, ystäväsi Foscon parhailla onnentoivotuksilla."

Laura katsoi kreiviä silmäyksellä, joka melkein liian selvään ilmaisi hänen vastenmielisyytensä häntä kohtaan. Kreivi puuhasi kumminkin niin paljon rottiensa kanssa, ett'ei hän huomannut sitä.

"Olen surullinen kuullessani järven näköalan herättävän niin kamaloita kuvitelmia kuin murha-ajatuksen", sanoi hän. "Ja jos kreivi Fosco tahtoo jakaa murhaajat eri luokkiin, niin luulen minä niiden nimien vaalin olevan varsin onnistumattoman. Kuvata heidät vain narreiksi on samaa kuin kohdella heitä säälillä, johon heillä ei ole mitään oikeutta, ja kutsua heitä viisaiksi miehiksi, kuulostaa minusta ilmeiseltä luonnottomuudelta. Minä olen aina kuullut, että todellakin viisaat miehet samalla ovat todellakin hyviä ja kammovat rikoksia."

"Ah, mylady", sanoi kreivi, "nämä ajatustavat ovat oivallisia, ja minä olen nähnyt ne esitettyinä kaikissa hyvissä määräyksissä nuorison mielenylennykseksi." Hän nosti ylös yhden pikkusen valkorotan kädellään ja alkoi puhella sen kanssa hullunkurisella tavallaan. "Sinä pikkunen, valkoinen, liukas veitikka", sanoi hän, "tässä on sinulle luonto siveellisistä käsitteistä. Todellakin viisas rotta on myöskin todella hyvä rotta. Opeta tovereillesi se, äläkä järsi häkkiäsi rikki taas, kuuletko!"

"On helppoa tehdä naurunalaiseksi mitä tahansa", sanoi Laura päättävästi; "mutta yhtä helppoa ei olisi Teistä, kreivi Fosco, esittää minulle esimerkki viisaasta miehestä, joka sen ohella olisi ollut halpamielinen rikoksellinen."

Kreivi kohotti olkapäitään ja katsoi Lauraan ystävällisemmästi hymyillen.

"Aivan totta!" sanoi hän. "Narrin rikos huomataan; viisaan miehen rikosta ei. Jos minä voisin esittää Teille esimerkin, niin ei se olisi viisaasta miehestä. Paras lady Glyde, Teidän terve ymmärryksenne ei vaikuta minuun tällä kertaa. Minä voitan Teidät ensi vedossa — vai kuinka luulette, neiti Halcombe?"

"Pidä puoliasi, Laura", puuttui ivallisesti puheeseen sir Percival, joka oven edustalla oli kuunnellut keskustelua. "Sano hänelle ensi kerralla, että rikos itse paljastaa itsensä. Se on vielä palanen määräyssiveellisyyttä sinulle, Fosco. Rikos paljastaa itsensä. Sellainen kirottu tyhmyys!"

"Minä uskon sen niin tekevänkin", sanoi Laura levollisesti.

Sir Percival räiskähti niin rajusti ja hillittömästi nauramaan, että hän melkein pelotti meitä kaikkia — ja kreiviä kaikkein enimmän.

"Niin luulen minäkin", sanoin minä valmiina tulemaan Lauran avuksi.

Sir Percival, joka oli ollut niin selittämättömän huvitettu rouvansa huomautuksesta, suuttui yhtä selittämättömällä tavalla minun huomautuksestani. Hän löi uudella kepillänsä useampia kertoja rajusti maahan ja läksi luotamme.

"Kunnon Percival-raukka!" sanoi kreivi Fosco ja katsoi iloisesti hänen jälkeensä, "hän sairastaa luulotautia. Mutta paras neiti Halcombe, paras lady Glyde, voimmeko todellakin uskoa, että rikokset paljastavat itsensä? Ja sinä enkelini", jatkoi hän kääntyen rouvansa puoleen, joka ei vielä ollut lausunut sanaakaan, "uskotko sinä samoin?"

"Minä odotan, kunnes minulle on annettu selitys", vastasi kreivitär Lauralle ja minulle tarkoitetulla oikaisevalla äänellä, "ennenkun minä olen kyllin julkea lausumaan mielipiteeni viisaille ja lukeneille miehille."

"Teettekö todellakin sen?" kysyin minä. "Minä muistan kumminkin hyvin sen ajan, kreivitär, jolloin Te vaaditte vapaata lausunto-oikeutta naiselle."

"Mikä on sinun mielipiteesi asiasta, Fosco?" kysyi kreivitär, tyyneesti käärien paperossejansa ja kiinnittämättä vähintäkään huomiota minuun.

Kreivi hiveli miettivästi yhtä pikkusta valko-suosikkiaan, ennenkun hän vastasi.

"On todellakin ihmeellistä", sanoi hän, "kuinka helposti yhteiskunta lohduttaa itseänsä erehdyksistään tyhjällä lörpötyksellä. Se temppu, joka nyt kerta kaikkiaan on otettu rikoksen huomaamista varten, on viheliäinen ja epätäydellinen — mutta sanokaa vain haikailematta, että se erinomaisesti täyttää tarkoituksensa, niin te voitte sokaista jokaisen näkemästä sen puutteita. Te sanotte rikoksien paljastavan itsensä — eikö niin? Että murhat tulevat päivän valoon — se on siveellinen komparuno — uskotteko sitä? Kysykää suurten kaupunkien poliisimestarilta, lady Glyde, onko niin. Kysykää henkivakuutusyhtiöiden sihteereiltä, neiti Halcombe, onko asian laita niin. Lukekaa meidän sanomalehtiämme. Kuinka usein luemmekaan kertomuksia löydetyistä uhreista, ilman että murhaajaa on voitu saada selville. Kertokaa ne tapaukset, jotka ovat tuodut esiin niillä, joita ei ole tuotu; ne uhrit, jotka ovat löydetyt, niillä, joita ei ole löydetty, ja minkälainen on tulos? Niin, seuraava: että tyhmä rikoksellinen huomataan, mutta viisas pelastuu. Mitä merkitsee itse asiassa rikoksen salaaminen tai havaitseminen? Niin, ainoastaan kilpailua poliisin yhdeltä puolelta ja yksilön välillä toiselta puolen, kumpi heistä on nerokkain. Jos rikoksellinen on halpamielinen, taitamaton narri, niin täytyy ehdottomasti poliisin yhdeksässä tapauksessa kymmenestä voittaa. Jos rikoksellinen sitä vastoin on päättävä, hyvin kasvatettu, nerokas mies, niin täytyy poliisin ehdottomasti yhdeksässä tapauksessa kymmenestä hävitä. Jos poliisi voittaa, saadaan todellakin kuulla puhuttavan siitä — jos hän häviää, ei tavallisesti kuulla mitään. Ja tälle heikolle perustalle rakennatte te teidän mukavan, siveellisen päätelmänne, että rikos paljastaa itsensä! Kyllä, kaikki rikokset, jotka te tiedätte. Mutta entäs muut?"

"Kirotun totta ja varsin hyvin puhuttu", huusi ääni venehuoneen oven luota. Sir Percival oli jälleen rauhoittunut ja palannut takaisin meidän kuunnellessamme kreivin puhetta.

"Jotakin siitä kenties on totta", sanoin minä, "ja kaikki tyyni voi tosin olla hyvin puhuttu. Minä en voi kumminkaan ymmärtää, miksi kreivi Fosco niin kaunopuheisesti ylistää rikoksellisen saamaa voittoa yhteiskunnasta tai miksi Te sir Percival lausutte niin innokkaan suosionne siitä."

"Kuuletko, Fosco", sanoi sir Percival, "seuraa sinä minun neuvoani ja solmi rauha naisten kanssa. Sano heille, että hyve on ihana asia — siitä he pitävät, sen voin vakuuttaa sinulle."

Kreivi vastasi hiljaisella, sisäisellä naurulla, ja kaksi pikku rottaa, jotka olivat pistäytyneet hänen liivintaskuihinsa, säikähti rajusti pudistuksesta, hypähti ylös ja puikahti häkkiinsä takaisin.

"Naiset ne ovat, paras Percival, jotka kertovat minulle hyveestä", sanoi hän. "He ovat minua parempia arvostelijoita, sillä he tietävät omasta kokemuksestaan, mitä hyve on."

"Ei, kuuleppas vain häntä!" sanoi sir Percival. "Eikö ole kauheata?"

"Se on totta", sanoi kreivi tyynesti. "Minä olen maailmanporvari, joka elämäni kuluessa olen tavannut niin monenlaista hyvettä, että minä nyt vanhuudessani olen kerrassaan hämmentynyt, kun minun pitäisi määrätä, mikä on väärää tai oikeaa. Täällä Englannissa on meillä yhdenlaista hyvettä. Kaukana Kiinassa on taas toisenlaista. John Bull sanoo, että juuri hänen hyveensä on oikea. Kiinalainen taas sanoo, että hänen on oikea. Enkä minä sano niin taikka näin yhteen tai toiseen ja olen jotenkin yhtä epävarma lyhyttukkaiseen Johniin kuin pitkäpalmikkoiseen kiinalaiseenkin nähden. Ah, sinä pikku sievä rotta, tule nyt siivosti suutelemaan minua! Kenen katsot sinä kunnon mieheksi, sokerini? Niin, sen joka antaa sinulle ruokaa ja lämmintä. Kiitos, lapseni tulkinnastasi. Se on hyvä — se on ainakin selvä."

"Odottakaa silmänräpäys, kreivi", keskeytin minä häntä. "Jos minä täydennän teidän tutkintoanne, niin on meillä ainakin yksi hyve Englannissa, joka puuttuu Kiinassa. Kiinan hallitus tappaa tuhansittain viattomia ihmisiä vähäpätöisimmästä syystä. Me täällä Englannissa olemme vapaita sellaisesta rikoksesta — me emme tee niin kauheita tekoja — me kammomme koko sydämmestämme tarpeetonta verenvuodatusta."

"Aivan oikein, Marian", sanoi Laura. "Hyvin ajateltu ja hyvin lausuttu."

"Olkaa hyvä ja sallikaa mieheni puhua edelleen", sanoi rouva Fosco ankaralla kohteliaisuudellaan. "Te saatte huomata, nuoret naiseni, ett'ei hän koskaan puhu, ellei hänellä ole päteviä syitä sanojensa tukena."

"Tuhat kiitosta, enkelini", vastasi kreivi. "Saako olla hieman bonbonia?" Hän otti taskustaan pienen kauniin, silaellun rasian ja pani sen pöydälle. "Chocolade à la vanillea", sanoi tuo selittämätön mies ja rämisti konvehtipalasia rasiassa sekä kumarsi meille, "tarjoaa Fosco ihailunsa osoitteeksi kaikille rakastettaville naisille."

"Ole hyvä ja jatka, Fosco", sanoi kreivitär silmäten pilkallisesti minuun. "Huvita minua vastaamalla neiti Halcombelle."

"Neiti Halcombe on oikeassa", vastasi kohtelias italialainen — "se tahtoo sanoa — niin pitkälle kuin hän menee. Niin minä olen yhtämieltä hänen kanssaan. John Bull kammoo kiinalaisen rikosta. Hän on maailman hienoin vanha herra ottamaan selville lähimmäisensä virheet ja hitain vanha herra pitämään selvää omistaan. Onko hän siis paljon parempi kuin ne kansakunnat, joita hän tuomitsee. Englantilainen yhteiskunta, neiti Halcombe, on yhtä usein osallinen pahassa kuin sen vihollinenkin. Niin, niin! Rikos on tässä maassa juuri mitä se on muissa: miehen hyvä ystävä ja niiden, jotka ovat hänen ympärillään — yhtä usein, kuin se on hänen vihollisensa. Suuri roisto pitää huolta vaimostaan ja lapsistaan. Kuta pahempi hän on, sitä enemmän tekee hän ne teidän säälittäviksenne. Usein hankkii hän itselleenkin hyviä keinoja. Hurjasteleva tuhlaaja, joka alati lainaa rahaa, voittaa ylimalkain enemmän ystäviltään kuin omantunnonmukainen kunnon mies, joka lainaa vain heiltä syvimmässä huolessaan. Edellisessä tapauksessa eivät ystävät ollenkaan hämmästy ja auttavat — jälkimäisessä ällistyvät he suuresti ja miettivät tarkoin asiaa. Onkohan se vankila, jossa herra Konna elää ratansa lopulla hieman huonompi kuin vaivaistalo, jossa herra Kuntonen elää loppuikänsä? Kun ihmisystävä John Howard tahtoo poistaa kurjuutta, menee hän etsimään sitä vankiloista, jossa rikollinen on onneton, mutta ei köyhyyden majoihin, joissa hyve on onneton. Kuka on se englantilainen runoilija, joka on herättänyt suurinta osanottoa — jota on liikuttavasti kuvattu sekä suorasanaisesti että runopuvussa? Niin, juuri tuo siivo, nuori henkilö, joka alkoi petoksella ja lopetti itsemurhalla — teidän rakas, romantinen, hauska Chattertoninne. Kummalle käy paremmin, luullaksenne, kahdesta köyhästä työntekijättärestä — hänellekö, joka voittaa kiusauksen ja jää rehelliseksi, vai hänelle, joka lankeaa kiusaukseen ja varastaa? Te tiedätte kaikki, että varkaudet ovat aiheuttaneet viimemainitun naisen onnen — ja hän saa elatuksensa rikkomalla seitsemättä käskyä, kun hän olisi kuollut nälkään pitämällä sen. Tule tänne, pikku kaunis rotta! Yks', kaks', kolme, nyt muutan minä sinut hetkiseksi kunnioitettavaksi naiseksi. Seiso nyt hiljaa tässä minun kämmenelläni ja kuuntele. Sinä menet naimisiin sen köyhän miehen kanssa, jota sinä rakastat, lapseni, ja puolet ystävistäsi surkuttelevat sinua, samalla kuin toinen puoli nuhtelee sinua. Mutta jos sinä sen sijaan myyt itsesi kullasta miehelle, jonka kanssa sinä et sovi yhteen, niin riemuitsevat kaikki ystäväsi, ja hengen mies pyhittää kauneimman, alhaisimman kaikesta ihmiskaupasta ja hymyilee ja nauttii sitten sinun pöydässäsi, jos sinä olet kyllin kohtelias kutsuaksesi häntä aamiaiselle. Yks', kaks', kolme! Muutu nyt rotaksi jälleen ja vikise vanhalla tavallasi. Jos pysyt edelleen hienona naisena, niin houkuttelen minä sinut kertomaan minulle, kuinka ihmiset kammovat rikosta — ja silloin, lapseni, täytyy minun epäillä, ovatko sinun silmäsi ja korvasi todellakin olleet sinulle miksikään hyödyksi. Ah, minä olen varmaan huono ihminen, lady Glyde, — enkö olekin? Minä sanon vain, mitä muut ajattelevat, ja kun muu maailma on liittoutunut pitämään naamioita todellisten kasvojen edessä, on minun käteni kyllin julkea tempaamaan pois valheen peiton ja näyttämään kuolonkallon sen alta. Minä tahdon nousta nyt vankoille norsunjaloilleni, ennenkun minä alennan arvoani vieläkin enemmän teidän silmissänne — minä tahdon nousta ylös ja liikkua hieman raikkaassa ilmassa Jalot naiset; minä menen, kuten Sheridan sanoi — minä menen ja jätän luonteeni jälkeeni."

Hän nousi ylös, asetti häkin pöydälle ja pysähtyi hetkiseksi lukemaan rottiansa. "Yks', kaks', kolme, neljä. — Haa!" huudahti hän silmäten kauhistuneena, "missä taivaan nimessä on viides — nuorin, vaalein ja sievin kaikista — Benjamini rottieni joukossa?"

Ei enemmän Lauralla kuin minullakaan ollut halua rattoisuuteen. Kreivin lausunnon kyynillinen halpamaisuus paljasti uuden puolen hänen luonteestaan, jota me molemmat kauhistuimme. Mutta oli mahdoton vastustaa kreivin surun hullunkurisuutta tuollaisen pikku-elukan katoamisen johdosta. Me nauroimme vasten tahtoamme, ja kun kreivitär nousi ylös antaakseen meille esimerkin, että meidän pitäisi mennä ulos, jotta hänen miehensä voisi etsiä kaikista loukoista ja nurkista, nousimmekin istualtamme ja seurasimme häntä.

Ennenkun olimme ottaneet edes kolmea askeltakaan, huomasi kreivin terävä silmä kadonneen suosikin sen penkin alla, jolla me olimme istuneet. Hän lykkäsi sen syrjään, otti pikku elukan käteensä, mutta pysähtyi äkkiä ollessaan polvillaan ja tuijotti silmiään kääntämättä yhteen paikkaan maahan aivan edessään.

Kun hän vihdoinkin nousi ylös, vapisi hänen kätensä, niin että hän tuskin voi päästää rotan häkkiinsä, ja kasvoilla oli kellahtava väri.

"Percival!" kuiskasi hän. "Tule tänne, Percival!"

Sir Percival ei ollut kiinnittänyt kehenkään meistä huomiotaan viimeisen kymmenen minuutin kuluessa. Hän oli syventynyt kepillään kirjoittamaan numeroita hiekkaan ja heti pyyhkimään ne pois.

"Mitä on tekeillä?" kysyi hän huolimattomasti astuessaan venehuoneeseen.

"Näetkö jotakin?" sanoi kreivi hermostuneen kärsimättömästi tarttuen hänen nutunhihaansa yhdellä kädellä ja toisella osoittaen siihen paikkaan, josta hän oli löytänyt pikku karkurin.

"Näen kuivaa hiekkaa", vastasi sir Percival "ja tumman likapilkun siinä."

"Ei se ole likaa", kuiskasi kreivi ja tarttui toisella kädelläänkin kreiviin kiinni, pudistaen häntä. "Verta se on!"

Laura seisoi kyllin likellä kuullakseen viime sanat, niin hiljaa kuin kreivi kuiskasikin ne. Hän kääntyi minuun päin kauhun ilme kasvoillansa.

"Se on vain pikku asia, ystäväni", sanoin minä. "Ei siitä ole syytä kauhistua. Se on vain pikku koiraraukan verta."

Kaikki kääntyivät katsoen kysyvästi minuun.

"Kuinka tiedätte sen?" kysyi sir Percival, joka alkoi ensin puhua.

"Minä tapasin koiran kuolevana täällä samana päivänä, jolloin te palasitte matkaltanne", vastasin minä. "Elukkaparka oli eksynyt puistoon, ja metsänvartija on ampunut sitä."

"Kenen koira se oli?" kysyi sir Percival. "Ei kai se ollut minun koiriani?"

"Koetitko sinä pelastaa eläinraukkaa?" kysyi Laura innokkaasti.
"Koetithan varmaankin pelastaa sitä, Marian?"

"Kyllä", sanoin minä, "taloudenhoitajatar ja minä teimme parastamme — mutta koira oli kuolettavasti haavoitettu ja se kuoli meidän hoitaessamme."

"Kenen koira se oli?" toisti sir Percival hieman kärsimättömästi.
"Eihän vain minun?"

"Ei, ei se ollut Teidän koirianne."

"Kenen sitten? Tietääkö taloudenhoitajatar?"

Samana hetkenä, kuin hän kysyi minulta tätä, muistui selvästi mieleeni, mitä taloudenhoitajatar oli sanonut rouva Catherickin toivomuksesta, ett'ei hänen käyntiänsä Blackwater-Parkissa ilmoitettaisi sir Percivalille, ja minä epäröin suuresti, tekisinkö oikein vastatessani sir Percivalin tekemään kysymykseen. Mutta innoissani rauhoittaa yleistä hämmästystä olin minä jo mennyt liian pitkälle voidakseni enää vetäytyä takaisin herättämättä epäluuloja, mikä vain voisi pahentaa asian. Minulla ei siis ollut muuta valittavana kuin vastata suoraan seurauksesta välittämättä.

"Kyllä", sanoin minä. "Taloudenhoitajatar tietää sen. Hän sanoi minulle koiran olleen rouva Catherickin."

Sir Percival oli tähän asti ollut sisimpänä venehuoneessa kreivi Foscon kanssa minun seisoessani oven luona ja sieltä puhellessani hänen kanssaan. Mutta samassa silmänräpäyksessä kuin rouva Catherickin nimi pääsi huuliltani, pukkasi hän kiivaasti kreivin luotaan ja asettui suoraan minua vasten kirkkaassa päivänvalossa.

"Kuinka voi taloudenhoitajatar tietää sen olleen rouva Catherickin koiran?" kysyi hän ja tarkasteli minua sekä uhkaavalla että uteliaalla silmäyksellä, joka samalla kertaa sekä suututti että kummastutti minua.

"Hän tiesi sen", vastasin minä levollisesti, "koska rouva Catherick oli itse saapuvilla koira mukanaan."

"Oliko hänellä se mukanaan? Mihin hän vei sen mukanaan?"

"Tänne!"

"Mitä perhanaa oli rouva Catherickillä täällä tekemistä?"

Hänen tapansa tehdä minulle tämä kysymys oli loukkaavampi kuin itse sanat. Minä ilmaisin vastenmielisyyteni hänen puuttuvasta kohteliaisuudestaan kääntymällä ääneti hänestä pois.

Juuri minun siten tehdessäni laski kreivi kätensä hänen olkapäällensä ja lausui varottavasti hunajanimelällä äänellä:

"Paras Percivalini — varovasti — varovasti!"

Sir Percival katsoi ympärilleen ilkeimmällä ilmeellään. Kreivi hymyili vain ja toisti vielä kerran varotuksensa.

"Varovasti, hyvä ystäväni, — varovasti!"

Sir Percival hillitsi itsensä — seurasi minua muutamia askeleita ja pyysi anteeksi suurimmaksi kummastuksekseni.

"Minä pyydän anteeksi, neiti Halcombe", sanoi hän. "Minulla on ollut niin paljon ajattelemista viime aikoina ja minä pelkään olevani hieman äreä luonteeltani. Mutta asia on sellainen, että minä varsin mielelläni haluaisin tietää, mitä asiaa rouva Catherickillä mahdollisesti olisi ollut tänne. Milloin hän tuli? Oliko taloudenhoitajatar ainoa henkilö, joka näki hänet?"

"Niin, mikäli minä tiedän", vastasin minä, "oli hän ainoa."

Kreivi puuttui puheeseen taas:

"Mutta miks'et kysele taloudenhoitajattarelta? Miks'et, paras
Percival, kysele pohjaa myöten?"

"Aivan oikein sanottu!" vastasi sir Percival. "Luonnollisesti on taloudenhoitajatar oikea henkilö tutkittavakseni. Olipa varsin ajattelematonta, ett'en tuota ennen huomannut." Ja näin sanottuaan poistui hän luotamme mennäkseen kotiin.

Kreivin välityksen vaikutin, joka oli minulle ensin käsittämätön, selvisi kumminkin hyvin, niin pian kun sir Percival oli poissa. Hänellä oli koko joukko kysyttävää meiltä rouva Catherickistä ja hänen käyntinsä syystä Blackwater-Parkissa, jota hän tuskin olisi voinut tehdä ystävänsä läsnä-ollessa. Minä vastasin niin harvasanaisesti kuin mahdollista — sillä minä olin jo lujasti päättänyt olla kreivi Foscon kanssa mitä vähimmän luottavissa väleissä. Tietämättä itse siitä oli kumminkin Laura hänelle hyvä liittolainen antamaan niitä tietoja, joita minä voisin antaa, koska hän itse kyseli minulta sillä tavoin, ett'ei minulla ollut muuta keinoa, kuin vastata hänelle tai esittää asia siinä väärässä valossa — mikä olisi ollut vähän kadehdittavaakin —, että minulla oli tiedossani sir Percivalin salaisuuksia. Ja siten kävi, että kymmenen minuutin kuluttua tiesi kreivi yhtä paljon rouva Catherickistä kuin minäkin ja niistä tapahtumista, jotka niin ihmeellisellä tavalla olivat saattaneet meidät tekemisiin hänen tyttärensä Annan kanssa aina siitä lähtien, jolloin Hartright tapasi hänet, tähän päivään asti.

Se vaikutus, jonka minun kertomukseni teki häneen, oli yhdessä suhteessa merkillinen kylläkin.

Niin luottavainen kuin hän onkin sir Percivalin kanssa ja niin tarkoin kuin hän näyttää tuntevankin sir Percivalin yksityiset asiat yleensä, niin tietää hän varmaan yhtä vähän oikeasta suhteesta Anna Catherickiin kuin minäkin. Se salaperäinen hämäryys, joka lepää tämän onnettoman naisen yllä, on minun nähdäkseni tullut vieläkin epäilyttävämmäksi sen vakuutuksen kautta, että sir Percival kätkee tämän salaisuuden yksin luotettavimmalta ystävältään. Oli mahdotonta pettyä sen hartaimman uteliaisuuden ilmeen suhteen, joka loisti kreivin silmäyksistä ja esiintymisestä, kun hän ahneesti kuunteli joka sanan huuliltani. On monta eri laatua uteliaisuutta — ei kumminkaan voi olla huomaamatta sitä, joka yhdistyy suurimpaan hämmästykseen; jos koskaan olen nähnyt sellaisen, niin oli se nyt kreivin kasvoista.

Kysymyksiä ja vastauksia vaihdellessa olimme me vähitellen palanneet kotiin puiston kautta. Niin pian kun me tulimme kartanolle, kohtasi ensiksi silmiämme sir Percivalin ajoneuvot, jotka olivat lähtövalmiina portin edessä. Jos tähän aavistamattomaan näkyyn oli luottamista, oli taloudenhoitajattaren ilmoitus antanut jo tärkeitä tuloksia.

"Kaunis hevonen, ystäväni", sanoi kreivi hyväntahtoisimmalla ilmeellään ajomiehelle. "Lähdet matkalle huomatakseni?"

"Minä en lähde mukaan, sir", vastasi mies, "isäntäni ajaa itse."

"Ahaa!" sanoi kreivi, "tekeekö hän todellakin niin? Ihmettelenpä, että hän vaivaa itseään, kun sinä voisit ajaa hänen edestään. Olisi synti, jos hän väsyttäisi tämän kauniin, loistavan, hienon hevosen ajamalla kauas tänään."

"Niin, sitäpä en todellakaan tiedä, sir", vastasi mies. "Se on tamma, jos saan sanoa, sir. Se on kestävin kaikista meillä olevista hevosista. Nimeltään on se Rusko-Mally ja juoksee, kunnes kaatuu. Pikku matkoille ottaa sir Percival tavallisesti yorkilaisen Isakin."

"Vai niin, ja tämän loistavan, nopean Rusko-Mallyn pitkille matkoille?"

"Niin, sir."

"Nyt tiedämme me, neiti Halcombe", jatkoi kreivi nopeasti kääntyessään minuun päin, "että sir Percival aikoo matkustaa kauas tänään."

En vastannut mitään. Minä tein omia johtopäätöksiäni siitä, mitä taloudenhoitajatar oli sanonut ja miten minä itse arvostelin asiaa, mutta minua ei ollenkaan haluttanut ilmoittaa niitä kreivi Foscolle.

Kun sir Percival oli Cumberlandissa, ajattelin minä itsekseni, kulki hän pitkän matkan Annan vuoksi kyselläkseen tietoja Todds-Cornerin perheeltä. Aikooko hän nyt täällä Hampshiressä matkustaa kauas puhutellakseen rouva Catherickiä Wellinghamissa?

Me menimme kaikki yhdessä sisään. Kun tulimme eteiseen, tuli sir Percival kirjastosta ja kohtasi meidät. Hänellä näytti olevan kiire ja hän näytti kalpealta ja levottomalta — mutta oli kuitenkin kaikkein kohteliaimmalla tuulellaan puhellessaan kanssamme.

"Olen pahoillani ollessani pakotettu lähtemään luotanne", alkoi hän, "minulla on melkoisen pitkä matka ajettavana — liikeasia, jota ei voi mielellään lykätä. Minä tulen kotiin hyvissä ajoin huomisaamuna — mutta ennenkun minä matkustan, tahtoisin minä saada tuon pikku muodollisuuden allekirjoituksineen selväksi. Laura, tahdotko tulla kirjastoon? Se ei vie minuuttiakaan — yksinomaan vain muodollisuus. Kreivitär, uskallanko vaivata Teitäkin? Minä toivon sinun, Fosco, ja rouvasi tahtovan todistaa allekirjoituksen — ei muuta. Se on pian tehty."

Hän avasi oven heille, ja kun he olivat päässeet sisään, seurasi hän itse perästä ja sulki hiljaa oven.

Minä jäin minuutiksi yksin eteiseen sykkivin sydämmin ja varsin levottomana. Sitten menin minä hitaasti huoneeseeni.