III.
Viikko kului Lontooseen palaamiseni jälkeen ilman että minä sain mitään tietoa neiti Halcombelta.
Kahdeksantena päivänä pantiin kirjoituspöydälleni kirje, johon oli osoite kirjoitettu hänen käsialallaan, sekä joukko muita kirjeitä.
Se sisälsi, että sir Percival Glyde oli nyt saanut varman ja lopullisen suostumuksen ja että avioliitto, hänen toivomuksensa mukaan, tulisi tapahtumaan vuoden lopulla luultavasti joulukuun jälkipuoliskolla. Neiti Fairlien kahdeskymmenesensimmäinen syntymäpäivä oli maaliskuun lopussa. Tämän järjestyksen mukaan tulisi hän siis sir Percivalin puolisoksi kolmea kuukautta aikaisemmin, kuin hän tulisi täys-ikäiseksi.
Minun ei olisi pitänyt hämmästyä, ei tulla surulliseksi ja kumminkin minä sekä hämmästyin että surin. Pieni pettynyt toive neiti Halcomben aivan liian lyhyen kirjeen johdosta sekausi näihin tunteisiin ja auttoi osaltaan saamaan mieleni tasapainostaan koko päiväksi. Kuudella rivillä ilmoitti neiti Halcombe uutisen tulevasta avioliitosta ja kolmella kertoi hän minulle, että sir Percival oli lähtenyt Cumberlandista ja palannut Hampshiressä olevalle maatilalleen. Kaksi viimeistä lausetta sisälsivät ensiksi, että Laura tarvitsee kovin vaihtelua ja jotakin iloista seuraa; toiseksi: että hän tästä syystä oli päättänyt yhdessä hänen kanssaan matkustaa muutamain vanhain ystäväin luo Yorkshireen. Siihen päättyi kirje ilman että sanallakaan selitettiin, mitkä syyt olivat aiheuttaneet neiti Fairlien antamaan suostumuksensa avioliittoon tuskin viikko sen jälkeen, kuin minä viimeksi näin hänet.
Vastaisuudessa selveni tämä kaikki minulle. Minun asiani ei ole kuitenkaan kertoa sitä vain kuuleman mukaan. Neiti Halcombe oli persoonallisesti läsnä näiden asiain tapahtuessa, ja kun hänen kertomuksensa seuraa minun kertomustani, on hän esittävä kaiken aivan niin, kuin se tapahtui. Velvollisuus, mikä minulla vielä on, ennenkun lasken kynän kädestäni, on mainita se teko joka oli minun suoritettava neiti Fairlien avioliiton johdosta, nimittäin hänen avioliittosopimuksensa valmistaminen.
Mutta ei käy oikein selvästi kertominen lukijalle tästä asiapaperista tekemättä ensin selvää nuoren morsiamen varallisuus-suhteista. Koetan tehdä selitykseni lyhyeksi ja selväksi sekä välttää niitä mustia termejä, jotka kuuluvat minun ammattiini. On varsin tärkeätä olla asiasta selvillä. Etukäteen tahdon minä ilmoittaa lukijalle, että neiti Fairlien perintö kysymys mitä lähimmästi koskee tätä hänen kohtaloidensa kertomusta, ja että lukijan täytyy huomaavasti ja tarkkaan pitää mielessään minun antamani tiedot, jos hän tahtoo oikein käsittää ne tapahtumat, jotka ovat vielä kerrottavina.
Neiti Fairlien omaisuus oli kahtalaista laatua, ensiksi kiinteä omaisuus ja maatilat, jotka hän luultavasti saisi periä setänsä kuoltua, ja toiseksi se pääoma, jonka hän ehdottomasti saisi haltuunsa tultuaan täysikäiseksi.
Tehkäämme ensin selkoa maatilasta.
Neiti Fairlien isoisän (jota kutsumme herra Fairlie vanhemmaksi) aikana olivat perintösuhteet Limmeridgen tilaan seuraavat:
Vanhemmalla herra Fairliellä oli kuollessaan kolme poikaa, Philip,
Fredrik ja Arthur. Vanhimpana poikana sai Philip tilan haltuunsa.
Jos hän kuolisi jättämättä poikaa, joutuisi tila toiselle veljelle
Fredrikille, ja jos tämäkin kuolisi ilman poikaperillistä, joutuisi
tila kolmannelle veljelle Arthurille.
Tapahtui kumminkin niin, että herra Philip Fairlieltä jäi kuollessaan ainoastaan tytär, Laura, jota tämä kertomus käsittelee. Seurauksena oli, että maatila laillisessa järjestyksessä siirtyi toiselle veljelle Fredrikille, joka oli naimaton. Kolmas veli, Arthur, oli kuollut muutamia vuosia aikaisemmin kuin Philip ja jättänyt jälkeensä pojan ja tyttären. Poika hukkui Oxfordissa ollessaan 18-vuotias. Hänen kuoltuaan siirtyivät kaikki toiveet Lauralle saada Philip Fairlien tyttärenä vastaisuudessa periä tila, kuin hän luonnon järjestyksen mukaan varmaankin eläisi kauemmin kuin setänsä Fredrik ja kun edellytetään, että mainittu Fredrik kuolisi ilman miehisiä perillisiä.
Jollei siis herra Fredrik Fairlie menisi naimisiin ja jollei hänelle syntyisi poikaa (kaksi asiaa, joita voisi vähimmän luulla) saisi hänen veljentyttärensä Laura periä Limmeridgen hänen kuoltuaan, kumminkin, kuten lukijan tulee muistaa, vain elinaikaisella omistusoikeudella. Jos hän kuolisi naimattomana tai lapsettomana, joutuisi maatila hänen serkulleen, Magdalenalle, Arthur Fairlien tyttärelle. Jos hän sen sijaan menisi naimisiin ja järkevä sopimus tehtäisiin — sanalla sanoen sellainen, kuin minä ajattelin niin olisivat tilan tuottamat tulot, kolme tuhatta puntaa vuosittain, kokonaan hänen määrättävissään. Jos hän kuolisi ennemmin puolisoansa, niin voisi tämä luonnollisesti odottaa saavansa nauttia hyväkseen mainitun vuotuisen koron elinaikansa. Jos Laura avioliitossaan saisi pojan, tulisi poika perijäksi syrjäyttämällä äitinsä serkun Magdalenan. Sir Percivalin perintötoiveet avioliittonsa kautta neiti Fairlien kanssa, mikäli ne koskivat kiinteää omaisuutta, olivat siis herra Fredrik Fairlien kuollessa kahtalaiset: ensiksi vuotuiset kolme tuhatta puntaa (hänen rouvansa myöntymyksen mukaan rouvan eläessä ja laillisella oikeudella hänen kuoltuaan, jos sir Percival eläisi kauemmin häntä) ja toiseksi perintöoikeus Limmeridgeen hänen pojallensa, jos heille syntyisi avioliitossa sellainen.
Sellainen oli kiinteän omaisuuden ja sen tuottamain tulojen laita, jos neiti Fairlie menisi avioliittoon. Tähän asti ei ollut uskottavaa, että syntyisi mitään vaikeutta tai erimielisyyttä käsityksessä morsiamen avioliittosopimukseen nähden sir Percivalin lainoppineen avustajan ja minun välillä.
Meidän täytyy sitten mainita muutamia sanoja siitä pääomasta, jonka neiti Fairlie saisi, kun hän nyt heti täytettyään kaksikymmentäyksi vuotta tulisi täysikäiseksi.
Tämä osa hänen perintöään oli jo yksistään pieni varsin kaunis omaisuus. Sen oli hänen isänsä testamentannut hänelle ja oli se kaksikymmentätuhatta puntaa. Sitä paitsi nosti hän vielä kymmenentuhannen punnan korot, joka summa vasta hänen kuoltuaan joutuisi hänen tädillensä Eleonorelle, hänen isänsä ainoalle sisarelle. Lukija saa varsin selvän käsityksen perheen taloudellisista asioista, jos minä pysähdyn hetkiseksi selittämään, miksi tädin pitäisi odottaa saadaksensa perintönsä veljentyttärensä kuoltua.
Herra Philip Fairlie oli elänyt parhaimmassa sovussa sisarensa Eleonoren kanssa niin kauan, kuin tämä oli naimaton. Mutta kun hän verrattain nuorena meni naimisiin ja tämä avioliitto yhdisti hänet italialaiseen eli paremmin sanoen italialaiseen aatelismieheen, koskapa häntä kutsuttiin kreiviksi, niin paheksui herra Fairlie siinä määrässä hänen menettelyään, ett'ei hän koskaan tahtonut tietää hänestä sen enempää, ja menipä vielä niin pitkälle, että pyyhki hänen nimensä testamentista. Perheen muut jäsenet katsoivat kumminkin tämän tyytymättömyyden vakavan ilmaisun liian kohtuuttomaksi ja kovaksi. Kreivi Tosco ei ollut, vaikk'ei tosin rikas mies, ollenkaan mikään köyhtynyt seikkailija. Hänellä oli pieni, mutta riittävä tulo elääkseen, hän oli oleskellut useampia vuosia Englannissa ja päässyt parhaimpaan seurapiiriin. Nämä suositukset eivät kumminkaan merkinneet mitään herra Fairlien lepyttämiseksi. Monessa käsityskannassaan oli hän vanhan koulun katsannon omistanut englantilainen ja kammoi ulkomaalaista vain siitä syystä, että tämä oli ulkomaalainen. Ainoa myönnytys, johon hän muutamien vuosien kuluttua saatiin suostumaan, ja sekin neiti Fairlien nimenomaisella välityksellä, oli, että hän jälleen merkitsi sisarensa nimen testamenttiin, mutta kumminkin siten, että sisar kylläkin kauan saisi odottaa perintöänsä, kun taas sen korko joutuisi hänen tyttärelleen tämän elinaikana, ja itse pääoma, jos täti kuolisi ennen tytärtä, siirtyisi hänen veljentyttärelleen Magdalenalle. Kun ottaa huomioon molempain naisten erilaisen iän, niin jäivät, luonnon tavallisen menon mukaan, tädin toiveet saada nuo kymmenentuhatta puntaa varsin epäiltäviksi, ja rouva Foscon viha purkausi veljen menettelystä niin väärin, kuin se tavallisesti sellaisissa tapauksissa purkautuu hän ei nimittäin tahtonut koskaan nähdä veljentytärtään eikä häntä voitu saada uskomaan, että hänen oli juuri kiittäminen neiti Fairlien välitystä siitä, että hänen veljensä ollenkaan muisti häntä testamentissaan.
Näin oli niiden kymmenentuhannen punnan laita. Tässäkään ei voisi mitään erilaista käsitystä tulla sir Percivalin lakimiehen kanssa. Korko tulisi vapaaherran rouvalle ja vasta hänen kuolemansa jälkeen siirtyisi pääoma hänen tädilleen tai serkulleen.
Helpompien kysymysten poistettua tulin minä lopulta pulmallisimpaan kohtaan — noihin kahteenkymmeneentuhanteen puntaan.
Tämän summan omisti kieltämättä neiti Fairlie itse, kun hän nyt pian täytti kaksikymmentäyksi vuottansa, ja koko hänen vastainen hallinto-oikeutensa siihen riippui ennen kaikkia niistä ehdoista, jotka minä voin hänen puolestaan tehdä aviosopimukseen. Kaikki muut sen pykälät olivat lyhyesti sanoen vain pro forma (muodon vuoksi) eikä niitä tarvitse tässä toistaa. Mutta se osa, joka sisältää yllämainitun kohdan, on liian tärkeä sivuutettavaksi. Muutamat rivit riittävät kyllä tehdäkseen lukijalle selkoa siitä.
Minun ehdotukseni noiden kahdenkymmenentuhannen punnan suhteen oli yksinkertaisesti seuraava: Koko summa sijoitettaisiin siten, että vaimo saisi sen koron elinaikansa, samoin sir Percival hänen kuoltuaan, jonka jälkeen pääoma joutuisi heidän lapsilleen. Mutta perillisten puutteessa voisi vaimo testamentata sen kenelle haluaisi, ja tästä syystä pidätin minä hänelle oikeuden tehdä testamentinkin. Seuraus tästä kaikesta oli helposti nähtävissä. Jos lady Glyde kuolisi perillisittä, niin voisi hänen sisarpuolensa, neiti Halcombe, tai ketkä sukulaiset tai ystävät tahansa, joita hän tahtoisi muistaa, hänen puolisonsa kuoltua päästä nauttimaan niin suurta rahaosuutta, kuin hän haluaisi määrätä. Jos hän sen sijaan jättäisi perillisiä, niin olisi heillä luonnollisesti etuoikeus muihin nähden. Tämä oli minun ehdotukseni, ja minä luulen, ett'ei kukaan tämän lukija voi kieltää sen tarkoittaneen tasapuolista oikeutta joka taholle.
Saamme nyt nähdä kuinka vapaaherra vastaanotti ehdotukseni.
Juuri siihen aikaan, kun minä sain neiti Halcomben kirjeen, oli minulla tavallista kiireempiä tehtäviä. Mutta minä hankin kumminkin tilaisuuden valmistaa avioliittosopimuksen. Tämän valmistuttua lähetin minä sen sir Percivalin lakimiehelle hyväksyttäväksi viikon kuluessa siitä päivästä lukien, jolloin minä sain tiedon tulevasta avioliitosta.
Kaksi päivää myöhemmin sain minä asiakirjat takaisin vapaaherran asianajajan tekemillä huomautuksilla. Hänen väitteensä näyttivät alussa olevan varsin pikkumaisia ja vähäpätöisiä, kunnes hän tuli noihin kahteenkymmeneen tuhanteen puntaan. Tässä oli reunaan vedetty punaisella musteella kaksi riviä ja niille kirjoitettu seuraava huomautus:
"Ei hyväksyttävä. Pääoma siirtyköön sir Percival Glydelle, jos hän eläisi lady Glyden jälkeen ja jollei mitään rintaperillisiä olisi."
Tämä tahtoi sanoa, ett'ei penniäkään noista kahdestakymmenestätuhannesta punnasta joutuisi neiti Halcombelle tai jollekin muulle lady Glyden ystävälle. Jos hän kuolisi lapsettomana, pistäisi hänen miehensä koko summan taskuunsa.
Minun vastaukseni tähän odottamattomaan ehdotukseen oli niin lyhyt ja luja kuin mahdollista:
"Paras herrani! Neiti Fairlien avioliittosopimukseen nähden vaadin minä, että kohta, jota vastaan Te olette tehnyt huomautuksia, pysyy sellaisenaan aivan muuttamatta, j.n.e." Neljännestunnin kuluttua oli minulla vastaväite käsissäni. "Paras herrani! Neiti Fairlien avioliittosopimukseen nähden vaadin minä, että minun punasella musteella tekemiäni huomautuksia seurataan aivan muuttamatta. Suurimmalla kunnioituksella j.n.e." Puhuaksemme meidän aikamme rengonkielellä olimme me molemmat nyt kauniisti "liistarissa" eikä meillä ollut mitään muuta keinoa valittavana kuin kääntyä asianomaisiin päämiehiimme.
Asiain nykyisellä kannalla ollessa — kun neiti Fairlie ei vielä ollut täyttänyt kahtakymmentäyhtä vuottaan — oli hänen holhoojansa, herra Fredrik Fairlie minun päämieheni. Minä kirjoitin hänelle saman päivän postissa ja esitin asian aivan niin, kuin se oli, minä en esittänyt hänelle ainoastaan jokaista syytä, millä minä olisin voinut vaikuttaa häneen pysyttämään sopimusta sellaisenaan, kuin minä olin sen tehnyt, vaan minä osoitin myöskin selvään sen ahneuden, joka oli tehtyjen väitteiden pohjana, noihin kahteenkymmeneentuhanteen puntaan nähden. Mikäli minä olin voinut tutustua näissä neuvotteluissa sir Percivalin asioihin, oli käynyt minulle liiankin selväksi, että hänen tilansa oli sanomattoman velkainen ja että hänen tulonsa vaikkakin kirjaimellisesti varsin suuret, kumminkin todellisuudessa hänen asemassaan olivat melkein mitättömät. Näin ollen oli selvän rahan hankkiminen sir Percivalille elämisen ehto, ja hänen asianajajansa tekemä huomautus avioliittosopimusta vastaan ei ollut muuta kuin suora, itsekäs huomautus tästä.
Herra Fairlien vastaus tuli minulle seuraavassa postissa ja näytti olevan mitä suurimmassa määrässä hämärä ja ahdasmielinen. Sujuvaksi englanniksi käännettynä kuului se seuraavasti:
"Tahtoisiko kunnon Gilmore olla niin sanomattoman hyvä jättääkseen vaivaamatta ystäväänsä ja päämiestään sellaisella pikkuasialla — vain kaukaisella mahdollisuudella? Olisiko uskottavaa, että nuori nainen, tuskin kaksikymmentäyksi vuotta vanha, kuolisi ennen miestään, joka on neljäkymmentäviisi vuotias? Ja kuolisi lapsettomana? Ja olisiko mahdollista tässä pahassa maailmassa arvostella liian korkealle lepoa ja rauhaa? Jos nämä kaksi taivaan lahjaa voidaan vaihtaa niin mitättömään pikku asiaan kuin varsin epäiltävään mahdollisuuteen menettää kaksikymmentätuhatta puntaa, niin eikö se olisi siunattu onni? Miksi ei siis suostua siihen?"
Minä nakkasin harmistuneena kirjeen kädestäni. Juuri kuin se oli pudonnut lattialle, kuulin minä jonkun koputtavan ovelle, ja sir Percivalin asianajaja, herra Merriman, astui huoneeseen. On monenlaatuisia viekkaita asianajajia tässä maailmassa, mutta luullakseni on kaikkein vaikein selvitä niistä, jotka reippaan ja iloisen luonteen varjolla koettavat viekkaudella voittaa. Lihavan, hyvinvoivan hymyilevän asianajajan kanssa on kaikista ilkein toimeentulla. Herra Merriman kuului tähän luokkaan.
"No, kuinka meidän kunnon herra Gilmoremme voi?" alkoi hän heti ihastuneena omaan rakastettavaisuuteensa. "Olen varsin iloinen nähdessäni Teidät, sir, niin erinomaisen terveenä. Kävelin ohi porttinne ja ajattelin, että kernaasti voin pistäytyä sisäänkin, jos Teillä kenties olisi jotakin sanottavaa minulle. Tehkäämme, jos Teitä miellyttää, persoonallisesti selvä tuosta asiasta! Oletteko Te saanut päämieheltänne jotakin tietoa?"
"Kyllä. Onko Teillä jotakin omaltanne?"
"Arvoisa hyvä herrani! Minä toivon, että hän antaisi minulle joitakin varsinaisia toimintaohjeita — minä toivon kaikesta sydämmestäni, että olisin vapaa kaikesta vastuunalaisuudesta, mutta hän on taipumaton — oikeammin sanoen mitä itsepäisin — enkä minä selviä siitä. 'Merriman, minä jätän yksityiskohdat Teidän tehtäväksenne. Tehkää minkä katsotte olevan oikein minun etuihini nähden ja pitäkää minua ikäänkuin persoonallisesti poissa-olevana, kunnes asia on oikealla tolallaan'. Näin lausui sir Percival minulle pari viikkoa sitten, enkä minä pääse hänen kanssaan sen pitemmälle, kuin että saan kuulla samat sanat. Minä en ole mikään kohtuuton mies, kuten hyvin tiedätte, herra Gilmore. Hyvässä luottamuksessa voin minä sanoa Teille, että minä mieluummin pyyhkisin pois tällä hetkellä tuon tekemäni huomautuksen. Mutta jollei sir Percivalia saada varmemmin lausumaan mielipidettään asiasta — jos sir Percival sokeasti jättää kaikki minun ratkaistavakseni, niin mitäpä muuta minä voin tehdä, kuin mitä tarkimmin valvoa hänen etujaan? Käteni ovat sidotut — ettekö näe sitä, paras sir? Käteni ovat todellakin sidotut."
"Teidän mielestänne pitää siis muistutus paikkansa?"
"Tietysti, peijakas soikoon. Mitäpä minä muutakaan voin." Hän meni uunin luo, lämmitteli itseään ja hyräili erään iloisen laulun loppusäkeitä kauniilla, täyteläisellä bassoäänellä. "Mitä sanotaan teidän puoleltanne?" jatkoi hän. "Olkaa hyvä, sanokaa minulle — mitä sanotaan siellä?"
Minua hävetti kertoa hänelle sitä. Minä koetin voittaa aikaa — ei, sitä pahemminkin. Minun lainopillinen vaistoni voitti paremmat tunteeni ja minä koetin houkuttaa häntä myöntymään.
"Kaksikymmentätuhatta puntaa on kyllin suuri summa hävittääkseen kaiken toivon nuoren naisen ystäviltä", sanoin minä.
"Aivan oikein", vastasi Merriman katsellen miettivästi saappaihinsa.
"Oikein huomautettu, sir — aivan oikein huomautettu!"
"Sopimus, joka tarkoittaisi yhtä hyvin vaimon kuin miehenkin etua, ei kenties olisi ollut minun päämiehelleni täysin vastenmielinen." Menin askeleen pitemmälle. "No hyvä, sir, tämä vaikeus selvenee kenties molemminpuolisella myönnytyksellä. Mikä on vähin, mihin tahdotte tyytyä?"
"Vähin, mihin me tyydymme", sanoi herra Merriman "on yhdeksäntoistatuhatta yhdeksänsataa yhdeksänkymmentäyhdeksän puntaa, yhdeksän shillingiä, yksitoista penceä ja kolme äyriä. Ha, ha, haa! suokaa anteeksi, herra Gilmore, että lasken hieman leikkiä."
"Siinä leikissä ei ole mitään, mikä viehättää", huomautin minä. "Se on melkein sen arvoinen kuin se puuttuva äyri, joka sen on aiheuttanut".
Herra Merriman oli ihastunut. Hän nauroi minun huomautukselleni niin, että huone kaikui. Minä en ollut puoleksikaan niin hyvällä tuulella. Minä kävin taas asiaan ja tein lopun keskustelustamme.
"Tänään on perjantai", sanoin minä. "Sallikaa minulle aikaa ensi tiistaihin lopullisen vastauksen antamiseen".
"Sanomattoman mielelläni", vastasi vanha toverini. "Vaikka pitemmältikin, paras sir, jos Teitä miellyttää." Hän otti hattunsa mennäkseen, mutta kääntyi vielä kerran ja sanoi: "Kesken puheen, ovatko Teidän päämiehenne Cumberlandissa sattumalta kuulleet mitään siitä naisesta, joka kirjoitti nimettömän kirjeen?"
"Ei sanaakaan sen enempää", vastasin minä. "Oletteko Te kenties päässyt hänen jäljilleen?"
"Emme vielä", vastasi herra Merriman, "mutta me emme ole epätoivoisia. Sir Percival epäilee, että joku salaa häntä, ja me annamme vartioida tätä jotakin."
"Te tarkoitatte vanhaa naista, joka oli hänen matkassaan
Cumberlandissa?" kysyin minä.
"Aivan toista henkilöä, sir", vastasi herra Merriman. "Me emme ole vielä onnistuneet saamaan vanhaa naista käsiimme. Tämä joku, jota minä tarkoitan, on mies. Me pidämme häntä silmällä täällä Lontoossa ja epäilemme suuresti, että hän auttoi häntä karkaamaan mielisairaalasta. Sir Percival tahtoi ottaa hänet pieneen kuulusteluun heti, mutta minä kielsin. Jos häneltä aletaan kysellä, pitää hän vain varansa; parempi silloin vartioida häntä ja odottaa. Me saamme siis nähdä, kuinka asia sujuu. Se on kuitenkin vaarallinen nainen olemaan irrallaan, herra Gilmore, ei kukaan tiedä, mitä hän ensi kerralla ottaa tehtäväkseen. Hyvästi, paras sir. Tiistaina siis on minulla kunnia kuulla lähemmin."— Hän hymyili nöyrästi ja läksi.
Keskustelun jälkipuolella virkaveljeni kanssa oli huomioni vähän kiintynyt siihen. Minä olin niin levoton sopimuksen tekemisestä, että minä tuskin voin ajatella mitään muuta, ja samalla hetkellä, kuin minä jäin yksikseni, aloin minä miettiä, mihin toimenpiteisiin minun mahdollisesti pitäisi ryhtyä.
Jos olisi ollut toinen päämies, niin olisin minä seurannut saamiani ohjeita, niin vastenmielistä kuin se minusta aina oli ollutkin, ja heittänyt silleen noiden kahdenkymmenentuhannen punnan ajattelemisen. Mutta kun asia koski neiti Fairlietä, oli minun mahdoton menetellä niin kaupantapaisesti. Minä tunsin todellista kiintymystä häneen ja muistin kiitollisuudella, kuinka hänen isävainajansa oli ollut minun paras ystäväni ja suosijani, joka minulla on ollut. Minä halusin niin todellisesti valvoa hänen etuaan laatiessani hänen sopimustaan, kuin minä en olisi ollutkaan mikään vanhapoika, vaan hän minun tyttäreni, ja minä päätin olla säästämättä mitään vaivoja ja persoonallisia uhrauksia hänen hyväkseen. Ei ollut ajattelemistakaan kirjoittaa vielä kerta herra Fairlielle, se olisi ollut vain uusi aihe hänelle vetäytyä pois asiasta. Mutta jos minä matkustaisin sinne ja saisin mieskohtaisesti tavata häntä, niin ehkäpä siitä olisi minulle suurempi hyöty. Huominen päivä oli lauantai. Minä päätin ottaa matkalipun ja antaa vanhan ruumiini täristä matkalla Cumberlandiin, toivoen saavani herra Fairlien menettelemään oikein, riippumattomasti ja järkevästi. Toivoni ei ollut suuri, sen tietää taivas, mutta rauhoittaisinhan minä siten ainakin omaatuntoani. Olisinhan minä silloin tehnyt kaiken voitavani suojellakseni vanhan ystäväni ainoaa lasta.
Ilma oli kaunis lauantaina; aurinko paistoi kirkkaasti ja tuuli oli lännessä. Minä olin viime aikoina taaskin alkanut tuntea sitä huimausta ja pakotusta päässäni, jota vasten lääkärini jo kaksi vuotta sitten oli varoittanut minua olemaan varuillani ja minä päätin sen vuoksi ottaa hieman ylimääräistä liikuntoa, lähettää matkalaukkuni Eustonsquaren asemalle ja kävellä itse sinne jalkasin. Kun tulin Holborneen, kohtasin minä herran, joka käveli kiirein askelin; nähdessään minut pysähtyi hän heti ja puhutteli minua. Se oli herra Walter Hartright.
Jollei hän olisi tervehtinyt ensin, niin olisin minä luultavasti unhottanut sen tekemättä. Hän oli niin muuttunut että minä tuskin tunsin häntä. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja kuihtuneet — liikkeet nopeat ja epävarmat — ja hänen pukunsa, jonka minä muistin olleen niin huolellisesti hoidetun ja aistikkaan nähdessäni hänet Limmeridgessä, oli nyt niin laiminlyöty, että minä melkein olisin hävennyt saadessani nähdä jonkun kirjureistani niin huolimattomasti puettuna.
"Onko kauan siitä, kun palasitte Cumberlandista?" kysyi hän. "Minä olen äskettäin saanut kirjeen neiti Halcombelta. Huomaan, että sir Percival Glyden selitys on katsottu tyydyttäväksi. Tapahtuuko avioliitto piakkoin? Tiedättekö Te, herra Gilmore, sattumalta sen?"
Hän puhui niin nopeasti ja kysymykset seurasivat toisiansa niin sekavasti ja kummallisesti, että minä tuskin ehdin seurata niitä. Kuinka tuttu hän lyhyt aikaa sitten lieneekin ollut Limmeridgen perheen kanssa, en minä voinut katsoa hänellä olevan mitään oikeutta vaatia tietoja heidän yksityisistä asioistaan. Ja minä päätin sen vuoksi aivan lyhyesti tyydyttää hänen uteliaisuuttaan neiti Fairlien avioliiton suhteen.
"Aika on näyttävä sen, herra Hartright", sanoin minä, "aika on näyttävä sen. Jos me seuraamme sanomalehtiä, niin luulen minä aivan varmaan näkevämme niistä. Suokaa anteeksi, että sanon — mutta minusta tuntuu ikävältä, ett'ette näytä niin terveeltä kuin viimeksi Teitä nähdessäni."
Pikainen, hermostunut värähdys hänen suunsa ja silmiensä ympärillä sai minut heti katumaan, että minä olin vastannut niin varovaisesti.
"Minulla ei ollut mitään oikeutta kysyä hänen avioliittoansa", sanoi hän katkerasti. "Minun täytyy odottaa kuten muidenkin, kunnes näen sen sanomalehdistä. Niin", jatkoi hän, ennenkuin olin ehtinyt tehdä mitään anteeksipyyntöä, "minä en ole voinut oikein hyvin viime aikoina. Minä tarvitsen asuinpaikan ja toiminnan muutosta. Teillä on täällä laajat asioimistuttavuudet, herra Gilmore. Jos Te saisitte kuulla puhuttavan jostakin retkikunnasta, joka tarvitsee mukaansa piirustajaa ja jollei Teillä ole jotakin ystävää, jolle Te toivotte hankkia paikkaa, niin olisin minä Teille sangen kiitollinen, jos Te tahtoisitte antaa minulle tiedon siitä. Minä voin vastata siitä, että minun todistukseni ovat hyvät, enkä minä pidä väliä sillä, mihin minä joudun matkustamaan, millainen ilmanala on ja kuinka kauan saan olla poissa." Hän katsoi ympärilleen tätä puhuessaan kummallisella, epäluuloisella tavalla, ikäänkuin hän olisi uskonut jonkun vartioivan siinä kansanjoukossa, joka tunkeili kaikille suunnille ympärillämme.
"Jos saan kuulla jotain sellaisesta paikasta niin ilmoitan minä siitä aivan varmaan Teille", sanoin minä ja ollakseni kieltämättä häneltä aivan kaikkia uutisia Fairlien perheestä lisäsin minä: "Hetkisen kuluttua matkustan minä Limmeridge-Houseen asiain takia. Neiti Halcombe ja hänen sisarensa ovat nyt matkustaneet Yorkshireen tapaamaan muutamia ystäviä."
Hänen kasvonsa kirkastuivat ja hän näytti aikovan vastata jotakin, mutta taas huomasin minä saman hermostuneen värähdyksen hänen suunsa ja silmiensä ympärillä. Hän tarttui vain minun käteeni, puristi sitä kovasti ja hävisi väkijoukkoon lausumatta enää sanaakaan. Vaikka hän oli melkein aivan vieras minulle, pysähdyin minä kumminkin hetkiseksi ja katsoin hänen perästään tuskaisesti. Minä olin vuosien kuluessa ammatissani riittävästi saanut oppia tuntemaan nuoria miehiä voidakseni ulkonaisista merkeistä päättää, kun he olivat häviöön joutumaisillaan, ja jatkaessani matkaani asemalle täytyi minun ikäväkseni sanoa, että minä tunsin olevani varsin epäilevällä kannalla herra Hartrightin tulevaisuuden suhteen.