II.
Limmeridge-House.
Marraskuun 27 päivänä. — Aavistukseni ovat toteutuneet. Häät ovat määrätyt joulukuun 22 päiväksi.
Päivää sen jälkeen kuin me olimme matkustaneet Polesdean-Lodgeen, oli sir Percival kirjoittanut herra Fairlielle ja ilmoittanut hänelle, että välttämättömät korjaukset ja muutokset hänen Hampshiressä olevalla maatilallaan vaativat enemmän aikaa, kuin hän alusta oli laskenut. Täydellinen työluettelo esitettäisiin aivan pian herra Fairlielle, ja melkoisessa määrässä tulisi helpottamaan sir Percivalin sopimusta kaikkien käsityöläisten kanssa, jos — hän mahdollisesti voisi saada varman tiedon hääpäivän ajasta. Hän voisi silloin saada kaikki selvemmälle kannalle ja kirjoittaa erinäisille ystävilleen, joita hän on kutsunut, pyytääkseen anteeksi, ett'ei hän voisi ottaa heitä vastaan talvella, koska talo oli täynnä työväkeä.
Tähän kirjeeseen oli herra Fairlie vastannut pyynnöllä, että sir Percival itse määräisi hääpäivän ja että herra Fairlie käyttäisi kaiken vaikutusvaltansa saadakseen holhottinsa suostumuksen. Sir Percival kirjoitti vastauksen ensi postissa ja ehdotti, että hänen alkuperäisen toivomuksen mukaan jokin päivä joulukuun jälkipuoliskolla — 22 tai 24 tai jokin muu, jonka morsian ja hänen holhoojansa tahtoisivat määrätä. Kun nuori morsian ei ollut kotona, oli hänen holhoojansa määrännyt 22 — ja sen johdosta kirjoittanut ja pyytänyt meitä heti palaamaan Limmeridgeen.
Herra Fairlien ilmoitettua eilen yksityisessä keskustelussa tästä minulle pyysi hän mielistelevimmällä tavallaan minua tänään alkamaan neuvotella siitä. Kun minä tiesin kaiken vastarinnan olevan turhaa, jollen minä ensin saanut Lauran suostumusta siihen, suostuin minä puhumaan hänen kanssaan, mutta selitin samalla kertaa, etten minä millään ehdolla tahtonut ottaa pakottaakseni hänen suostumustaan sir Percivalin pyyntöön. Herra Fairlie lausui minulle muutamia kohteliaisuuksia minun "erinomaisesta omastatunnostani", aivankuin hän olisi puhunut minun erinomaisesta terveydestäni, ja näytti olevan varsin mielissään, että hän niin yksinkertaisella tavalla oli taaskin siirtänyt yhden edesvastauksen omilta hartioiltaan minun hartioilleni.
Tänä aamuna olen minä lupaukseni mukaan puhunut Lauralle. Se itsensä hallitseminen — voisin melkein sanoa se tunteettomuus — jonka hän ihmeellisesti oli säilyttänyt sir Percivalin matkan jälkeen, ei kumminkaan kestänyt minun esittäessäni järisyttäviä tietoja hänelle. Hän kalpeni ja alkoi kovasti vapista.
"Ei niin pian!" pyysi hän. "Oi Marian, ei niin pian!"
Pieninkin viittaus hänen puoleltaan oli kyllin minulle. Minä nousin ylös mennäkseni herra Fairlien luo väitelläkseni häntä vastaan vielä kerran Lauran puolesta.
Juuri kun käteni oli lukolla, tarttui hän hameeseeni ja pidätti minut.
"Anna minun mennä!" sanoin minä. "Minä haluan sanoa sedälleni, ett'ei hän ja sir Percival saa joka kohdassa määrätä mielensä mukaan."
Hän huokasi syvään ja piti minua yhä kiinni.
"Ei!" sanoi hän hiljaa. "On myöhäistä Marian — on myöhäistä!"
"Ei minuuttiakaan myöhäistä", vastasin minä. "Kysymys ajan ratkaisemisesta on meidän — ja luota minuun, Laura, minä tiedän valvoa sinun oikeuttasi."
Minä irroitin hänen kätensä puhuessani, mutta samalla kääri hän molemmat kätensä vyötärölleni ja pidätti minua tällä tavoin vielä lujemmin kuin ennen.
"Se tuottaisi meille vielä enemmän levottomuutta ja sekasortoa", sanoi hän. "Seurauksena olisi vihamielisyys Sinun ja setäni välillä, ja sir Percival olisi heti täällä uusine valituksen aiheineen…"
"Sitä parempi!" huudahdin minä kiivaasti. "Kuka huolii hänen valituksistaan? Täytyykö Sinun kärsiä kuoliaaksi asti noudattaaksesi hänen tahtoansa? Ei kukaan mies maailmassa ansaitse sellaista uhrausta meiltä naisilta. Miehet ovat vain meidän viattomuutemme, meidän rauhamme vihollisia, he vetävät meidät pois vanhempaimme kodista, sisariemme rakkaudesta — he vaativat meidän itsemme ruumiinemme sieluinemme ja sitovat meidät turvattomat olennot itseensä, niinkuin he sitovat koiran koppiinsa. Ja mitä antavat parhaimmatkin heistä meille korvaukseksi? Anna minun mennä, Laura — minä tulen hulluksi ajatellessani tätä!"
Kyyneleet — viheliäiset, heikot levottomuuden ja katkeruuden naiskyyneleet vierivät silmistäni. Hän hymyili suruisesti ja piti nenäliinaansa kasvojensa edessä salataksensa minun heikkouteni puuskaa — tätä heikkoutta, jota hän tiesi minun niin syvästi halveksivan.
"Oi, Marian!" sanoi hän. "Itketkö Sinä? Ajatteleppas, mitä Sinä sanoisit minulle, jos me vaihtaisimme asemaa, ja nämä kyyneleet olisivat minun? Kaikki rohkeutesi ja uhrautuva hellyytesi ei voi muuttaa sitä, mikä täytyy tapahtua ennemmin tai myöhemmin. Anna setäni tehdä, miten häntä miellyttää. Älkäämme enää olko levottomia ja epäröiviä, kun minä sen jollakin uhrauksella voin estää. Sano, että tahdot elää luonani, kun olen naimisissa — äläkä sano sen enempää."
Mutta minä sanoin vielä enemmän. Minä tukahdutin kyyneleeni, jotka vain surettivat häntä, enkä säästänyt rukouksia enemmän kuin järkisyitäkään. Se ei kuitenkaan hyödyttänyt mitään. Kaksi kertaa täytyi minun toistaa lupaukseni olla hänen luonansa hänen naimisissa ollessaan, ja sen jälkeen teki hän minulle aivan odottamatta kysymyksen, joka käänsi minun suruni ja osanottoni häntä kohtaan aivan toiselle taholle.
"Polesdeanissa ollessamme", sanoi hän, "sait Sinä kirjeen, Marian…"
Hänen muuttunut äänensä, se nopea tapa, jolla hän katsoi minusta poispäin ja kätki kasvonsa minun olkapäähäni, se epäilys, joka mykisti hänen suunsa, ennenkun hän oli ennättänyt lopettaa ajatuksen — kaikki tuo sanoi minulle, ketä hän ajatteli.
"Minä uskoin, Laura, ett'emme me koskaan puhuisi hänestä enää", vastasin minä ystävällisesti.
"Sinä olet saanut kirjeen häneltä?" kysyi hän yksipäisesti.
"Olen", vastasin minä, "olenpa niinkin, koska Sinä kerran ehdottomasti tahdot tietää sen."
"Aiotko kirjoittaa hänelle taaskin?"
Minä epäröin. Minä olen kartellut puhumasta hänelle Walter Hartrightin lähdöstä Englannista ja kuinka minun toimenpiteeni auttaa häntä hänen uusissa toiveissaan ja suunnitelmissaan ovat saattaneet minut tuntemaan tämän asian. Mitä pitäisi minun vastata? Hän on matkustanut sinne, mihin eivät mitkään kirjeet voi saapua hänen perästään lyhyemmässä kuin muutamien kuukausien, niin, ehkäpä vuodenkin ajassa.
"Jos minä vieläkin kirjoittaisin hänelle", sanoin minä vihdoinkin, "niin mitä tahdot, Laura?"
Hänen poskensa tuli tulikuumaksi minun olkapäätäni vasten ja hän kääri vapisten kätensä lujemmin ympärilleni.
"Älä kirjoita hänelle mitään joulukuun kahdennestakymmenestätoisesta päivästä", kuiskasi hän. "Lupaa minulle, Marian, — minä rukoilen sinua — lupaa minulle, ett'et edes mainitse minua ensi kerran kirjoittaessasi hänelle."
Minä lupasin tämän. Eivät mitkään sanat voi kuvata, millä tuskalla minä lupasin. Hän irroitti sen jälkeen kätensä minusta, meni ikkunan luo ja katseli ulos selkä minuun käännettynä. Minuutin kuluttua puhui hän uudelleen, mutta kääntymättä minuun päin tai näyttämättä kasvojaan edes vilaukseltakaan.
"Menetkö setäni luo nyt?" kysyi hän. "Tahdotko sanoa hänelle, että minä suostun siihen määräykseen hääpäivääni nähden, jonka hän katsoo parhaaksi. Älä epäröi menemästä luotani, Marian. Tekee minulle hyvää saada olla yksin."
Minä menin. Jos minä vain tahtoni voimalla olisin voinut riistää herra Fairlien ja sir Percival Glyden maailman äärimmäisille rajoille, olisin minä silmänräpäystäkään epäilemättä tehnyt sen. Minun onnettoman uhmaava luonteeni oli minulle nyt kumminkin hyväksi avuksi. Minä olisin kadottanut kaiken käsityksen ja ratkennut katkeraan itkuun, jollei tuntemani harmi olisi tukahduttanut kyyneleitäni. Kiivain askelein kiiruhdin minä herra Fairlien luo, sanoin hänelle niin törkeästi kuin voin: "Laura suostuu joulukuun 22:seen päivään" — ja kiiruhdin pois odottamatta vastausta. Minä paukautin oven rajusti lukkoon perästäni ja toivon saattaneeni herra Fairlien hermoston epäkuntoon koko loppupäiväksi.
Marraskuun 28 päivänä. — Aamulla luin minä taaskin läpi Hartright-raukan jäähyväiskirjeen. Eilisestä saakka olen epäröinyt, menettelenkö minä oikein harkitusti salatessani Lauralta hänen matkaansa.
Mutta luulen kumminkin sen olevan parasta. Se, mitä hän kirjeessään mainitsee Keski-Amerikaan aiotun retkikunnan valmistuksista, osoittaa, että sen johtaja varoo vaaroja ja vastoinkäymisiä. Jos tieto siitä saattaa minut levottomaksi, niin kuinka se sitten vaikuttaisi Lauraan? On raskasta kyllä tietää, että hänen matkansa riistää meiltä ystävän, jonka uskollisuuteen me voisimme turvallisimmin luottaa hädän hetkenä, jos tämä hetki joskus tulee ja tapaa meidät avuttomina. Mutta on kumminkin vielä pahempaa tietää hänen lähteneen luotamme kärsimään epäterveellisen ilmanalan, villin maan ja lakia vailla olevan yhteiskunnan vaaroja. Varmaan olisi julmaa sanoa tämä Lauralle olematta lujasti pakotettu siihen.
Minä epäröin, eikö minun minun pitäisi vieläkin ottaa askel edemmäksi ja polttaa kirje, ett'ei se mahdollisesti joutuisi vääriin käsiin. Se ei sisällä ainoastaan lausuntoja Laurasta, jotka täytyy jättää Walter Hartrightin ja minun salaisuudeksi, mutta siinä on myöskin vakuutus, epäluulo — niin sitkeä, selittämätön ja levottomuutta herättävä että häntä salaisesti vartioidaan Limmeridgestä lähtönsä jälkeen. Hän janoo nähneensä ne kaksi outoa miestä, jotka seurasivat häntä Lontoon kaduilla, myöskin Liverpoolin laiturilla väkijoukossa, joka tunkeili katsellakseen retkikunnan laivaan menoa, ja hän vakuutti vakuuttamalla, ett'ei hän ollut kuullut Anna Catherickin nimeä lausuttavan takanaan astuessaan laivaan. Hänen omat sanansa ovat tällaiset: Varmaa on, että näillä tapahtumilla on suuri merkitys. Salaperäinen suhde Anna Catherickiin ei vielä ole selvitetty. Kenties ei hän koskaan enää tule minun tielleni; mutta jos hän joskus tulee Teidän lähettyvillenne, neiti Halcombe niin käyttäkää tilaisuutta paremmin hyväksenne kuin minä olen käyttänyt. Minä puhun täysimmästä vakuutuksestani ja pyydän Teitä muistamaan, mitä minä sanon. Nämä olivat hänen omat sanansa. Minä en unhota niitä koskaan. Muistoni kätkee Hartrightin jokaisen sanan, jolla on merkitystä Anna Catherickiin nähden. Mutta on vaarallista kätkeä tämä kirje. Sattuma voi sen saattaa vieraiden henkilöiden käsiin, jos minä sairastuisin, jos minä kuolisin. — Parempi silloin polttaa se heti, niin ompahan ainakin vähemmän huolta.
Se on poltettu. Hänen jäähyväiskirjeensä — kenties viimeinen, minkä hän minulle milloinkaan kirjoittaa — tuhka on mustana uunissa. Onko tämä surullinen kertomus loppunut? Ah, ei, ei ole loppunut — varmaankaan ei se ole voinut loppua!
Marraskuun 29 päivänä. — Häävalmistukset ovat alkaneet. Ompelijatar on saapunut ottamaan vastaan tilaukset. Laura on kylmä ja täysin välinpitämätön tähän asiaan nähden, jolla tavallisesti ei suinkaan ole vähäinen merkitys naisten persoonallisissa harrastuksissa. Hän antaa minun ja ompelijattaren määrätä kaikki. Olisipa Hartright-raukka ollut se puoliso, jonka hänen isänsä olisi määrännyt hänelle, kuinka toisin hän silloin olisikaan käsittänyt kaikki! Kuinka tarkka, kuinka oikukas hän silloin olisi ollut — meistä olisi ollut vaikeaa tehdä hänelle mieliksi.
Marraskuun 30 päivänä. Joka päivä tulee tietoja sir Percivalilta. Viime uutinen on, että muutokset hänen kotonaan tulevat kestämään neljä tai kuusi kuukautta, ennenkun kaikki on valmis. Jos maalarit ja seinäpaperien kiinnittäjät voisivat yhtä hyvin luoda onnea kuin komeutta kotiin, niin seuraisin minä hartaudella heidän työtänsä siinä kodissa, joka ennen pitkää tulee olemaan Lauran. Ainoa kohta sir Percivalin kirjeessä, joka nyt voi järkyttää minun välinpitämättömyyttäni hänen kaikkien suunnitelmainsa suhteen, oli hänen tekemänsä ehdotus häämatkasta. Hän esittää, että kun Lauran terveys on heikko ja talvi uhkaa tulla ankara, he matkustaisivat Roomaan ja pysähtyisivät Italiaan ensi kesän alkuun asti. Jos tätä suunnitelmaa ei hyväksytä, on hän valmis tulevan talvikauden olemaan Lontoossakin, jossa hänellä tosin ei ole omaa huoneustoa, mutta jossa hän tulisi hankkimaan parhaimman asunnon, minkä hän mahdollisesti saisi.
Asettuessani persoonallisesti aivan syrjälle kysymystä ratkaistaessa — joka on minun velvollisuuteni, mitä minun ei tule unhottaa — en minä silmänräpäystäkään epäile puoltaa ensinmainittua ehdotusta. Missä tapauksessa tahansa on ero minun ja Lauran välillä välttämätön. Jos he matkustavat ulkomaille, tulee tämä ero pitemmäksi, kuin jos he pysähtyvät Lontooseen. Kumminkin on ennen kaikkea otettava huomioon etu, että Laura saa viettää talven lämpimässä ilmanalassa ja ensi kerran elämässään matkustaa maahan, jossa on niin paljon luonnon ja taiteen rikkauksia ja joka siten ehkä sovittaisi hänet tyytymään kohtaloonsa. Hän ei välitä Lontoon loistavista ja pintapuolisista huvituksista. Ne tekisivät vain hänen elämänsä avioliitossa yhä ilottomammaksi. Minä pelkään hänen avioliittonsa alkua enemmän kuin minä voin kuvata, mutta minun mielestäni pilkahtaa kumminkin jokin toive hänelle, jos hän saa matkustaa — ei, jos hän jää kotiin.
On niin kummallista lukiessani läpi kirjoittamaani ja huomatessani, kuinka minä olen puhunut Lauran avioliitosta ja erostamme aivankuin puhutaan päätetystä asiasta. Näyttää minusta niin kylmältä, niin välinpitämättömältä jo voida katsoa tulevaisuutta niin kauhean levollisesti, kun määräpäivä on niin lähellä. Ennenkun kuukausi on kulunut, on Laura sir Percivalin eikä minun! Hänen Lauransa! Minä voin yhtä vähän selvästi käsittää näiden sanojen merkitystä — minä tunnen itseni melkein yhtä surun sortamaksi kirjoittaessani hänen häistänsä, kuin jos minä kirjoittaisin hänen kuolemastaan.
Joulukuun 1 päivänä. — Surullinen päivä! Päivä, jonka pituutta minulla ei ole sydäntä kuvata. Oltuani heikkouden takia pakotettu eilisiltana lykkäämään keskustelun, katsoin minä nyt tänä aamuna välttämättömäksi puhua Lauralle aiotusta Italian matkasta.
Täysin vakuutettuna, että minä olisin hänen matkassaan, minne hän menisikin, tuli lapsi-raukka — sillä lapsi hän on vielä monessa suhteessa — melkein onnelliseksi kuvitellessaan saada nähdä kaiken Florensin, Rooman ja Neapelin ihanuuden. Minun sydämmeni oli pakahtua, kun minun täytyi poistaa hänen kuvitelmansa ja esittää kova totuus. Minun täytyi sanoa hänelle, ett'ei yksikään mies siedä kilpailijaa, ei edes naispuolista, jakamaan hänen puolisonsa hellyyttä avioliiton alussa, menköön se sittemmin miten tahansa. Minun täytyi valmistaa häntä siihen, että ainoa mahdollisuus minun saada pysyvä koti hänen luonaan riippuu aivan yksinkertaisesti siitä, ett'en minä herätä sir Percivalin epäluuloa ja mustasukkaisuutta tuppautumalla pienimmässäkään tapauksessa heidän väliinsä; riippuu siitä, että minä nautin hänen puolisonsa suurempaa luottamusta. Pisara pisaraltaan valoin minä tätä maailman halpamielistä, huonoa viisautta puhtaaseen, viattomaan mieleen jokaisen jalomman tunteen sisässäni vastustaessa tätä surullista tehtävääni. Nyt se on mennyt. Hän on oppinut kovan, välttämättömän läksyn. Hänen nuoruutensa kuvitelmat ovat poissa, ja minä olen ne riistänyt. Parempi kumminkin, että minä olen tehnyt sen kuin hän — tämä on minun ainoa lohdutukseni.
Edellinen ehdotus on siis hyväksytty. He matkustavat Italiaan, ja minä puuhaudun heidän poissa ollessaan sir Percivalin suostumuksella ottamaan heitä vastaan heidän kotonaan ja jäämään heidän luoksensa heidän palattua Englantiin. Sanalla sanoen: minun täytyy ensi kerran elämässäni pyytää persoonallista suosiota mieheltä, jonka kanssa minä kaikkein vähimmän haluaisin olla tekemisissä. Samapa se! Mielestäni minä voisin tehdä vieläkin enemmän Lauran vuoksi.
Joulukuun 2 päivänä. — Tarkemmin ajatellen huomaan minä itse aina lausuvani ajatukseni sir Percivalista epäedullisin lausumatavoin. Asian uuden käänteen takia tahdon minä ja täytyy minun voittaa vastenmielisyyteni häntä kohtaan. Minä en käsitä, kuinka se ensin alkoi itää sielussani. Varmaa on, ett'ei sitä koskaan ennen siellä ollut.
Onkohan Lauran vastenmielisyys tulla hänen puolisokseen saattanut minut vihamieliseksi häntä kohtaan? Onkohan Hartrightin selvään lausuttu vastenmielisyys vaikuttanut minuun aivan aavistamattani? Onko kenties Anna Catherickin kirje vieläkin herättämässä minussa salaista epäluuloa huolimatta sir Percivalin selityksestä ja siitä todistuksesta, jonka minä olen saanut sen totuudesta? Minä en voi selittää, kuinka tämä uusi tunne on syntynyt minussa; ainoa, mistä olen vakuutettu, on velvollisuuteni — nyt kahdenkertaisessa merkityksessä — olla suututtamatta sir Percivalia väärällä epäilyllä. Jos on tullut minulle sellaiseksi tavaksi aina kirjoittaa hänestä yhtä epäedullisesti, niin täytyy minun, niin tahdon minä voittaa tämän onnettoman taipumuksen, vaikkakin tämä yritys pakottaisi minut olemaan avaamatta päiväkirjaani kertaakaan ennen häitä. Minä olen kovin tyytymätön itseeni — en tahdo enää kirjoittaa tänään.
* * * * *
Joulukuun 16 päivänä. Kaksi viikkoa on kulunut ilman että minä olen edes avannut päiväkirjaani. Olen kauvan kyllä kaivannut tätä tehtävää ja toivon nyt sen voivani tehdä reippaammalla ja paremmalla mielialalla, mikäli se koskee sir Percivalia.
Kuluneesta kahdesta viikosta ei ole paljon sanottavaa. Melkein kaikki ommeltava on järjestyksessään, ja uudet matka-arkut ovat saapuneet Lontoosta. Laura-raukkani on alituiseen luonani, ja eilen kun ei kumpikaan meistä voinut nukkua, hiipi hän luokseni. "Minä kadotan Sinut pian, Marian", sanoi hän. "Minun täytyy olla luonasi niin paljon, kuin minä voin."
Heidät vihitään Limmeridgen kirkossa eikä, taivaan olkoon kiitos, ketään naapuria tilaisuuteen kutsuta. Ainoana vieraana tulee olemaan vanha ystävämme herra Arnold Polesdeanista. Hän tulee esiintymään morsiamen isänä, sillä Lauran sedän terveys on liian arka hänen uskaltaakseen tähän huonoon ilmaan. Jos minä en olisi päättänyt tästä päivästä katsoa vain kaikkea hyvässä valossa, niin olisi Lauran miespuolisten sukulaisten puute hänen elämänsä tärkeimpänä hetkenä tehnyt minut katkeraksi ja epäluuloiseksi tulevaisuuteen nähden. Mutta minä olen lakannut olemasta katkera ja epäluuloinen — ainakin lakannut kirjoittamasta päiväkirjaani sekä yhtä että toista tässä suhteessa.
Sir Percival saapuu huomenna. Hän esitti, jos me tahtoisimme seurata ankaraa etikettiä, että kirjoitettaisiin meidän kirkkoherrallemme ja pyydettäisiin hänen saada oleksia pappilassa tuon lyhyen ajan ennen häitä. Nykyisissä olosuhteissa ei enemmän herra Fairlie kuin minäkään katsonut tuota välttämättömäksi. Täällä meidän villeillä nummillamme ja suurissa, yksinäisissä huoneissamme lienemme toki riippumattomia niistä pikkumaisista epäilyksistä, jotka vaivaavat ihmisiä muissa paikoin. Minä kirjoitin sir Percivalille ja kiitin häntä hänen hienotunteisuudestaan, mutta pyysin häntä vanhan tavan mukaan käyttämään entisiä huoneitaan Limmeridge-Housessa.
Joulukuun 17 päivänä. — Hän tuli tänään. Mielestäni näyttää hän hieman väsyneeltä ja levottomalta, mutta hän keskustelee ja nauraa, kuin olisi hän erinomaisella tuulella. Hän toi mukanaan muutamia kauniita koristuksia häälahjaksi, jotka Laura vastaan otti suurella kiitollisuudella ja — kuten ainakin päältä päin näytti — täydellisesti itsensä hilliten. Ainoa todistus siitä taistelusta, jota hänen täytyy kestää säilyttääkseen levollisuutensa tänä koetusaikana, näyttäytyy kiivaassa vastenmielisyydessä jäädä joskus yksin. Sen sijaan, että hän ennen vetäytyi omaan huoneeseensa, näyttää hän nyt pelkäävän olla siellä yksinänsä. Kun minä tänään aamiaisen jälkeen menin huoneeseeni ottaakseni hatun kävelylle lähtöä varten, pyysi hän saada seurata minua, ja ennen päivällistä avasi hän meidän huoneittemme välisen oven voidaksemme puhella toistemme kanssa pukeutuessamme. "Anna minulle aina tekemistä", sanoi hän. "Anna minulle aina jotakin seuraa. Älä anna minulle aikaa ajatella — ainoastaan sitä pyydän Sinulta, Marian — älä anna minulle aikaa ajatella."
Tämä hänen surullinen muutoksensa lisää vain hänen viehättäväisyyttänsä sir Percivalin silmissä. Hän tulkitsee sen huomatakseni eduksi itselleen. Lauran poskilla on kuumemainen punerrus, hänen silmissään loiste, jonka sir Percival luulee olevan hänen palaavan kauneutensa ja iloisuutensa merkkinä. Laura keskusteli pöydässä tänään sellaisella eloisuudella ja suruttomuudella, niin teeskennellysti ja niin vasten luonnettansa, että minä kaikessa hiljaisuudessa toivoin voivani saada hänet vaikenemaan ja viedä hänet kanssani pois. Sir Percivalin hämmästys ja ihastus näytti olevan kuvaamaton. Se levottomuus, jonka minä hänen tullessaan olin huomannut hänen kasvoistaan, katosi täydellisesti, ja hän näytti minunkin silmissäni olevan hyvästikin kymmenen vuotta nuorempi, kuin hän todellisuudessa oli.
Sitä ei voi kieltää — vaikka merkillinen itsepäisyys estää minua sitä näkemästä — mutta sitä ei voi kieltää, että Lauran tuleva puoliso on varsin kaunis mies. Säännölliset piirteet ovat alkaakseni varsin suuri etu — ja hänellä on ne. Vieläpä tukan puutekin, kun se, kuten hänellä, on vain otsapuolella, sopii pikemmin hyvin kuin huonosti miehelle, sillä otsa tulee korkeammaksi ja muoto saa miettivämmän ilmeen. Kevyet, miellyttävät liikkeet, väsymättömän miellyttävä seurustelutapa ja tavaton kyky pitää yllä keskustelua — kas siinä kieltämättömiä ansioita, ja ne hänellä oli. Herra Gilmorea, joka ei tuntenut Lauran salaista rakkautta, ei suinkaan pidä moittia, kun hän lausui kummastuksensa, että Laura voi katua kihlaustansa. Jokainen meidän vanhan ystävämme sijassa olisi ajatellut samalla tavalla. Jos minut tällä hetkellä pakotettaisiin sanomaan suoraan, mitkä virheet minä olen huomannut sir Percivalissa, niin voisin minä mainita vain kaksi. Toinen on hänen alinomainen levottomuutensa ja liikkuvaisuutensa — joka tosin voi saada varsin luonnollisen selityksensä tavattoman voimakkaassa luonteessa. Toinen on hänen lyhyt, kova, epäystävällinen tapansa puhutella palvelusväkeä — kenties vain alusta ruma paha tapa. Ei, minä en voi tai tahdo kieltää sitä. — Sir Percival on varsin kaunis ja miellyttävä mies. Kas niin! Nyt olen minä vihdoinkin kirjoittanut sen ja olen hyvilläni, että se on tehty.
Joulukuun 18 päivänä. — Kun minä nyt aamupäivällä tunsin itseni väsyneeksi ja alakuloiseksi, jätin minä Lauran ja rouva Veseyn lähteäkseni kunnon kävelylle, jonka minä viime aikoina olen niin laiminlyönyt. Minä läksin sille kuivalle, raikkaalle tielle, joka yli nummen johtaa Todds-Corneriin. Käveltyäni noin puolisen tuntia hämmästyin minä kovin nähdessäni sir Percivalin tulevan siltä taholta, jossa vuokratalo oli. Hän tuli nopein askelin ja kieputteli kävelykeppiänsä ilmassa; päätään piti hän korkealla kuten tavallisesti ja metsästysnuttunsa liehui auki tuulessa. Kohdatessamme sanoi hän minulle heti olleensa Todds-Cornerissa kysymässä rouva Toddilta, oliko hän sir Percivalin viime käynnin jälkeen Limmeridgessä kuullut mitään Anna Catherickistä.
"Teille vastattiin luonnollisesti, ett'ei hänestä mitään oltu kuultu?" kysyin minä.
"Niin, ei mitään", vastasin minä. "Minä alan vakavasti peljätä, että hän on joutunut meiltä hukkaan. Te ette kenties sattumalta voi sanoa", jatkoi hän ja katsoi tarkkaavasti minuun, "voisiko tuo taiteilija — herra Hartright — antaa meille joitakin tietoja?"
"Hän ei ole enemmän kuullut hänestä kuin nähnytkään häntä lähdettyään
Cumberlandista", vastasin minä.
"Varsin ikävää", sanoi sir Percival odotuksessaan pettyneen miehen näköisenä ja samalla kertaa vapautuneena levottomuudestaan. "On mahdotonta sanoa, mitkä onnettomuudet ovat tuota ihmisraukkaa kohdanneet. Minä olen sanomattoman alakuloinen huomatessani, että kaikki minun puuhani hankkia hänelle taaskin sitä turvaa ja hoitoa, jota hän niin hyvin tarvitsee, menevät myttyyn."
Tällä kertaa näytti hän todellakin huolestuneelta. Minä lausuin muutamia osanottavia sanoja, ja me puhuimme sen jälkeen aivan muista asioista palatessamme kotiin. Taaskin olin minä odottamatta kohdatessani häntä nummella havainnut hänen luonteessaan vielä kauniin piirteen. Tekihän hän varsin hyväntahtoisesti ja epäitsekkäästi ajatellessaan niin lähellä häitään Anna Catherickia ja käydessään koko tuon pitkän tien Todds-Corneriin hankkiakseen tietoja hänestä silloin, kun hän paljon mieluummin olisi voinut viettää aikansa Lauran seurassa. Käsittäessäni, että hänen menettelytapansa ainoa vaikutin oli puhdas ihmisyys, näyttää hänellä tavattomassa määrässä olevan hyväntahtoisuutta, josta hän ansaitsee kauniin kiitoksen. No niin, minä tahdon antaa hänelle kauniin kiitoksen — ja sillä on se asia kyllin käsitelty.
Joulukuun 19 päivänä. Olen tehnyt vielä useampia havaintoja sir
Percivalin tyhjentymättömästä hyveiden varastosta!
Tänään lausuin minä muutamia sanoja aikomastani asettumisesta hänen rouvansa luo heidän palattuansa Englantiin. Tuskin olin minä ehtinyt viitata siihen, kun hän jo lämpimästi tarttui minua käteen ja sanoi, että minä täten olin tehnyt hänelle juuri sen tarjouksen, jonka hän puolestaan oli halunnut saada tehdä minulle. Minä olisin juuri se seura, jota hän ennen kaikkea muuta toivoi vaimollensa, ja hän pyysi minun olemaan vakuutetun siitä, että minä osoitin hänelle todellisen suosion esittäessäni hänelle tullakseni Lauran luo hänen avioliittonsa jälkeen ja jäädessäni hänen luokseen, aivan samoin kuin minä olen tähänkin asti tehnyt. Kiitettyäni sekä Lauran että omasta puolestani häntä hänen ystävällisyydestään ja hienoudestaan meitä kohtaan, aloimme me keskustella heidän häämatkastaan ja siitä Roomassa olevasta englantilaisesta seurapiiristä, jolle Laura olisi esitettävä. Hän luetteli useiden ystävien nimiä, joita hän odotti tapaavansa talven kuluessa. Mikäli minä muistan, olivat he kaikki englantilaisia lukuunottamatta yhtä. Tämä oli kreivi Fosco.
Kreivin nimen mainitseminen ja tieto, että hän ja hänen puolisonsa luultavasti tapaisivat äskenvihityt mannermaalla, asetti ensi kerran Lauran avioliiton määrättyyn edulliseen valaistukseen. Sehän tulisi luultavasti keinoksi sovittaa monivuotinen riitaisuus perheen keskuudessa. Tähän asti oli rouva Fosco suvainnut täydellisesti unhoittaa kaikki tädin velvollisuutensa Lauraa kohtaan yksinomaan harmista herra Fairlie-vainajan menettelyn johdosta perintökysymyksessä. Nyt ei hän kuitenkaan voi jatkaa samalla tavalla. Sir Percival ja kreivi Fosco ovat vanhoja ystäviä, eikä heidän rouvallaan ole muuta valittavana kuin seurustella rauhallisesti keskenään. Kreivitär Fosco oli naimattomana yksi häikäilemättömimpiä naisia, joita koskaan olen tuntenut, oikukas, vaatelias ja turhamainen siihen määrään, että se näytti suorastaan naurettavalta. Jos hänen miehensä on onnistunut saattaa hänet järkiinsä, ansaitsee hän koko suvun tunnustuksen — ja ensi aluksi saa hän minun tunnustukseni.
Olen tullut kovin uteliaaksi oppiakseni tuntemaan kreivin. Hän on sir Percivalin luotettavin ystävä ja juuri tämän vuoksi herättää hän minun suurinta mielenkiintoani. Ei Laura enkä minäkään ole koskaan nähnyt häntä. Kaikkiaan olen kuullut hänestä, että hänen läsnäolonsa Trinita del Montessa Roomassa useita vuosia sitten pelasti sir Percivalin joutumasta ryöstön ja murhan uhriksi; hän saapui juuri ratkaisevimpana hetkenä, kun vapaaherraa oli haavoitettu käteen — kenties olisi hän seuraavassa silmänräpäyksessä saanut tikarinpiston sydämmeensä. Minä muistan myöskin, että kreivi, herra Fairlie-vainajan tehdessä kohtuuttomia vastaväitteitään sisarensa aikoman avioliiton johdosta, kirjoitti hänelle varsin tyynen ja järkevän kirjeen asiasta, mikä kirje, häpeä sanoakin, jäi vastaamatta. Kaiken kaikkiaan tiedän minä tämän sir Percivalin ystävästä. Haluaisin tietää, tuleeko hän koskaan Englantiin. Ja pidänkö minä silloin hänestä?
Kynäni kiitää paperilla tyhjissä arvailuissa. Tahdon palata tosiasioihin. On varmaa, että Lauran tuleva mies hyväksyi ehdotukseni oleskella Lauran luona ei ainoastaan ystävällisesti, vaan veljellisestikin. Minä olen vakuutettu ett'ei sir Percivalilla ole syytä nurkua minun tähteni, jos vain minä voin jatkaa samoin, kuin olen alkanut. Olen jo selittänyt hänen olevan kauniin, miellyttävän, täysin osanottavaisen onnetonta kohtaan, veljellisen hellän minua kohtaan. Niin, todellakin! Tuskinpa tunnen enää itseäni uudessa suhteessani sir Percivalin innokkaimpana ystävänä.
Joulukuun 20 päivänä. — Minä vihaan sir Percivalia! Minä epäilen varmasti hänen liukkaita kasvojen eleitänsä. Minä pidän häntä kovin epämiellyttävänä, kiivaana ja kerrassaan sydämettömänä. Eilisiltana tulivat vihittävien käyntikortit. Laura avasi käärön ja näki ensi kerran tulevan nimensä painettuna. Sir Percival kumartui tuttavallisesti hänen olkapäänsä yli ja katseli uusia kortteja, joissa jo oli neiti Fairlie vaihdettu lady Glydeksi — hymyili kamalimman itsetyytyväisesti ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa. Minä en tiedä, mitä se oli — Laura on kieltäytynyt sanomasta minulle sitä — mutta minä näin hänen kasvoilleen levenevän sellaisen kuoleman kalpeuden, että minä pelkäsin hänen pyörtyvän. Sir Percival ei huomannut mitään; hän ei näyttänyt piittaavan siitä tuskasta, jonka hän tuotti Lauralle. Kaikki minun entiset vastenmielisyyden tunteeni häntä vastaan heräsivät heti uuteen voimaan, eivätkä ne tunnit, jotka sittemmin kuluivat, voineet vähintäkään hälventää niitä. Minä tunnen nyt olevani harkitsemattomampi ja väärempi häntä kohtaan kuin koskaan ennen. Kolmella sanalla sanottuna — kuinka raskasta onkaan niitä kirjoittaa — mitä vihaan häntä!
Joulukuun 21 päivänä. — Kuinka tämä tuskan aika on voinut heikontaa ajatuskykyäni! Viime päivinä olen minä kirjoittanut miettimättömän mielihyvän äänilajissa, jonka Jumala tietää kaukana olevan minun mielestäni ja joka saa minut hämmästymään katsellessani päiväkirjaani.
Kenties on Lauran kuumeinen eloisuus tarttunut minuunkin viime viikolla. Jos niin on, on kohtaus jo mennyt ohi, ja minä tunnen mieleni jälkeenpäin aivan kummalliseksi. Kumma päähänpisto on eilisillasta saakka vallannut minut, että tapahtuu jotakin, joka ehkäsee avioliiton. Mikä on voinut loitsia tämän omituisen mielikuvitelman? Onko se epäsuora tulos levottomuudestani Lauran tulevaisuudesta? Vai onko se voinut, itsenikään tietämättä, aiheutua siitä lisäytyvästä levottomuudesta ja ärtyisyydestä, joka sir Percivalissa kehittyy sitä mukaa, kuin hääpäivä lähenee? En tiedä muuta kuin että minulla on tämä aavistus, joka varmaankin on väärin kaikista, mikä nykyisissä oloissa naisaivoissa voi kehkeytyä kuinka koetankin, en voi käsittää sen syytä.
Tämä viime päivä on ollut pelkkää sekasortoa ja kurjuutta. Kuinka voin minä kirjoittaa siitä? Minun täytyy kuitenkin kirjoittaa. Kaikki muu on parempi kuin vaipua näihin synkkiin mietiskelyihin.
Meidän kunnon rouva Veseymme, jonka me kaikki melkein olemme unhottaneet tänä aikana, sai meidät heti aamulla vuodattamaan kyyneleitä aavistamatta itse mitään. Hän on salaisuudessa työskennellyt useampia kuukausia valmistaakseen lämpimän Shetland-saalin rakkaalle oppilaalleen — yritys joka oli suuri ja hämmästyttävän vaikea hänen ikäiselleen ja hänen elämäntapoihinsa tottuneelle naiselle. Hän jätti lahjan tänä aamuna, ja lämminsydämminen Laura-raukkani, joutui täydellisesti mielenliikutuksen valtaan, kun hänen uskollinen, vanha ystävänsä ylpeällä mielihyvällä ripusti saalin hänen hartioillensa. Minä olin tuskin ehtinyt rauhoittaa heidät molemmat ja pyyhkiä omat kyyneleeni, kun minä sain kutsun saapua herra Fairlien luo saadakseni kunnian kuulla pitkän kertomuksen siitä, kuinka hän oli ajatellut kaiken tapahtuvan hääpäivänä, niin ettei hänen kallis leponsa häiriintyisi.
"Suloinen Lauramme" saisi muistolahjan häneltä — ruman sormuksen, jossa hänen hellän setänsä hius on koristeena jalokiven asemesta ja ranskankielinen kaiverrus ikuisesta ystävyydestä. — "Suloinen Lauramme" saa tämän liikuttavan ystävyyden todisteen minun kädestäni, siksi että hänellä olisi kyllin aikaa toipua kiihkeistä tunteistaan, ennenkun hän saapuisi herra Fairlien luo. "Suloinen Lauramme" saisi tulla pikku käynnille hänen luokseen tänä iltana ja olla hyväntahtoisesti panematta toimeen mitään vastenmielistä kohtausta. Huomenna aamupäivällä saisi "suloinen Laura" taaskin tulla hänen luokseen lyhyelle käynnille morsiuspuvussaan ja silloin taas olla hyväntahtoisesti panematta toimeen mitään vastenmielistä kohtausta. Kolmannen kerran saisi "suloinen Laura" pistäytyä vielä kerran sisään ennen lähtöään, mutta häiritsemättä hänen tunteitaan sanomalla, milloin hän lähtisi, ja itkemällä — "laupeudesta, kallein Marian, sinä, joka itse aina olet niin levollinen, niin miellyttävä ja siivo, laita niin, että se käy kyyneleittä!" Minä raivostuin lopulta niin tästä viheliäisestä, itsekkäästä lörpötyksestä tällaisessa tilaisuudessa, että minä varmaankin olisin ravistanut herra Fairlietä sanomalla hänelle muutamia epämiellyttäviä totuuksia, joita hän ei ole koskaan kuullut, ellei herra Arnold Polesdeanista samassa olisi saapunut ja minua niin ollen kutsuttu hoitamaan emännän velvollisuuksiani.
Loppupäivästä ei ole kirjoittamista. Minä en luule kenenkään talossa oikein tietävän, kuinka se kului. Sarja pieniä, joutavia tapahtumia seurasi toisiaan ja sai aikaan sekasortoa mielissä. Hameet, jotka viime hetkenä olivat valmiit, saapuivat nyt, matka-arkut täytettiin ja purettiin ja täytettiin uudelleen; lahjoja saapui läheltä ja kaukaa, ystäviltä ja tuttavilta, ylhäisiltä ja alhaisilta. Kaikki olimme me rasittuneita, kaikki odotimme hermostuneen levottomina huomispäivää. Sir Percival oli ennen muita liian levoton voidakseen olla viittä minuuttia samassa paikassa. Kova, kuiva yskänsä kiusasi häntä enemmän kuin milloinkaan ennen. Hän on käynyt edes ja takaisin, asuinkartanosta ulos ja sisään koko päivän, ja hänet on vallannut sen lisäksi niin tavaton uteliaisuus, että hän on ladellut tulvanaan kysymyksiä niille vieraille, jotka kaikenlaisissa pikku asioissa ovat saapuneet taloon. Ja kaiken tämän lisäksi jäytää sekä Lauraa että minua ajatus, että meidän huomispäivänä täytyy erota, ja sisäinen, yhäti lausumaton pelko, että tämä surullinen avioliitto on tuleva hänen elämänsä onnettomuutta tuottavaksi erehdykseksi ja minun elämäni auttamattomaksi suruksi. Ensi kerran kaikkina näinä vuosina, jotka me niin luottavissa väleissä olemme eläneet keskenämme, olemme me melkein välttäneet katsomasta toisiimme ja molemmanpuolisesta sopimuksesta olemme me koko illan pidättäytyneet puhumasta luottavasti toistemme kanssa. Minä en voi tästä kirjoittaa enempää! Mitä suruja elämä säästäneekään minulle, niin katson minä aina tätä joulukuun 22 päivää elämäni pisimmäksi ja surullisemmaksi päiväksi.
Minä kirjoitan näiden päivien muistelot oman huoneeni yksinäisyydessä myöhään puoliyön jälkeen; äskettäin hiivin minä Lauran luo silmätäkseni häntä hänen pienessä lumivalkoisessa vuoteessaan — tuossa vuoteessa, jota hän on käyttänyt lapsuudestaan saakka.
Siinä lepäsi hän tietämättä, että minä katselin häntä, — rauhallisena, paljon rauhallisempana, kuin minä olin uskaltanut toivoa, mutta hän ei kuitenkaan maannut. Yölampun hämärässä valossa huomasin minä hänen silmäänsä olevan vain puoleksi suljettuina. Kyyneleet loistivat vielä silmäripsissä. Minun pikku muistolahjani — rintaneula vain — oli pöydällä hänen lähellään ynnä rukouskirja ja hänen isänsä pienoiskuva, joka hänellä aina oli äärellään. Minä viivähdin hetkisen hänen päänaluksensa takana ja katselin häntä, kun hän siinä lepäsi toinen käsivarsi ja käsi valkoisella peitteellä, niin hiljaa, niin rauhaisasti, ett'ei hänen yöpukunsa reunuste edes liikahtanut hänen henkäyksestään — minä viivähdin ja katsoin häntä, kuten minä olen katsonut tuhat kertaa ennen, mutta nyt en koskaan saa nähdä häntä enää — ja hiivin sitten taas takaisin huoneeseeni. Rakas sisareni, kuinka turvaton Sinä olet kaikkine rikkauksinesi, kaikkine kauneuksinesi! Se ainoa mies, joka olisi uskaltanut henkensä ja elämänsä palvellaksensa Sinua, on kaukana poissa. Häntä heittelee meri tänä myrskyisenä yönä. Onko Sinulla ketään toista? Ei isää, ei veljeä — ei ketään muuta ihmistä maailmassa kuin se heikko, avuton olento, joka kirjoittaa nämä rivit, joka valvoo Sinua aamuun surun vallassa, jota hän ei voi tyynnyttää, levottoman aavistuksen vallassa, jota hän ei voi voittaa. Oi, mikä kallis aarre jätetäänkin tämän miehen käsiin! Jollei hän hoidakaan sitä hyvin! Jollei hän suojelekaan sitä kaikelta pahalta, mistä hän voisi! — —
Joulukuun 22 päivänä, kello 7. — Myrskyinen, synkkä aamu. Laura on noussut juuri ylös — parempana ja vahvempana nyt hetken saavuttua, kuin hän oli eilen.
Kello 10. — Hän on pukeutunut. Olemme suudelleet toisiamme; olemme luvanneet olla menettämättä rohkeuttamme. Minä olen hetkiseksi vetäytynyt huoneeseeni. Keskellä minun ajatusjuoksuni sekasortoa väikkyy yhäti sama kummallinen mielikuva, että jotakin sellaista tapahtuu, joka ehkäsee avioliiton. Mahtaakohan sir Percivalkin tuntea samoin? Minä voin nähdä ikkunastani, kuinka levottomasti hän kävelee edestakaisin vaunujen väliä oven edustalla. — Kuinka voinkaan kirjoittaa sellaisia hullutuksia! Avioliittohan on päätetty asia. Ennen puolen tunnin kuluttua lähdemme me kirkolle.
Kello 11. — Kaikki on päättynyt. He ovat vihityt.
Kello 3. — He ovat matkustaneet! Olen melkein kyyneleiden sokaisema, — minä en voi kirjoittaa enempää!