I.
[Sieltä ja täältä poisjätetyt kohdat neiti Halcomben päiväkirjasta ovat sellaisia, jotka eivät sisällä mitään Laura Fairliestä tai muista tässä kertomuksessa käsitellyistä henkilöistä.]
Limmeridge-House, marraskuun 8 päivänä.
Tänä aamuna matkusti herra Gilmore.
Hänen puhelunsa Lauran kanssa oli nähtävästi surettanut ja hämmästyttänyt häntä enemmän kuin hän tahtoi tunnustaa. Herra Gilmoren muodosta ja tavasta erotessamme pelkäsin minä huomaavani, että Laura tietämättään on paljastanut hänelle surunsa ja rauhattomuutensa salaisen syyn. Tämä ajatus valtasi minut siihen määrään hänen mentyään, että minä peruutin aikomukseni lähteä sir Percivalin kanssa ratsastamaan ja menin sen sijaan Lauran luo.
Aivan siitä lähtien kuin minä huomasin, kuinka onnettomasti minä olin pettynyt Lauran rakkauden voiman suhteen, olen minä tuntenut itseni epävarmaksi arvostellessani tätä ikävää asiaa. Minun olisi pitänyt huomata, että se hienotunteisuus, se varovaisuus itsensä suhteen ja se ankara kunniantunto, joka niin oli viehättänyt minua Hartright-raukassa ja hankkinut hänelle minun sydämmellisen ystävyyteni ja kunnioitukseni, olivat juuri sellaisia ominaisuuksia, joiden enimmän piti vaikuttaa Lauran luonnostaan jaloon ja tunteelliseen mieleen. Enkä minä kumminkaan aavistanut, ennenkun hän itse minulle sanoi, että tämä uusi tunne oli työntänyt syvälle juurensa. Minä luulin ennen, että aika ja muutos kitkisivät sen — nyt huomaan minä, että se tulee pysymään ja vaikuttamaan häneen koko elämän ajaksi. Tietäessäni niin väärin arvostelleeni tässä tapauksessa, tunnen epävarmaksi itseni kaikessa muussakin. Minä epäilen sir Percivalia huolimatta siitä, että olen saanut varmimmat todistukset. Minä epäröin puhua Lauran kanssa. Tänään aamupäivällä seisoin minä kauan käsi hänen ovensa lukolla epävarmana, tekisinkö minä hänelle ne kysymykset, joiden takia minä olin tullut, vai en.
Minun astuessani huoneeseen käveli hän siellä edestakaisin kiireisin askelin. Hän näytti olevan mielenliikutuksissaan, tuli minua vastaan ja alkoi puhua, ennenkun minä ennätin lausua sanaakaan.
"Minä halusin saada puhua kanssasi", sanoi hän. "Tule istumaan viereeni tähän sohvaan. Marian! minä en voi kestää tätä kauempaa — minun täytyy, minä tahdon tehdä lopun tästä."
Hänen poskillaan oli liian paljon punaa, hänen esiintymisessään liian paljon voimaa ja hänen äänessään liian paljon varmuutta. Pieni Hartrightin maalauksia sisältävä albumi — tämä onnettomuuden kirja, jonka yli hän aina yksin ollen uinailee, oli hänen kädessään. Minä otin sen lempeästi, mutta varmasti häneltä ja panin sen pöydälle syrjään, niin ett'ei hän nähnyt sitä.
"Sano minulle levollisesti, Laura, mitä sinä tahdot", sanoin minä.
"Onko herra Gilmore sinulle jotakin neuvonut?"
Hän pudisti päätänsä. "Ei, ei siinä, mitä minä nyt ajattelen. Hän oli varsin hyvä ja ystävällinen minulle, Marian — ja minä olen pahoillani, että minä saatin itkemällä hänet alakuloiseksi. Minä olen onnettoman heikko — minä en voi ollenkaan hillitä itseäni. Mutta sekä minun itseni että kaikkien muiden tähden täytyy minulla olla rohkeutta tehdä loppu tästä."
"Tarkoitatko rohkeutta tehdä loppu kihlauksestasi?" kysyin minä.
"Ei, Marian", sanoi hän teeskentelemättä, "rohkeutta sanoa totuus."
Hän kääri kätensä minun kaulaani ja painoi hiljaa päänsä minun rintaani vasten. Seinällä vastapäätä meitä oli hänen isänsä valokuva. Minä kumarruin ja näin, että hänen silmänsä olivat kiintyneet siihen, pään levätessä rinnallani.
"Minä en koskaan voi purkaa kihlaustani", jatkoi hän. "Olkoon loppu mikä tahansa, niin täytyy sen olla onneton minulle. Kaikki, mitä minä voin tehdä, Marian, on, ett'en minä tee kärsimystäni vieläkin katkerammaksi sillä muistolla, että minä olen rikkonut lupaukseni ja unhottanut kuolevan isäni sanat."
"Mitä aiot sitten tehdä?" kysyin minä.
"Minä aion sanoa sir Percival Glydelle itselleen asian oikean laidan", vastasi hän, "ja antaa hänen vapauttaa minut, ei siksi, että minä pyydän sitä, vaan siksi että hän tietää kaikki."
"Mitä tarkoitat sinä 'kaikella', Laura? Sir Percival tietää aivan riittävästi, sen hän on sanonut itse minulle, kun hän huomaa, että tämä avioliitto on vastoin sinun tahtoasi."
"Kuinka minä voisin hänelle sanoa vain sen, kun minun isäni suostumuksellaan teki minulle tämän sitoumuksen? Minä olisin ottanut kohtaloni vastaan — ei onnellisena, pelkään minä, mutta kumminkin tyytyväisenä." Hän vaikeni, käänsi kasvonsa minuun päin ja painoi posken poskea vasten. "Minä olisin oikein täyttänyt lupaukseni, Marian, jollei toinen rakkaus olisi versonut sydämmessäni, rakkaus, jota ei siellä ollut minun luvatessani tulla sir Percivalin puolisoksi."
"Laura! Ethän voi alentaa itseäsi tunnustamalla kaikkea hänelle?"
"Minä alentaisin todellakin itseni, jos minä koettaisin voittaa vapauteni salaamalla häneltä, mitä hänellä on täysi oikeus tietää."
"Hänellä ei ole oikeuden varjoakaan tietää sitä!"
"Väärin, Marian, varmasti väärin! Minä en saa pettää ketään ihmistä — kaikista vähimmän sitä miestä, jolle minun isäni antoi minut ja jolle minä annoin itseni." Hän kumartui ja suuteli minua. "Rakas, kallis, sisareni", sanoi hän hiljaa, "sinä olet liian arka minun puolestani, liian ylpeä minusta, ett'et sinä unhota minun suhteeni, mitä sinä et koskaan voisi unhottaa itsesi suhteen. Parempi on, että sir Percival pitää halpana vaikuttimiani, kuin että minä pettäisin häntä ainoallakaan ajatuksella ja olisin sen lisäksi kyllin halpamielinen tavottamaan joitakin etuja salaamalla tämän petollisuuden."
Minä pidin häntä erillään ja katsoin häneen aivan ällistyneenä. Ensi kerran elämässämme olimme me vaihtaneet osia — hän oli päättävä, minä epäröivä.
Minä katselin kalpeita, hiljaisia kasvoja: minä näin niin selvään puhtaan, viattoman sydämmen noissa rakkautta uhkuvissa silmäyksissä, joilla hän katseli minua — ja joutava, inhimillisen heikko varovaisuusohje, joka oli pääsemäisillään huuliltani, kuoli omaan arvottomuuteensa. Minä painoin mykkänä pääni alas. Jos minä olisin ollut hänen asemassaan, niin olisi tuo halveksittava, pikkumielinen ylpeys, joka tekee niin monen naisen surettavaksi, myöskin ollut minun ja saattanut minut säälittäväksi.
"Älä ole tyytymätön minuun, Marian", sanoi hän pettyen minun vaitioloni suhteen.
Ainoa vastaukseni oli painaa hänet lujemmin rintaani vasten. Pelkäsin alkavani itkeä, jos minä puhuisin. Kyyneleeni eivät vuoda niin helposti — ne tulevat melkein kuin miesten kyyneleet nyyhkimisen mukana, mikä mielestäni on repiä minut palasiksi ja mikä kauhistuttaa kaikkia, jotka näkevät minua.
"Minä olen ajatellut tätä monta päivää", jatkoi hän ja kääri minun hiukseni sormiensa ympäri sillä lapsellisella levottomuudella, jota rouva Vesey-raukka vielä tänäkin päivänä kärsivällisesti vaikka turhaan koettaa poistaa hänestä. — "Minä olen ajatellut varsin vakavasti tätä ja olen varma rohkeudestani, sillä omatuntoni sanoo minun tekevän oikein. Salli minun puhua hänen kanssaan huomenna — ja sinun läsnäollessasi, Marian. Minä en sano mitään, mikä on väärin, mitään, jota sinun tai minun tarvitsee hävetä — mutta, oi, kuinka minä tunnen itseni levolliseksi päästyäni vapaaksi tästä salaamisesta! Jos vain minä tunnen, ett'en minä puoleltani joudu syypääksi mihinkään petollisuuteen, ja jos hän on vain kuullut, mitä minä tahdon sanoa, niin menetelköön hän sitten minua kohtaan, miten häntä miellyttää."
Hän huokasi ja nojasi taaskin minun rintaani vasten Synkät aavistukset, millainen tämän kaiken loppu tulisi olemaan, painoivat minun sieluani, mutta vieläkin yhä epäröivänä, kuten viime päivinä olin ollut, sanoin minä hänelle tahtovani tehdä hänen toivomuksensa mukaan. Hän kiitti minua, ja me aloimme kohta puhua muista asioista.
Hän tuli alas päivälliselle ja oli silloin vapaampi ja esiintyi enemmän entisenlaisenansa sir Percivalia kohtaan, kuin minä olin nähnyt hänen tekevän pitkään aikaan. Illalla meni hän pianon luo ja soitti jotain nykyaikaisia, loistavia, pintapuolisia kappaleita. Mozartin vanhoja rakastettavia säveliä, joista Hartright-raukka piti niin paljon, ei hän soita enää koskaan Hartrightin menon jälkeen. Sitä nuottikirjaa ei ole enää nuottitelineellä. Hän on itse ottanut pois sen, ett'ei kukaan hakisi sitä ja pyytäisi häntä soittamaan.
Minä en ollut tilaisuudessa huomaamaan, kuinka se päätös, josta hän aamulla oli puhunut, olisi muuttunut, ennenkun hän sanoi sir Percivalille hyvää yötä — minä kuulin silloin hänen omista sanoistaan, että se oli muuttumaton. Hän sanoi aivan levollisesti toivovansa saada puhua hänen kanssaan aamiaisen jälkeen seuraavana päivänä ja että sir Percival silloin tapaisi hänet minun kanssani hänen huoneessaan. Hänen tätä sanoessaan muuttui väri sir Percivalin kasvoilla, ja minä tunsin hänen kätensä vapisevan hieman, kun hän heti sen jälkeen toivotti minulle hyvää yötä. Seuraava aamu ratkaisi hänen kohtalonsa, ja minä näin, että hän itse tunsi tämän.
Kuten minä tavallisesti aina tein, avasin minä meidän molempien makuuhuoneiden välisen oven sanoakseni Lauralle hyvää yötä, ennenkuin hän nukkui. Kun minä kumarruin alas suudellakseni häntä, näin minä pikku salkun, joka sisälsi Hartrightin maalauksia, puoleksi peittyneenä hänen korvatyynynsä alle, aivan niinkuin hänellä oli lapsena ollessaan tapa kätkeä rakkaimpia leikkikalujaan. Minä en voinut lausua sanaakaan, osoitin vain kirjaa ja pudistin päätäni. Hän ojensi molemmat kädet poskilleni, veti minut alas luokseen ja suuteli minua.
"Anna sen olla siellä ensi yönä", kuiskasi hän. "Huomispäivä tulee ehkä minulle kyllin vaikeaksi. — Kenties saan minä siltä ottaa silloin jäähyväiset ainiaaksi."
Marraskuun 9 päivänä. — Aamun ensi tapahtuma ei ollut omiaan saattamaan minua iloisemmaksi — minä sain kirjeen Walter Hartrightiltä. Se oli vastaus minun kirjeeseeni, jossa minä kerroin, millä tavoin sir Percival puhdisti itsensä niistä epäilyistä, joita Anna Catherickin kirje oli herättänyt. Hän kirjoittaa lyhyesti ja katkerasti sir Percivalin selityksistä ja sanoo vain, ett'ei hänellä ole mitään oikeutta lausua ajatustaan niiden käytöksestä, jotka ovat niin paljon ylempänä häntä. Tämä oli ikävää, mutta se, mitä hän lausuu itsestään, surettaa minua todellakin. Hän sanoo, että hänen pyrkimyksensä päästä vanhoihin tapoihin ja toimiin tulee hänelle päivä päivältään vaikeammaksi eikä helpommaksi, ja hän pyytää minua, jos minä voin vaikuttaa jotain hänen hyväkseen, koettamaan hankkia hänelle jotain tointa, joka voisi pakottaa hänet poistumaan Englannista ja saattamaan hänet uusiin maihin ja uusien ihmisten luo. Minä olen sitä halukkaampi täyttämään hänen pyyntönsä, kun kirje päättyi muutamiin sanoihin, jotka melkein ovat kammottaneet minua.
Kirjoitettuaan, ett'ei hän ole enemmän nähnyt kuin kuullut mitään Anna Catherickistä, lopettaa hän äkkiä tämän aineen ja tekee vain muutamia kummallisia viittauksia, että aina Lontooseen palaamisestaan saakka ovat häntä merkilliset, tuntemattomat miehet vartioineet. Hän myöntää, ett'ei hän voi tätä synkkää epäilyä vahvistaa ilmoittamalla ketään varmaa henkilöä, mutta selittää itse epäilyn hallitsevan häntä öin päivin. Tämä on saattanut minut levottomaksi, koska minusta näyttää, että hänen voimakas rakkautensa Lauraan olisi vaikuttanut häiritsevästi hänen ajatuskykyynsä. Minä kirjoitan heti Lontooseen muutamille äitini vanhoille, vaikutusvaltaisille ystäville esittääkseni hänen toivomuksensa heille. Oleskelupaikan ja toiminnan muutos voivat kenties pelastaa hänet tässä hänen elämänsä vaarallisessa käänteessä.
Oli todellinen lohdutus minusta, kun sir Percival pyydätti anteeksi, ett'ei hän voi tulla aamiaiselle. Hän oli aikaisin juonut kahvinsa omissa huoneissaan ja työskenteli vielä kirjoittaen tärkeitä kirjeitä. Kello 11 olisi hänellä kunnia, jos tunti olisi sopiva, käydä neiti Fairlien ja hänen sisarensa luona.
Silmäykseni olivat kiintyneet Lauran kasvoihin hänen saadessaan tämän tiedon. Kun minä aamulla tulin hänen huoneeseensa, tapasin minä hänet kummastuttavan levollisena ja varmana. Samoin koko aamiaisen aikana. Vielä sittenkin, kun me istuimme yhdessä hänen sohvallaan ja odotimme sir Percivalia, hillitsi hän täydellisesti itsensä.
"Älä ole levoton minun tähteni, Marian", sanoi hän kaikkiaan, "keskustelussa sellaisen vanhan ystävän kuin herra Gilmoren tai sisaren kuten sinun kanssasi saatan minä kenties menettää käsitykseni, mutta en sir Percival Glyden kanssa."
Minä katsoin ja kuuntelin häntä äänettömällä hämmästyksellä. Kaikkina kuluneina vuosina, jotka me olimme yhdessä eläneet niin läheisessä luottamuksessa, oli tuo levollinen voima hänen luonteessaan ollut minulle aivan tuntematon aina siihen asti, kunnes rakkaus oli kutsunut sen eloon ja kärsimys toimintaan.
Kun uunin reunalla oleva kello löi 11, koputti sir Percival ovelle ja astui sisään. Hänen kasvojensa joka piirteessä oli tukahdutetun levottomuuden ja mielenliikutuksen ilme. Kuiva, kova yskä, joka usein kiusaa häntä, tuntui nyt olevan ankarampi kuin koskaan ennen. Hän istuutui pöydän ääreen vastapäätä meitä, ja Laura pysyi minun vieressäni. Minä katselin tarkkaavasti heitä kumpaakin — sir Percival oli Lauraa kalpeampi.
Hän lausui muutamia merkityksettömiä sanoja nähtävästi pyrkien säilyttämään tavallista kevyttä seurustelutapaansa. Mutta hänen äänensä ei ollut oikein varma, eikä hän voinut salata levotonta ilmettä silmissään. Hän tunsi tämän luultavasti itse, sillä hän vaikeni keskellä lausetta ja näkyi luopuvan paljaasta yrityksestä salata kauemmin hämmästymistään.
Tuli hetkisen syvä hiljaisuus, ennenkun Laura puhutteli häntä.
"Minä haluan puhella kanssanne, sir Percival", sanoi hän, "asiasta, joka on mitä suurimmasta merkityksestä meille molemmille. Minun sisareni on läsnä, koska hänen läsnä-olonsa on tukena ja apuna minulle. Hän ei ole lausunut minulle ainoata sanaakaan siitä, mitä nyt sanon, minä puhun omien ajatuksieni mukaan enkä hänen. Minä olen varma, että Te hyväntahtoisesti muistatte tämän, ennenkun puhun enemmän."
Sir Percival kumarsi päätänsä. Niin pitkälle oli Laura tullut ulkonaisesti täysin levollisesti ja vapaasti. Hän katsoi sir Percivaliin, ja sir Percival katsoi häneen. He näyttivät ainakin keskustelun alussa vakavasti päättäneen ymmärtää toisiaan oikein.
"Marianilta olen minä kuullut", jatkoi hän, "tarvitsevani vain lausua toivomukseni, jotta Te vapauttaisitte minut sitoumuksestani. Siinä teitte hienotunteisesti ja jalosti, sir Percival, lähettäessänne minulle sellaisen tervehdyksen. Minä teen Teitä kohtaan vain oikein sanoessani, että minä olen kiitollinen tästä tarjouksesta, ja minä toivon ja uskon tekeväni vain itsellenikin oikein lisätessäni, että minä kieltäydyn käyttämästä sitä hyväkseni."
Sir Percivalin tarkkaavaiset kasvot tulivat nyt levollisemmiksi. Mutta minä huomasin, kuinka hänen toinen jalkansa hiljaa, tasamittaisesti, lakkaamatta liikkui matolla pöydän alla, ja minä olin varma, että hän salaisuudessa oli yhtä levoton kuin ennenkin.
"Minä en ole unhottanut", sanoi Laura, "että Te pyysitte isäni suostumusta, ennenkun Te kunnioititte minua avioliittotarjouksellanne. Kenties muistatte Te myöskin minun sanani, kun minä suostuin sitoumukseemme? Minä uskalsin sanoa Teille, että minun isäni toivomus ja neuvo olivat pääasiallisesti saaneet minun antamaan Teille lupaukseni. Minä tottelin isääni, koska minä aina olin huomannut hänen olevan viisaimman neuvonantajan, parhaimman ja hellimmän suojelijan ja ystävän. Minä olen menettänyt hänet; ainoastaan hänen muistonsa on jäljellä minun rakastettavanani, mutta minun varmaa luottamustani tähän kalliiseen ystävävainajaan ei mikään ole voinut järkähyttää. Minä uskon tällä hetkellä yhtä varmasti kuin koskaan ennen hänen tietäneen, mikä oli parasta, ja hänen tahtonsa ja toivomustensa myöskin täytyvän olla minun."
Hänen äänensä vapisi nyt ensi kerran. Hänen toinen kätensä hiipi levottomasti alas polvelleni ja tarttui minun käteeni. Tuli taas lyhyt äänettömyys, jonka sir Percival lopulta katkaisi.
"Sallitteko minun kysyä", sanoi hän, "olenko minä koskaan näyttäytynyt olevani ansaitsematta sitä luottamusta, jonka omaaminen tähän asti on ollut minun korkein kunniani ja korkein onneni?"
"Minä en ole huomannut mitään moitittavaa Teidän käytöksessänne", vastasi Laura. "Te olette aina kohdellut minua samallaisella hienotunteisuudella ja kunnioituksella. Te olette ansainnut minun luottamukseni, ja mikä on minulle suuremmasta merkityksestä — Te hankitte minun isäni luottamuksen, joka on minun luottamukseni pohjana. Te ette ole antanut minulle mitään aihetta, vaikkapa minä olisin toivonutkin jotain sellaista, pyytääkseni Teitä vapauttamaan minua lupauksestani. Kaiken mitä minä olen sanonut, olen puhunut vain halusta tunnustaa koko sitoumukseni Teihin. Minun kunnioitukseni tätä sitoumusta kohtaan, minun kunnioitukseni isäni muistoa kohtaan ja omaa lupaustani kohtaan — - kaikki tämä kieltää minua itseäni vetäytymästä pois. Jos meidän kihlauksemme purkautuu, täytyy tämän tapahtua aivan kokonaan Teidän tahdostanne, Teidän päätöksestänne, sir Percival — mutta ei minun."
Sir Percivalin levoton jalan liike pysähtyi äkkiä ja hän kumartui nopeasti yli pöydän.
"Minun päätöksestäni?" sanoi hän. "Mitä syytä minulla voisi olla vetäytyä pois?"
Minä kuulin, että Laura alkoi hengittää nopeammin, ja tunsin, että käsi, jota minä pidin omassani, kylmeni. Huolimatta kaikesta, mitä hän oli sanonut minulle ollessamme kahden, aloin minä epäillä hänen voimaansa. Minä petyin.
"On yksi syy, jota minun on varsin vaikea sanoa Teille", sanoi hän. "Minä olen muuttunut yhdessä suhteessa, ja tämä muutos on kyllin vakava oikeuttamaan Teidät sekä itsenne että minun vuokseni purkamaan kihlauksen."
Sir Percival kalpeni taaskin siihen määrään, että huuletkin tulivat värittömiksi. Hän kohotti toisen kätensä, joka oli pöydällä, kääntäytyi hieman sivulle tuolilla ja nojasi päätään kädellään niin, että kasvot sivulta vain näkyivät meille.
"Mikä muutos?" kysyi hän. Ääni tunkeutui kiusallisen terävästi sieluuni hänen tätä sanoessaan — oli jotakin salattua siinä.
Laura huokasi syvästi ja kumartui hieman lähemmäksi minua, niin että hänen olkapäänsä lepäsi minun olkapäätäni vasten. Minä tunsin hänen vapisevan ja tahdoin säästääkseni häntä itse puhua. Hän hillitsi minua varottavalla kädenpuristuksella ja puhui taas sir Percivalille tällä kertaa katsomatta häneen.
"Minä olen kuullut", sanoi hän, "ja minä uskon sen, että vahvin ja tosin kaikesta rakkaudesta on se, joka vaimon tulee omistaa miehelleen. Kun minä jouduin kihloihin, olin minä vielä tilaisuudessa lahjoittamaan tämän rakkauden teille tulevaisuudessa, samoinkuin Te olitte tilaisuudessa sen voittamaan. Tahdotteko Te antaa minulle anteeksi, tahdotteko Te lempeästi tuomita minua, jos minä sanon, ett'ei asia enää ole niin?"
Muutamat kyyneleet vierivät hitaasti hänen poskillensa hänen odottaessaan vastausta sir Percivalilta. Mutta sir Percival ei sanonut sanaakaan. Lauran vastauksen alussa oli hän muuttanut kättänsä, jota vasten hänen päänsä nojasi, niin että se kätki hänen kasvonsa. Minä näin ainoastaan hänen vartalonsa yläosan. Ei yksikään hänen lihaksensa liikahtanut. Hän oli sysännyt päätänsä tukevan käden sormet syvälle hiusten sekaan. Kenties kätki se surun, kenties vihan — on vaikea sanoa kummanko — ei mikään kuvaava värähdys osoittanut sitä. Ei mikään, ei mikään ilmaissut, mitä hän tänä hetkenä ajatteli — tänä hetkenä, jonka piti ratkaista sekä hänen että Lauran vastainen kohtalo.
Minä päätin pakottaa hänet selitykseen Lauran tähden.
"Sir Percival!" huudahdin minä vakavasti, "ettekö Te lausu sanaakaan, kun minun sisareni on sanonut niin paljon? Enempää, minun ajatukseni mukaan", lisäsin minä onnettoman kiivauteni viehättämänä, "ei kellään miehellä maailmassa voi olla oikeutta odottaa teidän molemminpuolisessa asemassanne toisiinne."
Tämä viimeinen varomaton lausunto avasi tien hänelle, josta hän olisi voinut pelastua, jos hän olisi halunnut, ja hän käytti heti sitä edukseen.
"Suokaa anteeksi, neiti Halcombe", sanoi hän yhäti kasvot käden takana — "suokaa anteeksi, jos minä muistutan, ett'en minä koskaan ole vaatinut sellaista oikeutta."
Ne harvat, yksinkertaiset sanat, jotka olisivat johtaneet hänet siihen kohtaan, josta hän oli poistunut, olivat juuri kielelläni, kun Laura ehkäisi minut taaskin puhumalla.
"Minä toivon, ett'en minä turhaan ole tehnyt tätä tuskaista tunnustusta", sanoi hän. "Minä toivon, että se on hankkinut minulle Teidän täyden luottamuksenne siihen nähden mitä minulla on vielä sanottavana."
"Minä pyydän vakuuttaa sen." Sir Percival lausui tämän lyhyen vastauksen lämmöllä, laski kätensä taas pöydälle puhuessaan ja kääntäytyi meihin päin. Mitkä kiihkeät tunteet olivatkaan kuvastuneet hänen kasvoillaan, niin olivat ne täysin rauhaisat. Hänen piirteensä eivät kuvastaneet mitään muuta kuin innokkainta harrastusta saada kuulla, mitä Laura vielä sanoisi.
"Minä toivon Teidän ymmärtävän, ett'en minä ole puhunut mistään itsekkäästä vaikuttimesta", lausui Laura. "Jos Te annatte minulle vapauteni, sir Percival, sen perusteella, mitä nyt olette kuullut, niin en ota minä sitä mennäkseni naimisiin jonkun toisen miehen kanssa — Te myönnätte minulle vain oikeuden jäädä naimattomaksi loppuelämäkseni. Minun vikani Teitä kohtaan on alkanut ja loppunut minun omassa sydämmessäni. Se ei mene koskaan pitemmälle. Ei ainoata sanaakaan ole lausuttu…" hän vaikeni epäröiden, kuinka hänen pitäisi lausua, epäili hetkisen alakuloisena, jota minun oli kerrassaan kiusallisen vaikea todistaa. "Ei sanaakaan ole lausuttu", toisti hän hiljaisella päättäväisyydellä, "minun ja sen henkilön välillä, jota minä nyt ensi ja viime kerran tarkoitan Teidän läsnäollessanne, minun tunteistani häntä kohtaan tai hänen tunteistaan minua kohtaan — ei sanaakaan koskaan tulla lausumaan — me emme varmaan tule koskaan tapaamaan toisiamme tässä maailmassa. Minä pyydän Teitä sydämmellisesti säästämään minua sanomasta enempää ja uskomaan minun sanani. Tämä on totuus, sir Percival — se totuus, jonka minä katson tulevalla puolisollani olevan oikeuden kuulla, joskin uhraamalla minun oman leponi. Minä luotan hänen jalomielisyyteensä antaakseen minulle anteeksi ja hänen kunniaansa säilyttääkseen salaisuuteni."
"Teidän luottamuksenne on minulle pyhä", sanoi sir Percival, "ja
Teidän salaisuutenne säilytetään yhtä pyhänä."
Sanottuaan tämän vaikeni hän ja katsoi Lauraan taas odottaen saavansa kuulla enemmän.
"Minä olen sanonut kaikki, mitä toivoin sanoa", lisäsi Laura hiljaa — "minä olen sanonut enemmän kuin kyllin, jotta Te voitte katsoa olevanne oikeutettu purkamaan kihlauksemme."
"Te olette sanonut enemmän kuin kyllin", vastasi sir Percival, "tehdäkseni minun elämäni rakkaimmaksi toivomukseksi pysyä sitoumuksessani." Näin sanoen nousi hän ylös ja läheni muutamia askelia häntä.
Laura hypähti kiihkeästi, ja heikko hämmästyksen huuto pääsi häneltä. Joka sana, minkä hän oli puhunut, oli hänen aavistamattaan paljastanut hänen viattomuutensa ja totuudenrakkautensa miehelle, joka täysin ymmärsi pitää arvossa viatonta ja totuutta-rakastavaa puolisoa. Hänen oma jalo käyttäytymisensä oli ollut siis kaiken toivon salainen vihollinen, kaiken toivon, jonka hän perusti siihen. Minä pelkäsin tätä ensi silmänräpäyksestä lähtien. Minä olisin halunnut ehkästä sen, jos hän olisi vain antanut minulle vähintäkään keinoa siihen. Nytkin, kun asia näytti ratkaistulta, vartioin ja odotin minä, että sir Percivalin jokin sana antaisi minulle tilaisuuden ottaa kysymys uudelleen keskusteltavaksi.
"Te olette jättänyt minulle oikeuden, neiti Fairlie, luopua Teistä", jatkoi hän. "Minä en voi olla niin välinpitämätön omasta onnestani, että luopuisin puolisosta, joka juuri tänä hetkenä on osoittautunut olevansa sukupuolensa jaloin."
Hän puhui sellaisella lämmöllä ja tunteella, sellaisella sydämmellisellä ihastuksella ja hienotunteisuudella, että Laura kohotti päätänsä, punastui hieman ja katsahti häneen pienellä ilon ja toivon pilkahduksella.
"Ei!" vastasi hän varmalla äänellä. "Sanokaa sukupuolensa onnettomimmaksi, jos hänen täytyy vannoa uskollisuutta silloin, kun hän ei voi lahjoittaa rakkauttaan."
"Eikö hän voi antaa sitä tulevaisuudessa", kysyi sir Percival, "jos hänen puolisonsa elämän ainoana päämääränä on ansaita se?"
"Ei, ei koskaan!" vastasi Laura. "Jos Te edelleenkin vaaditte avioliittoamme, niin voin minä tulla Teidän uskolliseksi ja oikeudentuntoiseksi vaimoksenne, sir Percival, mutta rakkauttani en minä koskaan voi antaa Teille, jos minä tunnen sydämmeni oikein."
Hän oli niin sanomattoman kaunis lausuessaan nämä rehelliset sanat, ett'ei kukaan mies maailmassa olisi voinut kovettaa sydäntään sitä vastaan. Minä tahtoisin mielelläni moittia sir Percivalia siitä, että hän menetteli ja sanoi, kuten hän teki, mutta vasten tahtoani täytyy minun tunnustaa naisellinen osanottoni häntä kohtaan.
"Otan kiitollisesti vastaan Teidän uskollisuuslupauksenne", sanoi hän. "Vähin, minkä Te voitte lahjoittaa minulle, on kuitenkin paljon enemmän kuin enin, minkä minä voisin voittaa joltakin toiselta naiselta maailmassa."
Lauran vasen käsi piti edelleenkin minun kättäni, mutta oikea riippui välinpitämättömästi hänen sivullansa. Sir Percival kohotti sen kunnioittavasti huulillensa, kosketti niillä pikemmin sitä kuin suuteli, kumarsi minulle ja poistui sitten huoneesta ääneti mitä kohteliaimmalla tavalla.
Laura ei liikahtanut eikä lausunut sanaakaan hänen poistuttuaan — hän istui vieressäni kylmänä ja liikkumattomana, silmät lattiaan tuijottaen. Minä huomasin, ett'ei olisi hyödyttänyt mitään puhua; minä laskin vain käteni hänen vyötäiselleen ja puristin häntä äänettömästi rintaani vasten. Siten istuimme me kauan — niin, niin kauan, että minä lopulta tulin levottomaksi ja puhuttelin häntä hiljaisella äänellä toivossa saada jotakin muutosta aikaan.
Kuullessaan minun ääneni kavahti hän ja näytti tulevan taasen käsitykseen. Hän irtautui nopeasti minusta ja nousi ylös.
"Minun täytyy mukautua tähän, Marian, niin hyvin kuin minä voin", sanoi hän. "Elämälläni on kovia velvollisuuksia tästä lähtien, ja yksi niistä alkaa jo tänään."
Puhuessaan meni hän ikkunan läheisen pöydän luo, jolla hänen piirustustarpeensa olivat. Hän kokosi ne huolellisesti yhteen ja pani ne piironkinsa laatikkoon. Sitten lukitsi hän laatikon ja antoi minulle avaimen.
"Minun täytyy erota kaikesta mikä muistuttaa häntä" [Walter Hartbrightiä], sanoi hän. "Kätke avain, mihin tahdot, en koskaan tule kysymään sitä."
Ennenkun minä ennätin lausua sanaakaan, oli hän mennyt kirjakaapillensa ja ottanut esille sen albumin, joka sisälsi Walter Hartrightin maalaukset. Hän epäröi pari silmänräpäystä pitäessään pikku salkkua käsissään mutta nosti sen sitten huulillensa ja suuteli sitä.
"Oi, Laura, Laura!" sanoin minä, en vihastuneena enkä nuhdellen, ainoastaan suru äänessä, suru sydämmessä.
"Se on viimeinen kerta, Marian", pyysi hän. "Minä otan niiltä jäähyväiset ainiaaksi."
Hän pani kirjan pöydälle ja otti pois kamman, joka piti ylhäällä hänen tukkaansa. Se valahti alas tuuhean kauniina hänen kaulallensa ja olkapäillensä, niin vieläpä hänen vyötäreellensä. Hän erotti pitkän, hienon kiharan siitä, leikkasi sen ja kiinnitti sievästi sen ympyrän muotoon neulalla kirjan ensimmäiselle tyhjälle lehdelle. Samassa silmänräpäyksessä kuin se oli tehty, sulki hän salkun ja laski sen minun käteeni.
"Sinä kirjoitat hänelle ja hän sinulle", sanoi hän. "Niin kauan kun minä elän, sano hänelle aina olevani tyytyväinen, jos hän kysyy minua; älä sano hänelle koskaan, että minä olen onneton. Älä tee häntä epätoivoiseksi, Marian, — minun tähteni. Jos minä kuolen ennen Walter Hartrightiä, niin lupaa minulle antaaksesi hänelle tämä rakas kirja hänen maalauksineen ja minun hiuskiehkuroineni. Ei voi olla ollenkaan väärin sanoa hänelle, kun minua ei enää ole, että minä itse olen sen kiinnittänyt siihen. Ja sano hänelle — ah, Marian, sano sinä hänelle silloin minun puolestani, mitä minä en koskaan saa sanoa hänelle sano, että minä rakastin häntä!"
Hän kääri kätensä minun kaulaani ja kuiskasi viime sanat minun korvaani sellaisella ihastuksella, sellaisella onnentunnolla, että se melkein musersi sydämmeni. Koko se pitkällinen pakko, jonka hän oli ottanut kärsiäkseen, murtui tässä hellyyden ensi purkauksessa. Hän irtausi minusta kouristuksentapaisella kiivaudella ja viskausi sohvalle nyyhkytysten ja kyynelten puuskuessa niin rajusti, että se täristytti hänen ruumistansa.
Turhaan koetin minä rauhoittaa häntä ja saattaa käsitykseensä; hän ei voinut enää hallita rauhaansa ja käsitystänsä. Tällainen oli tämän merkillisen päivän surullinen loppu. Kun raivoisa purkaus vihdoinkin oli vaimennut, oli hän liian menehtynyt voidakseen puhua. Hän nukahti iltapäivällä, ja minä kätkin salkun, ett'ei hän herättyään saisi nähdä sitä. Minun muotoni oli rauhallinen, joskaan ei minun sydämmeni, hänen avatessaan silmänsä ja katsoessaan minua. Me emme sanoneet mitään toisillemme aamupäivän tapahtumista. Sir Percivalia ei mainittu kertaakaan eikä Walter Hartrightiäkään loppupäivän kuluessa.
Marraskuun 10 päivänä. Huomatessani tänä aamuna hänen olevan rauhoittuneen ja entisenlaisensa aloin minä puhua ikävästä eilispäivästä ainoastaan tarkoituksessa pyytää hänen sallimaan minun puhua sir Percivalin ja herra Fairlien kanssa tuosta onnettomasta avioliitosta suoranaisemmin ja vaikuttavammin, kuin hän itse voisi tehdä sen kummankaan kanssa heistä. Hän keskeytti minut lempeästi, mutta varmasti, kesken esityksiäni.
"Eilispäivän piti ratkaista", sanoi hän, "ja eilispäivä onkin ratkaissut minun kohtaloni. On myöhäistä nyt ajatella muutosta."
Sir Percival alkoi puhua minun kanssani nyt iltapäivällä siitä, mitä oli tapahtunut Lauran huoneessa. Hän vakuutti minulle, että Lauran verraton luottamus häneen oli hänen mielessään herättänyt sellaisen vastaavan vakuutuksen Lauran viattomuudesta ja puhtaudesta, ett'ei hän olisi minuutinkaan ajaksi joutunut mustasukkaiseksi, ei ollessaan hänen läheisyydessään eikä poistuttuaan hänen huoneestaan. Niin syvästi kuin hän valittikin tuota, onnetonta taipumusta, joka ehkäsi sitä edistystä, minkä hän voisi tehdä Lauran kunnioituksen ja rakkauden voittamisessa, niin oli hän kumminkin lujasti vakuutettu siitä, ett'ei sitä tähän asti koskaan oltu ilmaistu ja ett'ei sitä koskaan ilmaistakaan, ei minkäänlaisissa olosuhteissa eikä vaiheissa. Tämä oli hänen varma vakuutuksensa, ja suurin todistus, minkä hän voi siitä antaa, oli se hänen minulle nyt tekemänsä huomautus, ett'ei hän ollut ollenkaan utelias tietämään, oliko tämä rakkaus syntynyt viime aikoina tai kehen se kohdistuu. Hänen rajaton luottamuksensa neiti Fairliehen tyydytti hänet täydellisesti siihen, mitä tämä oli katsonut sopivaksi sanoa hänelle, eikä hän tuntenut vähintäkään halua saada kuulla enempää. Sanottuaan tämän vaikeni hän ja katsoi minuun. Minä tiesin niin hyvin järjettömän ennakkoluuloni häntä kohtaan, tiesin niin arvottomat epäilyni hänen kenties juuri tarkoituksella lausuneen tämän houkutellakseen minut harkitsematta vastaamaan niihin kysymyksiin, joita hän vakuutti olevansa tekemättä — että minä vältin kaiken puhelun tässä kysymyksessä tunteella, joka muistutti hyvin ymmällä oloa. Mutta samalla pysyin minä lujasti päätöksessäni olla antamatta mennä vähintäkään tilaisuutta käsistäni hukkaan valvoakseni Lauran parasta. Minä sanoin siis hänelle epäröimättä surettavan minua, ett'ei hänen jalomielisyytensä ollut johtanut häntä vielä askelta edemmäksi ja herättänyt hänessä ajatusta vetäytymään lopullisesti sitoumuksestaan.
Mutta tässä riisui hän taas aseet kädestäni huomauttamalla, ett'ei hän edes pyytänyt puolustaa itseään. Hän pyysi vain minua käsittämään, mikä ero oli hänen myönnytyksellään, että neiti Fairlie saisi purkaa kihlauksen hänen kanssaan, joka tuottaisi vain alistumista hänelle, ja sillä että hän itse pakottautuisi purkamaan sen neiti Fairlien kanssa, joka toisin sanoen merkitsisi samaa kuin musertaa kaikki onnentoiveensa. Lauran käytös eilen oli antanut sellaisen voiman kahden pitkän vuoden muuttumattomalle rakkaudelle ja ihailulle, ett'ei hän voinut taistella enempää tätä tunnetta vastaan. Minun täytyisi epäilemättä kutsua häntä heikoksi, itsekkääksi ja sydämmettömäksi sitä naista kohtaan, jota hän kumminkin jumaloi, ja hänen täytyisi hiljaa alistua minun tuomiooni; hän tahtoi vain samalla kertaa huomauttaa minulle, lupaisiko Lauran tulevaisuus naimattomana — hänen kärsiessään onnetonta rakkautta, jota ei koskaan voinut ilmoittaa — hänelle parempaa onnea, kuin jos hän tulisi sen miehen puolisoksi, joka kunnioitti häntä aina siihen maahan asti, mille hän laski jalkansa. Jälkimäisessä tapauksessa voi jotakin toivoa ajalta, joskaan ei paljoa — edellisessä ei mitään.
Minä vastasin hänelle — vastasin, pelkään minä, enemmän siksi, että olen nainen ja että minun sellaisena täytyi vastata, kuin että minulla olisi ollut jotakin vakuuttavaa sanottavana hänelle. Oli vain liian selvää, että Lauran menettelytapa eilen oli tarjonnut hänelle tämän voiman, jos hän tahtoi käyttää sitä hyväkseen — ja hän olikin tahtonut käyttää. Minä tunsin tämän sinä hetkenä ja minä tunnen sen yhtä selvään nyt kirjoittaessani näitä rivejä huoneessani. Ainoa jäljellä oleva toive on siinä, että hänen menettelytapansa vaikutin on, kuten hän sanoo, hänen voittamattoman vahvassa rakkaudessaan Lauraan.
Ennenkun lasken kynäni täksi päiväksi, täytyy minun myöskin ilmoittaa kirjoittaneeni kahdelle vanhalle äitini lontoolaiselle ystävälle molemmat arvossapidettyjä ja vaikuttavia miehiä, — että he hankkisivat jonkun paikan Hartrightille. Ja minä olen aivan varma, että he tekevät sen, jos voivat. Lukuunottamatta Lauraa ei ole ketään, josta minä koskaan tuntisin sellaista levottomuutta kuin Hartrightistä. Kaikki se, mitä on tapahtunut hänen poistumisensa jälkeen, on vain vahvistanut minun suurta kunnioitustani ja ystävyyttäni häntä kohtaan. Minä toivon tekeväni vain oikein auttaessani häntä saamaan paikan vieraassa maassa — minä rukoilen taivasta sydämmellisesti ja levottomasti, että kaikki päättyisi hyvin.
Marraskuun 11 päivänä. — Sir Percivalilla oli keskustelu herra
Fairlien kanssa ja minua lähetettiin hakemaan olemaan läsnä.
Tullessani huoneeseen huomasin minä herra Fairlien olevan varsin mielihyvissään tietäessään, että "tämä perhekiusaus", kuten hän suvaitsi kutsua veljentyttärensä avioliittoa, vihdoinkin läheni loppuaan. Minä en tuntenut mitään halua lausua hänelle ajatustani; mutta kun hän ulkonaisesti suututtavalla, välinpitämättömällä tavallaan aikoi ehdottaa, että olisi parasta määrätä hääpäivä sir Percivalin toivomuksen mukaan heti, oli minulla huvi tärisyttää herra Fairlien hermoja panemalla niin vankka vastalause Lauran suostumuksen pakottamista vastaan, kuin vain voin löytää sanoja. Sir Percival selitti minulle, että hän tunnusti väitteitteni pätevyyden, ja pyysi minun olemaan vakuutetun, ett'ei tätä ehdotusta oltu tehty minkään hänen lausuntonsa perusteella. Herra Fairlie nojasi taaksepäin tuolissaan, sanoi meidän molempain osoittavan ihmisluonnolle kunniaa ja toisti sitten ehdotuksensa niin tyyneesti, kuin ei sir Percival enemmän kuin minäkään olisi lausunut sanaakaan sitä vastaan. Keskustelu päättyi siihen, että minä jyrkästi kieltäydyin Lauralle esittämästä kysymystä, jollei hän itse antaisi aihetta sen puheiksi ottamiseen, jonka jälkeen minä heti poistuin huoneesta. Sir Percival näytti vakavan nololta ja ikävystyneeltä. Herra Fairlie ojensi laiskat koipensa samettijakkaralle ja sanoi: "Kiltti Mariani, kuinka minä kadehdin Sinun vahvoja hermojasi! Älä paiskaa ovea mennessäsi!"
Tullessani Lauran luo sain minä tietää hänen kysyneen minua ja rouva Veseyn sanoneen minun olevan herra Fairlien luona. Hän kysyi heti, mikä oli aiheuttanut käyntini siellä, ja minä sanoin hänelle suoraan kaikki, mitä oli tapahtunut, salaamatta edes tuntemaani tyytymättömyyttä ja mielipahaa. Hänen vastauksensa ei lohduttanut minua — kaikkein vähimmän olin odottanut sitä.
"Setäni on oikeassa", sanoi hän. "Minä olen saattanut teille kaikille levottomuutta ja ikävyyttä. Siitä täytyy tulla loppu, Marian — antakaa sir Percivalin määrätä."
Minä väitin kovasti vastaan, mutta ei mikään voinut muuttaa hänen ajatustaan.
"Minua sitoo lupaukseni", sanoi hän. "Minun entinen elämäni on jo mennyttä. Paha päivä tulee yhtä varmaan, Marian, vaikkakin sen lykkäisi tuonnemmaksi. Ei — vielä kerran, setäni on oikeassa. Minä olen saattanut teille enemmän kuin riittävästi levottomuutta ja murhetta — nyt täytyy sen loppua."
Hän, joka ennen oli ollut pelkkä myöntyväisyys, oli nyt aivan järkähtämätön hiljaisessa alistuvaisuudessaan epätoivossaan, voin minä melkein sanoa. Niin suuresti kuin minä rakastinkin häntä, olisi kuitenkin kiusannut minua vähemmin, jos hän olisi joutunut kiivaan mielenliikutuksen valtaan. On niin kiusallisen erilaista hänen luonteelleen nähdä häntä kylmänä ja välinpitämättömänä kuten nyt.
Marraskuun 12 päivänä. — Sir Percival teki minulle muutamia kysymyksiä Laurasta aamiaisella, jotka eivät jättäneet minulle muuta valinnan varaa, kuin ilmottaa hänelle, mitä Laura puhui eilen.
Meidän vielä puhuessamme tuli hän itse alas ja istuutui seuraamme. Hän oli edelleenkin yhtä luonnottoman levollinen sir Percivalinkin läsnä ollessa. Kun aamiainen oli loppunut, sai sir Percival tilaisuuden lausua hänelle yksityisesti muutamia sanoja. Heidän keskustelunsa riitti vain pari tai kolme minuuttia, jonka jälkeen hän poistui rouva Veseyn kanssa, samalla kun sir Percival tuli minun luokseni. Hän sanoi pyytäneensä Lauralta, ett'ei Laura luopuisi oikeudestaan olla se, joka yksinomaan voi määrätä avioliittonsa määräpäivän. Hän oli silloin vain sanonut olevansa tyytyväinen siihen, mitä päätettiin, ja pyytänyt häntä lausumaan toivomuksensa neiti Halcombelle.
Mutta minulla ei ole kärsivällisyyttä kirjoittaa enempää. Tässä tapauksessa kuten kaikessa muussakin on sir Percivalin onnistunut saada tahtonsa täytetyksi säilyttämällä kunniansa huolimatta kaikesta siitä, mitä minä voin vastaan väittää. Hänen toivomuksensa ovat luonnollisesti nyt samat kuin hänen tullessaan ja sittenkun Laura on antanut suostumuksensa ehdottomasti uhrautua avioliittoon, on hän, Laura, yhäti hiljainen, toivoton ja välinpitämätön. Samalla kun hän erosi kaikista niistä pikku muistoista, joita hänellä oli Hartrightiltä, näyttää hän tulleen tunteettomaksi ja kylmäksi. Kello on ainoastaan kolme iltapäivällä minun kirjoittaessani näitä rivejä, ja sir Percival on jo jättänyt meidät onnellisen sulhasen kiireellä järjestääkseen kaikki nuoren puolisonsa vastaanottamiseksi kotonaan Hampshiressä. Jollei jotakin erikoista tapahdu, menevät he naimisiin juuri siihen aikaan, kun hän alusta asti on toivonutkin — ennen vuoden loppua. Onpa kuin kynä polttaisi sormiani kirjoittaessani tätä!
Marraskuun 13 päivänä. — Uneton yö levottomuuden tähden Lauran vuoksi. Aamupuoleen päätin minä koettaa, eikö jokin vaihtelu voisi saada häntä eloisammaksi. Varmaankaan ei hän voi jäädä tähän välinpitämättömyyden uinailuun, jos minä vien hänet pois Limmeridgestä vanhojen, rakkaiden ystävien luo. Hieman mietittyäni päätin minä kirjoittaa Arnoldin perheelle Yorkshireen. He ovat yksinkertaisia, ystävällisiä, vierasvaraisia ihmisiä, jotka hän on tuntenut lapsuudestaan saakka. Vasta pantuani kirjeen postisalkkuun sanoin minä hänelle, mitä minä tein. Minua olisi lohduttanut, jos hän olisi näyttänyt vähänkään yrittävän väittää vastaan. Mutta ei — hän sanoi vain: "Minä tahdon seurata mihin tahansa Sinua, Marian. Luulen kyllä Sinun olevan oikeassa — pieni vaihtelu tekee minulle hyvää."
Marraskuun 14 päivänä. — Minä kirjoitin herra Gilmorelle, mainitsin hänelle todellakin näyttävän siltä, kuin tästä onnettomasta avioliitosta tosi tulisi, ja ilmoitin myöskin suunnitelmani koettaa, eikö matka tekisi Lauralle hyvää. Minulla ei ollut sydäntä mennä joihinkin yksityiskohtiin. On aikaa kyllä siihen, kunhan vuosi lähenee loppuaan.
Marraskuun 15 päivänä. — Kolme kirjettä minulle. Yksi Arnoldin perheeltä, täynnä riemua saada nähdä Lauraa ja minua. Toinen yhdeltä niistä herroista, joille minä kirjoitin paikan hankkimisesta Walter Hartrightille. Hän vastaa olleensa kyllin onnellinen täyttääksensä pyyntöni. Kolmas oli Walterilta itseltään — hän on niin kiitollinen, poloinen nuori mies, siitä että minä olen auttanut häntä jättämään kodin, isänmaan ja ystävät! On muodostettu yksityinen seura tekemään kaivamistöitä ja tutkimuksia Keski-Amerikan hävitetyissä kaupungeissa ja se on juuri matkalla Liverpoolista. Taiteilija, jonka piti seurata mukana piirustaakseen kaikki, oli menettänyt rohkeutensa ja "yhdentenätoista hetkenä" kieltäytynyt tulemasta. Nyt saisi Walter hänen paikkansa. Kuusi kuukautta Hondurasiin tulonsa jälkeen on hän sitoutunut pysähtymään, mutta jos kaivamiset antavat hyvän tuloksen ja varat myöntävät, viipyy hän vuoden. Hänen kirjeensä päättyy lupaukseen kirjoittaa muutamia riviä jäähyväisiksi kaikkien tultua laivalle ja luotsin lähtiessä siltä. Minä voin vain toivoa ja sydämmellisesti rukoilla, että sekä hän että minä olemme menetelleet oikein tässä asiassa. Askele, jonka hän on ottanut, näyttää minusta niin epäilyttävältä, ett'en minä pelotta voi ajatella sitä. Ja kumminkin — kuinka voisin minä odottaa tai toivoa, että hän jäisi kotiin olemaan toimettomana nykyisessä surettavassa mielentilassaan?
Marraskuun 16 päivänä. — Vaunut ovat oven edessä. Laura ja minä olemme valmiit matkustamaan Arnoldin luo.
Polesdean-Lodge, Yorkshire.
Marraskuun 23 päivänä. — Viikko vietettynä uudessa ympäristössä ja näiden ystävällisten ihmisten keskuudessa on tehnyt Lauralle hyvää, vaikk'ei niin paljon, kuin minä olen toivonut. Minä olen päättänyt pysähtyä tänne ainakin vielä viikoksi. Ei hyödytä mitään palata Limmeridgeen, ennenkun on välttämätöntä.
Marraskuun 24 päivänä. — Ikäviä uutisia postissa tänä aamuna.
Tutkimusretkikunta purjehti Keski-Amerikaan tämän kuun 21 päivänä.
Meidän on täytynyt erota tosi rehellisestä miehestä, me olemme
menettäneet uskollisen ystävän. Walter Hartright on lähtenyt
Englannista.
Marraskuun 25 päivänä. Jos eilispäivän uutiset olivat surullisia, niin olivat tämän päivän kirjeet yhtä tärkeitä, Sir Percival Glyde on kirjoittanut herra Fairlielle, ja herra Fairlie Lauralle ja minulle, pyytäen heti meitä matkustamaan kotiin Limmeridgeen.
Mitähän tämä merkitsee? Onkohan hääpäivä määrätty meidän poissa ollessamme?