IV.
Heinäkuun l päivänä. — Heidän kotiintulostaan aiheutunut puuha ja touhu on jo laannut. Kaksi päivää on kulunut siitä, kun matkalla-olijat palasivat, ja tämä aika on ollut kylliksi määrätäkseen järjestyksen meidän elämällemme Blackwater-Parkissa. Voin tuskin tarttua päiväkirjaani, toivoen häiritsemättä saavani tehdä muistoonpanojani.
Mutta ennen kaikkea täytyy minun kirjoittaa merkillinen huomio, jonka olen tehnyt Lauran kotiin palaamisen jälkeen.
Kun kaksi perheen jäsentä tai kaksi uskollista ystävää eroaa — kun toinen matkustaa pois ja toinen pysyy kotona, niin näyttää aina edellisen palaaminen kotonaolijasta kiusallisen epäedullisessa valossa, kun he taas uudelleen kohtaavat toisensa. Uusien vaikutelmien ja uusien elämäntapojen, joita toinen puoli on halukkaasti omistanut, toisen puolen passiivisesti pysyessä vanhoissa ajatuksissaan ja olosuhteissaan, äkillinen kohtaaminen näyttää vasta hajoittavan hellimpäin omaisten, uskollisimpain ystäväin herkimmät tunteet toisiaan kohtaan ja tuovan jotakin vierasta heidän välilleen, jota kumpikaan ei ole odottanut ja jota kumpikaan ei voi voittaa. Sittenkun ensimmäinen onnentunne nähdä jälleen Laura oli mennyt, sittenkun me olimme istuneet hetkisen käsi kädessä rauhoittuaksemme kyllin voidaksemme puhua, sain minä heti kokea tätä tunnetta ja minä voin huomata, että Laura teki samoin. Se on osaksi haihtunut jouduttuamme vanhoihin tapoihimme, ja varmaankin on se pian aivan poissa. Mutta se on varmaan jotain vaikuttanut ensi arvosteluuni hänestä nyt, kun me taasen olemme yhdessä, ja tämä on juuri syynä, miksi minä olen katsonut täytyväni mainita siitä. Hän on huomannut minun olevan muuttumattoman, mutta minun mielestäni ei hän ole entisenlaisensa.
Hän on muodoltaan toisenlainen ja ainakin yhdessä suhteessa sisäiseltä olennoltaankin. Minä en tahdo päättää, että hän on vähemmän kaunis kuin ennen; minä voin vain sanoa, että hän näyttää minusta vähemmän kauniilta.
Toiset, jotka eivät katsele häntä minun silmilläni, luulevat varmaankin, että hän on tullut kauniimmaksi. Hänen kasvonsa ovat värikkäämmät, niillä on päättävämpi ilme, enemmän pyöreyttä ulkonaisissa piirteissä kuin ennen, ja hänen vartalonsa, niin, koko hänen esiintymisensä näyttää minusta saaneen enemmän varmuutta, kuin mitä hänellä oli naimattomana. Mutta minusta puuttuu jotakin häneltä — jotakin, joka muinoin oli onnellisella, viattomalla Laura Fairliellä, ja jota minä en enää huomaa lady Glydellä. Muinoisina aikoina oli hänen kasvoillaan, joiden kauneutta minä en voi sanoin kuvata yhtä vähän kuin siveltimelläkään, kuten Hartrightin oli tapana sanoa, raikkaus, suloisuus, alinomaa vaihteleva ja kumminkin aina pysyvä heleä viehkeys. Se on poissa. Minä luulin hetkisen näkeväni heikon kajastuksen siitä, kun hän kalpeni liikutuksesta nähdessämme jälleen toisemme illalla heidän tultuansa kotiin, mutta sitten en ole nähnyt sitä. Ei mikään hänen kirjeistään ollut valmistanut minua kohtaamaan häntä muuttuneena. Niistä olin minä päinvastoin saanut sen käsityksen, että hän avioliitostaan huolimatta ainakin ulkomuodolleen oli entisenlainen. Kenties luin minä hänen kirjeensä väärin ennen — eli kenties luen minä nyt väärin hänen kasvoistaan? Mutta samapa se! Jos hänen kauneutensa on voittanut tai menettänyt menneen kuuden kuukauden aikana, niin on ero tehnyt hänet minulle kalliimmaksi kuin milloinkaan ennen — ja tämä on ainakin edes yksi hyvä tulos hänen avioliitostaan.
Toinen muutos hänessä — muutos, joka koskee hänen luonnettaan, ei ole kummastuttanut minua, sillä minä olen valmistunut siihen hänen kirjeittensä kautta. Nyt, kun hän on taasen kotona, huomaan minä hänen olevan yhtä haluttoman lausumaan mitään hänen avioliittoaan koskevista seikoista kuin meidän erossa ollessammekin, jolloin me vain kirjeellisesti voimme ilmaista ajatuksiamme. Ensi yritykselläni koskettaa tätä kiellettyä alaa pani hän kätensä suulleni, silmäten ja tehden liikkeen, joka liikuttavalla ja tuskaisella tavalla palautti mieleeni hänen lapsuutensa ja menneen ajan muiston, jolloin ei mitään salaisuutta ollut välillämme.
"Milloin tahansa sinä ja minä olemme yhdessä, Marian", sanoi hän, "niin tunnemme me molemmat itsemme onnellisemmiksi ja tyytyväisemmiksi toisiimme antaessamme avioliittoni olla, niinkuin se on, ja ajatellessamme ja puhuessamme siitä niin vähän kuin mahdollista. Minä tahdon mielelläni sanoa sinulle itsestäni kaikki, rakkaimpani", jatkoi hän, samalla kun hän hermostuneen kärsimättömästi aukoi ja kiinnitti vyötäisilläni olevaa nauhaa, "jos minun uskomani asiat päättyisivät siihen. Mutta siihen ne eivät pääty — ne johtaisivat vain minua hyvässä luottamuksessa kertomaan miestäni koskevia asioita; ja nyt, kun minä olen naimisissa, katson minä olevan oikeinta välttää sitä sekä hänen että sinun ja minunkin tähteni. Minä en sano, että ne surettaisivat sinua tai minua — minä en tahdo, että sinä uskot sitä. Mutta minä tahdon nyt olla onnellinen saatuani sinut takaisin ja minä tahdon, että sinä myöskin olisit onnellinen —", hän vaikeni äkkiä ja katsoi ympäri huonetta, — minun omaa huonettani — jossa me istuimme ja puhelimme toistemme kanssa. "Ah", huudahti hän ja taputti käsiään iloisesti hymyillen, "täällähän tapaan minä heti vanhan ystävän! Sinun kirjahyllysi, Marian, sinun rakas, pikkunen, vanha, ruma kirjahyllysi — kuinka iloinen olenkaan, kun otit sen mukaasi Limmeridgestä! Ja kas, tuo kauhea, suuri sateenvarjo sitten, jota sinä aina pidit mukanasi, kun satoi! Ja parhaan kaikesta: sinun oman rakkaan, tumman, viisaan mustalaisnaamasi, jonka sinä nyt käännät minuun päin kuten entisaikoinakin! Täällä sisässä on niin kodikasta. Kuinka saamme vielä kodikkaampaa? Niin, minä asetan isäni valokuvan tänne ja kaikki muut Limmeridgestä tuomani pikku kalleudet, ja me vietämme monta tuntia päiväänsä näiden neljän tutun seinän sisällä. 'Oi, Marian!' sanoi hän, otettuaan nopeasti pikku jakkaran ja istuuduttuaan sille, ja katsoi minua silmiin sydämmellisellä, vakavalla ilmeellä, 'lupaa minulle, ett'et koskaan mene naimisiin, ett'et koskaan jätä minua. Näyttää itsekkäältä näin sanoa, mutta sinun on paljon parempi olla naimattomana — jollei — jollei sinulla ole jokin varsin rakas, mutta ethän sinä koskaan rakasta ketään niin suuresti kuin minua — eikö niin?' Hän vaikeni taasen, pani minun käteni ristiin polvelleni ja painoi kasvonsa niitä vastaan. 'Oletko kirjoittanut monta kirjettä ja saanut monta kirjettä viime aikoina?' kysyi hän hiljaisella, aivan muuttuneella äänellä. Minä ymmärsin kyllä, mitä hän tarkoitti kysymyksellään, mutta katsoin velvollisuudekseni olla vastaamatta siihen puolitiessä. 'Oletko kuullut mitään hänestä?' jatkoi hän ja koetti hyväillen saattaa minut antamaan anteeksi tämän suoranaisen kysymyksen suutelemalla käsiäni, joihin hän painoi yhäti kasvojansa. 'Onko hän onnellinen ja tyytyväinen? Edistyykö hän taiteessaan? Onko hän taasen entisenlaisensa ja onko hän unhottanut minut?'"
Hänen ei olisi pitänyt tehdä näitä kysymyksiä. Hänen olisi pitänyt muistaa päätöstään tuona aamuna, jolloin sir Percival sai hänen pysymään sitoumuksessaan, ja jolloin hän jätti minulle ikuisesti Hartrightin maalauksia sisältävän kirjan. Mutta ah, kenellä on niin paljon luonteenlujuutta, ett'ei hän jonkun kerran horjahda hyvistä päätöksistään? Kuka on se nainen, joka todellakin ja ainaiseksi on voinut repäistä sen kuvan sydämmestään, johon hän kerran oli kiintynyt syvällä ja tosi rakkaudella? Mainitaanhan tosin kirjoissa, että sellaisia yliluonnollisia olentoja on ollut, mutta mitä vastaa meidän oma kokemuksemme siihen?
Minä en yrittänytkään nuhdella häntä; kenties juuri siksi, että minä kunnioitin sitä pelotonta rehellisyyttä, joka saattoi minun tietooni sen, minkä useimmat naiset hänen asemassaan olisivat salanneet parhaimmilta ystäviltäänkin, — kenties siksikin, että minun oma sydämmeni ja omatuntoni sanoi minulle, että minä hänen sijassaan olisin tehnyt samat kysymykset ja omannut samat ajatukset. Mielestäni olin minä oikeutettu vastaamaan hänelle, ett'en minä ollut enemmän kirjoittanut kuin kuullut mitään pitkään aikaan hänestä, johdattaakseni puheen sitten vähemmin vaarallisiin asioihin.
Paljon on minulle selvinnyt tässä ensimmäisessä luottavassa keskustelussa hänen kotiin palattuaan, joka on saattanut minut surulliseksi. Ennen kaikkea se este meidän keskinäiselle luottamuksellemme, jonka hänen avioliittonsa, tulemalla kielletyksi keskusteluaineeksi, on aikaansaanut — meille, joilla ei ennen ollut mitään salattavaa toisiltamme. Toiseksi minun surullinen vakuutukseni kaiken lämpimämmän tunteen, kaiken sydämmellisen sopusoinnun puutteesta hänen ja sir Percivalin välillä, jonka hänen sanansa, hänen tietämättään, ovat ilmaisseet minulle; ja lopuksi levottomuutta herättävä varmuus siitä, että tuo onneton rakkaus — olkoon kuinka viaton tahansa — vieläkin elää yhtä voimakkaana ja lämpimänä hänen sydämmessään kuin koskaan ennen. Kaikki nämä ovat huomioita, mitkä voivat surettaa sitä, joka rakastaa häntä niin syvästi ja sydämmellisesti kuin minä rakastan.
On vain yksi lohdutus, jonka minä voin asettaa sitä vastaan — lohdutus, jonka täytyy rauhoittaa minua ja joka todellisuudessa lohduttaakin. Kaikki se suloinen lempeys hänen luonteessaan, koko hänen luontonsa teeskentelemätön hellyys, koko se yksinkertainen, viehkeä, naisellinen viehätys, joka muinoin saattoi hänet kaikkien rakastamaksi ja iloksi, jotka tulivat vain hänen läheisyyteensä — kaikki on tämä taas minun riemunani. Kaikkia muita vaikutelmia olen minä joskus hieman taipuva epäilemään, mutta tästä viimemainitusta, parhaimmasta kaikista, tulen minä päivä päivältään yhä varmemmaksi.
Mutta minun täytyy lausua mielipiteeni myöskin hänen seuraajistaan, ennen kaikkea hänen miehestään. Mitä olen minä huomannut hänestä hänen kotiin palattuaan, joka voi parantaa minun käsitystäni hänestä?
Sitä on minun vaikea sanoa. Pikku suuttumukset ja ikävyydet näyttävät vallanneen hänen mielensä kotiintulon jälkeen, eikä kukaan mies näyttäydy edukseen sellaisissa olosuhteissa. Hän näyttää minusta laihemmalta kuin ennen matkaansa, mutta näännyttävä kuiva yskä ja alinomainen levottomuus ovat lisääntyneet. Hänen esiintymisensä — ainakin minua kohtaan — on tylympää kuin ennen. Kun hän tuli illalla, tervehti hän minua hyvin vähän tai ei ollenkaan entisellä kohteliaisuudellaan ja hyväntahtoisuudellaan — se ei ollut mikään kaunopuhelias tervetulotoivotus, se ei osoittanut ainakaan mitään nähtävää iloa minun jälleen näkemisestäni — ei mitään muuta kuin nopea käden puristus ja kova: — "Mitä kuuluu, neiti Halcombe? — Hauska nähdä Teitä." Hän näytti pitävän minua jonakin kapineena Blackwater-Parkin muun irtaimiston joukossa, näytti tyytyväiseltä huomatessaan minun olevan tarpeellisella paikallaan eikä välittänyt minusta sen jälkeen tuon enempää.
Useimmat miehet näyttävät jonkun puolen luonteestaan kotona, jonka he salaavat huolellisesti muualla, ja sir Percival on jo kehittänyt turhan tarkan järjestysvimman, joka minusta on aivan uusi piirre hänessä. Jos minä otan kirjan kirjastosta ja panen sen pöydälle, niin seuraa hän minua ja panee sen paikoilleen. Jos minä nousen ylös tuolilta ja jätän sen siihen, missä olen istunut, niin muuttaa hän sen heti paikalleen seinän viereen. Hän poimii kukat, jotka sattumalta ovat pudonneet matolle, ja murisee niin tyytymättömänä, kuin olisivat ne palavia hiiliä ja voisivat helposti polttaa reiän siihen, ja jos on poimu pöytäliinassa, jos puuttuu pöytäveitsi päivällispöydästä, niin hyökkää hän niin raivoisasti palvelijain kimppuun, kuin olisivat ne mitä törkeimmästi menetelleet persoonallisesti häntä kohtaan.
Minä olen jo maininnut sanan niistä pikku loukkauksista, jotka näyttävät närkästyttäneen häntä kotiin palaamisen jälkeen. Paljon tästä luonteen pahentumisesta, jonka minä olen huomannut hänessä, voi olla seurauksena siitä. Minä koetan olla siinä vakuutuksessa, koska minä mitä kauimmin koetan olla lohduton tulevaisuuteen nähden. Epäilemättä koettaakin miehen luonnetta kohdata harmia samana hetkenä, kuin hän astuu jalkansa omaan kotiinsa pitkän poissa-olon jälkeen, ja sellainen suututtava seikka sattui todellakin sir Percivalille minun läsnä-ollessani.
Illalla heidän tultuansa seurasi taloudenhoitajatar minua eteiseen ottaakseen vastaan herraansa ja emäntäänsä sekä heidän vieraitansa. Heti nähtyään hänet sir Percival kysyi, oliko jokin vieras äskettäin ollut tapaamassa häntä. Taloudenhoitajatar vastasi hänelle silloin samoin, kuin hän jo ennemmin oli minulle kertonut, nimittäin että eräs matkustava herra oli ollut täällä kysymässä, milloin hänen isäntäänsä odotettiin kotiin. Sir Percival kysyi heti vieraan nimeä. — Sitä ei oltu sanottu. Vieraan ammatti? Ei sitäkään oltu ilmoitettu. Millaiselta herra näytti? Taloudenhoitajatar koetti kuvata häntä, mutta ei onnistunut antamaan nimettömästä vieraasta mitään sellaista piirrettä, josta hänen isäntänsä olisi heti voinut tuntea hänet. Sir Percival rypisti otsaansa, polkasi suuttuneena lattiaan ja mennä tuiskahti sisään tervehtimättä enää ketään. Miksi hän suuttui niin pikku asiasta, en voi selittää, mutta että hän suuttui, on varma.
Kaikissa tapauksissa on minun parasta olla muodostamatta mitään varmaa vakuutusta hänen esiintymisestään, puheistaan ja käytöksestään omassa kodissaan, kunnes hän on saanut aikaa rauhoittua siitä levottomuudesta, joka nyt, en tiedä mistä syystä, nähtävästi kiusaa häntä. Minä tahdon kääntää nyt päiväkirjani lehden ja jättää Lauran puolison toistaiseksi.
Molemmat vieraat — kreivi ja kreivitär Fosco — seuraavat sen jälkeen listallani. Lausun ajatukseni ensin kreivittärestä päästäkseni hänestä niin pian kuin mahdollista.
Laura ei nähtävästi ole joutunut syypääksi mihinkään liiotteluun kirjoittaessaan, että minä enää tuskin tuntisin hänen tätiänsä tavatessamme. En koskaan ennen ole nähnyt naisen niin muuttuneen avioliittonsa takia kuin tämän rouva Foscon.
Kolmekymmentäseitsen-vuotiaana Eleonor Fairlienä tulvi hänen puheensa hullutuksia ja vaatimuksia; siihen aikaan väsytti hän aivan onnettomat miehet kaikilla tuhansilla pikkumaisilla oikuilla, joilla turhamainen ja hassutteleva nainen voi kiusata toista ihmissuvun puolta. Neljäkymmentäkolmevuotiaana kreivitär Foscona voi hän istua monta tuntia lausumatta sanaakaan, sulkeutuneena itseensä ja jäykkänä kuin jääkuva. Nuo kauheat ja naurettavat korkkiruuvit, jotka ennen roikkuivat molemmin puolin hänen kasvojansa, ovat nyt poistetut ja saaneet sijaan joukon kankeita, lyhyitä pikku kiehkuroita, samanlaisia kuin vanhoissa peruukeissa nähdään. Yksinkertainen mummomainen myssy peittää hänen päätänsä ja antaa hänelle nyt, ensi kerran elämässään, arvokkaan naisen ulkomuodon. Ei kukaan, lukuunottamatta luonnollisesti hänen miestään, voi nyt nähdä, mitä jokainen siihen aikaan näki hänessä — minä tarkoitan naisluurankoa. Puettuna kokomustaan tai harmaisiin pukuihin, jotka ulottuvat aina kaulaan saakka — muoti, jolle hän olisi nauranut tai joka olisi kauhistuttanut häntä ennen hänen avioliittoansa, mikäli vain hänen oikkuilemisensa olisi viehättänyt häntä — istuu hän nyt hiljaisena nurkassa. Hänen kuivat, valkoiset kätensä, jotka ovat niin laihat, että hikihuokoset loistavat liidunvärisinä, ovat alinomaisessa liikkeessä, joko näpläten yksitoikkoista koruneulettä tai valmistaen loppumatonta varastoa pikku paperosseja herra kreivin omaksi tarpeeksi. Niinä harvoina hetkinä, jotka hänen kylmät, siniset silmänsä ovat kohotetut tästä työstä ovat ne tavallisesti kiintyneet hänen puolisoonsa samalla mykän, kysyvän alistuvaisuuden ilmeellä, jonka näkee uskollisella koiralla. Ainoa jonkin tunteen merkki, jonka minä tähän asti olen voinut huomata hänen jäätävää pakkoa kuvastavalla pinnallansa, on pari kertaa ilmennyt tiikerimäisen tukahdutettuna mustasukkaisuutena sitä palvelijaa kohtaan, jonka kanssa kreivi puhuu tai jota hän katselee jonkinlaisella harrastuksella tai huomaavaisuudella. Lukuunottamatta tätä on hän aina, aamuin, keskipäivin, illoin, ulkona ja sisässä, rumalla ja kauniilla säällä, niin jääkylmä kuin marmorikuva ja yhtä läpitunkematon kuin sekin. Jokapäiväiseen yhdessäoloon nähden on tämä muutos epäilemättä hyvä, kun käsittää, että hän on muuttunut kohteliaaksi, hiljaiseksi naiseksi, joka ei koskaan ole tiellä. Kuinka hän sitä vastoin on todellisesti parantunut, on toinen kysymys. Minä olen pari kertaa pannut merkille, kuinka nopeasti vaihtelevat ilmeet värähtelevät hänen huulillansa ja kuullut kummallisia vivahduksia hänen rauhallisessa äänessänsä, jotka ovat saaneet minun aavistamaan, että hänen nykyinen pakkotilansa salaa jotain vaarallista hänen luonteessaan, joka muinoin puhkesi ilmi tosin epämiellyttävällä, mutta pohjaltaan vaarattomalla tavalla. On mahdollista, että minä petyn tässä; mutta uskon kumminkin olevani oikeassa. Aika on näyttävä sen.
Ja mitä on minun sanominen siitä taikurista, joka on voinut saada aikaan näin ihmeellisen muutoksen - siitä vieraasta puolisosta, joka on niin kukistanut tämän sietämättömän englannittaren, että hänen omat sukulaisensa tuskin tuntevat häntä enää — kreivi Foscosta?
Niin, muutamin sanoin lausuttuna seuraavaa: Hän näyttää mieheltä, joka voi kesyttää mitä tahansa. Jos hän olisi mennyt naimisiin naarastiikerin kanssa, niin olisi hän kesyttänyt senkin; jos hän olisi mennyt naimisiin minun kanssani, olisin minä valmistanut hänen paperossinsa, aivan niinkuin hänen vaimonsa nyt valmistaa hänelle — minä olisin vaiennut, kun hän katsoi minuun, niinkuin hänen vaimonsa vaikenee.
Minä melkein pelkään uskoa tämän edes päiväkirjaani. Tämä mies huvittaa minua, on kiinnittänyt huomioni, on pakottanut pitämään itsestään. Kahteen lyhyeen päivään on hän vallannut itselleen suosiollisen arvosteluni, mutta kuinka hän on saanut aikaan sellaisen ihmeen, sitäpä en voi sanoa.
Nyt, käsitellessäni häntä, en voi kummastuksetta olla tunnustamatta itselleni, kuinka selvästi minä näen hänet edessäni! — Kuinka paljon selvemmin, kuin minä voin pitää mielessäni jonkun toisen kuvan, olkoonpa sir Percivalin, herra Fairlien, Walter Hartrightin tai kenen muun tahansa, paitsi Lauran! Minä voin kuulla hänen äänensä, aivankuin hän tänä hetkenä olisi puhunut kanssani. Minä muistan, mitä hän puhui eilen, niin selvään, kuin olisin kuullut sen nyt. Kuinka on minun kuvattava häntä? On ominaisuuksia hänen persoonallisuudessaan, tavoissaan ja ajanvietossaan, joita minä moittisin ankarimmin sanoin tai säälimättömimmin ivaisin toisessa miehessä. Mutta mikä tekee, ett'en minä voi niitä moittia tai ivata hänessä?
Hän on esimerkiksi tavattoman lihava. Aina tähän asti on liikanainen lihavuus ollut minusta vastenmielinen. Olen aina ajatellut yleisen mielipiteen, että ruumiin suuri laajuus edellyttää erittäin hyvää ja iloista luonnetta, olevan samaa kuin tahdottaisiin päättää, ett'eivät muut kuin hyväluontoiset ihmiset tule lihaviksi, tai että painon tilapäisellä lisäyksellä on suotuisa vaikutus sen ihmisen sielunominaisuuksiin, jota tämä lisäys onnellistuttaa. Minä olen aina taistellut näitä molempia mielettömiä katsantotapoja vastaan esittämällä esimerkkejä lihavista ihmisistä, jotka ovat olleet yhtä halpamielisiä, rikoksellisia ja ilkeitä kuin maailman laihimmat ja pahimmat. Minä olen kysynyt, oliko Henrik VIII rakastettava persoonallisuus, oliko paavi Aleksanteri VI hyvä mies, eivätkö murhaajat, herra ja rouva Manning, olleet tavattoman suuria ja lihavia henkilöitä, eivätkö enkelintekijättäret, tunnustetusti Englannin julmimmat naiset, ole yleensä tunnetut lihaviksi ja vahvoiksi. Ja niin edespäin, tusinoittain muita esimerkkejä uudelta ja vanhalta ajalta, tästä ja muista maista, ylemmistä ja alemmista luokista. Mutta vaikka minä vieläkin pysyn tässä mielipiteessä yhtä suurella vakuutuksella, niin on minulla kumminkin kreivi Fosco täällä, joka on yhtä lihava kuin Henrik VIII ja joka ainoastaan päivän tuttavuuden jälkeen on voittanut minun suopeuteni, ilman että hänen kamala lihavuutensa on ollenkaan ollut ehkäisemässä. Todellakin merkillistä.
Onko hänen ulkonäkönsä saavuttanut suosiotani?
Kenties. Hän muistuttaa hämmästyttävän suuressa määrässä suurta Napoleonia. Piirteillä on Napoleonin komea säännöllisyys, ilme muistuttaa suuren sotapäällikön tyyntä voimaa. Tämä yhtäläisyys vaikutti alussa minuun, mutta sen lisäksi on hänessä jotain muutakin, joka vieläkin enemmän on tehonnut minuun. Minä luulen, että tämä voima, jota minä nyt koetan tutkia, on hänen silmissään. Ne ovat tutkimattomimmat harmaat silmät, jotka minä koskaan olen nähnyt, niillä on joskus kylmä, kirkas, kaunis ja vastustamaton loiste, joka pakottaa minun katsomaan häneen, mutta samalla kertaa tekee kiusaavan vaikutuksen minuun. Hänen kasvojensa ja päänsä toisilla osilla on kummalliset ominaisuutensa. Hänen ihonsa esimerkiksi on merkillisen vaalea ja kalpea sekä on niin ristiriidassa ruskean, tumman tukan kanssa, että minä epäilen hänen käyttävän tekotukkaa, ja kasvot, jotka ovat huolellisesti ajetut, ovat hienommat ja rypyttömämmät kuin minun, vaikka hän Percivalin sanojen mukaan on lähes kuusikymmentä vuotta vanha. Mutta nämä eivät kumminkaan ole ne ominaisuudet, jotka niin paljon erottavat hänet kaikista niistä miehistä, jotka minä olen nähnyt. Ei, se, mikä ihmeellisesti erottaa hänet kaikista muista tavallisista ihmisistä, on aivan yksinomaan, mikäli minä voin päättää, hänen silmiensä erinomaisessa voimassa ja ilmeessä.
Hänen esiintymisensä ja taitonsa käyttää meidän kieltämme on varmaan myöskin osaltaan vaikuttanut suosiooni häntä kohtaan. Hänellä on se tyyni huomaavaisuus, se ilme olla huvitettu ja asiaan harrastunut, kun hän kuuntelee, mitä puhutaan, tai kun hän itse puhuu naiselle, se lempeä äänen väre, jota, sanottakoon mitä tahansa, ei kukaan meistä voi vastustaa. Tässä on luonnollisesti hänen tavaton englannin kielen taitonsa suureksi avuksi. Minä olen usein kuullut, miten ihmeen helposti moni italialainen oppii meidän kovan, karkean pohjoisen kielemme, mutta aina siihen asti, kun minä näin kreivi Foscon, en minä ole voinut aavistaa, että ulkomaalainen voisi puhua meidän kieltämme niin kuin hän puhuu. On hetkiä, jolloin on melkein mahdoton hänen lausumisestaan huomata, ett'ei hän ole maamiehemme, ja minä olen kuullut varsin harvoin synnynnäisten englantilaisten puhuvan meidän kieltämme niin nopeasti ja niin vähän kertaamalla kuin hän. Jos hän paneekin ajatukset kokoon omituisella tavalla, niin en minä kumminkaan koskaan ole kuullut hänen käyttävän väärää ilmaisumuotoa tai silmänräpäystäkään etsivän oikeaa sanaa.
Kaikissa tämän tavattoman miehen pikku ominaisuuksissa on jotakin samalla kertaa alkuperäistä ja niskoittelevaa. Niin lihava ja vanha kuin hän onkin, ovat kaikki hänen liikkeensä ihmeellisen keveitä ja vapaita. Hän on joskus hiljainen ja harvasanainen ja mikä merkillisempää, hän on yhtä hermostuneen tunteellinen kuin heikoin meistä. Hän saattaa antautua odottamatta telmehtimään yhtä paljon kuin Laurakin, ja eilen häntä oikein vaivasi, kun sir Percival löi yhtä koiristansa. Minun täytyy hävetä, kun minä vertaan tunteellisuuden puutettani kreivin tunteellisuuteen.
Kun minä mainitsen tämän pikku tapahtuman, muistuttaa se mieleeni erään hänen ihmeellisimmän ominaisuutensa, jota minä en vielä ole maininnut — hänen suuren hellyytensä eräitä eläinsuosikkeja kohtaan.
Useita sellaisia on hän jättänyt mannermaalle, mutta tänne on hän tuonut mukanaan valkoisen papukaijan, kaksi kanarialintua ja koko perheen valkoisia rottia. Hän hoitaa itse kaikkia suosikkejaan ja on opettanut nämä eläimet osoittamaan hänelle uskomattoman suurta hellyyttä ja kuuliaisuutta. Valkoinen papukaija, joka muutoin on ilkeä ja petollinen, näkyy oikein rakastavan häntä. Kun hän päästää sen ulos häkistä, hyppää se hänen polvelleen, kiipee ylös hänen ruumistaan ja hivelee niskatupsullaan hänen kellanvaaleata kaksoisleukaansa mitä mielistelevimmällä tavalla. Hänen tarvitsee vain avata kanarialintujen häkin ovi ja houkutella niitä, niin tulevat nuo sievät ja hyvin kesytetyt pikku olennot kiikkumaan pelotta hänen kädellään, hyppäävät yhdeltä toiselle hänen suoristetuista sormistaan, kun hän käskee niitä "käymään ylös portaita"; ja kun ne ovat hypähtäneet keskisormelle, laulavat ne kilvan, niin että luulisi niiden halkaisevan pienet kurkkunsa. Hänen vaaleat rottansa asuvat pienessä rautalankaisessa pagodissa, joka on kauniiksi maalattu ja jonka hän on itse tehnyt. Ne ovat melkein yhtä kesyt kuin linnutkin ja saavat usein tulla niiden tavoin ulos. Ne kiipeilevät hänen ympärillänsä, tirkistävät hänen liivintaskustaan ja istuvat parittain yhdessä lumivalkoisina hänen olkapäillään. Nämä pikku rotat näyttävät olevan hänelle rakkaampia kuin mitkään muut hänen suosikeistaan, hän hymyilee niille, hän suutelee niitä ja kutsuu niitä kaikilla mahdollisilla lempinimillä. Englantilainen, jolla on jotakin kaunoaistia ja joka haluaisi tällaista lapsellista huvitusta ja ajanviettoa, häpeäisi hieman sitä ja tuntisi varmaan tarvetta pyytää anteeksi sen johdosta ollessaan vanhempien ihmisten seurassa. Kreivi sitä vastoin ei nähtävästi huomaa mitään naurettavaa tässä vastakohdassa pyylevän persoonansa ja näiden heikkojen pikku suosikkien välillä. Hän voisi suudella valkoisia rottiansa ja visertää linnuillensa englantilaisten ketunmetsästäjäin seurassa ja sääliä vain heitä, jos he nauraisivat hänelle.
Näyttää tuskin uskottavalta sanoessani sitä, mutta kumminkin on aivan totta, että tämä sama mies, joka vanhan neiden hellyydellä rakastaa valkopapukaijaansa ja harjoittelee valkoisia rottiansa yhtä innokkaalla harrastuksella, kuin olisi hän kiertävä positiivinsoittaja, voi tuumailuissaan kehittää sellaisen ajatuksen voiman, sellaisen kirjatiedon joka kielessä ja sellaisen perehtymisen seurustelutaitoon, että se voisi hankkia hänelle etevän sijan jokaisessa sivistyneen maailman piirissä. Tämä kanarialintujen kasvattaja, tämä rotanhäkkien rakentaja, on, kuten sir Percival on itse minulle sanonut, eräs taitavimmista nykyään elävistä kokeellisen kemian tuntijoista ja on monen muun erikoisen ohessa keksinyt keinon kivetyttää ihmisruumis kuoleman jälkeen, niin että se tulee marmorikovaksi aikojen loppuun saakka. Tämä lihava, laiskanlainen vanha mies, jonka hermot, kuten sanottu, ovat niin ärtyisät, että hän säpsähtää jokaisesta odottamattomasta kolinasta ja vaivautuu nähdessään koiran saavan selkäänsä, meni tallipihaan seuraavana päivänä tulonsa jälkeen ja laski kätensä sidotun koppikoiran päälle, joka on sellainen ilkeä peto, että yksin tallirenkikin, joka ruokkii sitä, kavahtaa tulemasta sen läheisyyteen. Kreivitär ja minä olimme läsnä, enkä minä niin pian voi unhottaa sitä näytelmää, joka syntyi, niin lyhyt kuin se olikin.
"Varokaa koiraa, sir", sanoi tallirenki, "se hyökkää kaikkien ihmisten päälle!" — "Se tekee siksi, ystäväni", vastasi kreivi levollisesti, "että kaikki ihmiset pelkäävät sitä. Katsotaanpas, käykö se minun päälleni." Ja sitten laski hän lihavat, kellanvaaleat sormensa, joilla kanarialinnut äsken olivat keikkuneet, koiran suurelle päälle ja katsoi sitä suoraan silmiin. "Te suuret koirat olette pelkureja kaikki", sanoi hän halveksivasti koiralle naama tuskin tuumaakaan sen kuonosta. "Sinä voisit tappaa kissaraukan, sinä voisit hyökätä nälkäisen kerjäläisen kimppuun, sinä polonen. Sen kimppuun, jota sinä voit ällistyttää — sen, joka pelkää sinun kömpelöä ruumistasi, vihaisia valkohampaitasi, siivotonta, verenhimoista kitaasi, sen kimppuun hyökkäät sinä. Sinä tahtoisit iskeä minua kurkkuun, mutta nyt et sinä uskalla edes katsoa minuun kertaakaan, siksi ett'en minä pelkää sinua. Jos sinua haluttaa, niin voit karata kiinni minun lihavaan niskaani! Ha, haa, sitäpä et teekään!" Hän kääntäytyi pois, nauraen läsnä-olijain kummastukselle, ja koira kömpi nolona koppiinsa. "Oi, minun kaunis liivini", sanoi kreivi surullisena. "Ikävä, että minun pitikin tulla tänne! Siivoton elukka on liannut minun kauniin, puhtaan liivini!" Nämä sanat ilmaisevat erään toisen hänen ominaisuuksistaan. Hän pitää kauniista vaatteista kuin maailman suurin narri ja on jo niinä kahtena päivänä, jotka hän on oleksinut Blackwater-Parkissa, esiintynyt neljässä erilaisessa, komeassa liivissä, jotka kaikki ovat vaaleita, loistovärisiä ja kaikki tavattoman suuria hänellekin.
Hänen menettelynsä ja viisautensa tavallisissa olosuhteissa, hänen luonteensa kummalliset vastakohdat ja hänen huvitustensa lapsellinen maku ovat yhtä huomattavia.
Minä huomaan jo, että hän aikoo elää ystävällisessä suhteessa meidän kaikkien kanssa oleskelunsa ajan tällä paikalla. Hän on nähtävästi huomannut, ett'ei Laura pidä hänestä — se täytyi Lauran tunnustaa minulle, kun minä kysyin häneltä asiasta — mutta hän on myöskin huomannut, että Laura pitää varsin paljon kukista. Niin pian kun Laura toivoo kukkakimppua, on hänellä sellainen valmis, jonka hän on itse poiminut ja sitonut. Minua huvittaa tavattomasti nähdä, kuinka hänellä silloin on kaksi kimppua samallaisia kukkia, joista hän toisella rauhoittaa jäykkää mustasukkaista rouvaansa, ennenkun rouva edes ennättää ajatella olevansa syrjäytetty. Hänen esiintymisensä kreivitärtä kohtaan — julkisesti — on näky, joka ansaitsee mainitsemista. Hän kumartaa kreivittärelle, kutsuu häntä tavallisesti "enkelini", vie kanarialinnut hänen luokseen vieraisille laulamaan hänelle; hän suutelee hänen kättään, kun hän antaa hänelle paperosseja ja tarjoaa hänelle palkkioksi sokeriryynejä, joita hän pistää leikkisestä hänen suuhunsa pienestä rasiasta, minkä hän aina pitää taskussaan. Se rautavaltikka, jolla hän hallitsee vaimoansa, ei näy koskaan — se kätketään huolellisesti.
Hänen järjestelmänsä voittaa minut on aivan toisenlainen. Hän imartelee minun turhamaisuuttani puhumalla kanssani niin vakavasti ja viisaasti, kuin minä olisin mies. Niin, minä huomaan hänen tarkoituksensa, kun minä en ole hänen seurassansa; kun minä istun täällä omassa huoneessani, tiedän minä varsin hyvin, että hän imartelee minun turhamaisuuttani — mutta jos minä tulen sinne alas ja puhelen hänen kanssaan, niin sokaisee ja imartelee hän minua yhtä paljon taaskin, aivankuin en minä koskaan olisi huomannut hänen tarkoitustaan. Hän voi viehättää minut, kuten hän viehättää Lauran, kuten hän hallitsee vaimonsa tai tallipihassa olevan koiran — niin, kuten hän hallitsee itse sir Percivalinkin joka hetki päivästä. "Hyvä Percivalini, kuinka minä pidän sinun karheasta englantilaisesta mielialastasi!" — "Paras Percivalini, kuinka minua huvittaa sinun perinpohjainen, englantilainen arvostelukykysi!" Tällä tavoin paiskaa hän aivan tyyneesti takaisin sir Percivalin epäkohteliaimmat huomautukset hänen naisellisesta maustaan ja puuhistaan — kutsuu aina vapaaherraa ristimänimeltään, hymyilee hänelle levollisen etevämmyyden ilmeellä, taputtaa häntä olkapäälle ja jättää huomioon ottamatta hänen virheensä, kuten kärsivällinen isä jättää epäkohteliaan pojan virheet.
Se mielenkiinto, jonka tämä merkillinen ja omintakeinen mies herättää ehdottomasti minussa, on saattanut minun kysymään yhtä ja toista hänen entisestä elämästään.
Joko sir Percival tietää vähän tahi sitten tahtoo vähän ilmaista minulle siitä. Hän ja kreivi tapasivat toisensa ensi kerran Roomassa monta vuotta sitten niissä vaarallisissa olosuhteissa, joista minä jo olen maininnut. Tämän jälkeen ovat he sittemmin alinomaa tavanneet toisiansa milloin Lontoossa, Pariisissa tai Wienissä, mutta ei koskaan enää Italiassa; kreivillä on ollut se kummallinen päähänpisto, ett'ei hän enää useampaan vuoteen ole astunut jalkaansa Italian maalle. Kenties on häntä valtiollisesti vainottu. Olkoonpa sen laita nyt kuinka tahansa, varmaa on kumminkin, että hänellä on voimakas isänmaallinen harrastus kaikkia maamiehiänsä kohtaan, jotka mahdollisesti ovat Englannissa. Samana iltana kuin hän tuli tänne, kysyi hän, oliko pitkä matka lähimpään kaupunkiin ja tiesimmekö jonkun italialaisen asuvan siellä. Hän on kirjeenvaihdossa monen mannermaalla olevan henkilön kanssa, sillä hänen kirjeessään on monenmoisia vieraita postileimoja, ja tänä aamuna näin minä yhden suurella virallisella sinetillä varustetun odottavan häntä aamiaispöydässä. Kenties on hän kirjevaihdossa maansa hallituksen kanssa? Kumminkaan ei tämä ole oikein sopusoinnussa toisen luuloni kanssa, että hänen täytyy valtiollisista syistä paeta.
Kuinka paljon minä olen kirjoittanut kreivi Foscosta! Ja mikä on kokonaistulos tästä kaikesta? — puhuakseni rakkaan, rehellisen herra Gilmoren asioimistapaan. Minä voin vain ainoastaan uudelleen toistaa, että minä varmasti tunsin ihmeellistä mielenkiintoa kreiviä kohtaan, puoleksi tahtoen, puoleksi tahtomattani jo nyt heti tämän lyhyen tuttavuuden jälkeen. Hänellä näyttää olevan sama valta minun kuin sir Percivalinkin yli. Vaikka tämä voi olla sekä vapaasanainen että epäkohtelias ystäväänsä kohtaan, huomaan minä varsin hyvin, että hän varoo vakavasti loukkaamasta häntä. Kenties minäkin pelkään häntä? Varmaa on, ett'en minä koskaan ole tavannut miestä, jota niin epämieluisasti tahtoisin vihamiehekseni. Onko tämä siksi, että minä pidän paljon hänestä tai että minä pelkään häntä? Chi sa! — sanoisi kreivi Fosco omalla kielellään. Kuka tietää?
Heinäkuun 2 päivänä. — Yhtä ja toista on merkittävänä tänään omien mietteitteni ja vaikutelmaini ohella. Vieras on saapunut — aivan tuntematon Lauralle ja minulle sekä silminnähtävästi aivan odottamaton sir Percivalin mielestä.
Me istuimme ateriallemme siinä huoneessa, jossa ovat uudet ranskalaiset lasiovet verannalle, ja kreivi, joka syö torttuja ja leivoksia sellaisella ruokahalulla, jota minä en ole koskaan nähnyt muilla kuin koulutytöillä, oli juuri huvittanut meitä pyytämällä neljännen torttunsa, kun palvelija saapui sisään ilmoittamaan vieraan.
"Herra Merriman pyytää saada heti puhutella Teitä, sir Percival."
Sir Percival säpsähti ja tuijotti mieheen vihan ja kauhun ilmeellä.
"Herra Merrimanko?" kysyi hän, ikäänkuin hän olisi uskonut väärin kuulleensa.
"Niin, sir Percival, herra Merriman Lontoosta."
"Missä hän on?"
"Kirjastossa, sir Percival."
Hän nousi pöydästä ja poistui huoneesta kiireisin askelin sanomatta ainoata sanaakaan meille.
"Kuka on herra Merriman?" kysyi Laura minulta.
"Minulla ei ole vähintäkään aavistusta siitä", voin minä kaikkiaan vastata.
Kreivi oli lopettanut neljännen torttunsa ja mennyt puuhaamaan ilkeän papukaijansa kanssa. Hän kääntäytyi keikkuva lintu olkapäällään.
"Herra Merriman on sir Percivalin asianajaja", sanoi hän.
Sir Percivalin asianajaja. Se oli täysin valaiseva vastaus Lauran kysymykseen, eikä se kumminkaan ollut nykyisissä olosuhteissa täysin tyydyttävä. Jos herra Merriman olisi saanut päämieheltään suoranaisen kehotuksen saapua, niin ei silloin olisi ollut mitään erikoista ihmettelemistä, mutta kun lakimies matkustaa Lontoosta Hampshireen pyytämättä ja kun hänen saapumisensa vakavasti ällistyttää talon herraa, niin voipa olla melkein varmaa, että lainoppineella vieraalla on mukanaan varsin tärkeitä ja sen lisäksi odottamattomia uutisia, jotka voivat olla joko varsin huonoja tai varsin hyviä, mutta ei kummassakaan tapauksessa vähempiarvoisia merkitykseltään.
Laura ja minä istuimme hiljaa pöydässä neljänneksen tuntia eli enemmän levottomasti haluten tietää, mitä tämä merkitsee, ja toivoen, että sir Percival mahdollisesti tulisi takaisin. Hän ei näyttänyt kumminkaan tulevan, ja me nousimme vihdoin ylös lähteäksemme huoneesta.
Huomaavaisena kuten aina tuli kreivi nurkastaan, jossa hän oli seisonut syöttämässä papukaijaansa, mikä edelleen oli hänen olkapäällään, — ja avasi meille oven. Laura ja kreivitär Fosco menivät ensin. Juuri kun minä olin seuraamaisillani heitä, teki kreivi kädellään merkin ja puhutteli minua, ennenkuin minä olin mennyt hänen ohitsensa omituisella tavallansa.
"Niin", sanoi hän aivan suoraan vastaten siihen ajatukseen, jota minä tosiaan tällä hetkellä haudoin, mutta jota minä en lausunut julki — "niin, neiti Halcombe, jotakin on todella tapahtunut."
Minä olin juuri vastaamaisillani: "sitä en minä sanonut", mutta tuo ilkeä kakadora pörhisti leikattuja siipiänsä ja päästi kirkunan, joka sai hermoni tärisemään, ja minä tunsin itseni oikein iloiseksi päästessäni mahdollisimman nopeaan huoneesta.
Minä saavutin Lauran portailla. Hänen ajatuksensa oli sama kuin minunkin, jonka kreivi Fosco oli lausunut. — Kun hän puhui, olivat hänen sanansa vain kaikua kreivin sanoista. Hän sanoi minulle salaisuutena peljänneensä jotakin tapahtuneen.