III.
Blackwater-Park, Hampshire.
Kesäkuun 27 päivänä 1850. — Kuusi kuukautta on kulunut, — kuusi pitkää, yksinäistä kuukautta siitä, kun minä ja Laura näimme toisemme!
Kuinka monta päivää onkaan minulla vielä odotettavana? Ainoastaan yksi! Huomenna, kesäkuun 28 päivänä, palaavat matkalla-olijat Englantiin. Voin tuskin käsittää onneani — tuskin uskoa, että lähimmät 24 tuntia sisältävät viime eropäivän minun ja Lauran välillä.
Hän ja hänen miehensä ovat viettäneet koko talven Italiassa ja viime ajan Tyrolissa. He tulevat kotiin yhdessä kreivi Foscon ja hänen rouvansa kanssa, jotka aikovat asettua johonkin Lontoon läheisyyteen ja nyt ovat kutsutut viettämään kesäkuukausia Blackwater-Parkissa, ennenkun he lopullisesti päättävät tulevasta kodistaan. Kunhan Laura palaa takaisin, niin en minä välitä siitä, ketä hänen kanssaan tulee. Sir Percival täyttäköön kernaasti talon vierailla pohjasta vintille saakka, jos häntä miellyttää, kunhan vain minä ja hänen vaimonsa saamme olla siellä yhdessä.
Kumminkin olen minä nyt täällä Blackwater-Parkissa, "vanhassa ja merkillisessä herraskartanossa", kuten maakunnan kuvauksessa lausutaan, "jonka omistaa vapaaherra sir Percival Glyde" ja voin minä omalla uskalluksellani lisätä, köyhän ja naimattoman Marian Halcomben tulevassa kodissa, joka nyt juuri on majoittunut pieneen, hauskaan vierashuoneeseen kuppi teetä pöydällä edessään ja koko hänen maallinen omaisuutensa ympärillään järjestettynä kolmeen matka-arkkuun ja yhteen matkalaukkuun.
Minä läksin Limmeridgestä eilen saatuani edellisenä päivänä Lauran iloisen kirjeen Pariisista. Ennen olin minä ollut epävarma, pitäisikö minun tavata heitä Lontoossa vai Hampshiressä, mutta nyt ilmoitettiin minulle kirjeessä, että sir Percival aikoi meritse matkustaa Southhamptoniin ja sieltä lyhintä tietä maatilalleen. Hän on menettänyt niin paljon rahaa heidän matkoillaan, ett'ei hänellä ole enää mitään viipyäkseen Lontoossa "sesongin" loppuajan, ja sen vuoksi on hän säästäväisyydestä päättänyt viettää kesän ja syksyn levossa ja rauhassa Blackwaterissa. Laura on enemmän kuin väsynyt matkoihin ja huvituksiin, hän siis tyytyy hyvin maaseudun hiljaisuuteen, jonka hänen puolisonsa huolenpito on valmistanut hänelle. Mitä minuun tulee, niin tunnen minä olevani onnellinen missä tahansa, kunhan vain saan olla hänen seurassaan. Me olemme siis kaikki varsin tyytyväisiä alkamaan — jokainen tavallansa.
Viime yön olin minä Lontoossa ja jouduin siellä tänään vieraskäyntien ja erinäisten asiain takia olemaan niin kauan, ett'en minä ennemmin hämärän tuloa tänä iltana ehtinyt perille Blackwateriin.
Päättääkseni sen käsityksen mukaan, jonka näin myöhäisenä hetkenä voi saada, näyttää tämä paikka olevan täydellinen Limmeridgen vastakohta.
Asuinrakennus on tasaisella ylängöllä ja näyttää puiden sulkemalta tai minun, pohjoisessa asujan, mielestä melkein tukahduttamalta. Minä en ole nähnyt ketään muuta ihmistä kuin palvelijan, joka avasi oven minulle, ja taloudenhoitajattaren, varsin kohteliaan henkilön, joka osoitti minulle huoneeni ja toimitti teetä. Minulla on sievä pieni huone ja makuuhuone pitkän käytävän päässä ensi kerroksessa. Palvelusväki asuu toisessa kerroksessa, jossa on muutamia vierashuoneitakin, ja kaikki parhaat huoneet sijaitsevat ensi kerroksessa. Minä en ole vielä nähnyt yhtä ainoaakaan, niistä enkä tiedä mitään koko talosta lukuunottamatta sitä, että yhden sivuosan sanotaan olevan viisisataa vuotta vanhan, että sitä muinoin on ympäröinyt juoksuhauta ja että talo on saanut nimensä Blackwater pienestä puistossa olevasta järvestä.
Talon pääkäytävän yllä sijaitsevassa tornissa oleva kello on aavemaisen juhlallisesti lyönyt 11. Suuri koira, luultavasti soiton herättämänä, seisoo nyt jossain nurkassa ja ulvoo surkeasti. Minä kuulen askelten kuminan käytävissä alhaalla ja raskaiden rautasalpojen lykkäämisen oven eteen. Palvelusväki menee varmaankin levolle. Pitääkö minun seurata heidän esimerkkiänsä?
Ei, minä en ole uninen ja minä tunnen itseni sellaiseksi, ett'en minä koskaan voisi enää sulkea silmiäni. Paljas ajatus saada huomenna nähdä nämä rakkaat piirteet ja saada kuulla tämä hyvin tuttu ääni saattaa minut aivan kuumeiseen ikävään. Jos minulla olisi miehen voima, käskisin minä heti esiin sir Percivalin parhaan hevosen ja karauttaisin yölliselle retkelle kohdatakseni nousevaa aurinkoa — sellaiselle pitkälle, kestävälle ratsastukselle monena, monena tuntina, kuten kuuluisan maantierosvon matka Yorkiin. Nyt sitä vastoin, kun minä olen vain nainen ja tuomittu kärsivällisyyteen, säädyllisyyteen ja hameihin, täytyy minun kunnioittaa taloudenhoitajattaren ajatusta ja koettaa rauhoittua hiljaisemmalla ja sopivammalla tavalla.
Lukeminen ei tule kysymykseenkään — minä en voi kiinnittää ajatuksiani mihinkään kirjaan. Minun täytyy koettaa, enkö minä voisi kirjoittamalla väsyttää itseäni uneen. Olen viime aikoina lyönyt varsin laimin päiväkirjani. Voisinhan minä, seisoen ikäänkuin uuden elämän kynnyksellä, palauttaa mieleeni henkilöitä ja tapahtumia kuluneen kuuden kuukauden ajalta — tuolta pitkältä, väsyttävältä, ikävältä ajalta Lauran hääpäivän jälkeen.
Walter Hartright on ensimmäisenä mielessäni ja hän tulkoon ensin esille poissa-olevain ystäväini joukosta. Minä sain kirjeen häneltä retkikunnan saavuttua Hondurasiin, kirjeen, joka oli iloisempi ja toivorikkaampi kuin hänen edelliset kirjeensä. Kuukausi tai kuusi viikkoa myöhemmin näin minä otteen eräästä amerikkalaisesta lehdestä seikkailijain matkallelähdöstä sisämaahan. Viimeinen tieto heistä oli, että he juuri alkaisivat tunkeutua erääseen mahdottoman suureen aarniometsään, joka mies pyssy olallaan ja taakka seljassaan. Sen jälkeen ovat he tietymättömissä. En riviäkään enempää ole saanut Walterilta — ei mitään tietoa retkikunnan kohtalosta ole ollut luettavana sanomalehdissä.
Sama levottomuutta herättävä, läpitunkematon pimeys peittää myöskin Anna Catherickin ja hänen seuraajansa, rouva Clementsin kohtalot. Ei vähintäkään tietoa. Ei kukaan ihminen tiedä, ovatko he maassa vai ei, ovatko he eläviä vai kuolleita. Yksinpä sir Percivalin asianajajakin on kadottanut kaiken toivon ja määrännyt, että hedelmättömät tutkimukset ovat lopetettavat.
Meidän vanhaa, hyvää ystäväämme, herra Gilmorea, on kohdannut kova onnettomuus keskellä hänen toimeliasta elämäänsä. Aikaisin keväällä kauhistuimme me saadessamme tiedon, että hän eräänä päivänä oli tavattu tunnottomana kirjoituspöytänsä äärestä, syyksi sanottiin halvauskohtaus. Hän oli jo kauemman aikaa valittanut kiusallista päänkivistystä, ja lääkäri oli varottanut häntä seurauksista, jos hän yksipäisesti tekisi työtä nytkin yhtä sitkeästi varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan kuten nuorempana miehenä ollessaan. Seuraus kaikesta tästä oli, että häneltä on vakavasti kielletty kaikki työ ainakin yhteen vuoteen ja että hänen on käsketty hakemaan sielun ja ruumiin lepoa vaihtamalla olinpaikkaa ja elämäntapoja. Kaikkia hänen asioitansa hoitaa nyt liikekumppani, ja hän itse on tällä hetkellä matkalla Saksassa tapaamassa muutamia sinne asettuneita sukulaisiaan. Siten olemme menettäneet vielä toisenkin uskollisen ystävän ja viisaan neuvonantajan — kumminkin, toivoakseni ja uskoakseni, vain joksikin ajaksi.
Meidän kiltti rouva Veseymme seurasi minua matkalla Lontooseen. Minulla ei ollut sydäntä jättää häntä yksin Limmeridgeen, sittenkun sekä Laura että minä olimme poissa, ja me olimme järjestäneet asian siten, että hän saa elää nuoremman naimattoman sisarensa luona, jolla on koulu Claphamissa. Syksyllä ajattelee hän saavansa tulla tänne tervehtimään entistä oppilastansa — minun pitäisi paremmin sanoa kasvatuslastansa. Minä seurasin tuota vanhaa, hyvää rouvaa hänen uuteen kotiinsa ja jätin hänen elämään siinä toivossa, että hän saa nähdä Lauran muutamien kuukausien kuluttua.
Mitä herra Fairliehen tulee, niin en katso tekeväni mitään vääryyttä häntä kohtaan, jos sanon häntä sanomattomasti miellyttävän sen seikan, että on päässyt meistä talossa olleista naisista. Luulo, että hän kaipaisi veljentytärtänsä, on täysin perusteeton hän antaisi mieluimmin useampien kuukausien kulua tahtomatta edes nähdä häntä — ja mitä minuun ja rouva Veseyhin tulee, niin katson minä olevani oikeutettu pitämään hänen vakuutuksiaan surustaan meidänkin lähtiessämme tyytyväisyytenä, että on päässyt meistä. Hän on viime päähänpistonsa mukaan ottanut kaksi valokuvaajaa, jotka ovat ankarassa työssä jäljentääkseen kaikkia hänen harvinaisia ja kalliita taideaarteitansa. Täydellinen sarja valokuvia annetaan lahjaksi Carlisten "Mechanies Institutionille", otettuina kalleimmalle velinipaperille ja varustettuina upeilevilla punavärillä painetuilla allekirjoituksilla: "Rafaelin Madonna lapsineen. Omistaja Fredrik Fairlie, Esq.", "Tiglaty Pileserin kuparipiirros. Omistaja Fredrik Fairlie, Esq.", "Rembrandtin kaiverros. Ainoa laatuaan. Tunnettu kaikkialla Europassa nimeltä 'Töherrys' sen johdosta, että painettaessa tuli yhteen kulmaan tahra, joka on ainoastaan tässä kappaleessa. Arvosteltu 300 guineaksi. Omistaja Fredrik Fairlie, Esq." Tusinoittain tämänlaatuisia valokuvia oli valmistettu ja asianomaisella allekirjoituksella varustettu, ennenkun minä läksin Cumberlandista, ja sadottain oli vielä tehtävänä. Uudesta harrastuksestaan tuntee herra Fairlie itsensä onnelliseksi mieheksi pitkäksi aikaa, mutta valokuvaajaparat saavat nyt jakaa marttyriuden hänen kamaripalvelijansa kanssa.
Niin paljon on minulla puhumista niistä henkilöistä ja tapahtumista, jotka ovat lähinnä muistissani. Mutta mitä minulla on mainitsemista niistä, jotka ovat lähinnä sydäntäni? Laura on ollut ajatuksissani yhäti tätä kirjoittaessani. Mitä voin minä kirjoittaa hänestä — mitä on minulla palautettavana mieleeni kuluneen kuuden kuukauden ajalta, ennenkun taas suljen päiväkirjani. Minulla on ainoastaan hänen kirjeensä johdatuksekseni, ja tärkeimpään nähden kaikista kysymyksistä, jota meidän kirjeenvaihtomme olisi voinut käsitellä, olen minä täydellisesti tietämätön.
Kohteleeko sir Percival häntä hyvin? Onko Laura onnellisempi nyt kuin hääpäivänänsä minun erotessani hänestä? Kaikki minun kirjeeni ovat sisältäneet nämä kysymykset enemmän tai vähemmän suoranaisesti ja eri muodoissa esitettyinä; ja kaikki ovat ne tässä kohden jääneet vastaamatta tai vastattu aivankuin minun kysymykseni olisi koskenut hänen terveyttänsä. Hän ilmoittaa minulle lakkaamatta olevansa aivan terve, matkan huvittaneen häntä, ensi kerran eläneensä talven kylmettämättä itseään — mutta en sanaakaan minä voi huomata missään, joka sanoisi minulle suoraan, että hän on tyytyväinen avioliittoonsa ja että hän ilman mitään katkeraa katumuksen ja ikävän tunnetta voi muistella joulukuun 22 päivää. Miehestään mainitsee hän kirjeissään ikäänkuin hän puhuisi jostakin tuttavasta tai ystävästä, joka on matkustanut hänen kanssaan ja joka on ottanut tehtäväkseen kaikki matkahuolet. "Sir Percival" on määrännyt, että me matkustaisimme täältä sinä tai sinä päivänä, "sir Percival" tahtoo, että me matkustaisimme sitä tietä; jonkun kerran, mutta varsin harvoin, kirjoittaa hän vain "Percival" yhdeksässä tapauksessa kymmenestä käyttää hän hänen arvonimeänsä.
Minä en voi huomata, että sir Percivalin tavat ja ajatukset olisivat ainoassakaan tapauksessa antaneet väriä Lauran ajatuksille. Siveellinen muutos, joka vaikka huomaamatta tapahtuu nuoressa naisessa hänen avioliittonsa jälkeen, ei näy tapahtuneen Laurassa. Hän kuvailee vaikutelmiansa ja käsityksiänsä kaikesta ihanasta, jota hän on nähnyt, aivankuin hän olisi kirjoittanut jollekin muulle, jos minä olisin matkustanut hänen kanssaan hänen miehensä sijasta. En missään minä näe jälkiä mistään suostumuksesta heidän välillään. Silloinkin kun hän jättää kertomuksen matkoistaan ja puhuu tulevaisuudesta, joka odottaa häntä Englannissa, koskevat hänen suunnitelmansa vain hänen suhdettansa minun sisarenani, ei koskaan sir Percivalin puolisona. Mutta kaikessa tässä ei ole mitään salattua valitusta, joka ilmaiseisi minulle, että hän avioliitossaan on varmasti onneton. Hänen kirjeittensä kokonaisvaikutus ei, Jumalan kiitos, anna mitään sellaista surullista vaikutusta. Minä huomaan vain surullisen, muuttumattoman välinpitämättömyyden, kun minä en arvostele häntä entisenä sisarenani, vaan hänen uudessa asemassaan sir Percivalin puolisona. Sanalla sanoen: se on edelleen Laura Fairlie, joka on kirjoittanut minulle kuuden viime kuukauden aikana — ei koskaan lady Glyde.
Tämän ihmeellisen vaiteliaisuuden, jonka hän säilyttää puolisonsa luonteeseen ja käyttäytymiseen nähden häntä kohtaan, huomaan minä niistä harvoista viittauksista hänen viime kirjeessään sir Percivalin luotettavimpaan ystävään, kreivi Foscoon.
Jostakin syystä, jota minä en tunne, näyttää kreivi ja hänen rouvansa muuttaneen ensi suunnitelmansa aivan äkkiä syksyn lopulla, lähtien Wieniin Rooman sijasta, jossa sir Percival ennen lähtöänsä Englannista toivoi heitä tapaavansa. He läksivät Wienistä vasta keväällä ja matkustivat silloin Tyroliin tavatakseen äskennaineita paluumatkalla Englantiin. Laura kuvaa perinpohjin kohtaustansa kreivitär Foscon kanssa ja vakuuttaa minulle huomanneensa kreivitär Foscon niin edullisesti muuttuneen — yhtä levollisena ja ymmärtäväisenä naimisissa ollessaan, kuin oli tuittupäinen ja harkitsematon naimattomana — että minä tuskin enää tunnen häntä saadessani häntä tavata täällä. Mutta itseensä kreivi Foscoon nähden, joka kiinnittää mieltäni paljon enemmän kuin hänen vaimonsa, on Laura suututtavan vaitelias ja harvasanainen. Hän sanoo vain, että kreivi Fosco on hänelle arvoitus ja ett'ei hän tahdo ilmoittaa minulle miltä hän näyttää hänestä, ennenkun minä itse olen saanut nähdä hänet ja muodostaa oman käsitykseni hänestä.
Tämä näyttää ennustavan pahaa kreivistä. Lauralla on enemmän kuin monella muulla lapsen vaisto tuntea ystävä, ja jos minä olen oikeassa luulossani, ett'ei kreivi heti alussa tehnyt suotuisaa vaikutusta häneen, niin olen omasta puolestani vaarassa joutua epäilemään tätä ylhäissukuista ulkomaalaista, ennenkun minä edes olen nähnytkään häntä. Mutta kärsivällisyyttä! Tämä epätietoisuus ei kestä sen kauempaa kuin moni muukaan. Huomispäivä tarjoaa minulle tilaisuuden saada ennemmin tai myöhemmin selvyys.
Kello on lyönyt 12. Minä istun taaskin tässä lopettaakseni kirjoitukseni seisottuani katsomassa avonaisesta ikkunastani.
Yö on tyyni ja lämpöinen ilman kuuvaloa. Tähtiä näkyy vain muutama himmeänä. Puut, jotka sulkevat näköalan joka taholle, näyttävät synkiltä ja läpinäkymättömiltä ja ovat kuin kallioseinä. Kaukaa kuulen minä sammakkojen epäsointuisaa kurnutusta, ja suuren torninkellon valitus kaikuu vielä hiljaisessa yöilmassa kauan sen jälkeen, kun lyönnit ovat vaienneet Haluaisin tietää, miltä Blackwater-Park näyttää päivän valossa. Yöllä se ei miellytä minua ollenkaan.
Kesäkuun 28 päivänä. — Tutkimisen ja havaintojen päivä — monessa suhteessa paljon hauskempi päivä, kuin olin uskaltanut toivoakaan.
Luonnollisesti aloin minä katsella asuinkartanoa.
Itse päärakennus on tuolta aivan liian ylistetyltä kuningatar Elisabethin ajalta. Alakerroksessa on kaksi tavattoman pitkää ja matalaa parveketta yhtäsuuntaisesti toistensa kanssa, ollen varsin synkkiä ja epähauskoja iljettävän perhekuvajoukon takia, joista jokainen on niin ruma, että minä tahtoisin polttaa ne. Ne huoneet, jotka ovat kerroksessa näiden parvekkeiden yllä, ovat jokseenkin hyvässä kunnossa, mutta varsin harvoin käytettyjä. Kohtelias taloudenhoitajatar, joka oli minua johtamassa, tarjoutui näyttämään minulle niitä, mutta lisäsi kumminkin pelkäävänsä, että minä huomaan niiden olevan huonossa kunnossa. Ja kuinka suuri minun kunnioitukseni olikaan kaikkia Elisabethin makuuhuoneita kohtaan koko kuningaskunnassa, kieltäysin minä varmasti katsomasta yläkertaa tomuineen ja homeineen, peljäten tyyten tahrivani siistit vaatteeni. Taloudenhoitajatar sanoi: "Minä olen aivan samaa mieltä, neiti", ja näytti arvostelevan minut viisaimmaksi ihmiseksi, jonka hän pitkään aikaan oli nähnyt. Sen verran on minulla sanomista päärakennuksesta. Kaksi sivurakennusta on rakennettu lisää — yksi kummallekin puolelle kartanoa. Vasen sivurakennus — nyt puoliksi raunioina — oli muinoin itse päärakennus ja rakennettiin se neljännellätoista vuosisadalla. Eräs sir Percivalin esi-isistä äidin puolelta rakensi lisäksi mainitun kuningatar Elisabethin aikana nykyisen päärakennuksen. Taloudenhoitajatar sanoi minulle, että taitavat asiantuntijat ovat arvostelleet vanhan rakennuksen niin hyvin ulko- kuin sisäpuolisen arkitehtuurin olevan erinomaisen kauniin. Tarkemmin tutkiessani huomasin minä, että "taitavat asiantuntijat" voivat harjoittaa asiantuntemustaan oikein arvostellessaan sir Percivalin vanhaa perhepesää terästymällä ensin kaikkea kosteuden, homeen ja rottien pelkoa vastaan. Näissä olosuhteissa myönsin minä aivan epäröimättä, ett'en minä ole mikään asiantuntija, ja esitin, että menettelisimme vanhan sivurakennuksen suhteen aivan samalla tavoin, kuin menettelimme Elisabethin makuuhuoneiden suhteen. Taas sanoi taloudenhoitajatar: "Olen aivan samaa mieltä, neiti", ja taas katsoi hän minuun teeskentelemättömästi ihmetellen minun erinomaisen tervettä arvostelukykyäni.
Sitten siirryimme me oikeanpuoliseen kylkirakennukseen, joka täydentääkseen Blackwater-Parkin ihmeellistä arkitehdillistä sekasotkua oli rakennettu Yrjö II:n hallituksen aikana.
Tämä on rakennuksen asuttava puoli, joka oli korjattu ja pantu kuntoon Lauraa varten. Minun kaksi huonettani ja kaikki parhaimmat huoneet ovat toisessa kerroksessa, ja alakerroksessa on salonki, ruokasali, aamiaishuone, kirjasto ja pieni, sievä huone Lauralle — kaikki nykyisen, loistavan kuosin mukaisia ja aistikkaasti kalustettuja kaikilla nykyajan loistoesineillä. Ei mikään näistä huoneista ole niin suuri ja korkea kuin Limmeridgessä, vaan ne näyttävät kaikki hauskoilta ja miellyttäviltä asua. Sen johdosta, mitä olin ennen kuullut Blackwater-Parkista, pelkäsin minä suuresti raskaita, epämukavia, vanhoja tuoleja, tummia, tahraisia peilejä, likaisia puolimädänneitä seinäpapereja ja kaikkea sitä barbarimaista rojua, jota ihmiset, joilta puuttuu kaikki luonnollinen viihtymisen tunne, pitävät ympärillään, ajattelemattakaan sitä huomaavaisuutta, jota heidän tulisi osoittaa ystäväinsä mukavuutta kohtaan. Mieltäni tyydyttää suuresti huomatessani, että yhdeksästoista vuosisata on luonut tämän tulevan kummallisen kotini ja hävittänyt "vanhan, hyvän ajan" kaikkine tomuineen ja homeineen.
Koko aamu meni tällä tavalla — osaksi katsomalla huoneita, osaksi sillä nelikulmaisella kentällä, jonka rajoitti asuinrakennus kolmelta puolelta ja neljänneltä korkea rauta-aita ja portti, jotka tällä sivulla suojasivat sisäänkäytävää. Kentän keskellä on suuri, aivan pyöreä kalalammikko, jonka reunat ovat hakattua kiveä ja jonka keskellä on vertauskuvallinen hirviö. Lammikko on täynnään kulta- ja hopeakaloja, ja sitä ympäröi leveä vyö, hienoin ruohikko, jota koskaan olen tallannut. Tänne pysähdyin minä varjopuolelle ja katsoin siellä kyllin huvittavan istua aina aterialle asti. Sen jälkeen otin minä suuren olkihattuni ja kuljeskelin yksinäni lämpimässä, kauniissa auringonpaisteessa katsellessani ympäristöä.
Päivänvalo vahvisti sen vaikutuksen, jota minä olin eilisiltana kokenut — Blackwaterissa on liian paljon puita; ne sulkevat aivan asuinrakennuksen. Ne ovat enimmäkseen nuoria ja istutetut liian likelle toisiaan. Minusta tuntuu siltä, että ennen sir Percivalin aikoja olisi tilalla tukinhakkuulla pantu perinpohjainen hävitys toimeen ja että hänen edeltäjänsä olisi harmistuneena tahtonut täyttää kaikki aukkopaikat, niin pian kuin mahdollista. Katsellessani ympärilleni asuinrakennuksen lähimmässä ympäristössä, huomasin minä kukkatarhan sen vasemmalla puolella ja menin sinne nähdäkseni mitä siellä olisi huomattavissa.
Lähemmin katsellessani näin minä, että puutarha oli pieni, huonosti varustettu ja hoidettu. Minä poistuin siitä, avasin aitauksessa olevan pikkuportin ja jouduin mänty- ja kuusipuistikkoon.
Sievä, taidokkaasti laadittu polku kiemurteli puiden välissä. Hetkisen kuljettuani sitä ilmaisi minulle kokemukseni, että maaperä tuli yhä hiekansekaisemmaksi ja hedelmättömämmäksi. Käveltyäni noin puolisen peninkulmaa havumetsässä, kääntyi polku äkkiä; aivan pian loppuivat puut molemmin puolin, ja minä huomasin seisovani laajan, aukean kedon reunassa ja edessäni näin minä Blackwater-järven, josta talo on saanut nimensä.
Maa, joka aleni järveä kohden siitä paikasta, missä minä seisoin, oli pelkkää hiekkaa pienine kanervaisine mäkineen siellä ja täällä, jotka tarjosivat sen karussa hedelmättömyydessä edes jotakin vaihtelua. Näkyi selvästi, että järvi aikoinaan oli ulottunut aivan siihen paikkaan asti, jossa minä nyt seisoin, ja että se vähitellen oli laskenut, niin että se nyt oli pienempi kuin kolmannes entisestä pinta-alastaan. Minä näin nyt neljännes peninkulman päässä minusta syvänteessä sen hiljaisen veden jakautuneena kaislikkoa ja sotkeutuneita vesikasveja kasvaviin lätäköihin ja lammikoihin sekä pikku maakumpareihin. Minua vastaisella rannalla kasvoi korkeita puita taasen tiheään, sulkien kaiken näköalan ja heittäen synkän varjon matalaan, epäterveelliseen veteen. Mentyäni alas järven rannalle huomasin minä maan vastapäisellä puolella olevan vetisen ja suoperäisen sekä kasvavan suokasveja ja pajupensaita. Vesi, joka näytti kirkkaalta avonaisella, hiekkaisella rannalla, missä aurinko paistoi, näytti mustalta ja saastaiselta vastaisella puolella, missä se oli syvemmällä tiheäin, yhteenkietoutuneiden pensaiden ja puiden varjossa, jotka kohosivat mutaisesta rannasta. Sammakot kurnuttivat ja vesirotat pulskahtelivat tummassa vedessä minun lähestyessäni järven suoperäistä puolta.
Täällä oli puoleksi vedessä vanha, lahonnut kumoonkaadettu vene; auringonsäde tunki vaivoin puujoukon läpi ja valaisi kuivunutta köliä, ja käärme lojui siinä auringonpaisteessa kummallisessa kiemurassa väijyen näennäisessä levossa. Lähellä ja kaukaa oli maisemalla sama autiuden ja rappeutumisen luonne, ja ylhäällä loistava kesätaivas saattoi tämän surullisen kuvan esiintymään vieläkin selvemmässä valossa. Minä käännyin ja menin takaisin korkeammalle, kanervaisemmalle maalle sekä ohjasin askeleeni siltä puolelta, jota minä olin kulkenut; vanhalle, rapistuneelle puuvajalle, joka oli havumetsän äärimmäisessä reunassa ja liian vähäpätöinen voidakseen kiinnittää huomiotani järven laajan ja villin maiseman rinnalla.
Kun minä lähestyin vajaa, huomasin minä sen olevan vanhan venehuoneen ja yritetyn sitä nähtävästi myöhemmin muuttaa jonkunlaiseksi huvihuoneeksi asettamalla siihen mäntyinen penkki, muutamia tuoleja ja pöytä. Minä menin sisään ja istuuduin alas levähtääkseni hetkisen.
Olin tuskin ollut siellä minuuttia enempää, kun minusta tuntui ikäänkuin kuulisin oman nopean hengitykseni kaiun läheisyydessäni. Minä kuuntelin tarkkaavasti muutamia silmänräpäyksiä ja kuulin selvästi hiljaisen vikinän ja ähkimisen, joka kuului lattialta sen tuolin alta, jolla minä istuin. Pikku asiat eivät juuri hermojani tärisytä, mutta tässä hiljaisuudessa hypähdin minä kauhistuneena ylös, huusin, en saanut vastausta, karaisin taaskin rohkeuttani ja katsoin lattialle.
Siinä, kyyristyneenä seinän viereen, makasi avuton syy kauhistukseeni pienen koiraraukan haamussa — valkean ja mustan kirjava villakoira. Elukkaraukka valitti heikosti katsoessani ja houkutellessani sitä, mutta ei liikkunut. Minä nostin pois tuolin ja katsoin sitä lähemmin. Koiraraukan silmät olivat melkein sammuneet ja veripilkkuja oli sen toisella valkoisella sivulla. Nähdä heikon, avuttoman olennon, joka ei edes voi valittaa, kärsivän, on surullisimpia näkyjä maailmassa. Minä nostin ylös sen niin varovasti kuin voin, käärin hameeni helman sen ympärille ja kannoin sen niin huolellisesti ja nopeasti kuin mahdollista taloon.
Kun en nähnyt ketään ihmistä eteisessä, menin minä suoraan huoneeseeni, laitoin vuoteen koiralle vanhasta saalista ja soitin kelloa. Suurin ja lihavin sisäkkö, joka kenties voi löytyä tässä maailman osassa, tuli sisään niin tyhmän reippaan näköisenä, että se olisi pyhimyksenkin suututtanut. Tytön leveät, muodottomat kasvot tulivat tunnottoman tyytyväisiksi hänen nähdessään haavoittuneen elukan lattialla.
"Mitä sinä näet naurettavaa siinä?" kysyin minä niin tyytymättömänä, kuin olisi ollut oma palvelijani edessäni, "Tiedätkö, kenen koira tämä on?"
"Ei, neiti, sitä en tiedä." Hän vaikeni, katsoi koiran haavoitettua sivua näytti äkkiä elostuvan jostain uudesta käsityksestä — hymähti tyytyväisenä osoittaessaan haavaa ja sanoi: "Sen on Baxter tehnyt — niin sen on Baxter tehnyt!"
Minä olin niin suuttunut, että teki mieli antaa hänelle korvapuusti.
"Baxter?" kysyin minä. "Mikä villipeto se on, jota sinä kutsut
Baxteriksi?"
Tyttö nauroi taas äänekkäämmin vastatessaan: "Hoo, varjelkoon, neiti! Baxter on metsänvartija ja kun hän tapaa vieraita koiria hiipimässä täällä ympäristöllä, ampuu hän ne. Se on metsänvartijan velvollisuus, neiti. Tämä koira kuolee kyllä. Kas tässähän näkyy, mihin sitä on ammuttu, eikö niin? Niin, Baxter on sen tehnyt, ja siinä hän teki oikein, sillä hänen on niin tehtävä."
Minä olin melkein kyllin ilkeä toivoakseni, että Baxter olisi ampunut sisäkön koiran asemasta. Kun minä kumminkin huomasin, että oli aivan turhaa toivoa tuolta paksulta tyhmyriltä mitään säälintunnetta jalkojemme juuressa makaavaa elukkaa kohtaan, pyysin minä häntä ystävällisesti kutsumaan taloudenhoitajatarta tänne. Hän meni sen jälkeen aivankuin oli tullutkin, tyytyväisesti nauraen. Oven suljettuaankin sanoi hän hiljaa itsekseen: "Baxter se oli, ja hänen oli se tehtävä."
Taloudenhoitajatar, jolla on sekä sivistystä että ymmärrystä, oli ollut kyllin huolekas ottaakseen mukaansa maitoa ja vähän lämmintä vettä. Samassa tuokiossa kun hän näki koiran, säpsähti hän ja punastui.
"Jumalani", huudahti hän, "se on varmaankin rouva Catherickin koira!"
"Kenen?" kysyin minä kerrassaan hämmästyneenä.
"Rouva Catherickin. Te tunnutte tuntevan rouva Catherickin, neiti
Halcombe."
"En persoonallisesti, mutta olen kuullut puhuttavan hänestä. Asuuko hän täällä?"
"Ei, neiti Halcombe, hän tuli tänne pyytämään joitakin tietoja tyttärestään."
"Milloin?"
"Eilen. Hän sanoo kuulleensa, että henkilö, joka ihmeellisessä määrässä on hänen tyttärensä näköinen, olisi nähty täällä. Mitään sellaista kertomusta ei ole täällä talossa eikä kylässäkään kuultu, kun minä lähetin rouva Catherickin puolesta siellä asiaa kuulustamaan. Hänellä oli varmaan mukanaan tuo koira tullessaan, ja minä näin sen juoksevan hänen perässään, kun hän läksi pois. Luullakseni se raukka eksyi puistoon, jolloin sitä ammuttiin. Mistä Te löysitte sen, neiti Halcombe?"
"Vanhasta vajasta, josta on näköala järvelle."
"Niin, niin, se on juuri puiston puolella, ja minä ymmärrän, että se laahautui ensimmäiseen suojukseen kuollakseen, kuten koirat tavallisesti tekevät. Jos Te kaadatte sen suuhun hieman maitoa, neiti Halcombe, niin pesen minä haavan. Minä pelkään vain avun tulevan liian myöhään. Mutta kaikissa tapauksissa koetamme."
Rouva Catherick! Tämä nimi kaikui vielä minun korvissani yhtä selvään, kuin taloudenhoitajatar oli sen lausunut. Ja yhdessä hoitaessamme koiraa muistui Walter Hartrightin varotus taas mieleeni. "Jos joskus Anna Catherick sattuu tiellenne, neiti Halcombe, pitäkää tilaisuudesta paremmin vaarin, kuin minä olen tehnyt." Seikka, että minä olen löytänyt pikku koiran, on jo johtanut tietämään rouva Catherickin käynnin Blackwater-Parkissa, ja tämä tapaus voi taas puolestaan johtaa uusiin huomioihin. Minä päätin käyttää tilaisuutta hyväkseni ja koettaa saada mahdollisimman paljon tietoja.
"Sanoitteko rouva Catherickin asuneen täällä jossakin naapuritalossa?"
"Oh, ei," sanoi taloudenhoitajatar. "Hän asuu Wellinghamissa, aivan toisessa osassa maakuntaa — ainakin kaksikymmentä peninkulmaa täältä."
"Arvatakseni olette Te tuntenut rouva Catherickin jo muutamia vuosia takaperin?"
"Ei, päinvastoin, neiti Halcombe, minä en ole koskaan nähnyt häntä ennen kuin eilen, kun hän tuli tänne. Olen kumminkin kuullut hänestä puhuttavan saadessani tietää, kuinka hyvä sir Percival on ollut hankkiessaan hänen tyttärelleen lääkärinhoitoa. Rouva Catherick tuntuu esiintymiseltään kummalliselta, mutta näyttää varsin kunnioitettavalta. Hän näytti tulevan kovin alakuloiseksi mikäli me voimme huomata saadessaan tietää ett'ei ollutkaan mitään perää siinä huhussa, että hänen tyttärensä olisi nähty paikkakunnallamme."
"Minua huvittaisi kovin saada kuulla enemmän rouva Catherickistä", jatkoin minä ja koetin pitkittää puhelua niin paljon kuin mahdollista. "Olisin toivonut tulleeni eilen niin aikaiseen, että olisin itse tavannut häntä. Oliko hän kauan täällä?"
"Oli", sanoi taloudenhoitajatar, "hän viipyi melkoisen kauan. Ja minä luulen, että hän olisi ollut vieläkin kauemmin, ellei minua olisi kutsuttanut luokseen eräs matkustava herra, joka tahtoi puhua kanssani — hän tahtoi tietää, milloin sir Percivalia odotetaan takaisin. Rouva Catherick nousi heti istualtaan ja läksi kuultuaan vieraan asian. Ottaessaan jäähyväiset sanoi hän minulle, ett'ei ollut tarpeen kertoa sir Percivalille hänen käynnistään. Tämä tuntui varsin kummalliselta lausuttuna minun tehtävässäni olevalle henkilölle."
Se tuntui minustakin kummalliselta. Minä muistan varsin selvään sir Percivalin Limmeridgessä sanoneen minulle täydellisen luottamuksen vallitsevan hänen ja rouva Catherickin välillä. Mutta jos näin oli asianlaita, niin miksi hän tahtoi salata käyntiänsä.
"On luultavaa", sanoin minä huomatessani, että taloudenhoitajatar toivoi kuulevansa mielipiteeni rouva Catherickin jäähyväissanoista, "on luultavaa, että hän ajatteli käyntinsä tuottavan levottomuutta sir Percivalille sillä kumminkaan mitään voittamatta, koska sir Percival siten vain joutuisi muistamaan, että rouva Catherickin kadonnut tytär ei vielä ollut löytynyt. Puhuiko rouva Catherick paljon siitä asiasta?"
"Ei, varsin vähän", vastasi taloudenhoitajatar. "Hän puhui enimmäkseen sir Percivalista, teki minulle monta kysymystä hänen matkastaan ja nuoresta rouvastaan. Hän näytti tyytymättömämmältä ja alakuloisemmalta kuin surullisemmalta sen johdosta, että oli turhaan koettanut hankkia tietoja tyttärestään tällä paikkakunnalla. 'Minä pidän hänet menetettynä', olivat hänen viimeiset sanansa tästä asiasta, mikäli minä voin muistaa. Ja sitten alkoi hän kysyä lady Glydestä; hän tahtoi tietää, onko lady Glyde kaunis ja viehättävä, terve ja nuori — ah, Herra Jumala, minä uskoinkin näin käyvän. Katsokaas neiti Halcombe, pikku elukan tuskat ovat nyt päättyneet!"
Koira oli kuollut. Se päästi hiljaisen vikinän, sen jäsenet vetäysivät kokoon silmänräpäyksen tuskasta juuri kuin sanat "viehättävän terve ja nuori" pääsivät taloudenhoitajattaren huulilta. Muutos oli tapahtunut kummastuttavan nopeasti. Parissa sekunnissa oli pikku eläin hengettä silmiemme edessä.
Kello 8. — Tulen nyt juuri ylös syötyäni päivällistä yksinäisessä komeudessa. Laskeuvan auringon säteet loistavat punervalla valollaan ikkunani edessä oleville puille, ja tässä istun minä taaskin, päiväkirjani pöydällä, hillitäkseni kärsimättömyyttäni matkalla-olijain viipymisen johdosta. Kuinka hiljaista ja autiota kaikki on nyt talossa illan raukaisevassa hiljaisuudessa. Ah, kuinka monta minuuttia viipyneekään, ennenkun minä kuulen vaunun pyörien jyrinän ja juoksen alas sulkemaan Lauran syliini.
Pikku koira-raukka! Minä olisin toivonut, ett'ei minun ensimmäisenä olinpäivänäni Blackwaterissa olisi mikään olento kuollut — eipä edes eksynyt koirakaan!
Welmingham — katsellessani tätä päiväkirjaa huomaan minä, että Welmingham on sen paikan nimi, jossa rouva Catherick asuu. Minulla on vielä tallessa hänen kirjeensä: vastaus hänen onnetonta tytärtään koskevaan kirjeeseeni, jonka sir Percival pyysi minun kirjoittamaan. Jonakin päivänä, kun minä voin löytää sopivan tilaisuuden siihen, otan minä hänen kirjeensä mukaani suosituskirjeenä ja koetan, kuinka pitkälle minä voin päästä persoonallisella käynnillä rouva Catherickin luona. Minä en ymmärrä oikein, miksi hän halusi salata käyntiänsä täällä sir Percivalin luona; enkä minä ole kuitenkaan puoleksikaan niin varma kuin taloudenhoitajatar, etteikö hänen tyttärensä Anna sittenkin ole paikkakunnalla. Mihin olisi Walter Hartright ryhtynyt, jos hän olisi ollut minun asemassani? Rehellinen Hartright-raukka! Minä alan jo kaivata hänen viisaita neuvojansa, hänen epäitsekästä apuansa.
Hiljaa, enkö kuullut jotakin? Eikö ollut nopeita askeleita alakerrassa? Niin, minä kuulen hevosten kavioiden kopinan, — minä kuulen pyörien kolinan — —