IV.
Kun minä matkustin varhaisella junalla, saavuin minä Limmeridgeen oikeissa ajoin ennen päivällistä. Koko talo oli autio ja synkkä. Olin odottanut, että kiltti rouva Vesey pitäisi minulle seuraa nuorten naisten poissa-ollessa, mutta hän oli sulkeunut omiin huoneisiinsa kylmettymisen takia. Palvelijat olivat niin hämmästyneet minun tulostani, että he juoksivat sinne ja tänne ja tekivät tyhmiä erehdyksiä. Vieläpä hovimestarikin, joka oli kyllin vanha mies tietääkseen paremmin, asetti eteeni pullon portviiniä, joka oli aivan jääkylmä. Tiedonannot herra Fairlien terveydestä olivat tavanmukaiset, ja kun minä lähetin hänelle pyynnön saada puhutella häntä, sain minä sen vastauksen, että hän suurimmalla mielihyvällä tahtoisi ottaa vastaan minut huomis-aamuna, mutta että tieto minun odottamattomasta saapumisestani oli saattanut hänelle vaikean sydämmentykytyksen koko loppuillaksi. Myrsky suhisi surullisesta koko yön ja kummallisia valittavia ääniä kuului milloin siellä, milloin täällä autiossa talossa. Minä nukuin varsin huonosti ja nousin ylös aika huonolla tuulella syödäkseni aamiaisen aivan yksin seuraavana aamuna.
Kello kymmenen saatettiin minut herra Fairlien luo. Hän oli tavallisessa huoneessaan, tavallisella tuolillaan ja tavallisessa levottomuutta herättävässä ruumiin ja sielun terveydentilassaan. Kun minä tulin sisään, seisoi hänen kamaripalvelijansa hänen edessään ja piti hänen katsellakseen piirustussalkkua, joka oli yhtä pitkä ja leveä kuin minun kirjoituspöytäni kansi. Säälittävä ranskalainen irvisti epätoivoisimmalla naamalla maailmassa ja näytti olevan aivan sortumaisillaan lattiaan väsymyksestä, samalla kun hänen herransa välinpitämättömän hitaasti käänsi salkun lehtiä ja suurennuslasin avulla etsiskeli sen kätkettyjä kauneuksia.
"Te, paras kaikista hyvistä vanhoista ystävistä", sanoi herra Fairlie nojaten mukavasti taaksepäin tuolissaan, ennenkun hän voi katsoa minuun, "voitteko Te oikein hyvin? Kuinka sydämmellisen kiltisti teittekään tullessanne katsomaan minua yksinäisyydessäni kunnon Gilmore!"
Olin odottanut, että palvelija lähetettäisiin pois minun tullessani, mutta merkkiäkään siihen ei voitu huomata. Siinä seisoi hän yhäti isäntänsä tuolin edessä, vapisten piirustusten painon takia, ja siinä istui herra Fairlie tyyneesti pyöritellen suurennuslasia valkoisten sormiensa ja peukalon välissä.
"Olen matkustanut tänne puhuakseni Teidän kanssanne varsin tärkeästä asiasta", sanoin minä, "suokaa anteeksi minulle pyyntöni, että me jäämme kahden kesken."
Onneton kamaripalvelija silmäsi kiitollisesti minuun. Herra Fairlie toisti hiljaisella äänellä minun viimeiset sanani: "jäämme kahden kesken" — mahdollisimman suurella hämmästyksen ilmeellä.
Minua ei haluttanut kuluttaa aikaa turhaan ja minä päätin siis kiiruusti saada pyyntöni kuulluksi.
"Minä pyydän, että Te sallitte tämän miehen mennä tiehensä", sanoin minä osoittaen palvelijaa.
Herra Fairlie rypisti kulmakarvojansa, ja hänen suupielissään väikkyi ivallinen hämmästys.
"Tämän miehen", toisti hän. "Ah, Te vanha, leikkisä Gilmore, mitähän Te mahtanette oikein tarkoittaa kutsuessanne häntä mieheksi? Mikä hän on mies. Puoli tuntia sitten, ennenkun minä tahdoin saada piirustukseni, ansaitsi hän ehkä miehen nimen ja mahdollisesti ansaitsee hän sen puoli tuntia myöhemminkin, kun minä en enää katsele niitä, mutta nyt on hän yksinkertaisesti vain kirjateline. Mitäpä tekee, jos kirjateline on huoneessa?"
"Minun täytyy väittää vastaan. Kolmannen kerran pyydän minä siis, herra Fairlie, että me jäämme kahden."
Ääneni ja esiintymiseni ei jättänyt enää hänelle muuta valinnan varaa kuin täyttää pyyntöni. Hän katsoi palvelijaansa ja osoitti vihaisesti vieressään olevalle tuolille.
"Pane salkku tuohon ja mene matkoihisi", sanoi hän. "Äläkä suututa minua sotkemalla paikkaa, johon jo olen ehtinyt tulla. Tiedätkö vai etkö tiedä, missä kohden kirjaa minä olen? Tiedätkö, varmaan? Ja oletko asettanut soittokellon niin, että saan sen heti käsiini? Sanoitko 'kyllä?' No, miksi turkasen nimessä et laputa matkoihisi?"
Kamaripalvelija meni. Herra Fairlie kiemurteli tuolissa, kuivasi suurennuslasiansa hienolla kamaripalttinanenäliinallaan ja huvitti itseään silmäämällä syrjään piirustussalkkua. Ei ollut helppoa pitää mieltäni tasapainossa näiden koettelemusteni aikana, mutta minä pidin kumminkin.
"Minä olen vaivoin päässyt tulemaan tänne", sanoin minä, "voidakseni suojella Teidän veljentyttärenne ja Teidän perheenne etuja, ja luullakseni on minulla pieni oikeuskin pyytää Teitä seuraamaan esitystäni."
"Älkää kiusatko minua!" huudahti herra Fairlie ja vaipui avuttomasti kokoon tuoliinsa suljetuin silmin. "Taivaan tähden, älkää kiusatko minua. Minä en ole kyllin vahva kestääkseni sitä."
Minä olin vakavasti päättänyt pysyä tyynenä Laura Fairlien vuoksi.
"Asiani", jatkoin minä, "on pyytää Teitä vielä kerran ajattelemaan tarkemmin sitä, mitä Te minulle kirjoititte, eikä hylkäämään veljentyttärenne ja kaikkien häntä lähinnäolevain oikeuksia. Sallikaa minun vielä kerran sanoa Teille, kuinka asian laita on."
Herra Fairlie pudisti päätänsä tuskaisella ilmeellä.
"Teette sydämmettömästi, herra Gilmore, oikein sydämmettömästi", sanoi hän. "Mutta samapa se; puhukaa nyt taivaan nimessä."
Minä esitin koko kysymyksen huolellisesti hänelle; minä koetin tehdä sen mahdollisimman selvässä valossa. Hän nojasi taaksepäin tuolissaan suljetuin silmin kokoajan minun puhuessani. Kun minä olin lopettanut, avasi hän raukeasti silmänsä, otti hopeaisen hajuvesipullonsa pöydältä ja veti sieramiinsa hiljaisella tyytyväisyydellä muutaman siemauksen virkistävää hajua.
"Kunnon Gilmore", sanoi hän haistellessaan pulloa, "kuinka ystävällisesti teittekään! Te sovitatte todellakin minut ihmisyyden kanssa."
"Antakaa minulle yksinkertainen vastaus yksinkertaiseen kysymykseeni, herra Fairlie. Minä toistan vielä kerran, että sir Percival Glydellä ei ole edes oikeuden varjoakaan enempää kuin näiden rahojen korkoon. Jollei Teidän veljentyttärellänne tule olemaan lapsia, niin täytyy itse pääoman jäädä hänelle ja siirtyä hänen perheelleen. Jos Te olette varma, niin täytyy sir Percivalin myöntyä — hänen täytyy myöntyä, sen vakuutan minä, jollei hän tahdo joutua sen alentavan epäilyksen alaiseksi, että hän menee naimisiin neiti Fairlien kanssa vain paljaasta ahneudesta ja laskelmien perusteella."
Herra Fairlie uhkasi minua leikkisästi pikku hopeapullollansa.
"Haa, Te vanha kunnon Gilmore, kuinka Te vihaatte arvoa ja jaloa verta. Ettekö Tee sitä kenties? Kuinka Te vihaatte Glydeä vain siksi, että hän sattuu olemaan vapaaherra. Sellainen radikaali Te olette, — oi, taivas, sellainen radikaali!"
Minäkö radikaali! Minä voin kärsiä joukon hävyttömyyksiä, mutta pysyttyäni uskollisena puhtaimmille konservatiivisille periaatteille koko ikäni, en minä voinut sallia kutsuttavan itseäni radikaaliksi. Vereni kiehahti — minä hypähdin tuolilta — olin aivan silmitön harmista.
"Herran tähden, älkää jyriskö, niin että katto putoaa päällemme!" huudahti herra Fairlie — "taivaan takia, katto putoaa päällemme! Rehellisin kaikista Gilmoreista, minä en tarkoittanut mitään pahaa. Minun omat mielipiteeni ovat niin perin liberaaliset, että minä luulen melkein itsekin olevani radikaali. Niin, me olemme pari radikaalia, me. Olkaa hyvä, älkää pahastuko. Minä en voi kiistellä kanssanne — minulla ei ole voimaa siihen. Annammeko tämän jutun olla sinänsä? Niin, tulkaa tänne ja katsokaa näitä kauniita piirustuksia. Sallikaa minun selittää, millä mestarikädellä ne ovat tehdyt. Kas niin, nyt meillä on taaskin kiltti Gilmoremme!"
Hänen löpistessään tällä tavalla olin minä kaikeksi onneksi tyyntynyt voittaakseni oman arvoni. Kun minä uudelleen puhuin, olin minä kyllin levollinen käsittelemään hänen nenäkkäitä näppäyksiään sillä hiljaisella halveksimisella jonka ne ansaitsivat.
"Te erehdytte aivan, sir", sanoin minä, "luullessanne minun puhuvan niin ennakkoluuloisesta vastenmielisyydestä sir Percival Glydeä kohtaan. Minä valitan, että hän niin kokonaan on jättänyt tämän asian lakimiehensä suoritettavaksi, ett'ei ole tilaisuutta lykätä kysymystä hänelle itselleen; mutta häntä kohtaan en minä tunne mitään vastenmielisyyttä. Mitä olen sanonut, olisi yhtä sopivaa kenelle tahansa hänen asemassaan — olkoon sitten ylhäinen tai alhainen. Tämän käsityksen katsoo jokainen lakimies oikeaksi. Jos Te kääntyisitte ensimmäisen rehellisen lakimiehen puoleen, jonka Te tapaisitte lähimmässä kaupungissa, niin sanoisi hän Teille aivan outona samat sanat kuin minä nyt ystävänänne olen sanonut. Hän ilmoittaisi Teille, että olisi vastoin lakia ja oikeutta siirtää vaimon koko pääoma miehelle. Hän kieltäisi tavallisen lainopillisen varovaisuuden vuoksi kaikin mokomin antamasta miehelle kahdenkymmenentuhannen punnan pääomaa vaimon kuollessa."
"Tekisikö hän todellakin niin, Gilmore?" kysyi herra Fairlie. "Jos hän sanoisi jotain puoleksikaan niin kauheata, niin vakuutan minä Teille, että minä soittaisin heti Louiksen tänne ja heti ajattaisin miehen pois talosta."
"Te ette voi ärsyttää minua, herra Fairlie — Teidän sisarentyttärenne ja hänen isänsä vuoksi Te ette voi ärsyttää minua. Te otatte päällenne kaiken edesvastauksen tästä väärästä ja nurjasta sopimuksesta, ennenkun minä poistun huoneesta."
"Ei taivaan tähden!" sanoi herra Fairlie. "Ajatelkaa, kuinka kallis aikanne on, Gilmore, älkääkä hukatko sitä. Minä väittelisin Teidän kanssanne, jos minä voisin, mutta minä en voi — minulla ei ole voimaa siihen. Te tahdotte suututtaa minut, suututtaa itsenne, suututtaa Glyden, suututtaa Lauran, ja miksi? — Niin, mitä kohtuuttomimman asian vuoksi maailmassa. Ei, rakas ystävä levon ja rauhan tähden sanon minä varmasti: ei!"
"Onko minun ymmärrettävä Teitä niin, että Te pysytte kirjeessänne lausumassa päätöksessä?"
"Niin, juuri niin. Miellyttää minua sanomattomasti, että me lopultakin ymmärrämme toisiamme oikein. Istukaa alas ja puhelkaamme hetkisen hauskasti nyt!"
Mutta sanaakaan sanomatta menin minä ovelle, ja salaisella tyytyväisyydellä soitti herra Fairlie kelloansa. Ennenkun minä poistuin huoneesta, käännyin minä ja puhuttelin häntä näin:
"Mitä tahansa tapahtukoon tulevaisuudessa, sir", sanoin minä, "niin pyydän minä Teitä muistamaan, että minä olen täyttänyt ehdottoman velvollisuuteni varottaa Teitä. Perheenne uskollisena ystävänä ja palvelijana selitän minä nyt erotessani, ett'ei minun tyttäreni koskaan maailmassa olisi saanut mennä avioliittoon kenenkään miehen kanssa tekemällä sellaista sopimusta, kuin Te nyt pakotatte minun tekemään neiti Fairlielle."
Ovi avattiin takanani, ja kamaripalvelija seisoi kynnyksellä, odottaen käskyä.
"Louis", sanoi herra Fairlie, "avaa ovi herra Gilmorelle ja tule sitten tänne pitämään salkkua minulle. Valmistuttakaa itsellenne hyvä murkina alhaalla, kunnon Gilmore — antakaa palvelijalaiskurieni laittaa Teille hyvä murkina."
Minä halveksin häntä liian paljon vastatakseni, vaan käännyin ja poistuin sanaakaan lausumatta. Kello 2 iltapäivällä läksi juna Lontooseen, ja minä matkustin sillä takaisin.
Tiistaina lähetin minä muutetun testamentin, joka kokonaan poisti perintöoikeuden niiltä henkilöiltä, joita neiti Fairlie itse oli ilmoittanut haluavansa mieluimmiten muistaa. Minulla ei ollut tilaisuutta valita. Toinen lakimies olisi kyllä valmistanut sopimuksen, jos minä olisin kieltäytynyt tekemästä sitä.
Toimeni on lopussa. Se osa, johon minä perheen kohtaloissa olen mieskohtaisesti ottanut osaa, ei ulotu kauemmaksi kuin siihen kohtaan, jossa minä nyt olen. Toiset kynät piirtävät ne merkilliset tapahtumat, jotka kohta sen jälkeen seurasivat. Vakavana ja surullisena toistan minä vielä kerran viimeiset sanani Limmeridge-Housessa: Ei koskaan maailmassa olisi minun oma tyttäreni saanut mennä avioliittoon kenenkään miehen kanssa tekemällä sellaista sopimusta, kuin minä olin pakotettu tekemään Laura Fairlielle!
Marian Halcomben jatkama kertomus.
Otteita hänen päiväkirjastaan.